Taivas ylläni oli
hiljaa, kun kaaduin auringonvalossa läikehtivään veteen. Maailma
sumeni reunoistaan, salli minun liueta pois, kadottaa ääriviivani.
Vedessä minulla ei ollut hätää.
Ensimmäinen raja
katosi jaloista. Läikähdykset niiden pohjissa olivat pelkkää
aaltoilevaa liikettä, en enää erottanut, liikkuiko jokin niiden
ulkopinnalla vai kuvittelinko kaiken. Pidin silmäni auki ja odotin
seuraavaa rajaa irtoavaksi. Tiesin sen repeytyvän irti minusta,
kulkeutuvan laineiden mukana läikehtivään rantakallioon. Vielä
silloin pohjaa millekään ei ollut, meri oli loputon sinessään.
Laineet keinuttivat minua valossaan, ja kun vihdoin uskalsin sulkea
silmäni raskaana ylläni riippuvalta sinitaivaalta, tunsin kehoni
lipuvan uuteen tasoon maailmassa, uuteen väriin.
Meri teki minusta
kokonaisen. Olin pelkkää vettä, auringon leikkiä kultaisilla
laineilla. Taso tuntui hyvältä, miltei kodilta, paikalta, johon
olisin voinut kaivertaa tilani. Se oli kuitenkin ajatuksena liian
konkreettinen. Oli helpompaa antaa itseni vain liueta ympäristöön.
Minua virkisti ajatella kuuluvani jonnekin sen jälkeen, kun kaikki
oli kerran pyyhitty pois.
Kun keskittymiseni
herpaantui, muisto vanhoista väreistä palasi takaisin niin rumana
ja kipeänä, että miltei kadotin ajan ja tilan. Heilautin sormieni
päitä, vesi hulmusi pehmeän kankaan lailla niitä vasten,
rauhoituin. Muisto ei vienyt minua mukanaan. Annoin silti itseni
leikkiä sen kanssa hetken. Lokkien korkeat huudot, lainehtiva vesi
ja korkealle kiivennyt aurinko pitivät minut turvassa.
Muistossa olin vielä
eri tavalla olemassa kuin nyt. Minulla oli pystympi pää ja rivakat
askeleet, kenties kiire jonnekin. Joku oli käskenyt minut luokseen,
osasin juosta kohti jotakin, jota tahdoin. Kiireeni oli näennäinen.
Ei minun oikeasti olisi tarvinnut juosta. Minun vain teki mieli
tuntea sykkivä kaupunkielämä ympärilläni, kokeilla, oliko
minusta elämään osana sitä. Juoksin, koska saatoin tehdä niin.
Juoksin, koska yritin olla jotakin muuta, jotakin kaunista ja
kykenevää, rajoittamatonta. Koin, että minusta oli lentämään.
Lentoni katkesi. En
päässyt määränpäähäni, mikä ikinä se olikin. Silloin se
tuntui niin tärkeältä, että juoksin keskelle suojatien punaisina
palavia valoja, toisten ihmisten kiireistä sekasortoa. Ehkä
tavoitteeni toteutui sittenkin. Minä lensin. Muistan, etten
erottanut kuun ja katulampun valoa toisistaan, ne sekoittuvat
valopisteiksi keskelle mustaa kartonkia. Joku oli pistellyt sen
täyteen reikiä, joista valo pääsi hohkaamaan läpi.
Lennon jälkeen oli
vain värejä. Ei enää mustaa taivaan kartonkia eikä valojen
melskettä, ei ääniä tai selkeitä tuntemuksia. Värejä.
Tummansinistä ja syvää punaista jossakin alavartaloni tienoilla,
violetihtavia läikkiä vatsalla ja rintakehillä. Ne kaikki
kokoontuivat luokseni, lohduttivat minua. Lensin niin kauniisti.
Jälkikäteen kuulin, että olin lähellä halvaantua. Että kehooni
sattui niin paljon, ettei se antanut minun tuntea sitä. Minä olin
hämmentynyt. Olinhan nähnyt vain värejä. Jos ne merkitsivätkin
kipua, miksi minun piti tietää siitä?
Värit eivät
koskaan varsinaisesti kadonneet. Ne pysyivät yhä kehossani,
ilkkuivat valkoisen kankaan alta. Valkoiseksi maailma sitten
muuttuikin. Valkoisia ihmisiä, valkoisia vaatteita ja valkoista
kipua. Vaikka värit osasivat himmentää itseään, kipu ei lopulta
osannut. Aluksi en tuntenut mitään, mutta kun kerran tunsin, en
voinut enää painaa sitä pois päältä. Se oli ikuinen riesani,
valkoinen kipu keskellä alati hiljaista huonetta. Värit eivät
olleet poissa, mutta en osannut enää kääntyä niiden puoleen
samalla tavalla. Jos katsoin jalkojani, en tiennyt niiden olevan
jalat. Ne eivät huutaneet syvänpunaisina. Ne eivät huutaneet enää
ollenkaan. En tiennyt, miten niitä liikutettiin.
