Rajaton

Vesipisarat tippuvat eteisen matolle, kun Johan saapuu avaamaan minulle oven. Hiukset on kuivattu, ne roikkuvat aavistuksen kosteina piikkeinä kehystäen kasvoja. Hän on vetänyt housut huolimattomasti jalkaansa, vyö ei ole kunnolla kiinni. Paniikki loistaa suurissa, aukkomaisissa silmissä.

”Iltaa, Johan.”

”Sinä et kertonut, että olet tulossa.”

Vedän oven kiinni perässäni ja jätän ulkovaatteeni eteiseen. Kävelen Johanin ohi pieneen olohuoneeseen, jonka sohvapöydälle on jätetty kaksi colatölkkiä. Pyyhe lojuu sohvalla lähes koskemattomana. En uskalla palata eteiseen, kylpyhuoneesta huokuva sappinesteiden haju tunkeutuu aisteihini olohuoneessakin.

”Johan…”

”Älä.” Veljeni kävelee luokseni, pudistaa päätään. Vesipisarat varisevat armottomina lattialle. Miksi hän ei ole taaskaan kuivannut itseään? ”Sinä et ilmoittanut, että olet tulossa. Älä sano mitään.”

Johan kerää nopein liikkein colatölkkinsä sohvapöydältä, nostaa pyyhkeen, vie kaiken pois paheksuntani ulottuvilta. Hajua hän ei voi poistaa. Minua voi huijata loputtomiin. Lääkärille voi sanoa käyneensä kaupassa hakemassa muutakin kuin colaa. Kun veljeni istuu sohvalle ja huokaisee syvään, tiedän, että itseään hän ei voi huijata.

Istuudun sohvalle Johanin viereen, sallin katseeni käväistä hänen runnoutuneessa kehossaan. Iho on vahamaista ja ohutta, luut työntyvät esiin kuin pyrkisivät halkaisemaan ihon, työntymään verisinä läpi. Johan ei katso minuun. Hän ei katso minnekään, maanisina kiiltävien silmien takana ei ole ketään katsomassa.

”Kuinka lapset voivat?” Johan kysyy ohuella äänellä. Hän vapisee kauttaaltaan, mutta pitää äänensä vakaana. Jotta en huomaisi sitä, jotta en näkisi, mitä hän tekee itselleen?

”He ovat Liljan kanssa kylpylässä”, sanon pingottunut hymy kasvoillani.

”Miksi sinä et mennyt mukaan?” Veljen silmät kääntyvät minuun, kaksi suurta tyhjiötä.

”Minä halusin nähdä sinut.” En pysy enää kiinni äänessäni. Se pakenee minua, irtoaa, en tiedä, kuka veljelleni puhuu.

Hetken Johan istuu hiljaa, saatan miltei kuulla hänen heikon sydämensä lyövän rintaa vasten, kokeilevan rajojaan. Sitten veli hymyilee ja kääntyy minuun päin kuin tahtoisi kurottaa minua kohti, ottaa minua kädestä niin kuin lapsena, kun eksyimme lumisateeseen tai kauppakeskukseen.

Johan ei kuitenkaan tee niin. Hän jää puoliväliin, pelko tappaa varovaisen halun. Näen, kuinka se kuolee hänen kasvoilleen.

”Mikset sinä koskaan ota lapsia mukaan?”

”Johan, minä…” Paennut. Ääni ei enää ole minun.

”Minä tahtoisin nähdä heidät. Lukea heille satuja. Ostaa heille jotakin.”

”He eivät ole enää satuiässä.”

”Karkkia? Leluja?”

En saata pudistaa päätäni. Lohduton hymy hiipuu veljeni kasvoilta. Hän painaa päänsä alas, vapina yltyy. Nousen ylös, haen sappinesteiden valtaamasta kylpyhuoneesta kuivan pyyhkeen ja vien sen Johanin harteille.

Johan vapisee yhä, kun kiedon pyyhkeen hänen ympärilleen, kuivaan veden keholta, joka yrittää kaikkensa pitääkseen itsensä lämpimänä. Hetken Johanin pää nojaa olalleni, suljen silmäni, annan lämpöni tarttua häneen illan viimeisten auringonsäteiden lailla. Annan säteeni hänelle, kuljetan niitä hänen kehollaan, sillä se on kaikki, mihin pystyn.

Kun Johan nostaa päänsä olaltani, kuumeisena kiiltävien silmien takana hehkuu jotakin. Tahto, pelko, jokin, josta en saa otetta. Johan sysää pyyhkeen pois. Hänen suupielensä nykivät.

”Jos et tahdo tuoda heitä tänne, minä voisin tulla sinun luoksesi.”

Huoneessa ei ole kelloa, ei aikaa merkitsevää tikitystä, joka veisi huomioni Johanin suurenevista silmistä ja nykivistä suupielistä.

”Toisin heille tuliaisia. Sano vain, mitä, niin minä tuon. Ja Liljalle kukkia. Perheilta, eikö niin? En ole nähnyt heitä yli puoleen vuoteen.”

