Kai ja Aurinko

Sillä oli liian puuteroidut kasvot ja kahvitahroja hihansivuissaan. Sellaisissa paikoissa, joista sen olisi pitänyt nähdä ne ja tehdä niille jotakin. Tietenkin se tiesi tarkalleen, millaisen vaikutelman halusi antaa. Se ei kulkenut pää ylhäällä, mutta jokin sen tavassa olla huolimaton oli loppujen lopuksi niin harkittua, että se kantoi mukanaan harvinaista karismaa. Sellaista, jota ne, joiden ei ollut tarpeellista nähdä, eivät havainneet.

Kai ei ollut koskaan nähnyt sellaista hohtoa yhdessäkään muussa ihmisessä. Vuosiin Kai ei ollut jaksanut lukea runoja rakkaudesta tai elämästä, koska hän oli mieltänyt sellaiset seikat kuluneiksi ja väsyneiksi. Hän kulki paikasta toiseen ironisesti runokirjat mukanaan, niitä oli niin helppo suositella oppilaille. Aivan kuin olisi jakanut tietoisesti sanomaa, johon ei enää uskonut. Siinä oli hänen mielestään enemmän runoutta kuin kirjoissa itsessään.

Sitten kaikki Kain inhoamat rakkausrunot päättivät nousta barrikadeille ja nauraa rumaa, teini-ikäisen lapsen naurua. Kai istui luokassa. Hän teki työtään, ei edes havainnut oppilaan itsetietoista hymyä tai kahvitahroja hihassa. Ensimmäinen asia, jonka Kai näki, oli nuori ihminen kuulokkeet päässään. Se ei ollut silloin vielä katsonut Kaita kertaakaan, sillä jos olisi, Kai ei olisi koskaan uskaltanut pyytää siltä mitään. Hän käski sitä ottamaan kuulokkeet pois tunnilla. Sekin oli pelkkä tarkemmin rajattu pyyntö, jokin, jollaista Kai ei osannut enää koskaan sen tunnin jälkeen esittää. Sen jälkeen hän osasi vai anella.

Kuulokkeista toinen laskeitui tyynesti pulpetille. Niiden omistaja kohotti katseensa Kaihin, ja jokin miehessä kuoli lopullisesti. Hetki samalla loppui ja alkoi, Kai tiesi, että paluuta ei enää koskaan olisi. Hän tippui itsensä läpi, upposi niin syvälle, että sen olisi pitänyt tehdä lähes kipeää. Tajuaminen ei ollut koskaan tuntunut niin lujaa, hän ei ollut koskaan ymmärtänyt olevansa niin vahvasti olemassa. Ei pelkkänä kaikuna, fyysisenä ruumiina, joka hengitti, vaan jonakin suurempana kokonaisuutena, niin laajana, ettei hän enää kokenutkaan olevansa kehossaan. Hän hajosi pois, katosi hetkeksi kokonaan. Hetki oli kuten hetket yleensä, ohimenevä. Kun Kai ymmärsi jälleen hengittävänsä, hengitys sattui. Hän tuli tietoiseksi siitä, miten paljon hänen ihmisyytensä painoi. Niin paljon hän löysi katseesta, joka teki hänestä hetkeksi olemattoman.

”Mä en voi keskittyä ilman näitä”, oppilas vastasi käskyyn ja laittoi toisenkin kuulokkeen päähänsä. Kai ei enää kieltänyt, hän oli käynyt stratosfäärissä. Kuulokkeella ei ollut merkitystä. Pieni ihminen oli tyytyväinen ja sen silmillä oli kyky muuttaa maailma palasiksi lasittunutta aikaa. Kai ei tahtonut enää käskeä. Hän ei kokenut olevansa valtuutettu sellaiseen.

