Paperiruumis

Yössä on reikä, josta valo pääsee juoksemaan sisään. Mathias seisoo raiteella odottamassa sitä saapuvaksi. Junan äänet lähestyvät, raiteet kirskuvat. Mathias näkee valon. Se juoksee hänen luokseen, hän ottaa sen kiinni, syleilee sitä kuin pelastajaa. Adrenaliini hajoaa kehoon, räjähtää vasten sen rajoja. Hetken hän on yhtä valon kanssa, yhtä itsensä, lähestyvän kuolemansa kanssa. Silloin hän hyppää syrjään.

Maa ottaa nuoren miehen vastaan. Sora repii Mathiaksen kädet verille, mutta adrenaliini suojaa kehoa kivulta. Hän on käynyt lähellä kuolemaansa, nähnyt tummana odottavan laakson. Päättänyt kääntyä pois sen luota, takaisin kehoonsa, takaisin todelliseen maailmaan. Juna katoaa pimeään, Mathias ymmärtää vaivoin olevansa yhä hengissä. Hetken ajan hän sai pidellä omaa kuolevaisuuttaan käsissään, nauraa päin sen naamaa.

Kerta ei ole ensimmäinen. Mathias on useasti aiemminkin tuntenut ohi pyyhältävän junan mukanaan tuoman ilmavirran aivan liian läheltä. Hän on seisonut talojen katoilla, juossut jäisellä tiellä. Ottanut veitsen ja viiltänyt, vaikka mahdollisuus liian syvälle viiltämisestä on aina leijunut tilanteen yllä. Tavalla ei ole väliä. Vain hiuksenhienolla rajalla elämän ja kuoleman välissä on. Mathias nousee ylös ja kävelee kotiinsa keho turtuneena enemmän nautinnosta kuin kylmästä.

Seuraavana päivänä kaupan maito-osastolla Mathias saa maksaa kaikesta kokemastaan. Muisto lähestyvästä junasta kirkkaine valoineen välkehtii silmäluomien alla, kun hän etsii ruokaa illaksi, toimii kuten kuka tahansa ihminen. Keho elää vielä eilistä. Suurin tunne on tunnettu, sen jälkeen jäljellä on vain harmaita aaltoja. Mathias vetää itseään perässään kuin raskasta esinettä. Mitä kauppalistassa lukikaan? Maitoa kahviin. Inkivääriteetä vieraille. Hänen lähimmät ystävänsä tulevat kylään. Mathiaksella on kuusi tuntia aikaa palauttaa itsensä takaisin maahan sieltä, missä verenpunainen on todellisuuden väri ja junan valo ainoa oikea kirkkaus.

Mathias saa kiskottua itsensä ulos kaupasta ja laitettua ruoan sekä kuumat juomat valmiiksi kahdelle ystävälleen. Ana saapuu ensimmäisenä, Lea kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Hänen kissansa oli oksentanut matolle, eikä sitä voinut jättää pesemättä. Mathias nauraa jutulle, mutta ei erota naurussaan värejä. Kuplinta ei lähde sydämestä. Eilisen euforia on syönyt tilan muilta tuntemuksilta.

Ana on ajellut päänsä ja Lea hankkinut uuden, kalliin takin. Mathiaksella on kaksikymmentäseitsemän uutta haavaa käsissä, lukemattomasti enemmän jaloissa. Välttämättömyyksiä hänelle, kirosanoja kaikille muille huoneessa. Mathias sanoo, ettei hänen elämässään ole tapahtunut mitään. Maallisen todellisuuden sisällä mikään ei ikinä liikahda. Lea ja Ana nauravat ja kertovat Mathiakselle, että hänet pitäisi viedä ostamaan jotakin kunnollista, niin kallista, että sen ostaminen tuntuu joltakin. Tai ehkä häneltäkin pitäisi ajella hiukset pois. Mathias vain naurahtaa.

Kestää kaksi tuntia päästä siihen puheenaiheeseen, jota Mathias on vältellyt pukemalla poolopaidan ja korkeavyötäröiset farkut. Kun Ana sitten avaa suunsa, Mathias ei enää voi pakoilla itseään. Hän ryhdistäytyy ja hengittää syvään.

”Mat, näytä sun käsiä”, Ana sanoo yllättäen, varoittamatta, kesken teekupillisen.

Mathias ei vastaa mitään. Hän nousee ylös vieden Lean kupin ja lautasen tiskipöydälle.