Lopulta ajattelin
koko kehoni vain mädäntyneen pois. Siksi sen värit kuluivat. Minun
ei tarvinnut kiinnittää kehoon mitään huomiota, koska kuvittelin
sen poistuneen luotani. Se oli pelkkä tunnoton runko keskellä
valkotakkisten miesten huolta ja hiljaisuuden painoa. Mieli oli
jossakin kauempana, sillä sen oli helpompaa olla olemassa muualla
kuin kehossa, joka oli kipuunsa vangittu.
Kun minulle sitten
sanottiin, että saatoin mennä, nousta ja elää, taisin nauraa.
Valkotakkisten mielestä elämäni oli jälleen elettävissä, kun
hengityselimistöni toimi eikä kehoni antanut periksi noustessani
ylös. Seisoa en voinut, mutta sitä he eivät pitäneet minään.
Lepoa ja terapiatyötä. Ehkä joskus vielä
kävelet. Mutta kukaan ei
koskaan sanonut, kauanko siihen menisi, kukaan ei vaivautunut
kertomaan, miksen ottanut askeltakaan vaikken ollut halvaantunut. Tai
sitten kaikki se tieto valui pois niistä rei’istä, joita
minuuteeni oli jäänyt palattuani takaisin runnottuun ruumiiseeni.
Joka tapauksessa en enää tiennyt, miten elää. Ei ollut elämää
kivulla piirrettyjen rajojeni ulkopuolella.
Aivan
kiusallanikin kieltäydyin juomasta terveysjuomia ja
käymästä terapiassa
kertomassa, kuinka lensin kahden sekunnin ajan ja maksoin siitä
kehollani. En voinut enää käydä töissä. Tieto siitä, että
ehkä joskus vielä kävelet ei
lämmittänyt minua silloin, kun kipu kävi sietämättömäksi
jokaisessa kulmassa, kun pehmeinkin patja oli kuin viiltävä terä.
Minun
haluttiin rentoutuvan. Unohtavan, etten kyennyt useaan kuukauteen
elämään normaalisti. Minunhan piti olla kiitollinen
siitä, että yhä elin. Minun piti niellä kipu siitä, että elämän
merkitys oli huuhtoutunut rantahiekkaan eikä uutta voinut enää
koskaan piirtää samanlaiseksi. Siksi pakenin, juoksin
kuvainnollisesti pakoon sitä, mitä en omilla jaloillani enää
kyennyt pakenemaan.
Annoin etelän lämmön täyttää mieleni, virkistää sieluani ja
varastaa kaikki rajani omakseen. Kuuluin vedelle. En halunnut enää
mitään muuta kuin aaltojen leikin rikottua kehoani vasten.
Avasin
silmäni. Muistoni reunat eivät viiltäneet muiston lipuessa
ylitseni. Olin liian väsynyt, liian hauras sen edessä. Taivas
ylläni ei sanonut mitään. En kuulunut sille, se ei täyttänyt
ääriäni sinellä. Sydämeni oli syvemmällä, kuohujen keskiössä.
Vihdoin tiesin sen.
Pelotti
nousta ylös. Pelotti uida, käyttää käsiä laineita vastaan,
löytää laituri, johon tarttua. Se kaikki oli kauempana minuudesta,
tuntui, että jätin tärkeimmän osan itsestäni veteen. Laiturin
reunat olivat karheat käsiäni vasten. Tarttuessani niihin tiesin
pohjan odottavan allani. Aivan yhtä hyvin tiesin kykenemättömyyteni
ottaa tukea siitä. Silti, veden rauhoittaman mieleni nurkista löytyi
vielä yksi, pohjimmainen ääni. Se käski minun yrittää. Mitä
menetettävää minulla oli? Jalkani toimivat, niihin ei vain voinut
nojata. Ylitin välitykseni rajat, luovutin. Painoin jalkani pohjaa
vasten ja odotin kivun saapuvan.
Lokit
huusivat. Joku nauroi lapsen naurua. Aurinko
helotti korkealla,
heitti lämmittävät läikkänsä mereen. Jalkani kantoivat. Kipu ei
koskaan saapunut. Pelkkä
muisto siitä, himmeä kaiku, joka ei kuulostanut enää itseltään.
Minuun ei sattunut.
Pidin kiinni laiturista. Jokin sisälläni huojui, mutta ei kuten
järistys, vaan kuten rauhallinen tuuli vasten kasvoja. Katsoin meren
taakse ja päästin irti – kivun kaiusta, muistosta, jostakin, jota
en osannut nimetä. Meri lauloi minulle hiljaa. En sulkenut silmiäni,
pidin katseeni kaukaisuuteen jatkuvissa kuohuissa. Siellä olisi alku
uudelle valolle.
(Seitsemäs novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)