Aika kului kuten oli siihenkin asti kulunut. Kouluvuosi pyörähti käyntiin, syksy toi lehtensä ja värinsä, mutta ei tyypillistä väsymystään. Kai ei enää koskaan ollut tunneillaan kuten ennen. Hän pysyi kiinni työssään, mutta jokaisella kerralla, kun hänet jo kerran keihästänyt silmäpari istui keskipulpetissa, hän ei kyennyt hengittämään normaalisti. Sitä kesti niin pitkään, että hän ei enää muistanut, miltä hengittämisen kuului tuntua. Oli vain oppilas ja sen uskomattomat silmät. Katse kuin jonkin korkeamman lähettämä. Kai tiesi, ettei voinut elää ilman sitä eikä varsinkaan sen kanssa.

Pitkään maalliset ongelmat pitivät Kain luokassa pöydän toisella puolella. Syyslomaan asti hän jaksoi uskotella itselleen, ettei tahtonut nähdä silmiä yhä uudelleen ja uudelleen. Vasta, kun oppilas ei enää suostunut olemaan Kain aivoissa pelkästään se, nimetön ihminen muiden joukossa, Kai ymmärsi, että hänellä oli ongelma. Hän kutsui ongelmaa rakkaudeksi, koska ei tiennyt muuta nimeä, joka olisi ollut yhtä lähellä sitä, mitä oppilas sai hänessä aikaiseksi. Tosiasiassa Kai tiesi, ettei ihmiskielessä ollut nimeä hänen tuntemuksilleen eikä maailmassa yhtäkään sellaista moraalisääntöä, joka pitelisi häntä, kun odotus täyttyisi. Siksi hän pelkäsi joka ilta. Kun hän kävi kaupassa, hän oletti näkevänsä tutut persikanväriset kuulokkeet ja kahvitahraiset hihat. Tunne lähenteli jo kuolemanpelkoa. Minnekään ei voinut mennä ilman, että tunne olisi seurannut.

Eikä oppilas suostunut enää olemaan pelkkä se Kain kuvitelmissa. Siitä oli tullut kokonainen Aurinko. Sen hymy, askellus ja villapaidan alta pilkistävät kädet merkitsivät jokainen jonkinlaisen valon, absoluuttisen onnen ilmentymää. Aurinko. Asiasta ei enää keskusteltu. Kai antoi mielikuvien olla. Jos lapsi halusi olla Aurinko, se sai olla. Minkä Kai olisi itselleen voinut.

Kun Aurinko itse vihdoin astui pöydän synnyttämän kuilun yli, Kai ei enää painanut jarruja. Siihen vaadittiin vain yksi kerta. Aurinko astui pöydän toiselle puolelle, eikä mikään enää suojellut Kaita vaistoiltaan. Tilassa ei ollut muita, mutta Kai tuskin olisi huomannut, vaikka olisikin ollut.

”Sulla on jotain sun silmissä”, Aurinko sanoi ja asteli lähelle, miltei iholle. Kai ei perääntynyt.

”Ai.” Sanat eivät totelleet.

”Mä olen kuullut, että opettaja menettää virkansa, jos katsoo oppilastaan noin.” Hymy ei ollut kiusoitteleva, pelkästään huvittunut. Kai oli liian irti itsestään kyetäkseen lukemaan sitä.

Aurinko painui vasten. Luokan ovi oli auki, sen Kai tiesi. Hän ei vieläkään kyennyt perääntymään. Vaatteet estivät ihoa polttamasta ihoa.

”Aika jännittävää, että sä et kiellä mua tekemästä näin”, Aurinko jatkoi hymyn sädehtiessä kasvoilla. ”En siis ollut tulkinnut sua ihan väärin.”

Kai avasi suunsa, mutta ymmärsi, että jos puhuisi, hän kutsuisi oppilasta Auringoksi. Tämän oma nimensä oli hiipunut taka-alalle, se oli pelkkä kirjainrykelmä vailla merkitystä Kain ajatuksissa. Hän ei sanonut mitään, sillä ei halunnut säteiden vetäytyvän luotaan. Hän jäätyisi ilman niitä.

