Hän palaa takaisin punaiset korkokengät jalassaan, katsoo minuun tummien silmäripsiensä alta ja hymyilee. Huulet ovat tismalleen samaa sävyä kuin kengätkin. Hän vetää samettisen aamutakkinsa pois päältään paljastaen sopusuhtaisen kehonsa alusasuun verhoiltuna. Hän katsoo minuun kiinteästi, unohdus vai totuus, ja minä nousen ylös valiten unohduksen. Kiedon itseni hänen sametinpunaansa, annan sen tyynnyttää sisälläni vellovan kaaoksen.
Tartun maidonvalkeisiin käsiin, hengitän häntä syvälle keuhkoihini, vaivun unohduksen utuisen pehmeään maailmaan jokaisen sisäänhengityksen myötä. Toisen kosketuksessa on aina parantava, itseään ruokkiva voima, joka kasvattaa huurreruusujaan tapettiinsa. Kaunista, polttavaa ja silti kylmää, kiertokulku luodaan uudelleen huulten löytäessä toiset, paetessa kosketuksesta kiusoitellen ja palatessa sitten jälleen kosketuksen kehään.
Maailma täyttyy ruusuista meidän painautuessa toisiamme vasten, huoneen valojen himmetessä taustallamme kuin teatteriesityksen kohokohdassa. Jos tämä on elämämme kohokohta, toivon sen kestävän ikuisesti, jotta ehdin vaipua syvemmälle unohdukseeni. Hänen ruusunpunaisessa maailmassaan minun ei tarvitse miettiä, rikkoutuuko ranteeni kirjoituksen määrästä tai hajoaako mieleni peili palasiksi yrittäessään muodostaa täydellistä kuvaa, jota kukaan muu ei näkisi yhtä selkeänä. Hänen maailmassaan sävyt ovat punaisen eri sävyjä, taittavat joskus syvään violettiin. Neonvalot loistavat taustalla, kaikki on epätodellista, jokainen kosketus tuntuu uudelta terälehdeltä iholla, jokainen suudelma maistuu vapautukselta todellisuuden kylmästä kahleesta.
Hengitän, elän, koostun tuhansista lomittaisista tunteista, jotka hän maalaa väreillään. Kauneus tiivistyy sielun hiljaisiin huutoihin, kadotan itseni syvänpunaisiin käytäviin. Vain sellainen katoaminen voi tuntua täydelliseltä, vain sellainen katoaminen voi olla löytämistä. Livun tunteen mukana kauemmas, löydän todellisen muotoni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti