Hehku

Hyllyt eivät hengitä. Ne seisovat hiljaa ympärillämme, eivät vaivaudu edes syyllistämään meitä siitä, että seisomme niiden luona muun kaupungin nukkuessa. Ellenin käsi on omallani lämpimänä ja niin elävänä, että miltei tunnen, kuinka energia siirtyy hänestä minuun sykkivänä ja eloisana. Häntä naurattaa. Hän ei malta pysyä paikoillaan.

”Eikö täällä ole valvontakameroita?” tiputan sanani tyhjään ilmaan.

”On”, Ellen sanoo naurua äänessään. Olin oikeassa, hän ei malta pysyä kehossaan, hänen ilonsa pirskahtelee kehon laitoja vasten. ”Tietenkin täällä on.”

”Me tallennumme kameroihin. Entä liiketunnistimet?”

Ellen heiluttaa isänsä avaimia kasvojeni edessä.

”Tämä on pieni puoti”, Ellen sanoo silmät hehkuen naurusta, ”emme me jää kiinni. Pelkäätkö sinä?” Ellen vie kätensä harteilleni, hipaisee vain, ei koske kunnolla, sielunsa pohjasta. Se on hänen tapansa vaatia minua itselleen.

”Mehän emme ole tekemässä mitään rikollista. Me vain elämme.”

”Rikollisuusko sinut saisi pelkäämään? Ehkä meidän sittenkin pitäisi varastaa yksi lakritsirasia.”

”Ellen.”

”Tai suklaata. Selättäisimme allergiasi.”

”Ellen!”

Tyttö vetäytyy läheltäni, vie lämpönsä kauemmas. Ilo kiertää hänessä, tarttuu rentoihin käsiin, ylös vedettyihin suupieliin. Hänen päähänpistostaan olemme tässä, tekemässä asioita, jotka saavat kehoni kihelmöimään pelosta ja nautinnosta, niihin sotkeutuneesta onnesta, joka sikiää minusta Ellenin astuessa jälleen lähemmäs.

Voisin koska tahansa antaa pelon voittaa, kuvitella näkyväni valvontakameralla ja saada virkavallan perääni. Ellenin avaimet eivät tekisi minusta kenenkään silmissä viatonta. En ole koskaan ajatellut, miltä tuntuisi seistä paikassa, jota ei ole olemassa yöllä. Maailma nukkuu pienimpien tuntien yli, lakkaa hengittämästä, kulkee mustuudesta aamunkajoon. Minä ja Ellen olemme porautuneet yön keskiöön, tehneet reiän tummaan, tähtikuvioiseen vilttiin.

Ellen juoksee hyllyjen taa. Niitä ei ole useita, mutta hän pakottaa minut seuraamaan kulkemalla ulottumiini. Näen vilahduksia vaaleista kiharoista, kuulen kevätnaurun, joka tekee minulle kodin minne vain. Jään odottamaan hyllyn taa, Ellen juoksee ohitseni kuvitellen minun seuraavan, ja minä tartun häntä kädestä vetäen hänet lähelleni. Tyttö rimpuilee ja nauraa samaan aikaan, hänen kehonsa vavahdukset siirtyvät omaani ja saavat sen heräämään.

Hetken Ellen on liplattava puro sylissäni, hänen naurulleen ei tule loppua. Lopulta eläväiset silmät kääntyvät puoleeni, huulet sulkeutuvat ja vääntyvät hymyyn, joka haluaa minut kokonaan. Kehoni, mieleni, kaiken, jonka voin antaa. Painautuessani häntä vasten tunnen, kuinka äänet sisälläni alkavat yltyä. Öisen kaupan hiljaisuus jää taustalle, kun sydämeni syke kumisee kehossani. Tunnen, kuinka veri juoksee suonissani kuumana ja huutaa Elleniä, sillä kuten tyttökin, minäkin tahdon hänestä kaiken vahvana ja sykkivänä itseäni vasten.

Kun Ellenin huulet merkitsevät minut omakseen, äänet sisälläni yltyvät kakofoniaksi, johon sallin itseni hajota. Katoan kosketusten intiimiyteen, annan jokaisen äänen irrota itsestäni ja kohota

taivaalle. Olen kaikkialla, valtamerten pohjissa, pilvien reunoilla, metsien suojissa. Lopulta, Ellenin

irrottautuessa olen kehoni pohjalla, syvällä, ytimessä asti. Sieltä käsin olen kokenut kaiken, nähnyt maailman sellaisena kuin sen haluan.

”Mennään”, Ellen kuiskaa minun vielä viipyillessäni hänen kasvojensa kaarilla, hiustensa laineilla.

”Nytkö jo?”

”Oletko koskaan juossut tien päähän katulamppujen valossa?”

Pudistan päätäni. En ole koskaan lähtenyt kotoani keskellä yötä, en ole koskaan irronnut itsestäni ja tuntenut itseäni samalla kokonaisemmaksi kuin koskaan.