”Sä haluat mua, etkö haluakin?”

Kai ei voinut kieltää. Ei enää mitenkään.

”Sano se.” Aurinko vei kädet Kain harteille, eikä Kailla ollut hänelle sanallista vastausta. Hän antoi Auringon viedä huulensa omilleen. Persikkainen tuoksu levisi koko kehoon. Kosketus rikkoi kaiken pelon. Valo läpäisi Kain.

Tilanne oli nopeasti ohi. Aurinko jätti Kaille hymyn ja ikuisen kaipuun hänen valoaan kohtaan.

”Mä tulen vielä sun luoksesi, keitä mulle vaikka teetä”, Aurinko sanoi kävellessään ulos avonaisesta ovesta. Vasta säteiden poistuessa Kai ymmärsi, ettei luokassa oikeasti ollut valoja päällä.

Kuilun ylittämisen jälkeen ei kulunut paljoakaan aikaa siihen, että Kai ja Aurinko päätyivät rikkomaan loputkin rajat. Kai ei enää muistanut, millaisia velvollisuuksia hänellä oli. Eihän hän ollut auktoriteetti silloin, kun Aurinko painautui häntä vasten, nauroi tietäen, miten pahaa se teki Kaille. Se kiusasi, oli valmis tekemään paljon, mutta ei riittävästi. Yksikään kosketus ei koskaan antanut Kaille kaikkea. Aurinko tiesi sen.

Kosketukset antoivat Kaille silti enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoa. Aluksi hän pelkäsi hivuttaa Auringon paitaa ylöspäin, mutta kun sormet löysivät kosketuspinnan, hän ei enää ajatellut muuta kuin sitä, mitä he olivat yhdessä. Sitä, miten Aurinko sai hänet tuntemaan olonsa taivaankappaleeksi, joka eli sen valosta.

Asian salaaminen ei ollut vaikeaa kummallekaan. Aurinko ei koskaan sanonut mitään, ei edes hihittänyt, kun Kai kysyi siltä tunnilla matemaattisista kuvioista. Se vastasi normaalisti ilman ainuttakaan hymynkaretta. Silloin Kaissa heräsi ylpeys, joka ei mitä ilmeisimminkään ollut sallittu. Opettajanhuoneen taukotilassa käytiin ainoastaan yksi opettajien ja oppilaiden välisiin suhteisiin liittyvä keskustelu, ja se aiheutti Kaissa enemmän ylpeyttä ja huvittuneisuutta kuin mitään, mitä sen olisi pitänyt herättää. Ei hän ollut suhteessa Aurinkoon. Ei sillä tavalla. Aurinko ei ollut hänelle mitään niin todellista, että hän olisi osannut kutsua heidän yhteisiä hetkiään konkreettiseksi suhteeksi. He vain koskivat toisiinsa. Puhuivat. Tekivät toisistaan eläviä.

Tuli uusi syksy lehtineen ja alkoi nauraa samaa kimeää naurua, jota Kain pelot olivat aiemminkin nauraneet. Tulivat tanssiaiskeskustelut, Auringon ikäluokan painava ja kivulias muistutus siitä, että Kai oli todella sekaantunut maailmaan, joka ei ollut hänen otettavissaan. Kai ei ollut valmis keskustelemaan mistään, mutta kun hän näki parven kaksilahkeisia Aurinkonsa luona, hän ei voinut muutakaan. Iltateen ja sateen äärellä Kai veti Auringon kainaloonsa ja avasi suunsa, vaikka tiesi sen olevan alku jollekin vaaralliselle.

”Musta sun ei kannattaisi tanssia vanhoja.”

”Anteeksi mitä?”

Kai pysyi hiljaa, antoi Auringon kerätä ajatuksensa. Sillä oli niitä useita rivissä, se vain vaati aina aikaa tarttua niihin.

”Ja miksihän mä en niitä tanssisi? Muutkin tanssii. Kyllä mäkin voin.”

”Mä en halua.”

Aurinko alkoi nauraa. Sen nauru helisi ikkunoissa, Kai halusi sulkea aistinsa äänen ravistellessa häntä sisältä.

”No, sittenhän me tehdään sillä tavalla, että sä hyppäät kesken tanssien sieltä yleisöstä ja rupeat tanssimaan mun kanssani, ettei kukaan muu vaan vahingossakaan pääse tanssittamaan sun Aurinkoa. Sehän ei olisi yhtään epäilyttävää kenenkään mielestä.”

Aurinko vetäytyi Kain sylistä jättäen hänet keräämään kylmää sisälleen. Auringon sanat eivät enää lämmittäneet, sillä ei ollut rakkautta säteissään. Kaita pelotti.

”Haluatko sä muka näyttää hyvältä jonkun muun rinnalla?”

”Kai rakas, ei tässä ole siitä kysymys. Sä haluat vain omistaa mut. Testata, teenkö, mitä käsket. Vaikka ethän sä musta ihmisenä ole kiinnostunut. Et ole koskaan ollutkaan.”

Sanoja putoili kuin veitsiä. Missä se oli pitänyt niitä piilossa?

”Nyt mä en ihan ymmärrä. Rakastan sua, sulla ei ole mitään oikeutta epäillä sitä. Ymmärräthän sä, miten paljon mä uhraan sun eteen joka ikinen päivä? Ei tämä ole mitenkään helppoa elää näin.”

Aurinko nauroi taas. Pudisti päätään hiusten keinuessa naurun tahtiin.

”Tietenkin. Sä teet niin vain, koska nautit salailusta. Susta on ihanaa, että sulla on jotain ihan omaa.”

Kai nousi seisomaan, käveli jääkaapille katsomatta Aurinkoon kertaakaan. Hän tuijotti kelmeää valoa ymmärtämättä, milloin Auringon kaltainen ihminen oli oppinut kasvattamaan piikkejä, joissa oli niin paljon myrkkyä.

”Haluatko sä muka kertoa meidän suhteesta kaikille sitten, kun mä olen täysi-ikäinen? Sitten mä en enää olisi sun pikku salaisuutesi. Vastaa mulle suoraan, tahdotko sä jatkaa mun kanssa, kun muutan pois täältä, jatkan opiskelua jossakin muualla?”

”Mihin sä muka muuttaisit?” Kai esti sisintään kylmenemästä ja kovetti äänensä. Hän oli tilanteen

aikuinen. Hän tiesi, miten toimia. 

”Ei kukaan tänne halua jäädä. Ei täällä saa hengittää. En mä aio jäädä tänne opiskelemaan, eikä sulla taida olla aikomustakaan tulla mukaan.”

”Mikään tässä maailmassa ei estä mua olemasta sun kanssa.”

Niin Kai oli siihenkin asti sanonut itselleen. Hänellä oli jotakin, aivan hänellä itsellään. Taivaankappale, jonka hän oli sitonut maalliseen elämään koskemalla, rakastamalla niin pohjattomasti, että se oli kyennyt juurtumaan. Kai ei aikonut päästää irti. Hän oli taistellut tiensä elämään, jossa joku teki hänestä täydellisen.

”Kun mä lähden, sä löydät jonkun muun, eikö niin?” Auringon sanat lakkasivat muodostamasta selkeitä kokonaisuuksia Kain päässä. Kai ei enää edes kuunnellut, kuinka tämä kertoi, että Kai tahtoi vain pitää jonkun nuoren ja kauniin rinnallaan elääkseen jotakin uudelleen. Ei se niin ollut. Aurinko itse oli jumala. Julma ja armoton jumala, joka tiesi, miten saada Kai anelemaan.

”Mun mielestä sä et pidä tätä juttua todellisena.” Aurinko ei enää katsonut Kaita silmiin.

”Tämä on mulle todellisinta, mitä on.”

”Sä kirjaimellisesti aloit kutsua mua Auringoksi. Ulkoistit sen, että tässä on kyse kahden ihmisen välisestä suhteesta. Miksi sä niin teit? Halusitko oikeuttaa sen, että koskit alaikäiseen? Vai sen, että et halunnut ottaa vastuuta edes tunteistasi? Aika vitun perverssiä, jos multa kysytään.”

Kai haukkoi henkeään.

”Mä kutsun sua Auringoksi, koska mä rakastan sua. Sellaisena mä sut näen.”

”Eli sä et näe mua todellisena.”

Kai ei sanonut mitään. Auringolla oli silmissään elämä ja sormenpäissään kyky antaa osa siitä hänelle. Hän istuutui jälleen sohvalle rakastamansa pienen ihmisen vierelle, eikä enää tiennyt, mitä sanoa sille saadakseen sen jäämään. Hän hivutti kätensä Auringon kädelle, yritti painaa päätään lähemmäksi antaakseen kehon puhua sanojen sijasta. Aurinko väisti kosketuksen ja nousi ylös.

”Ei enää”, Aurinko sanoi ristien kätensä.

”Älä.”

”Älä mitä?”

Kai ei saanut mitään sanotuksi.

”Mä en voi antaa tämän jatkua tällaisena. Mulla sentään on moraali.”

”Rakastan sua. Älä. Ole niin kiltti äläkä nyt tee mitään hätiköityä.”

”Luuletko, että mä en rakastaisi sua? Etten katuisi tätä joka helvetin minuutti tämän jälkeen?”

”Älä sitten mene.”

Aurinko huokaisi syvemmin kuin keho olisi antanut. Kai näki, että siihen sattui jokaisella hengenvedolla. Kai itse ei ollut enää varma, tunsiko omaa kehoaan lainkaan. Jos Aurinko lähtisi, hän mätänisi pois, ei antaisi enää kenenkään tai minkään koskettaa itseään.

”Sä et ikinä, koskaan opi pitämään mitään tästä todellisena. Enkä mä voi jäädä kiinni sellaiseen. Ei mun ainoa tehtävä ole tehdä susta elävää.”

Kai ojensi kätensä. Se oli anomuksen jaloin muoto.

”Jos mä nyt lähden, mä en aio sulkea ovea perässäni. Se sun pitää tehdä itse.”

Aurinko keräsi loisteensa huoneen nurkista kuin hehkuakseen vielä viimeisen kerran rakastamansa ihmisen edessä. Kai yritti taltioida hohteen itselleen, säilyttää sen pitääkseen itsensä lämpimänä.

Eläväiset silmät katsoivat Kaita hetken, kunnes pää kääntyi ja askeleet etenivät ovelle. Kai ei kyennyt nousemaan, hän ei uskonut hyvästeihin. Sellaisia ei ollut hänen luomassaan täydellisessä maailmassa. Aurinko poistui porraskäytävään jättäen oven auki. Kai istui sohvalla vielä yölläkin.

Sanotut ja sanomatta jätetyt sanat kaikuivat Kain päässä. Hän oli antanut valonsa mennä. Hänen ainoa mahdollisuutensa elämään oli itse astellut pois hänen luotaan. Kun hän nosti itsensä sohvalta ja käveli sulkemaan oven, hän empi hetken. Jos hän todella sulkisi oven, hän ei ollut varma, avaisiko sitä enää koskaan vai sulkisiko itsensä asuntonsa sijasta johonkin paljon pimeämpään ja ahtaampaan paikkaan, syvälle päähänsä, sinne, minne Auringon suoma valo ei enää ylettynyt. Kai ojensi kätensä kohti ovenkahvaa. Oli yritettävä.

(Kuudes novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)