torstai 30. toukokuuta 2019

Kultaiset laineeni


Taivas ylläni oli hiljaa, kun kaaduin auringonvalossa läikehtivään veteen. Maailma sumeni reunoistaan, salli minun liueta pois, kadottaa ääriviivani. Vedessä minulla ei ollut hätää.

Ensimmäinen raja katosi jaloista. Läikähdykset niiden pohjissa olivat pelkkää aaltoilevaa liikettä, en enää erottanut, liikkuiko jokin niiden ulkopinnalla vai kuvittelinko kaiken. Pidin silmäni auki ja odotin seuraavaa rajaa irtoavaksi. Tiesin sen repeytyvän irti minusta, kulkeutuvan laineiden mukana läikehtivään rantakallioon. Vielä silloin pohjaa millekään ei ollut, meri oli loputon sinessään. Laineet keinuttivat minua valossaan, ja kun vihdoin uskalsin sulkea silmäni raskaana ylläni riippuvalta sinitaivaalta, tunsin kehoni lipuvan uuteen tasoon maailmassa, uuteen väriin.

Meri teki minusta kokonaisen. Olin pelkkää vettä, auringon leikkiä kultaisilla laineilla. Taso tuntui hyvältä, miltei kodilta, paikalta, johon olisin voinut kaivertaa tilani. Se oli kuitenkin ajatuksena liian konkreettinen. Oli helpompaa antaa itseni vain liueta ympäristöön. Minua virkisti ajatella kuuluvani jonnekin sen jälkeen, kun kaikki oli kerran pyyhitty pois.

Kun keskittymiseni herpaantui, muisto vanhoista väreistä palasi takaisin niin rumana ja kipeänä, että miltei kadotin ajan ja tilan. Heilautin sormieni päitä, vesi hulmusi pehmeän kankaan lailla niitä vasten, rauhoituin. Muisto ei vienyt minua mukanaan. Annoin silti itseni leikkiä sen kanssa hetken. Lokkien korkeat huudot, lainehtiva vesi ja korkealle kiivennyt aurinko pitivät minut turvassa.

Muistossa olin vielä eri tavalla olemassa kuin nyt. Minulla oli pystympi pää ja rivakat askeleet, kenties kiire jonnekin. Joku oli käskenyt minut luokseen, osasin juosta kohti jotakin, jota tahdoin. Kiireeni oli näennäinen. Ei minun oikeasti olisi tarvinnut juosta. Minun vain teki mieli tuntea sykkivä kaupunkielämä ympärilläni, kokeilla, oliko minusta elämään osana sitä. Juoksin, koska saatoin tehdä niin. Juoksin, koska yritin olla jotakin muuta, jotakin kaunista ja kykenevää, rajoittamatonta. Koin, että minusta oli lentämään.

Lentoni katkesi. En päässyt määränpäähäni, mikä ikinä se olikin. Silloin se tuntui niin tärkeältä, että juoksin keskelle suojatien punaisina palavia valoja, toisten ihmisten kiireistä sekasortoa. Ehkä tavoitteeni toteutui sittenkin. Minä lensin. Muistan, etten erottanut kuun ja katulampun valoa toisistaan, ne sekoittuvat valopisteiksi keskelle mustaa kartonkia. Joku oli pistellyt sen täyteen reikiä, joista valo pääsi hohkaamaan läpi.

Lennon jälkeen oli vain värejä. Ei enää mustaa taivaan kartonkia eikä valojen melskettä, ei ääniä tai selkeitä tuntemuksia. Värejä. Tummansinistä ja syvää punaista jossakin alavartaloni tienoilla, violetihtavia läikkiä vatsalla ja rintakehillä. Ne kaikki kokoontuivat luokseni, lohduttivat minua. Lensin niin kauniisti. Jälkikäteen kuulin, että olin lähellä halvaantua. Että kehooni sattui niin paljon, ettei se antanut minun tuntea sitä. Minä olin hämmentynyt. Olinhan nähnyt vain värejä. Jos ne merkitsivätkin kipua, miksi minun piti tietää siitä?

Värit eivät koskaan varsinaisesti kadonneet. Ne pysyivät yhä kehossani, ilkkuivat valkoisen kankaan alta. Valkoiseksi maailma sitten muuttuikin. Valkoisia ihmisiä, valkoisia vaatteita ja valkoista kipua. Vaikka värit osasivat himmentää itseään, kipu ei lopulta osannut. Aluksi en tuntenut mitään, mutta kun kerran tunsin, en voinut enää painaa sitä pois päältä. Se oli ikuinen riesani, valkoinen kipu keskellä alati hiljaista huonetta. Värit eivät olleet poissa, mutta en osannut enää kääntyä niiden puoleen samalla tavalla. Jos katsoin jalkojani, en tiennyt niiden olevan jalat. Ne eivät huutaneet syvänpunaisina. Ne eivät huutaneet enää ollenkaan. En tiennyt, miten niitä liikutettiin.

Lopulta ajattelin koko kehoni vain mädäntyneen pois. Siksi sen värit kuluivat. Minun ei tarvinnut kiinnittää kehoon mitään huomiota, koska kuvittelin sen poistuneen luotani. Se oli pelkkä tunnoton runko keskellä valkotakkisten miesten huolta ja hiljaisuuden painoa. Mieli oli jossakin kauempana, sillä sen oli helpompaa olla olemassa muualla kuin kehossa, joka oli kipuunsa vangittu.

Kun minulle sitten sanottiin, että saatoin mennä, nousta ja elää, taisin nauraa. Valkotakkisten mielestä elämäni oli jälleen elettävissä, kun hengityselimistöni toimi eikä kehoni antanut periksi noustessani ylös. Seisoa en voinut, mutta sitä he eivät pitäneet minään. Lepoa ja terapiatyötä. Ehkä joskus vielä kävelet. Mutta kukaan ei koskaan sanonut, kauanko siihen menisi, kukaan ei vaivautunut kertomaan, miksen ottanut askeltakaan vaikken ollut halvaantunut. Tai sitten kaikki se tieto valui pois niistä rei’istä, joita minuuteeni oli jäänyt palattuani takaisin runnottuun ruumiiseeni. Joka tapauksessa en enää tiennyt, miten elää. Ei ollut elämää kivulla piirrettyjen rajojeni ulkopuolella.

Aivan kiusallanikin kieltäydyin juomasta terveysjuomia ja käymästä terapiassa kertomassa, kuinka lensin kahden sekunnin ajan ja maksoin siitä kehollani. En voinut enää käydä töissä. Tieto siitä, että ehkä joskus vielä kävelet ei lämmittänyt minua silloin, kun kipu kävi sietämättömäksi jokaisessa kulmassa, kun pehmeinkin patja oli kuin viiltävä terä.

Minun haluttiin rentoutuvan. Unohtavan, etten kyennyt useaan kuukauteen elämään normaalisti. Minunhan piti olla kiitollinen siitä, että yhä elin. Minun piti niellä kipu siitä, että elämän merkitys oli huuhtoutunut rantahiekkaan eikä uutta voinut enää koskaan piirtää samanlaiseksi. Siksi pakenin, juoksin kuvainnollisesti pakoon sitä, mitä en omilla jaloillani enää kyennyt pakenemaan. Annoin etelän lämmön täyttää mieleni, virkistää sieluani ja varastaa kaikki rajani omakseen. Kuuluin vedelle. En halunnut enää mitään muuta kuin aaltojen leikin rikottua kehoani vasten.

Avasin silmäni. Muistoni reunat eivät viiltäneet muiston lipuessa ylitseni. Olin liian väsynyt, liian hauras sen edessä. Taivas ylläni ei sanonut mitään. En kuulunut sille, se ei täyttänyt ääriäni sinellä. Sydämeni oli syvemmällä, kuohujen keskiössä. Vihdoin tiesin sen.

Pelotti nousta ylös. Pelotti uida, käyttää käsiä laineita vastaan, löytää laituri, johon tarttua. Se kaikki oli kauempana minuudesta, tuntui, että jätin tärkeimmän osan itsestäni veteen. Laiturin reunat olivat karheat käsiäni vasten. Tarttuessani niihin tiesin pohjan odottavan allani. Aivan yhtä hyvin tiesin kykenemättömyyteni ottaa tukea siitä. Silti, veden rauhoittaman mieleni nurkista löytyi vielä yksi, pohjimmainen ääni. Se käski minun yrittää. Mitä menetettävää minulla oli? Jalkani toimivat, niihin ei vain voinut nojata. Ylitin välitykseni rajat, luovutin. Painoin jalkani pohjaa vasten ja odotin kivun saapuvan.

Lokit huusivat. Joku nauroi lapsen naurua. Aurinko helotti korkealla, heitti lämmittävät läikkänsä mereen. Jalkani kantoivat. Kipu ei koskaan saapunut. Pelkkä muisto siitä, himmeä kaiku, joka ei kuulostanut enää itseltään. Minuun ei sattunut.

Pidin kiinni laiturista. Jokin sisälläni huojui, mutta ei kuten järistys, vaan kuten rauhallinen tuuli vasten kasvoja. Katsoin meren taakse ja päästin irti – kivun kaiusta, muistosta, jostakin, jota en osannut nimetä. Meri lauloi minulle hiljaa. En sulkenut silmiäni, pidin katseeni kaukaisuuteen jatkuvissa kuohuissa. Siellä olisi alku uudelle valolle.



(Seitsemäs novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)

Kai ja Aurinko


Sillä oli liian puuteroidut kasvot ja kahvitahroja hihansivuissaan. Sellaisissa paikoissa, joista sen olisi pitänyt nähdä ne ja tehdä niille jotakin. Tietenkin se tiesi tarkalleen, millaisen vaikutelman halusi antaa. Se ei kulkenut pää ylhäällä, mutta jokin sen tavassa olla huolimaton oli loppujen lopuksi niin harkittua, että se kantoi mukanaan harvinaista karismaa. Sellaista, jota ne, joiden ei ollut tarpeellista nähdä, eivät havainneet.

Kai ei ollut koskaan nähnyt sellaista hohtoa yhdessäkään muussa ihmisessä. Vuosiin Kai ei ollut jaksanut lukea runoja rakkaudesta tai elämästä, koska hän oli mieltänyt sellaiset seikat kuluneiksi ja väsyneiksi. Hän kulki paikasta toiseen ironisesti runokirjat mukanaan, niitä oli niin helppo suositella oppilaille. Aivan kuin olisi jakanut tietoisesti sanomaa, johon ei enää uskonut. Siinä oli hänen mielestään enemmän runoutta kuin kirjoissa itsessään.

Sitten kaikki Kain inhoamat rakkausrunot päättivät nousta barrikadeille ja nauraa rumaa, teini-ikäisen lapsen naurua. Kai istui luokassa. Hän teki työtään, ei edes havainnut oppilaan itsetietoista hymyä tai kahvitahroja hihassa. Ensimmäinen asia, jonka Kai näki, oli nuori ihminen kuulokkeet päässään. Se ei ollut silloin vielä katsonut Kaita kertaakaan, sillä jos olisi, Kai ei olisi koskaan uskaltanut pyytää siltä mitään. Hän käski sitä ottamaan kuulokkeet pois tunnilla. Sekin oli pelkkä tarkemmin rajattu pyyntö, jokin, jollaista Kai ei osannut enää koskaan sen tunnin jälkeen esittää. Sen jälkeen hän osasi vai anella.