Halua. Silmien takana on sittenkin halua. Palava liekki, joka pyrkii takaisin elämään keskeltä reunoistaan mustuvaa maailmaa. Pakotan itseni sulkemaan silmäni, kuuntelemaan sydämeni sykettä, vetämään syvään henkeä ennen kuin kohtaan jälleen Johanin liekin, joka lepattaa arvaamattomana ja hauraana edessäni.

”Ja Lilja tekisi tietenkin ruokaa illaksi”, sanon kiristellen hampaitani, pitäen katseeni Johanissa, jonka ilme murtuu yksi piirre kerrallaan.

Hiljaisuus. Odotus. Johanin suupielet alkavat jälleen nykiä.

”Sitten paljastuisi, että ruoassa on kermaa. Sitten lapset kysyisivät sinulta jotakin, johon vastauksena on ’en tiedä’ ja paniikki.” Huokaisen. Pettymys valuu minusta ulos aaltoina, jotka pyyhkivät Johanin liekin alleen. ”Johan rakas. Pysytään vaan täällä.”

Veljeni ei enää paina päätään olalleni. Hänen katseensa takana oli hetken joku, joka halusi yrittää, kurottaa elämän puolelle. En vie pyyhettä hänen keholleen. Se lojuu lattialla käytettynä. Suljen jälleen silmäni.

* * *

Katulampun kelmeässä valossa en ole tunnistaa häntä. Pitkä, suurimman osan kehosta peittävä takki, kevyeltä näyttävä kauppakassi, nopeammat askeleet kuin kenelläkään muulla vastaantulevalla. Johanilla ei oikeasti ole koskaan kiire. Kun hän tulee minua vastaan, hänen silmänsä laajenevat, suu aukeaa, keho jännittyy. Olen saanut hänet kiinni.

”Iltaa”, sanon kiristäen kasvoni hymyyn, ”mihin sinä olet matkalla?”

”Minä…” Katulampun valo heittää armottomia varjoja Johanin kasvoille. Silmät seisovat päässä. Pelon ja säälin sijasta sisimpäni täyttää raivo. Tartun hänen kauppakassiinsa, kohtaan uhmakkaina kohoavat kulmat ja tiukasti kiinni pitävät sormet. Riuhdon kassin irti, katson sen pohjalle. Jokin punainen läikähtää sisälläni. En tiedä, kuka olen, kun otan tavarat yksi kerrallaan kassista ja heitän ne kadulle.

Kylmälle asfaltille lentää tölkki colaa, paketti riisikakkuja, maidoton jogurtti. Johan lamaantuu täysin, vie kädet omille harteilleen, katsoo minuun kuin olisin aikeissa lyödä häntä. Hänen sulkeutunut, vapiseva olemuksensa ei ole koskaan herättänyt minussa vastaavaa raivoa, punaisena leiskuvaa ja tuntematonta.

”Ala selittää”, sanon osoittaen kadulla lojuvia ostoksia. Jogurttipurkki on mennyt rikki, kannesta valuu oranssia nestettä kadulle. ”Ala helvetti selittää.”

”Sinä tiedät kyllä”, Johan sanoo miltei itkien, ”sinä tiedät, älä kysy, älä –”

”Sinä et voi asua yksin!” Menetän otteeni. Punainen täyttää kaiken. ”Lääkärisi soitti minulle ja kertoi, että olet jättänyt ravintolisäsi syömättä koko alkuvuoden ajan. Mitä pelleilyä tämä on, Johan, mitä sinä kuvittelet tekeväsi? Minä soitan lääkärillesi ja sanon, että järjestävät sinut jonnekin, jossa joku muu huolehtii sinusta.”

En aluksi huomaa kelmeässä valossa hehkuvia kyyneliä veljeni kasvoilla. Ihmiset kulkevat ohitsemme. Johan itkee. En tiennyt, että hänen sisällään on jäljellä enää mitään. Kyyneleet ovat ase minua vastaan, keino pyyhkiä punainen raivo sisältäni. Tunnen kehoni rauhoittuvan, kun punainen lipuu taustalle.

Kun katson Johaniin vailla raivoa, näen vain nuoren miehen, jonka teräville poskille valuu hallitsemattomia kyyneliä. En saata koskea häneen, en nyt, vaikka haluaisin antaa hänelle kaiken anteeksi, pitää häntä lähelläni.

Johan pudistelee voimakkaasti päätään kyynelien putoillessa kasvoilta.

”Älä. Älä, älä…”

”Minun on pian aivan pakko. Ei ole enää vaihtoehtoja. Katso itseäsi.”

Tyhjät silmät. Hän vähenee. Hänessä ei ole enää mitään, josta saisin otteen pitääkseni hänet elämässä kiinni. Liekki on hiipunut.

Kuulen, kuinka veljeni yrittää muotoilla sanoja. En saa niistä selvää.

”Voisitko…”

Tauko. Uusi yritys.