Hymy tarttuu tytön kasvoilta omilleni. Annan Ellenin tarttua itseäni kädestä ja seuraan häntä hyllyjen ja kassan ohi. Ellenille tämä on tavanomaista, hän elää aina itsensä reunalla, kurottaa rajojen yli löytääkseen uudet rajat niiden takaa. Ellen on nähnyt yön eri silmin kuin minä. Hän on aiemminkin pidellyt maailmaa käsissään.

Luon viimeiset silmäykset hiljaiseen puotiin ja ymmärrän, etten enää koskaan pistäydy sinne ilman, että muistan, miltä tuntuu hajota kehoonsa ja löytää joka ikinen tunne, jonka muutamassa sekunnissa voi tuntea. Kävelen Ellenin ohjaamana kadulle, huomaan ilman viilenneen. Minulla on ylläni pelkät shortsit ja kulunut paita. Ellen on mekossaan kuin itse kesä.

Katuvalot heittävät varjonsa pimenneelle kylätielle. Yö ei ole vielä kokonaan pimeä, tähän aikaan vuodesta se ei koskaan ole, mutta silti kellertävät valot luovat tielle omanlaisensa tunnelman.

”Tule perässä”, Ellen sanoo päästäen irti kädestäni, ”ota minut kiinni, jos saat.”

Ellen lähtee juoksemaan suoraan autotiellä, hän ei katso eteensä lainkaan. Minä juoksen perässä, juoksen kaikilla niillä voimilla, joita kehossani on. En ajattele maailmaa todellisena kellertävien valojen loistaessa ylläni kuin pienet kuut. Yö on oma todellisuuden tasonsa, hetken illuusio, jossa on vain Ellenin keinuvat hiukset ja loittoneva selkä.

Kehoni ei anna periksi, se juoksee, kunnes saavuttaa tutun kadun ja edessä juoksevan tytön. Sydämeni läpätys kaikuu luissa asti, kun Ellen pysähtyy kotitaloni eteen ja huohottaa puoliksi naurusta, puoliksi hengästyksestä. En kykene sanomaan mitään, mutta minun ei tarvitse.

”Minä en aio toivottaa sinulle hyvää yötä”, Ellen sanoo vetäen henkeä, ”se tuottaa huonoa onnea.”

”Kuka niin sanoo?”

”Tämä yö. Katulamput. Isän puodin hyllyt. Etkö kuunnellut tarkasti?”

Naurahdan, otan askeleen eteenpäin suudellakseni tyttöä. Ellen vetäytyy taaksepäin, vie kädet kehonsa suojaksi.

”Ei, sekin tuo huonoa onnea”, Ellen sanoo tällä kertaa hymyillen. ”Odota aamuun. Jokaisella pitää olla jotakin, jota odottaa yön yli, muuten elämässä ei ole mitään mieltä.”

”Et sinä voi toivottaa minulle aamulla hyvää yötä.”

”Katsotaanko?”

Käännyn kannoillani, yhdyn Ellenin hyväntuulisuuteen. Heilautan tytölle kättäni kääntyessäni, hän tekee samoin ja hymyilee paljastaen hampaansa. Emme sano toisillemme enää mitään. Hymyilen vielä kotiovellanikin, vaikka Ellen on juossut jo kauas luotani.

Avaan oven hitaasti, jotta sen ääni ei ilmiantaisi minua. Odotan astuvani pimeään, uneen vaipuneeseen taloon. Keittiön himmeä valo iskee vasten kasvoja. Haistan vanhuuden jo ovelta. Väsyneen, eltaantuneen huoneen, jossa ei tehdä muuta kuin käännetään sanomalehtien sivuja ja

juodaan kolme päivää vanhaa kahvia. Siellä minua ei odota kukaan, sillä minä olen yksin, ikuisesti erotettu nuoruudestani, kuplivasta tunteesta sisälläni. Jokin on väärin. Se huone, se maailma ei kuulu minulle. Sen ei kuulu olla täällä.

Uni repeytyy rikki reunoista. Keittiön valo katoaa, eteinen hajoaa, kaikki muistettu valuu musteena ulos rei’istä. Kädet lepäävät sylissäni väsyneinä ja kelmeinä, elämän muokkaamina ja paperinhauraina. Ne eivät ole enää kädet, jotka sipaisivat Ellenin hiuksia ja saivat tytön nauramaan. Todellisuus rysähtää harteilleni pimeän, vanhentuneen kahvin hajuisen huoneen muotoisena.

Suljen silmäni, mutta luomien takana tanssiva hehku hiipuu pois, muisto kuluu loppuun. En tavoita enää kauppaa, jossa tunsin eläväni. Tavoitan vain väsyneen kehon ja jalat, jotka eivät voi enää koskaan juosta ketään kiinni. Pyörätuoli allani on viimeinen kotini.

Hengitän raskaasti, aivan kuin olisin oikeasti juossut katulamppujen valossa taloon. Avaan silmäni, rullaan tuolini ikkunan luo. Avaan verhot ja kohtaan kesäisen, keltaisten lamppujen valaiseman yön niiden takana. Sallin itseni hapuilla muistoa. Pieneksi hetkeksi hehku täyttää sisimpäni lämmöllä.

(Kolmas novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)