Kuulokkeista toinen laskeitui tyynesti pulpetille. Niiden omistaja kohotti katseensa Kaihin, ja jokin miehessä kuoli lopullisesti. Hetki samalla loppui ja alkoi, Kai tiesi, että paluuta ei enää koskaan olisi. Hän tippui itsensä läpi, upposi niin syvälle, että sen olisi pitänyt tehdä lähes kipeää. Tajuaminen ei ollut koskaan tuntunut niin lujaa, hän ei ollut koskaan ymmärtänyt olevansa niin vahvasti olemassa. Ei pelkkänä kaikuna, fyysisenä ruumiina, joka hengitti, vaan jonakin suurempana kokonaisuutena, niin laajana, ettei hän enää kokenutkaan olevansa kehossaan. Hän hajosi pois, katosi hetkeksi kokonaan. Hetki oli kuten hetket yleensä, ohimenevä. Kun Kai ymmärsi jälleen hengittävänsä, hengitys sattui. Hän tuli tietoiseksi siitä, miten paljon hänen ihmisyytensä painoi. Niin paljon hän löysi katseesta, joka teki hänestä hetkeksi olemattoman.

”Mä en voi keskittyä ilman näitä”, oppilas vastasi käskyyn ja laittoi toisenkin kuulokkeen päähänsä. Kai ei enää kieltänyt, hän oli käynyt stratosfäärissä. Kuulokkeella ei ollut merkitystä. Pieni ihminen oli tyytyväinen ja sen silmillä oli kyky muuttaa maailma palasiksi lasittunutta aikaa. Kai ei tahtonut enää käskeä. Hän ei kokenut olevansa valtuutettu sellaiseen.

Aika kului kuten oli siihenkin asti kulunut. Kouluvuosi pyörähti käyntiin, syksy toi lehtensä ja värinsä, mutta ei tyypillistä väsymystään. Kai ei enää koskaan ollut tunneillaan kuten ennen. Hän pysyi kiinni työssään, mutta jokaisella kerralla, kun hänet jo kerran keihästänyt silmäpari istui keskipulpetissa, hän ei kyennyt hengittämään normaalisti. Sitä kesti niin pitkään, että hän ei enää muistanut, miltä hengittämisen kuului tuntua. Oli vain oppilas ja sen uskomattomat silmät. Katse kuin jonkin korkeamman lähettämä. Kai tiesi, ettei voinut elää ilman sitä eikä varsinkaan sen kanssa.

Pitkään maalliset ongelmat pitivät Kain luokassa pöydän toisella puolella. Syyslomaan asti hän jaksoi uskotella itselleen, ettei tahtonut nähdä silmiä yhä uudelleen ja uudelleen. Vasta, kun oppilas ei enää suostunut olemaan Kain aivoissa pelkästään se, nimetön ihminen muiden joukossa, Kai ymmärsi, että hänellä oli ongelma. Hän kutsui ongelmaa rakkaudeksi, koska ei tiennyt muuta nimeä, joka olisi ollut yhtä lähellä sitä, mitä oppilas sai hänessä aikaiseksi. Tosiasiassa Kai tiesi, ettei ihmiskielessä ollut nimeä hänen tuntemuksilleen eikä maailmassa yhtäkään sellaista moraalisääntöä, joka pitelisi häntä, kun odotus täyttyisi. Siksi hän pelkäsi joka ilta. Kun hän kävi kaupassa, hän oletti näkevänsä tutut persikanväriset kuulokkeet ja kahvitahraiset hihat. Tunne lähenteli jo kuolemanpelkoa. Minnekään ei voinut mennä ilman, että tunne olisi seurannut.

Eikä oppilas suostunut enää olemaan pelkkä se Kain kuvitelmissa. Siitä oli tullut kokonainen Aurinko. Sen hymy, askellus ja villapaidan alta pilkistävät kädet merkitsivät jokainen jonkinlaisen valon, absoluuttisen onnen ilmentymää. Aurinko. Asiasta ei enää keskusteltu. Kai antoi mielikuvien olla. Jos lapsi halusi olla Aurinko, se sai olla. Minkä Kai olisi itselleen voinut.

Kun Aurinko itse vihdoin astui pöydän synnyttämän kuilun yli, Kai ei enää painanut jarruja. Siihen vaadittiin vain yksi kerta. Aurinko astui pöydän toiselle puolelle, eikä mikään enää suojellut Kaita vaistoiltaan. Tilassa ei ollut muita, mutta Kai tuskin olisi huomannut, vaikka olisikin ollut.

Sulla on jotain sun silmissä”, Aurinko sanoi ja asteli lähelle, miltei iholle. Kai ei perääntynyt.
”Ai.” Sanat eivät totelleet.
”Mä olen kuullut, että opettaja menettää virkansa, jos katsoo oppilastaan noin.” Hymy ei ollut kiusoitteleva, pelkästään huvittunut. Kai oli liian irti itsestään kyetäkseen lukemaan sitä.

Aurinko painui vasten. Luokan ovi oli auki, sen Kai tiesi. Hän ei vieläkään kyennyt perääntymään. Vaatteet estivät ihoa polttamasta ihoa.
”Aika jännittävää, että sä et kiellä mua tekemästä näin”, Aurinko jatkoi hymyn sädehtiessä kasvoilla. ”En siis ollut tulkinnut sua ihan väärin.”
Kai avasi suunsa, mutta ymmärsi, että jos puhuisi, hän kutsuisi oppilasta Auringoksi. Tämän oma nimensä oli hiipunut taka-alalle, se oli pelkkä kirjainrykelmä vailla merkitystä Kain ajatuksissa. Hän ei sanonut mitään, sillä ei halunnut säteiden vetäytyvän luotaan. Hän jäätyisi ilman niitä.

”Sä haluat mua, etkö haluakin?”
Kai ei voinut kieltää. Ei enää mitenkään.
”Sano se.” Aurinko vei kädet Kain harteille, eikä Kailla ollut hänelle sanallista vastausta. Hän antoi Auringon viedä huulensa omilleen. Persikkainen tuoksu levisi koko kehoon. Kosketus rikkoi kaiken pelon. Valo läpäisi Kain.

Tilanne oli nopeasti ohi. Aurinko jätti Kaille hymyn ja ikuisen kaipuun hänen valoaan kohtaan.
”Mä tulen vielä sun luoksesi, keitä mulle vaikka teetä”, Aurinko sanoi kävellessään ulos avonaisesta ovesta. Vasta säteiden poistuessa Kai ymmärsi, ettei luokassa oikeasti ollut valoja päällä.

Kuilun ylittämisen jälkeen ei kulunut paljoakaan aikaa siihen, että Kai ja Aurinko päätyivät rikkomaan loputkin rajat. Kai ei enää muistanut, millaisia velvollisuuksia hänellä oli. Eihän hän ollut auktoriteetti silloin, kun Aurinko painautui häntä vasten, nauroi tietäen, miten pahaa se teki Kaille. Se kiusasi, oli valmis tekemään paljon, mutta ei riittävästi. Yksikään kosketus ei koskaan antanut Kaille kaikkea. Aurinko tiesi sen.

Kosketukset antoivat Kaille silti enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoa. Aluksi hän pelkäsi hivuttaa Auringon paitaa ylöspäin, mutta kun sormet löysivät kosketuspinnan, hän ei enää ajatellut muuta kuin sitä, mitä he olivat yhdessä. Sitä, miten Aurinko sai hänet tuntemaan olonsa taivaankappaleeksi, joka eli sen valosta.

Asian salaaminen ei ollut vaikeaa kummallekaan. Aurinko ei koskaan sanonut mitään, ei edes hihittänyt, kun Kai kysyi siltä tunnilla matemaattisista kuvioista. Se vastasi normaalisti ilman ainuttakaan hymynkaretta. Silloin Kaissa heräsi ylpeys, joka ei mitä ilmeisimminkään ollut sallittu. Opettajanhuoneen taukotilassa käytiin ainoastaan yksi opettajien ja oppilaiden välisiin suhteisiin liittyvä keskustelu, ja se aiheutti Kaissa enemmän ylpeyttä ja huvittuneisuutta kuin mitään, mitä sen olisi pitänyt herättää. Ei hän ollut suhteessa Aurinkoon. Ei sillä tavalla. Aurinko ei ollut hänelle mitään niin todellista, että hän olisi osannut kutsua heidän yhteisiä hetkiään konkreettiseksi suhteeksi. He vain koskivat toisiinsa. Puhuivat. Tekivät toisistaan eläviä.

Tuli uusi syksy lehtineen ja alkoi nauraa samaa kimeää naurua, jota Kain pelot olivat aiemminkin nauraneet. Tulivat tanssiaiskeskustelut, Auringon ikäluokan painava ja kivulias muistutus siitä, että Kai oli todella sekaantunut maailmaan, joka ei ollut hänen otettavissaan. Kai ei ollut valmis keskustelemaan mistään, mutta kun hän näki parven kaksilahkeisia Aurinkonsa luona, hän ei voinut muutakaan. Iltateen ja sateen äärellä Kai veti Auringon kainaloonsa ja avasi suunsa, vaikka tiesi sen olevan alku jollekin vaaralliselle.

”Musta sun ei kannattaisi tanssia vanhoja.”
”Anteeksi mitä?”
Kai pysyi hiljaa, antoi Auringon kerätä ajatuksensa. Sillä oli niitä useita rivissä, se vain vaati aina aikaa tarttua niihin.
”Ja miksihän mä en niitä tanssisi? Muutkin tanssii. Kyllä mäkin voin.”
”Mä en halua.”

Aurinko alkoi nauraa. Sen nauru helisi ikkunoissa, Kai halusi sulkea aistinsa äänen ravistellessa häntä sisältä.
”No, sittenhän me tehdään sillä tavalla, että sä hyppäät kesken tanssien sieltä yleisöstä ja rupeat tanssimaan mun kanssani, ettei kukaan muu vaan vahingossakaan pääse tanssittamaan sun Aurinkoa. Sehän ei olisi yhtään epäilyttävää kenenkään mielestä.”
Aurinko vetäytyi Kain sylistä jättäen hänet keräämään kylmää sisälleen. Auringon sanat eivät enää lämmittäneet, sillä ei ollut rakkautta säteissään. Kaita pelotti.

”Haluatko sä muka näyttää hyvältä jonkun muun rinnalla?”
”Kai rakas, ei tässä ole siitä kysymys. Sä haluat vain omistaa mut. Testata, teenkö, mitä käsket. Vaikka ethän sä musta ihmisenä ole kiinnostunut. Et ole koskaan ollutkaan.”
Sanoja putoili kuin veitsiä. Missä se oli pitänyt niitä piilossa?
”Nyt mä en ihan ymmärrä. Rakastan sua, sulla ei ole mitään oikeutta epäillä sitä. Ymmärräthän sä, miten paljon mä uhraan sun eteen joka ikinen päivä? Ei tämä ole mitenkään helppoa elää näin.”
Aurinko nauroi taas. Pudisti päätään hiusten keinuessa naurun tahtiin.
”Tietenkin. Sä teet niin vain, koska nautit salailusta. Susta on ihanaa, että sulla on jotain ihan omaa.”

Kai nousi seisomaan, käveli jääkaapille katsomatta Aurinkoon kertaakaan. Hän tuijotti kelmeää valoa ymmärtämättä, milloin Auringon kaltainen ihminen oli oppinut kasvattamaan piikkejä, joissa oli niin paljon myrkkyä.

”Haluatko sä muka kertoa meidän suhteesta kaikille sitten, kun mä olen täysi-ikäinen? Sitten mä en enää olisi sun pikku salaisuutesi. Vastaa mulle suoraan, tahdotko sä jatkaa mun kanssa, kun muutan pois täältä, jatkan opiskelua jossakin muualla?”
”Mihin sä muka muuttaisit?” Kai esti sisintään kylmenemästä ja kovetti äänensä. Hän oli tilanteen
aikuinen. Hän tiesi, miten toimia. 
”Ei kukaan tänne halua jäädä. Ei täällä saa hengittää. En mä aio jäädä tänne opiskelemaan, eikä sulla taida olla aikomustakaan tulla mukaan.”
”Mikään tässä maailmassa ei estä mua olemasta sun kanssa.”

Niin Kai oli siihenkin asti sanonut itselleen. Hänellä oli jotakin, aivan hänellä itsellään. Taivaankappale, jonka hän oli sitonut maalliseen elämään koskemalla, rakastamalla niin pohjattomasti, että se oli kyennyt juurtumaan. Kai ei aikonut päästää irti. Hän oli taistellut tiensä elämään, jossa joku teki hänestä täydellisen.

”Kun mä lähden, sä löydät jonkun muun, eikö niin?” Auringon sanat lakkasivat muodostamasta selkeitä kokonaisuuksia Kain päässä. Kai ei enää edes kuunnellut, kuinka tämä kertoi, että Kai tahtoi vain pitää jonkun nuoren ja kauniin rinnallaan elääkseen jotakin uudelleen. Ei se niin ollut. Aurinko itse oli jumala. Julma ja armoton jumala, joka tiesi, miten saada Kai anelemaan.

”Mun mielestä sä et pidä tätä juttua todellisena.” Aurinko ei enää katsonut Kaita silmiin.
”Tämä on mulle todellisinta, mitä on.”
”Sä kirjaimellisesti aloit kutsua mua Auringoksi. Ulkoistit sen, että tässä on kyse kahden ihmisen välisestä suhteesta. Miksi sä niin teit? Halusitko oikeuttaa sen, että koskit alaikäiseen? Vai sen, että et halunnut ottaa vastuuta edes tunteistasi? Aika vitun perverssiä, jos multa kysytään.”
Kai haukkoi henkeään.
”Mä kutsun sua Auringoksi, koska mä rakastan sua. Sellaisena mä sut näen.”
”Eli sä et näe mua todellisena.”

Kai ei sanonut mitään. Auringolla oli silmissään elämä ja sormenpäissään kyky antaa osa siitä hänelle. Hän istuutui jälleen sohvalle rakastamansa pienen ihmisen vierelle, eikä enää tiennyt, mitä sanoa sille saadakseen sen jäämään. Hän hivutti kätensä Auringon kädelle, yritti painaa päätään lähemmäksi antaakseen kehon puhua sanojen sijasta. Aurinko väisti kosketuksen ja nousi ylös.

”Ei enää”, Aurinko sanoi ristien kätensä.
”Älä.”
”Älä mitä?”
Kai ei saanut mitään sanotuksi.
”Mä en voi antaa tämän jatkua tällaisena. Mulla sentään on moraali.”
”Rakastan sua. Älä. Ole niin kiltti äläkä nyt tee mitään hätiköityä.”
”Luuletko, että mä en rakastaisi sua? Etten katuisi tätä joka helvetin minuutti tämän jälkeen?”
”Älä sitten mene.”

Aurinko huokaisi syvemmin kuin keho olisi antanut. Kai näki, että siihen sattui jokaisella hengenvedolla. Kai itse ei ollut enää varma, tunsiko omaa kehoaan lainkaan. Jos Aurinko lähtisi, hän mätänisi pois, ei antaisi enää kenenkään tai minkään koskettaa itseään.

”Sä et ikinä, koskaan opi pitämään mitään tästä todellisena. Enkä mä voi jäädä kiinni sellaiseen. Ei mun ainoa tehtävä ole tehdä susta elävää.”
Kai ojensi kätensä. Se oli anomuksen jaloin muoto.
”Jos mä nyt lähden, mä en aio sulkea ovea perässäni. Se sun pitää tehdä itse.”

Aurinko keräsi loisteensa huoneen nurkista kuin hehkuakseen vielä viimeisen kerran rakastamansa ihmisen edessä. Kai yritti taltioida hohteen itselleen, säilyttää sen pitääkseen itsensä lämpimänä.
Eläväiset silmät katsoivat Kaita hetken, kunnes pää kääntyi ja askeleet etenivät ovelle. Kai ei kyennyt nousemaan, hän ei uskonut hyvästeihin. Sellaisia ei ollut hänen luomassaan täydellisessä maailmassa. Aurinko poistui porraskäytävään jättäen oven auki. Kai istui sohvalla vielä yölläkin.

Sanotut ja sanomatta jätetyt sanat kaikuivat Kain päässä. Hän oli antanut valonsa mennä. Hänen ainoa mahdollisuutensa elämään oli itse astellut pois hänen luotaan. Kun hän nosti itsensä sohvalta ja käveli sulkemaan oven, hän empi hetken. Jos hän todella sulkisi oven, hän ei ollut varma, avaisiko sitä enää koskaan vai sulkisiko itsensä asuntonsa sijasta johonkin paljon pimeämpään ja ahtaampaan paikkaan, syvälle päähänsä, sinne, minne Auringon suoma valo ei enää ylettynyt. Kai ojensi kätensä kohti ovenkahvaa. Oli yritettävä.


(Kuudes novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)

Kevätyö


Iltapäivän auringolla on terävät reunat. Valonsäteet tippuvat, halkovat tiensä hämärtyvään huoneeseen. Kissa kehrää sängynpäädyssä, tunnen sen kehon hienoisen värinän jalkojani vasten. Raajojani arastaa, en uskalla koskea niihin, ne muistuttavat liikaa siitä, mitä tapahtui. Seinäkello rytmittää iltapäivän, pöly leijuu valoa vasten kuin luodakseen harhan pysähtyneestä todellisuudesta.

Haju on pinttynyt ihohuokosiini. Paniikki kohoaa kurkkuun, alan raapia jalkojani, jotta haju lähtisi pois. Kun äiti avaa oven, hymy hänen kasvoillaan saa minut yrittämään.
”Huomenta, Elina kulta, nukuitko sinä hyvin?”
”Huomenta, äiti, nukuin tosi hyvin.” Hymy. Tykyttävä paniikki. Haju ei lähde pois. Hetken hymy kestää, äiti sanoo laittaneensa aamupalaa, vetää oven kiinni.

Painan pääni tyynyyn, huudan koko tukahdutetulla kurkullani. En sulje silmiäni, sillä pimeässä olen yksin hajun kanssa. Hetki vielä. Pieni hetki. Sitten kävelen aamiaispöytään kuin kuka tahansa tytär ja rukoilen, että kukaan ei haista sitä minusta. Miehen hajua.

* * *

Naurunremakka kuuluu parvekkeelle asti. Pieni asuntoni on täynnä tanssivia, toisiinsa kietoutuneita ihmisiä ja pauhaavaa musiikkia. Äänet hakkaavat tiensä tajuntani läpi, nojaan parvekkeen kaiteeseen ja kallistan päätäni nähdäkseni kesäöisen tyhjän kadun.

Elina, hei, miksi sinä kykit täällä yksin?” tuttu, soinnikas ääni keskeyttää minut. Maria.
Taivutan itseäni enemmän kadun puolelle kuin lähennelläkseni rajaa, nauraakseni hänen kysymykselleen.
”Enhän minä yksin ole. Sinä olet siinä.”
”Sinähän olet illan isäntä.”
”Olenko?”
Nauran. Humala tekee ilosta kevyttä, kuplivaa. En katso Mariaa silmiin.

Käännän itseni ympäri, roikotan jalkojani kaiteen toisella puolella. Ilmavirta on kylmä kasvojani vasten, leikittelen sillä, annan sen houkutella minua alas. Viides kerros, ilmaa on riittämiin minun ja jalkakäytävän välillä. Ei ainuttakaan ihmistä missään, ei ketään alapuolellani todistamassa kaiteen yli kurottavia jalkojani. Nauru kuplii sisälläni. Kun käännyn takaisin, Maria on jo parvekkeen ovella.

Yksi kaveri halusi puhua sinulle”, Maria sanoo kävellessään neonvalojen ja musiikin syleilyyn. Annan hänen lipua pois. Todellisuus on jalkakäytävän valot allani, sykkivä ilo sisälläni, avatut sälekaihtimet ja kurkkuuni kiivennyt nauru. Katoan niihin. Vasta, kun tunnen suuret, lämpimät kädet reisilläni, riuhtaisen itseni takaisin todellisuuteen, takaisin kehooni.

Todellisuudella on miehen kasvot. Ruiskukansiniset silmät ja sänki terävillä leukaperillä. Värähdän, kädet pysyvät reisilläni, jano leimuaa miehen silmissä. Olen lähellä reunaa, allani jalkakäytävä on ja edessäni vieras mies.

”Sanoiko Maria, kuka olen?”
Pudistan päätäni. Paniikki lipuu suonissani kylmänä purona, lähestyy sydäntä. En ymmärrä sitä.
”Hänen lapsuudenystävänsä vain”, mies sanoo vetäytyen taaksepäin. Hymy ei ole vaativa. Luinko janon silmissä väärin?
”Akseli.” Mies ojentaa kättään kuten ihmiset tekevät. Tuijotan suurta kouraa ymmärtämättä sen merkitystä. Sen lämpö oli hetki sitten vetäytynyt reisiltäni, mutta saatan yhä tuntea sen kuin se olisi polttanut merkkinsä lihaani.

Akselin silmät siristyvät, kasvoilla käväisee varjo. Musiikin pauhu jää taustalle, tanssivat vieraani nauravat yhä juomalasit kilisten. En katso enää sisälle, parvekkeen ovi on kiinni, minun ja iloisen naurun välillä seisoo mies. En siirry kaiteelta alas.

”Miksi sinulla on aina valot päällä?”
”Mitä?”
”Niin. Maria sanoi, että sinulla on aina kotona valot päällä, silloinkin, kun tulet töistä ja kotona on vain kissa. Hänestä se oli kummallista.”

Avaan suuni. Suljen sen. Käsien tuntu sykkii yhä ihollani, ruokkii paniikkia suonissani. En vastaa miehelle mitään, pääni on keskellä sumua, vaikka kehoni tuntuu heränneen johonkin tuttuun. En tiedä sille nimeä, mutta se elää minussa selkeämpänä kuin humala, vahvempana kuin paniikki.

Akseli tulee lähelle. Kaide on kylmä allani, mies hymyilee, en voi väistää suupieleen osuvaa suudelmaa. Mies vie ihonsa iholleni. Pehmeä kosketus avaa paniikin virrat. Kehoni jännittyy, valmistautuu. Miehen haju leviää suuhuni, peittää kaiken alleen. Putoan sen läpi, tipun keskelle muistoa, jolla ei ole pohjaa ottamassa minua vastaan.

Ääni. Kenties minä huudan, ehkä se on joku muu. Akseli vetäytyy kauemmas, mutta miehen kosketus lepää yhä ihollani, vaikka hän päästää irti. Tunnen sen kaikkialla. Muistan aamiaiset yhteisessä pöydässä, muistan kipeät jalat, tyynyyn huudetun paniikin. Unohdetut kuvat repivät tietoisuuteni riekaleiksi. En tiedä, kuka olen, kun tipun huutooni.

Aamulla Maria istuu vierelläni. Hänen varjonsa piirtyy matolle. Ilme on levollinen, kulmien tienoilla on kenties hiven huolta. Minun ei tarvitse kysyä, mitä yöllä tapahtui. Yö katkesi keskeltä. Vieraat lähtivät pois, vain Maria jäi.

Muistot lyövät minua leukaluuhun, kun yritän nousta peiton alta. Maria painaa peiton takaisin päälleni, suojelevasti kuten äiti aikoinaan. Hymyilen aivan kuin kestäisin. Hymyilen kuin en muistaisi taas, miltä tuntuu herätä toisen haju ihollaan. Vuosien jälkeenkin se kumpuaa yhä sisältäni, palaa paljaalle iholleni. Näen Marian katseesta, että Akseli ei tehnyt minulle mitään. Hänen ei tarvinnut.

”Anteeksi”, Maria sanoo minulle noustessaan ylös, kerätessään tavaroitaan pullojen ja lautasten keskeltä. ”Pärjääthän sinä?”
Uskon hymyileväni. Sen minä osaan.
”Tietenkin.”
”Olen oikeasti todella pahoillani. Sinun ei tarvitse nähdä Akselia enää koskaan.”
Me molemmat tiedämme, että kyse ei ole Akselista. Ei kevyestä tuulesta ihollani, ei asunnossa nauraneista ihmisistä tai allani olleesta valaistusta jalkakäytävästä. Ainoastaan miehen hajusta. Maria sulkee oven mennessään.

Jalkoihin sattuu, mutta pakotan itseni ylös. Alaruumis tuntee jälleen kaiken sen kivun, jota se on kantanut vuosien varrella. Keho muistaa mieleni puolesta. Mieleni on kirkas. En lepää enää unohduksessa. Osaisin nyt kertoa Akselille, miksi pidän aina valoja asunnossani. Valoton asunto
ottaisi minut vastaan hengittämättömänä, kuhisevana pimeän massana, jossa olisin kiinni itsessäni, kiinni muistoissa, jotka elävät kehossani. Minä tiedän nyt, miksi pimeällä tuntui aina olevan sielu, miksi se kävi niin lähellä.

Puen takin ylleni katsomatta, mitä sen alle jää. Avaimet taskuun, kengät jalkaan, ovi auki. Jos jään yksin asuntooni, en poistu sieltä koskaan, jään keskelle pohjattomia muistojani. Kadulla tuulenvire puhaltaa hiukset kasvoilleni. Ihmisiä tulee vastaan. Kehossani sykkii, pelko piirtää rajojaan. Annan sen tehdä niin, minulla ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Muistoilla on kaikki ääreni käytettävissään. Olen niiden edessä paljas ja avuton. Sallin itseni olla.

Aurinko läikkyy puiden lehvien läpi puistoon. Perheet ovat kokoontuneet ihailemaan kevättä. Sydämeni tykyttää, haju käy niin pahaksi, että miltei oksennan. En anna itseni hajota muistoon, jossa hiukseni olivat vielä saparoilla ja mieleni kykenevä vain unohtamaan. Vien kädet olkapäilleni. Se pieni tyttö ei ole yksin, olen sen tukena, silitän sen olkavarsia menneiden vuosien edestä.

Joku heittää puistossa palloa koiralle. Lapset kikattavat. Hymy leviää kasvoilleni, oikea hymy, tunnen sen lämpönä rinnassani. Keskellä katua ojennan käteni kohti taivasta, päästän hetkeksi irti, sallin valon pudota kasvoilleni. Joku jää tuijottamaan. Minä hymyilen.

Aurinko leikkii kehollani, silittää pelon uneen. Lihasten jännitys raukeaa. Kevät on tulossa, räystäät tippuvat vettä, johon valo tarttuu. Muisto kaihertaa ääriäni, hengitän syvään. Kurotan kohti valoa, annan sen hivellä rikottua ruumistani. Hiljaa se kertoo minulle minun olevan nyt turvassa.


(Viides novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)

Huurrekukkia


”Se on tyttö.”

Polte on koko maailma. Kuulen puhetta, erotan selkeitä tavuja kivun keskeltä. Sanat eivät ota selkeää muotoa, vaikka tiedostan kurottavani jokaisella aistillani todellisuutta kohti. Kipu on leiskuvaa tulta kaikkialla minussa, se on muodostunut kaikeksi, mitä tiedän, kaikeksi, minkä suostun todeksi hyväksymään.

Aika juoksee eteenpäin, sallii kivun väistyä juuri sen verran, että tunnistan sanat ja rintaani vasten makaavan pehmeän, kostean mytyn. Hengittävän ja elävän ihmisen. Se on tyttö. Luulen hymyileväni. Tahdon hymyillä. En tiedä, teenkö niin, sillä uusi polttava aalto vie mennessään kaiken, mitä minun pitäisi tuntea itsestäni irronneesta ihmiselämästä. Kipu nielee minut, suljen hetkeksi silmäni. Voin odottaa. Tunne tulee kyllä, jos annan sille aikaa.

* * *

Junan käytävällä on ruuhkaa. Ihmiset tukkivat tien istumapaikalleni, naputan kynsiäni seinään odottaessani sykkivää massaa väistyväksi. Kun vanha pariskunta ja suuri lapsiperhe löytävät istuinpaikkansa, hilaudun heidän välistään takaisin minulle ja tyttärelleni varatuille istuimille kädessäni höyryävän kuuma kahvi.

Huurtuneessa ikkunassa on lapsen sormin piirretty kukka. Terälehdet ovat epäsymmetrisiä. Kiinnitän siihen huomiota ennen kuin katson tyhjää istuinta. Tyttäreni lämpö on hiipunut pois hänen paikaltaan, jäljellä on kylmä ikkuna ja siihen hahmoteltu kukka terälehtineen. Hetken ajan sisimpäni on äänetön. Tunnen vain kahvikupin kevyen painon kädessäni. Tytär ei ole missään. Ei paikallaan, ei edes samassa vaunussa.

Kun kahvi tippuu lattialle ja levittää tummanruskean meren ympärilleni, kuvittelen jonkun kanssamatkustajista pitävän ääntä. Suunnatonta itkua, kuin kärsivän laulua. En aluksi paikanna äänen olevan itsestäni lähtöisin. Vasta, kun huomaan viereisillä penkeillä istuvien rouvien katsovan suuntaani kohotetuin kulmin, tunnistan poskilleni valuvat kuumat janat kyyneliksi.

Tytär on poissa. Kahvi lainehtii käytävällä, kyyneleet kasvoillani. En saata lopettaa kerran ymmärrettyäni, että kykenen yhä itkemään. Tunne, joka kyyneleet sisältäni lähettää, ei ole huoli eikä suru. Se on helpotus, täydellinen ja koko ruumista ravistava helpotus, jota seuraa jonollinen toiveita. Kunpa tyttö olisi viety pois. Kunpa joku nimetön paha olisi ottanut hänet omakseen. Kunpa hän ei enää koskaan löytyisi, palaisi kahleekseni.

”Anteeksi, rouva, oletteko te kunnossa?” ääni vierelläni tiedustelee. Havahdun haaveitteni keskeltä jalkojeni juuressa juoksevaan kahvilammikkoon ja vanhempaan rouvashenkilöön, joka katsoo minua harmaan hattunsa alta. Nainen itsekin on harmaa, juuri sellainen, jota joutuisin katsomaan kahdesti muistaakseni kasvonpiirteet.
”Olen”, vastaan automaattisesti, ”olen, minä vain…”

Lause ei viimeisty pääni sisällä. Katsellessani naisen huolestuneita kasvoja mielessäni juoksevat kaikki ne kerrat, joina olen toivonut tätä tilannetta. Ollessani viisivuotiaan tyttäreni kanssa luistelemassa huomasin kuvittelevani, kuinka hän vahingossa kaatuisi, iskisi vaalean päänsä jäähän,
jättäisi siihen tummanpunaisen kukan. Jättäessäni hänet kaupan makeisosastolle hetkeksi yksin toivoin, ettei hän löytyisi sieltä enää palatessani. Nyt, harmaan naisen kumartuessa siivoamaan tippunutta kahviani, tunnistan vallitsevan hetken tilanteeksi, jota olen sydämessäni odottanut.

Kumarrun naisen avuksi lattialle, etsin käsilaukustani paperia.
”Anteeksi, teidän ei tarvitse”, sanon naiselle ja pakotan helpottuneista kyynelistä märät kasvoni hymyilemään hänelle.
”Tarvitsetteko jotakin muuta?”
”Ei, kiitos, minä pärjään kyllä.” Ajatus tyhjästä penkistä kuplii sisälläni, herättää tunteista tyhjenneen kehoni eloon. Se saa naiselle kohdistetun hymyn tuntumaan aidommalta.

Kun kahvi on siivottu, nainen siirtyy paikalleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Istahdan omalle istuimelleni, katson kukan, irvokkaan muiston läpi ulkona esiintyvää maisemaa. Kyyneliä ei enää tule. Sisälläni velloo odotus. Junan ikkuna piirtää talven kauniimpana kuin se on. Se näyttää minulle lumivalkeat niityt sekä pienet, kylmyydessä kukoistavat varvut, jotka eivät taitu ja kuole, vaikka talvi niitä suutelee. Kaikki on kauniimpaa näin.

”Äiti?”
Yksi ääni. Yksi ainoa, kuulas lapsen ääni riittää hiljentämään sisimpäni laulun. Hetkellinen helpotus siirtyy taka-alalle, mustuu reunoistaan. Kehoani pistelee. Tyttäreni seisoo penkkinsä edessä yllään karvahuppuinen takki. Ilme on täynnä lapsekasta hämmennystä.
”Äiti, miksi sinä itket?”
”Missä sinä olit?” kysyn äänellä, jota en enää tunnista omakseni. Kuori on jälleen kovettunut. Hautaan itseni sen alle. Jonkun sentään täytyy huolehtia lapsesta, joka pilasi kaiken. Jonkun version minusta tulee kantaa vastuu.

”Etsin sinua.” Tyttö istuu paikalleen. Hän ei uskalla koskea minuun huomattuaan kyyneleet.
”Olin hakemassa kahvia, kulta.” Minäkään en koske tyttöön. En tiedä, kuka olisin, jos tekisin niin.
”Katso, äiti”, tyttö sanoo katsoen pois minusta, unohtaen itkuni, ”minä piirsin kukkasen.”

Käännän katseeni talviseen maailmaan, ikkunaan sen edessä. Kukka ei merkitse enää mitään. Kun juna syöksyy tunneliin, en näe enää maisemaa kukan kautta. Suljen silmäni ja yritän unohtaa, että se oli luvannut minulle vapauden, maailman, jossa kuulun edelleen itselleni. Maailman, jossa olen melkein kokonainen ihminen.

(Neljäs novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)

Hehku


Hyllyt eivät hengitä. Ne seisovat hiljaa ympärillämme, eivät vaivaudu edes syyllistämään meitä siitä, että seisomme niiden luona muun kaupungin nukkuessa. Ellenin käsi on omallani lämpimänä ja niin elävänä, että miltei tunnen, kuinka energia siirtyy hänestä minuun sykkivänä ja eloisana. Häntä naurattaa. Hän ei malta pysyä paikoillaan.

”Eikö täällä ole valvontakameroita?” tiputan sanani tyhjään ilmaan.
”On”, Ellen sanoo naurua äänessään. Olin oikeassa, hän ei malta pysyä kehossaan, hänen ilonsa pirskahtelee kehon laitoja vasten. ”Tietenkin täällä on.”
”Me tallennumme kameroihin. Entä liiketunnistimet?”
Ellen heiluttaa isänsä avaimia kasvojeni edessä.

”Tämä on pieni puoti”, Ellen sanoo silmät hehkuen naurusta, ”emme me jää kiinni. Pelkäätkö sinä?” Ellen vie kätensä harteilleni, hipaisee vain, ei koske kunnolla, sielunsa pohjasta. Se on hänen tapansa vaatia minua itselleen.
”Mehän emme ole tekemässä mitään rikollista. Me vain elämme.”
”Rikollisuusko sinut saisi pelkäämään? Ehkä meidän sittenkin pitäisi varastaa yksi lakritsirasia.”
”Ellen.”
”Tai suklaata. Selättäisimme allergiasi.”
”Ellen!”

Tyttö vetäytyy läheltäni, vie lämpönsä kauemmas. Ilo kiertää hänessä, tarttuu rentoihin käsiin, ylös vedettyihin suupieliin. Hänen päähänpistostaan olemme tässä, tekemässä asioita, jotka saavat kehoni kihelmöimään pelosta ja nautinnosta, niihin sotkeutuneesta onnesta, joka sikiää minusta Ellenin astuessa jälleen lähemmäs.

Voisin koska tahansa antaa pelon voittaa, kuvitella näkyväni valvontakameralla ja saada virkavallan perääni. Ellenin avaimet eivät tekisi minusta kenenkään silmissä viatonta. En ole koskaan ajatellut, miltä tuntuisi seistä paikassa, jota ei ole olemassa yöllä. Maailma nukkuu pienimpien tuntien yli, lakkaa hengittämästä, kulkee mustuudesta aamunkajoon. Minä ja Ellen olemme porautuneet yön keskiöön, tehneet reiän tummaan, tähtikuvioiseen vilttiin.

Ellen juoksee hyllyjen taa. Niitä ei ole useita, mutta hän pakottaa minut seuraamaan kulkemalla ulottumiini. Näen vilahduksia vaaleista kiharoista, kuulen kevätnaurun, joka tekee minulle kodin minne vain. Jään odottamaan hyllyn taa, Ellen juoksee ohitseni kuvitellen minun seuraavan, ja minä tartun häntä kädestä vetäen hänet lähelleni. Tyttö rimpuilee ja nauraa samaan aikaan, hänen kehonsa vavahdukset siirtyvät omaani ja saavat sen heräämään.

Hetken Ellen on liplattava puro sylissäni, hänen naurulleen ei tule loppua. Lopulta eläväiset silmät kääntyvät puoleeni, huulet sulkeutuvat ja vääntyvät hymyyn, joka haluaa minut kokonaan. Kehoni, mieleni, kaiken, jonka voin antaa. Painautuessani häntä vasten tunnen, kuinka äänet sisälläni alkavat yltyä. Öisen kaupan hiljaisuus jää taustalle, kun sydämeni syke kumisee kehossani. Tunnen, kuinka veri juoksee suonissani kuumana ja huutaa Elleniä, sillä kuten tyttökin, minäkin tahdon hänestä kaiken vahvana ja sykkivänä itseäni vasten.

Kun Ellenin huulet merkitsevät minut omakseen, äänet sisälläni yltyvät kakofoniaksi, johon sallin itseni hajota. Katoan kosketusten intiimiyteen, annan jokaisen äänen irrota itsestäni ja kohota


taivaalle. Olen kaikkialla, valtamerten pohjissa, pilvien reunoilla, metsien suojissa. Lopulta, Ellenin
irrottautuessa olen kehoni pohjalla, syvällä, ytimessä asti. Sieltä käsin olen kokenut kaiken, nähnyt maailman sellaisena kuin sen haluan.

”Mennään”, Ellen kuiskaa minun vielä viipyillessäni hänen kasvojensa kaarilla, hiustensa laineilla.
”Nytkö jo?”
”Oletko koskaan juossut tien päähän katulamppujen valossa?”
Pudistan päätäni. En ole koskaan lähtenyt kotoani keskellä yötä, en ole koskaan irronnut itsestäni ja tuntenut itseäni samalla kokonaisemmaksi kuin koskaan.

Hymy tarttuu tytön kasvoilta omilleni. Annan Ellenin tarttua itseäni kädestä ja seuraan häntä hyllyjen ja kassan ohi. Ellenille tämä on tavanomaista, hän elää aina itsensä reunalla, kurottaa rajojen yli löytääkseen uudet rajat niiden takaa. Ellen on nähnyt yön eri silmin kuin minä. Hän on aiemminkin pidellyt maailmaa käsissään.

Luon viimeiset silmäykset hiljaiseen puotiin ja ymmärrän, etten enää koskaan pistäydy sinne ilman, että muistan, miltä tuntuu hajota kehoonsa ja löytää joka ikinen tunne, jonka muutamassa sekunnissa voi tuntea. Kävelen Ellenin ohjaamana kadulle, huomaan ilman viilenneen. Minulla on ylläni pelkät shortsit ja kulunut paita. Ellen on mekossaan kuin itse kesä.

Katuvalot heittävät varjonsa pimenneelle kylätielle. Yö ei ole vielä kokonaan pimeä, tähän aikaan vuodesta se ei koskaan ole, mutta silti kellertävät valot luovat tielle omanlaisensa tunnelman.
”Tule perässä”, Ellen sanoo päästäen irti kädestäni, ”ota minut kiinni, jos saat.”
Ellen lähtee juoksemaan suoraan autotiellä, hän ei katso eteensä lainkaan. Minä juoksen perässä, juoksen kaikilla niillä voimilla, joita kehossani on. En ajattele maailmaa todellisena kellertävien valojen loistaessa ylläni kuin pienet kuut. Yö on oma todellisuuden tasonsa, hetken illuusio, jossa on vain Ellenin keinuvat hiukset ja loittoneva selkä.

Kehoni ei anna periksi, se juoksee, kunnes saavuttaa tutun kadun ja edessä juoksevan tytön. Sydämeni läpätys kaikuu luissa asti, kun Ellen pysähtyy kotitaloni eteen ja huohottaa puoliksi naurusta, puoliksi hengästyksestä. En kykene sanomaan mitään, mutta minun ei tarvitse.

”Minä en aio toivottaa sinulle hyvää yötä”, Ellen sanoo vetäen henkeä, ”se tuottaa huonoa onnea.”
”Kuka niin sanoo?”
”Tämä yö. Katulamput. Isän puodin hyllyt. Etkö kuunnellut tarkasti?”
Naurahdan, otan askeleen eteenpäin suudellakseni tyttöä. Ellen vetäytyy taaksepäin, vie kädet kehonsa suojaksi.

”Ei, sekin tuo huonoa onnea”, Ellen sanoo tällä kertaa hymyillen. ”Odota aamuun. Jokaisella pitää olla jotakin, jota odottaa yön yli, muuten elämässä ei ole mitään mieltä.”
”Et sinä voi toivottaa minulle aamulla hyvää yötä.”
”Katsotaanko?”
Käännyn kannoillani, yhdyn Ellenin hyväntuulisuuteen. Heilautan tytölle kättäni kääntyessäni, hän tekee samoin ja hymyilee paljastaen hampaansa. Emme sano toisillemme enää mitään. Hymyilen vielä kotiovellanikin, vaikka Ellen on juossut jo kauas luotani.

Avaan oven hitaasti, jotta sen ääni ei ilmiantaisi minua. Odotan astuvani pimeään, uneen vaipuneeseen taloon. Keittiön himmeä valo iskee vasten kasvoja. Haistan vanhuuden jo ovelta. Väsyneen, eltaantuneen huoneen, jossa ei tehdä muuta kuin käännetään sanomalehtien sivuja ja
juodaan kolme päivää vanhaa kahvia. Siellä minua ei odota kukaan, sillä minä olen yksin, ikuisesti erotettu nuoruudestani, kuplivasta tunteesta sisälläni. Jokin on väärin. Se huone, se maailma ei kuulu minulle. Sen ei kuulu olla täällä.

Uni repeytyy rikki reunoista. Keittiön valo katoaa, eteinen hajoaa, kaikki muistettu valuu musteena ulos rei’istä. Kädet lepäävät sylissäni väsyneinä ja kelmeinä, elämän muokkaamina ja paperinhauraina. Ne eivät ole enää kädet, jotka sipaisivat Ellenin hiuksia ja saivat tytön nauramaan. Todellisuus rysähtää harteilleni pimeän, vanhentuneen kahvin hajuisen huoneen muotoisena.

Suljen silmäni, mutta luomien takana tanssiva hehku hiipuu pois, muisto kuluu loppuun. En tavoita enää kauppaa, jossa tunsin eläväni. Tavoitan vain väsyneen kehon ja jalat, jotka eivät voi enää koskaan juosta ketään kiinni. Pyörätuoli allani on viimeinen kotini.