”Voisitko sinä joskus kysyä minulta jotakin tavallista? Katsoa minua niin kuin katsot työkavereitasi, ystäviäsi, lapsiasi ja vaimoasi? Kerro minulle työpäivästäsi. Käy kanssani elokuvissa. Näytä minulle sitä maailmaa, jossa ihmiset elävät.”

Johan vapisee, mutta ei kuten sairas, vaan kuten lapsi, jota kukaan ei ota syliin.

”Kysy, minkä kirjan haluaisin lukea seuraavaksi. Millaisista kukista pidän eniten. Mitä tahansa tavallista, aivan mitä tahansa…” Ääni murtuu. Katulampun valossa veljeni hajoaa tuhanneksi palaseksi, jotka sekoittuvat kadulle levinneeseen jogurttiin.

Mitään sanomatta kerään kadulle heittämäni ostokset takaisin pussiin. Jogurtin kanssa kävelen lähimmän roskakorin luo. Johan seisoo yhä paikallaan, kyyneleet virtaavat vuolaana. Kuljen hänen luokseen, vien käteni varovasti hänen ympärilleen.

”Hei”, sanon hiljaa. ”Menisimmekö käymään uudelleen kaupassa? Minulla ei ole kiire kotiin. Olen kävelyllä.”

Johan nyökkää vaisusti. Kyyneleet piilottavat silmien takana kytevän pelon.

”Minä tulen mukaan. Mennään hitaasti.”

Uusi nyökkäys, edellistä voimakkaampi.

”Voisitko…” Nielaus. ”Voisitko tulla ensiviikolla taas käymään?”

Johanin äänessä on yhä toivoa. Jos rikon sen kieltäytymällä, hän tippuu itseensä, rajojensa sisälle. Maailmaan, josta hän ei kerro lääkärille, mutta jonka minä näen jo hänen tavastaan kävellä. Minä nyökkään. Kyllä, minä voin tulla käymään. Minä voin aina tulla käymään.

* * *

Puhelin piippaa, linjalla on hiljaista. Kolmas soitto, ei vastausta, paniikki alkaa nousta kohti kurkkuani. Olen iltavuorossa, toimistolla on vain muutama ihminen lisäkseni. Kun Johan ei vastaa neljänteenkään puheluun, nousen ylös ja ilmoitan, että minun on pakko lähteä aikaisemmin. Kurtistuvia kulmia, kysyviä katseita. Veljeni, minä sanon, ja ilmeet tyyntyvät.

Ajan nopeampaa kuin tavallisesti. Sovimme Johanin kanssa tapaamisesta viikko sitten käytyämme kaupassa. Halasin häntä pitkään. Hän hymyili lähtiessään kävelemään kotiin. Antakaa veljeni olla kunnossa. Katulamppujen rivi ja pensasistutukset eivät kerro minulle mitään, ajan lujempaa, kunnes tuttu kerrostalon piha aukenee edessäni.

Johan ei vastaa koputukseen kolmannellakaan yrittämällä. Paniikki istuu kurkun päällä, saan vaivoin happea, mutta mieleni on kirkas, pelon terästämä. Portaikossa on vettä. Juoksen ylemmäs, vettä tippuu joka kolmannelta portaalta. Korkein tasanne, viimeinen kerros. Näen lyyhistyneen hahmon, jolla on veljeni vettä valuva keho ja herkät kasvot.

”Johan!”

Vien kädet rinnalle, en tunne tykytystä. Sekoittaako pelko aistini? Kaula ei vastaa, ranne on hiljaa, Johanin keho ei kerro minulle mitään.

”Johan, vastaa minulle.”

Hiljaisuus tunkeutuu sisälleni, ottaa paniikin tilan. En tunne Johanin pulssia. Hänen kehonsa tippuu vettä. Rinta, ranne, kaula, uudestaan, uudestaan, en saa vastausta. Sisälläni on hiljaista. Ensimmäinen hiljaisuuden rikkova ääni on huuto. Vasta, kun se on ulkona ja kieppuu kaikkialla ympärilläni, ymmärrän sen lähtevän minusta.

Kun kerrostalo herää huutooni, en tunne enää mitään. Joku soittaa apua, toinen koskee veljeni kehoon, tekee saman havainnon kuin minäkin. Huuto kieppuu edelleen ympärilläni. Lisää ihmisiä saapuu paikalle, he nostavat veljeni hervottoman kehon ja vievät sen pois. Minua kierretään. Minulta kysytään kysymyksiä. Minä kuulen vain muodottoman huudon.

Miksi te viette minun veljeni pois? Hän on edistynyt kovasti. Viimeviikolla hän uskalsi tulla kauppaan kanssani. Sitä edellisellä hän salli minun kuivata itsensä. Hän on pelkkä varjo itsestään, mutta hän yrittää kovasti. Älkää koskeko häneen, hän ei pidä siitä.

Miksi te viette hänet pois? Hän ei ole valmis. Hän ei vielä rajaton.

(Toinen novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)