Hengitän raskaasti, aivan kuin olisin oikeasti juossut katulamppujen valossa taloon. Avaan silmäni, rullaan tuolini ikkunan luo. Avaan verhot ja kohtaan kesäisen, keltaisten lamppujen valaiseman yön niiden takana. Sallin itseni hapuilla muistoa. Pieneksi hetkeksi hehku täyttää sisimpäni lämmöllä.

(Kolmas novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)

Rajaton


Vesipisarat tippuvat eteisen matolle, kun Johan saapuu avaamaan minulle oven. Hiukset on kuivattu, ne roikkuvat aavistuksen kosteina piikkeinä kehystäen kasvoja. Hän on vetänyt housut huolimattomasti jalkaansa, vyö ei ole kunnolla kiinni. Paniikki loistaa suurissa, aukkomaisissa silmissä.

”Iltaa, Johan.”
”Sinä et kertonut, että olet tulossa.”
Vedän oven kiinni perässäni ja jätän ulkovaatteeni eteiseen. Kävelen Johanin ohi pieneen olohuoneeseen, jonka sohvapöydälle on jätetty kaksi colatölkkiä. Pyyhe lojuu sohvalla lähes koskemattomana. En uskalla palata eteiseen, kylpyhuoneesta huokuva sappinesteiden haju tunkeutuu aisteihini olohuoneessakin.

”Johan…”
”Älä.” Veljeni kävelee luokseni, pudistaa päätään. Vesipisarat varisevat armottomina lattialle. Miksi hän ei ole taaskaan kuivannut itseään? ”Sinä et ilmoittanut, että olet tulossa. Älä sano mitään.”
Johan kerää nopein liikkein colatölkkinsä sohvapöydältä, nostaa pyyhkeen, vie kaiken pois paheksuntani ulottuvilta. Hajua hän ei voi poistaa. Minua voi huijata loputtomiin. Lääkärille voi sanoa käyneensä kaupassa hakemassa muutakin kuin colaa. Kun veljeni istuu sohvalle ja huokaisee syvään, tiedän, että itseään hän ei voi huijata.

Istuudun sohvalle Johanin viereen, sallin katseeni käväistä hänen runnoutuneessa kehossaan. Iho on vahamaista ja ohutta, luut työntyvät esiin kuin pyrkisivät halkaisemaan ihon, työntymään verisinä läpi. Johan ei katso minuun. Hän ei katso minnekään, maanisina kiiltävien silmien takana ei ole ketään katsomassa.

”Kuinka lapset voivat?” Johan kysyy ohuella äänellä. Hän vapisee kauttaaltaan, mutta pitää äänensä vakaana. Jotta en huomaisi sitä, jotta en näkisi, mitä hän tekee itselleen?
”He ovat Liljan kanssa kylpylässä”, sanon pingottunut hymy kasvoillani.
”Miksi sinä et mennyt mukaan?” Veljen silmät kääntyvät minuun, kaksi suurta tyhjiötä.
”Minä halusin nähdä sinut.” En pysy enää kiinni äänessäni. Se pakenee minua, irtoaa, en tiedä, kuka veljelleni puhuu.

Hetken Johan istuu hiljaa, saatan miltei kuulla hänen heikon sydämensä lyövän rintaa vasten, kokeilevan rajojaan. Sitten veli hymyilee ja kääntyy minuun päin kuin tahtoisi kurottaa minua kohti, ottaa minua kädestä niin kuin lapsena, kun eksyimme lumisateeseen tai kauppakeskukseen.

Johan ei kuitenkaan tee niin. Hän jää puoliväliin, pelko tappaa varovaisen halun. Näen, kuinka se kuolee hänen kasvoilleen.
”Mikset sinä koskaan ota lapsia mukaan?”
”Johan, minä…” Paennut. Ääni ei enää ole minun.
”Minä tahtoisin nähdä heidät. Lukea heille satuja. Ostaa heille jotakin.”
”He eivät ole enää satuiässä.”
”Karkkia? Leluja?”

En saata pudistaa päätäni. Lohduton hymy hiipuu veljeni kasvoilta. Hän painaa päänsä alas, vapina yltyy. Nousen ylös, haen sappinesteiden valtaamasta kylpyhuoneesta kuivan pyyhkeen ja vien sen Johanin harteille.

Johan vapisee yhä, kun kiedon pyyhkeen hänen ympärilleen, kuivaan veden keholta, joka yrittää kaikkensa pitääkseen itsensä lämpimänä. Hetken Johanin pää nojaa olalleni, suljen silmäni, annan lämpöni tarttua häneen illan viimeisten auringonsäteiden lailla. Annan säteeni hänelle, kuljetan niitä hänen kehollaan, sillä se on kaikki, mihin pystyn.

Kun Johan nostaa päänsä olaltani, kuumeisena kiiltävien silmien takana hehkuu jotakin. Tahto, pelko, jokin, josta en saa otetta. Johan sysää pyyhkeen pois. Hänen suupielensä nykivät.
”Jos et tahdo tuoda heitä tänne, minä voisin tulla sinun luoksesi.”
Huoneessa ei ole kelloa, ei aikaa merkitsevää tikitystä, joka veisi huomioni Johanin suurenevista silmistä ja nykivistä suupielistä.
”Toisin heille tuliaisia. Sano vain, mitä, niin minä tuon. Ja Liljalle kukkia. Perheilta, eikö niin? En ole nähnyt heitä yli puoleen vuoteen.”

Halua. Silmien takana on sittenkin halua. Palava liekki, joka pyrkii takaisin elämään keskeltä reunoistaan mustuvaa maailmaa. Pakotan itseni sulkemaan silmäni, kuuntelemaan sydämeni sykettä, vetämään syvään henkeä ennen kuin kohtaan jälleen Johanin liekin, joka lepattaa arvaamattomana ja hauraana edessäni.

”Ja Lilja tekisi tietenkin ruokaa illaksi”, sanon kiristellen hampaitani, pitäen katseeni Johanissa, jonka ilme murtuu yksi piirre kerrallaan.
Hiljaisuus. Odotus. Johanin suupielet alkavat jälleen nykiä.
”Sitten paljastuisi, että ruoassa on kermaa. Sitten lapset kysyisivät sinulta jotakin, johon vastauksena on ’en tiedä’ ja paniikki.” Huokaisen. Pettymys valuu minusta ulos aaltoina, jotka pyyhkivät Johanin liekin alleen. ”Johan rakas. Pysytään vaan täällä.”

Veljeni ei enää paina päätään olalleni. Hänen katseensa takana oli hetken joku, joka halusi yrittää, kurottaa elämän puolelle. En vie pyyhettä hänen keholleen. Se lojuu lattialla käytettynä. Suljen jälleen silmäni.

* * *

Katulampun kelmeässä valossa en ole tunnistaa häntä. Pitkä, suurimman osan kehosta peittävä takki, kevyeltä näyttävä kauppakassi, nopeammat askeleet kuin kenelläkään muulla vastaantulevalla. Johanilla ei oikeasti ole koskaan kiire. Kun hän tulee minua vastaan, hänen silmänsä laajenevat, suu aukeaa, keho jännittyy. Olen saanut hänet kiinni.

”Iltaa”, sanon kiristäen kasvoni hymyyn, ”mihin sinä olet matkalla?”
”Minä…” Katulampun valo heittää armottomia varjoja Johanin kasvoille. Silmät seisovat päässä. Pelon ja säälin sijasta sisimpäni täyttää raivo. Tartun hänen kauppakassiinsa, kohtaan uhmakkaina kohoavat kulmat ja tiukasti kiinni pitävät sormet. Riuhdon kassin irti, katson sen pohjalle. Jokin punainen läikähtää sisälläni. En tiedä, kuka olen, kun otan tavarat yksi kerrallaan kassista ja heitän ne kadulle.

Kylmälle asfaltille lentää tölkki colaa, paketti riisikakkuja, maidoton jogurtti. Johan lamaantuu täysin, vie kädet omille harteilleen, katsoo minuun kuin olisin aikeissa lyödä häntä. Hänen sulkeutunut, vapiseva olemuksensa ei ole koskaan herättänyt minussa vastaavaa raivoa, punaisena leiskuvaa ja tuntematonta.

”Ala selittää”, sanon osoittaen kadulla lojuvia ostoksia. Jogurttipurkki on mennyt rikki, kannesta valuu oranssia nestettä kadulle. ”Ala helvetti selittää.”
”Sinä tiedät kyllä”, Johan sanoo miltei itkien, ”sinä tiedät, älä kysy, älä –”
”Sinä et voi asua yksin!” Menetän otteeni. Punainen täyttää kaiken. ”Lääkärisi soitti minulle ja kertoi, että olet jättänyt ravintolisäsi syömättä koko alkuvuoden ajan. Mitä pelleilyä tämä on, Johan, mitä sinä kuvittelet tekeväsi? Minä soitan lääkärillesi ja sanon, että järjestävät sinut jonnekin, jossa joku muu huolehtii sinusta.”

En aluksi huomaa kelmeässä valossa hehkuvia kyyneliä veljeni kasvoilla. Ihmiset kulkevat ohitsemme. Johan itkee. En tiennyt, että hänen sisällään on jäljellä enää mitään. Kyyneleet ovat ase minua vastaan, keino pyyhkiä punainen raivo sisältäni. Tunnen kehoni rauhoittuvan, kun punainen lipuu taustalle.

Kun katson Johaniin vailla raivoa, näen vain nuoren miehen, jonka teräville poskille valuu hallitsemattomia kyyneliä. En saata koskea häneen, en nyt, vaikka haluaisin antaa hänelle kaiken anteeksi, pitää häntä lähelläni.

Johan pudistelee voimakkaasti päätään kyynelien putoillessa kasvoilta.
”Älä. Älä, älä…”
”Minun on pian aivan pakko. Ei ole enää vaihtoehtoja. Katso itseäsi.”
Tyhjät silmät. Hän vähenee. Hänessä ei ole enää mitään, josta saisin otteen pitääkseni hänet elämässä kiinni. Liekki on hiipunut.

Kuulen, kuinka veljeni yrittää muotoilla sanoja. En saa niistä selvää.
”Voisitko…”
Tauko. Uusi yritys.
”Voisitko sinä joskus kysyä minulta jotakin tavallista? Katsoa minua niin kuin katsot työkavereitasi, ystäviäsi, lapsiasi ja vaimoasi? Kerro minulle työpäivästäsi. Käy kanssani elokuvissa. Näytä minulle sitä maailmaa, jossa ihmiset elävät.”
Johan vapisee, mutta ei kuten sairas, vaan kuten lapsi, jota kukaan ei ota syliin.
”Kysy, minkä kirjan haluaisin lukea seuraavaksi. Millaisista kukista pidän eniten. Mitä tahansa tavallista, aivan mitä tahansa…” Ääni murtuu. Katulampun valossa veljeni hajoaa tuhanneksi palaseksi, jotka sekoittuvat kadulle levinneeseen jogurttiin.

Mitään sanomatta kerään kadulle heittämäni ostokset takaisin pussiin. Jogurtin kanssa kävelen lähimmän roskakorin luo. Johan seisoo yhä paikallaan, kyyneleet virtaavat vuolaana. Kuljen hänen luokseen, vien käteni varovasti hänen ympärilleen.

”Hei”, sanon hiljaa. ”Menisimmekö käymään uudelleen kaupassa? Minulla ei ole kiire kotiin. Olen kävelyllä.”
Johan nyökkää vaisusti. Kyyneleet piilottavat silmien takana kytevän pelon.
”Minä tulen mukaan. Mennään hitaasti.”
Uusi nyökkäys, edellistä voimakkaampi.
”Voisitko…” Nielaus. ”Voisitko tulla ensiviikolla taas käymään?”

Johanin äänessä on yhä toivoa. Jos rikon sen kieltäytymällä, hän tippuu itseensä, rajojensa sisälle. Maailmaan, josta hän ei kerro lääkärille, mutta jonka minä näen jo hänen tavastaan kävellä. Minä nyökkään. Kyllä, minä voin tulla käymään. Minä voin aina tulla käymään.

* * *

Puhelin piippaa, linjalla on hiljaista. Kolmas soitto, ei vastausta, paniikki alkaa nousta kohti kurkkuani. Olen iltavuorossa, toimistolla on vain muutama ihminen lisäkseni. Kun Johan ei vastaa neljänteenkään puheluun, nousen ylös ja ilmoitan, että minun on pakko lähteä aikaisemmin. Kurtistuvia kulmia, kysyviä katseita. Veljeni, minä sanon, ja ilmeet tyyntyvät.

Ajan nopeampaa kuin tavallisesti. Sovimme Johanin kanssa tapaamisesta viikko sitten käytyämme kaupassa. Halasin häntä pitkään. Hän hymyili lähtiessään kävelemään kotiin. Antakaa veljeni olla kunnossa. Katulamppujen rivi ja pensasistutukset eivät kerro minulle mitään, ajan lujempaa, kunnes tuttu kerrostalon piha aukenee edessäni.

Johan ei vastaa koputukseen kolmannellakaan yrittämällä. Paniikki istuu kurkun päällä, saan vaivoin happea, mutta mieleni on kirkas, pelon terästämä. Portaikossa on vettä. Juoksen ylemmäs, vettä tippuu joka kolmannelta portaalta. Korkein tasanne, viimeinen kerros. Näen lyyhistyneen hahmon, jolla on veljeni vettä valuva keho ja herkät kasvot.

”Johan!”
Vien kädet rinnalle, en tunne tykytystä. Sekoittaako pelko aistini? Kaula ei vastaa, ranne on hiljaa, Johanin keho ei kerro minulle mitään.
”Johan, vastaa minulle.”
Hiljaisuus tunkeutuu sisälleni, ottaa paniikin tilan. En tunne Johanin pulssia. Hänen kehonsa tippuu vettä. Rinta, ranne, kaula, uudestaan, uudestaan, en saa vastausta. Sisälläni on hiljaista. Ensimmäinen hiljaisuuden rikkova ääni on huuto. Vasta, kun se on ulkona ja kieppuu kaikkialla ympärilläni, ymmärrän sen lähtevän minusta.

Kun kerrostalo herää huutooni, en tunne enää mitään. Joku soittaa apua, toinen koskee veljeni kehoon, tekee saman havainnon kuin minäkin. Huuto kieppuu edelleen ympärilläni. Lisää ihmisiä saapuu paikalle, he nostavat veljeni hervottoman kehon ja vievät sen pois. Minua kierretään. Minulta kysytään kysymyksiä. Minä kuulen vain muodottoman huudon.

Miksi te viette minun veljeni pois? Hän on edistynyt kovasti. Viimeviikolla hän uskalsi tulla kauppaan kanssani. Sitä edellisellä hän salli minun kuivata itsensä. Hän on pelkkä varjo itsestään, mutta hän yrittää kovasti. Älkää koskeko häneen, hän ei pidä siitä.

Miksi te viette hänet pois? Hän ei ole valmis. Hän ei vielä rajaton.

(Toinen novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)

Paperiruumis

Yössä on reikä, josta valo pääsee juoksemaan sisään. Mathias seisoo raiteella odottamassa sitä saapuvaksi. Junan äänet lähestyvät, raiteet kirskuvat. Mathias näkee valon. Se juoksee hänen luokseen, hän ottaa sen kiinni, syleilee sitä kuin pelastajaa. Adrenaliini hajoaa kehoon, räjähtää vasten sen rajoja. Hetken hän on yhtä valon kanssa, yhtä itsensä, lähestyvän kuolemansa kanssa. Silloin hän hyppää syrjään.

Maa ottaa nuoren miehen vastaan. Sora repii Mathiaksen kädet verille, mutta adrenaliini suojaa kehoa kivulta. Hän on käynyt lähellä kuolemaansa, nähnyt tummana odottavan laakson. Päättänyt kääntyä pois sen luota, takaisin kehoonsa, takaisin todelliseen maailmaan. Juna katoaa pimeään, Mathias ymmärtää vaivoin olevansa yhä hengissä. Hetken ajan hän sai pidellä omaa kuolevaisuuttaan käsissään, nauraa päin sen naamaa.

Kerta ei ole ensimmäinen. Mathias on useasti aiemminkin tuntenut ohi pyyhältävän junan mukanaan tuoman ilmavirran aivan liian läheltä. Hän on seisonut talojen katoilla, juossut jäisellä tiellä. Ottanut veitsen ja viiltänyt, vaikka mahdollisuus liian syvälle viiltämisestä on aina leijunut tilanteen yllä. Tavalla ei ole väliä. Vain hiuksenhienolla rajalla elämän ja kuoleman välissä on. Mathias nousee ylös ja kävelee kotiinsa keho turtuneena enemmän nautinnosta kuin kylmästä.

Seuraavana päivänä kaupan maito-osastolla Mathias saa maksaa kaikesta kokemastaan. Muisto lähestyvästä junasta kirkkaine valoineen välkehtii silmäluomien alla, kun hän etsii ruokaa illaksi, toimii kuten kuka tahansa ihminen. Keho elää vielä eilistä. Suurin tunne on tunnettu, sen jälkeen jäljellä on vain harmaita aaltoja. Mathias vetää itseään perässään kuin raskasta esinettä. Mitä kauppalistassa lukikaan? Maitoa kahviin. Inkivääriteetä vieraille. Hänen lähimmät ystävänsä tulevat kylään. Mathiaksella on kuusi tuntia aikaa palauttaa itsensä takaisin maahan sieltä, missä verenpunainen on todellisuuden väri ja junan valo ainoa oikea kirkkaus.

Mathias saa kiskottua itsensä ulos kaupasta ja laitettua ruoan sekä kuumat juomat valmiiksi kahdelle ystävälleen. Ana saapuu ensimmäisenä, Lea kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Hänen kissansa oli oksentanut matolle, eikä sitä voinut jättää pesemättä. Mathias nauraa jutulle, mutta ei erota naurussaan värejä. Kuplinta ei lähde sydämestä. Eilisen euforia on syönyt tilan muilta tuntemuksilta.

Ana on ajellut päänsä ja Lea hankkinut uuden, kalliin takin. Mathiaksella on kaksikymmentäseitsemän uutta haavaa käsissä, lukemattomasti enemmän jaloissa. Välttämättömyyksiä hänelle, kirosanoja kaikille muille huoneessa. Mathias sanoo, ettei hänen elämässään ole tapahtunut mitään. Maallisen todellisuuden sisällä mikään ei ikinä liikahda. Lea ja Ana nauravat ja kertovat Mathiakselle, että hänet pitäisi viedä ostamaan jotakin kunnollista, niin kallista, että sen ostaminen tuntuu joltakin. Tai ehkä häneltäkin pitäisi ajella hiukset pois. Mathias vain naurahtaa.

Kestää kaksi tuntia päästä siihen puheenaiheeseen, jota Mathias on vältellyt pukemalla poolopaidan ja korkeavyötäröiset farkut. Kun Ana sitten avaa suunsa, Mathias ei enää voi pakoilla itseään. Hän ryhdistäytyy ja hengittää syvään.

”Mat, näytä sun käsiä”, Ana sanoo yllättäen, varoittamatta, kesken teekupillisen.
Mathias ei vastaa mitään. Hän nousee ylös vieden Lean kupin ja lautasen tiskipöydälle.
”Näytä niitä käsiä.”
Mathias kävelee takaisin. Keittiöstä on ikuisuus sohvalle. Ikuisuudessa ehtii keksiä keinon paeta tilannetta.

Lea ja Ana vaihtavat katseita, Ana nyökkää. Lea nousee ylös, kävelee Mathiaksen luo saaden tämän säpsähtämään. Lea kääntää päätään kuin koira, ojentaa käsiään ja katsoo ystäväänsä miltei anoen. Mathias sulkee hetkeksi silmänsä. Hän ei kestä nähdä kahta läheisintä ystäväänsä tällaisina. Heidän ei kuuluisi seisoa hänen rinnallaan kuin kaksi enkeliä vartiossa. Ei ole mitään vartioitavaa. Mathias ei ole vaaraksi itselleen eikä kenellekään muullekaan.

Lean ja Anan tahdon alta ei pääse livahtamaan. Mathias käärii tumman paitansa hihat ja ojentaa kätensä ystävälleen. Lea säpsähtää nähdessään tummat juovat ja kävelee takaisin sohvalle. Hän painaa päänsä alas. Mathias on erottavinaan kyyneleet hänen silmissään. Mathias käärii hihansa takaisin ja huokaisee. Lean reaktio ei ole oikeutettu, hän ei tiedä mitään siitä, millaisen tarpeen kanssa Mathias joutuu elämään joka päivä.

Ana istuu sohvalla jalat ristissä ja huokaisee. Hän ei vaikuta lainkaan yhtä järkyttyneeltä kuin Lea. Ana on aina katsellut vierestä Mathiaksen kamppailua tarpeittensa kanssa. Ana oli hänen kanssaan, kun hän ensimmäisen kerran ymmärsi, että vain syvänpunainen kipu saattoi antaa hänelle sen, mitä hän elämältä halusi. Ana ei kääntäisi selkäänsä, vaikka hän juoksisi tämän luo puoliksi rikkinäisenä, fyysisesti niin huonossa kunnossa, että kenties kuolisi.

Kauanko me aiotaan antaa tän mennä läpi sormien?” Lea kysyy ääni säröillen, hajoten kuin lasi jäähän. ”Tiedätkö sä edes, kuinka pahalta tuntuu katsella vierestä, kun sä revit kädet verille, tumppaat tupakoita ihoosi ja hypit rekkoja päin?”
”Mä en hypi rekkoja päin.”
”Mutta sä haluaisit.”
”Mä haluaisin kuolla”, Mathias sanoo saaden Lean kasvot vääntymään kivusta. ”Vain se voi tuoda mulle täydellisen tyydytyksen.”
”Miten me sua autetaan? Voi hyvä jumala, miten mä pelkään sun kanssasi.”

Mathias huokaisee ja vaihtaa katseita Anan kanssa, odottaa lohtua, jota ei tule. Ana pudistaa pienesti päätään, hän ei suostu puolustamaan ystäväänsä. Ei tässä. Ana voi auttaa, mutta ei koskaan ymmärtää.

”Ei mua tarvitse auttaa. Mä en tarvitse apua, ihan oikeasti, mulla on kaikki hyvin”, Mathias sanoo tietäen kuulostavansa epäuskottavalta käsien viivojen huutaessa päinvastaista.
”Miksi helvetissä sä sitten teet tätä vielä?” Lea sähähtää suoristaen ryhtinsä sohvalla. ”Mitä kiksejä sun pitää tästä saada, että sä et koskaan kykene lopettamaan?”
”En mä tästä kiihotu. Ei tää tee mua onnelliseksi tai saa mua tuntemaan itseäni eläväksi. Mä en vain saa samaa tunnetta mistään muualta. Se on parasta, mitä tämä elämä mulle voi antaa.”

Ensimmäisten kyynelten valuessa Lean pisamaisille poskille Mathias kuvittelee hetken, että on mennyt liian pitkälle. Sanoittanut liikaa jotakin sellaista, jolle ei ole sanoja. Ajatusta seuraa kohtuuttomuuden tunne. Ei Mathiaksen kuulu tuntea syyllisyyttä. Leahan tässä ei ymmärrä. Ei tämä ole millään tavalla Lean tai edes Anan asia.

”Lea hei”, Mathias sanoo tiedostaen, ettei hänen äänensä kuulosta lainkaan pahoittelevalta tai lohduttavalta. Hän hapuilee Anasta tukeaan, mutta Ana vain pudistaa jälleen päätään. Tämä asia on Mathiaksen, hänen on se myös selvitettävä. ”En mä ole itseäni tappamassa. Kun mä puhun kuolemasta ja kivusta, en mä tarkoita, etten haluaisi elää juuri nyt.”
”Kuinka masentunut sun pitää olla, että sä puhut kivusta tuolla tavalla? Mitä sulle on tehty?”
”Mä en ole masentunut”, Mathias sanoo lähes haukkoen henkeään. Vieläkö Lea kuvittelee niin? Mathias ei ole koskaan ollut masentunut. Hän on aivan liian elävä, aivan liian täynnä suurta nälkää, joka saa hänen ruumiinsa tuntumaan paperilta.

”Mä elän yhä, koska mä haluan elää.”
”Miten sä voit sanoa noin sen jälkeen, kun sä sanot haluavasi kuolla?”
”Se on… eri asia.”
”Miten vitussa se muka on eri asia?”

Lea, älä huuda”, Ana puuttuu tilanteeseen nostaen molemmat kätensä ylös. ”Mat, jaksatko sä käydä tätä keskustelua nyt?”
Ihana Ana, kultainen Ana. Mathias on käynyt tämän tyyliset keskustelut Anan kanssa kymmenenvuotiaana, kun tämä löysi hänet piirtämässä saksilla kylkiluille. Silloin hänellä ei ollut vielä riittävästi sanoja kertomaan, miksi hän teki niin kuin teki. Hän haluaa elää. Elämään vain kuuluu se, että pitää käydä mahdollisimman lähellä kuolemaa, niin lähellä, että se kihelmöi koko kehossa ja saa sen tuntumaan muultakin kuin heikolta kuorelta. Keho ei kestä sitä, mitä Mathias haluaisi sen kestävän, ja silti se on ainoa väline tuntea hänen rakastamansa punaisen laaja skaala. Masennus kuuluu niille, jotka eivät halua elämää. Mathias haluaa siltä kaiken. Kuolema on fantasia, täydellisyyden huipentuma.

Kyllä mä jaksan”, Mathias sanoo hymyillen. Hänen kehonsa on jo rauhoittunut eilisestä. Kuoleman ja elämän välinen hento raja on jäänyt taa, se ei tunnu enää fyysisenä muistona kehossa. Yleensä se pysyy hänessä selvempänä, hillitsee jatkuvaa nälkää. Sen nopea hiipuminen tarkoittaa vain sitä, että rajalla olisi käytävä pian uudelleen.

”Me ollaan vaan niin huolissamme susta”, Lea sanoo nyyhkien paitansa hihaan. Mathias nousee ylös hakemaan nenäliinapakettia. ”Kunpa sut vois vaan nostaa tuolta. Pelastaa jotenkin.”
Mathias haluaisi sanoa, ettei hänessä ole mitään pelastettavaa. Ei häntä voi pelastaa joltakin sellaiselta, joka on elänyt hänessä syntymästä lähtien.

Ojentaessaan hiljaa nenäliinapaketin Lealle Mathias muistelee, kuinka hän oli lapsena istunut isoisänsä hautajaisissa. Sun, Herra, ristisi mua valaiskoon, kun tieni painuu kuolon laaksohon. Kovaa laulava kuoro ja ryhmittymä itkeviä ihmisiä. Mathias oli kuvitellut eteensä tumman laakson, jonka edessä isoisä oli pysähtynyt, kenties katsonut elämän puolelle ja valinnut jatkaa eteenpäin laaksoon. Mathias oli ollut kateellinen. Isoisä oli käynyt jossain, jossa tavallisten ihmisten ei ollut mahdollista käydä.

Sittemmin laaksosta tuli hänelle tunne ja tiestä raja. Mathias keksi keinon päästä edes hivenen lähelle sitä paikkaa, jonne tiesi haluavansa ilman, että tarvitsi kävellä laaksoon asti. Myöhemmin hänen elämäänsä tulivat Ana ja Lea, näkivät, yrittivät kenties ymmärtää. Muutaman vuoden jälkeen Mathias lakkasi selittämästä.

Ilta taittuu yöksi, kyyneleet kuivuvat poskille. Ana ja Lea lähtevät myöhään yöllä, kun keskustelu on vaihtanut suuntaa ja nauru palannut helisemään luissa asti. Kun Mathias jää yksin, hän tietää, ettei voi jäädä sänkyynsä makaamaan sen jälkeen, kun euforia on kadonnut hänen kehostaan. Kynttilät valaisevat hiljaisen asunnon. Mathias kävelee niiden ohi, sillä tietää, ettei tuli tunnu tarpeeksi. Se runtelee, mutta väärällä tavalla. Hän ottaa keittiöveitsen, kuljettaa sormeaan vasten sen teräksenhohtoista pintaa. Tuli heittää kajonsa pinnalle, tanssii hetkisen. Kutsuu Mathiasta mukaansa.

Mathias painaa terän rannettaan vastaan ja vetää. Hän tietää kohdan olevan väärä. Liian lähellä suonta. Liian lähellä laaksoa. Korvissa kieppuva muisto Lean itkusta pyörii kuin levy, pysähtymättä ja armahtamatta. Mikä tragedia. Mathias painaa terää syvemmälle. Lean itku ja Anan hiljainen hyväksyntä eivät ole ymmärrystä tai lohtua, vaikka kuinka yrittäisivät. Ne vain ärsyttävät. Mathias kaipaa ainoastaan kipua. Veistä, jonka luu ottaa vastaan. Kahtia repeytyvää ihoa.

Tajunta ei pysy perässä tummanpunaisten aaltojen lyödessä yli laidan. Mathias tietää viiltäneensä liian syvälle. Euforia ei tullutkaan. Mielen reunoilla hakkaa pelko. Laakso vyöryy lähemmäs, mutta se ei saa tulla vielä. Veri ei lopu, keittiötaso hukkuu siihen, Mathias ei kykene eikä uskalla liikuttaa kättään. Puhelin on vasemmassa taskussa, hätänumero mielessä hatarina numeron kuvina.

112.
Auttakaa, minä hukun itseeni. En kestä tätä enää. Tyydytys ei ikinä tule näin.
Auttakaa, minä saatan kuolla.
Haluan sitä. Kuolemaa. Se ei vain saa tulla tällä tavalla, sen pitää olla täydellinen.

Loppuyöstä Mathias muistaa vain välkehtivät valot ja kovat äänet. Valkoisen huoneen sairaalassa. Yhtä valkean miehen, joka yritti rauhoitella, vaikka Mathias ei ollut paniikissa. Punaisen kynän piirtämä viiva paperilla korjattiin, kumitettiin haaleammaksi. Mathias vietti sairaalassa kaksi yötä. Hän oli liian hyvä puhuja jäädäkseen seurantaan. Terve on vain se, jota ei ole diagnosoitu. Mathias ei ole koskaan käynyt terapiassa tai osoittanut aiempia varoittavia merkkejä itsetuhoisuudesta. Hän sai puhuttua tarkasti suonen päältä viilletyn haavan vahingoksi. Siitäkin huolimatta, että hänen kätensä olivat kauttaaltaan aiempien haavojen koristelemat.

Seuraavalla viikolla Mathias istuu hiljaisena parvekkeellaan siemailemassa päivän viimeistä kahvikupillista. Lealle hän ei ole uskaltanut kertoa sairaalareissustaan, Analle hän soitti lähes heti puhuttuaan itsensä vapaaksi. Ana oli hiljaa puhelimessa. Sanoi vain, että maailmaa kiinnosti surullisen vähän suora itsetuhoisuus. Mathias tiesi puhuessaan, ettei Ana kuvitellut hänen yrittäneen itsemurhaa. Kyse oli vahingosta. Liian heikosta kehosta. Ihmisyys ei kestä lainkaan kulutusta.

Mathias tietää vasta päässeensä pois valvovan silmän alta. Elämää pitää elää hitaasti ainakin kuukausi, kenties toinenkin. Hänen pitää olla varovainen, jotta kukaan ei saa ainoatakaan syytä vangita häntä valkoisiin huoneisiin. Ajatus on sietämätön. Niin on polttava tarve kehossakin. Mathias on käynyt lähempänä laaksoa kuin koskaan. Nähnyt sen odottavan häntä mustana. Vaikka olisi järkevintä jäädä paikalleen, lukea hyvä kirja ja käydä nukkumaan, hän tietää, ettei kehon huuto lopu koskaan, ellei sitä tyydytä.

Mathias pesee kahvikupin, pukee takin ylleen ja lähtee asunnosta. Hälytyskellot eivät soi, tarve on hiljentänyt ne. Hän kävelee läheisimmälle rautatielle tietäen, että kuluttaa pian junat puhki ja joutuu sitten keksimään uuden tavan päästä lähemmäs paikkaa, jonne kuuluu.

Yöjuna on myöhässä. Aikataulu lukee Mathiaksen päässä. Mathias istuutuu raiteelle, istuminen lisää vaaran tuntua, kipinää sormien päissä. Hän ajattelee Anan suljettuja silmiä ja Lean kyyneliä. Valkotakkisten miesten tyhjiä silmiä ja liikkuvia suita. Sitten raiteet alkavat vavahdella. Mathias ei nouse vielä ylös, hän osaa aina väistää ajoissa. Valo ilmestyy pimeyteen. Mathias ei sulje siltä silmiään.


(Ensimmäinen novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)