”Näytä niitä käsiä.”

Mathias kävelee takaisin. Keittiöstä on ikuisuus sohvalle. Ikuisuudessa ehtii keksiä keinon paeta tilannetta.

Lea ja Ana vaihtavat katseita, Ana nyökkää. Lea nousee ylös, kävelee Mathiaksen luo saaden tämän säpsähtämään. Lea kääntää päätään kuin koira, ojentaa käsiään ja katsoo ystäväänsä miltei anoen. Mathias sulkee hetkeksi silmänsä. Hän ei kestä nähdä kahta läheisintä ystäväänsä tällaisina. Heidän ei kuuluisi seisoa hänen rinnallaan kuin kaksi enkeliä vartiossa. Ei ole mitään vartioitavaa. Mathias ei ole vaaraksi itselleen eikä kenellekään muullekaan.

Lean ja Anan tahdon alta ei pääse livahtamaan. Mathias käärii tumman paitansa hihat ja ojentaa kätensä ystävälleen. Lea säpsähtää nähdessään tummat juovat ja kävelee takaisin sohvalle. Hän painaa päänsä alas. Mathias on erottavinaan kyyneleet hänen silmissään. Mathias käärii hihansa takaisin ja huokaisee. Lean reaktio ei ole oikeutettu, hän ei tiedä mitään siitä, millaisen tarpeen kanssa Mathias joutuu elämään joka päivä.

Ana istuu sohvalla jalat ristissä ja huokaisee. Hän ei vaikuta lainkaan yhtä järkyttyneeltä kuin Lea. Ana on aina katsellut vierestä Mathiaksen kamppailua tarpeittensa kanssa. Ana oli hänen kanssaan, kun hän ensimmäisen kerran ymmärsi, että vain syvänpunainen kipu saattoi antaa hänelle sen, mitä hän elämältä halusi. Ana ei kääntäisi selkäänsä, vaikka hän juoksisi tämän luo puoliksi rikkinäisenä, fyysisesti niin huonossa kunnossa, että kenties kuolisi.

”Kauanko me aiotaan antaa tän mennä läpi sormien?” Lea kysyy ääni säröillen, hajoten kuin lasi jäähän. ”Tiedätkö sä edes, kuinka pahalta tuntuu katsella vierestä, kun sä revit kädet verille, tumppaat tupakoita ihoosi ja hypit rekkoja päin?”

”Mä en hypi rekkoja päin.”

”Mutta sä haluaisit.”

”Mä haluaisin kuolla”, Mathias sanoo saaden Lean kasvot vääntymään kivusta. ”Vain se voi tuoda mulle täydellisen tyydytyksen.”

”Miten me sua autetaan? Voi hyvä jumala, miten mä pelkään sun kanssasi.”

Mathias huokaisee ja vaihtaa katseita Anan kanssa, odottaa lohtua, jota ei tule. Ana pudistaa pienesti päätään, hän ei suostu puolustamaan ystäväänsä. Ei tässä. Ana voi auttaa, mutta ei koskaan ymmärtää.

”Ei mua tarvitse auttaa. Mä en tarvitse apua, ihan oikeasti, mulla on kaikki hyvin”, Mathias sanoo tietäen kuulostavansa epäuskottavalta käsien viivojen huutaessa päinvastaista.

”Miksi helvetissä sä sitten teet tätä vielä?” Lea sähähtää suoristaen ryhtinsä sohvalla. ”Mitä kiksejä sun pitää tästä saada, että sä et koskaan kykene lopettamaan?”

”En mä tästä kiihotu. Ei tää tee mua onnelliseksi tai saa mua tuntemaan itseäni eläväksi. Mä en vain saa samaa tunnetta mistään muualta. Se on parasta, mitä tämä elämä mulle voi antaa.”

Ensimmäisten kyynelten valuessa Lean pisamaisille poskille Mathias kuvittelee hetken, että on mennyt liian pitkälle. Sanoittanut liikaa jotakin sellaista, jolle ei ole sanoja. Ajatusta seuraa kohtuuttomuuden tunne. Ei Mathiaksen kuulu tuntea syyllisyyttä. Leahan tässä ei ymmärrä. Ei tämä ole millään tavalla Lean tai edes Anan asia.

”Lea hei”, Mathias sanoo tiedostaen, ettei hänen äänensä kuulosta lainkaan pahoittelevalta tai lohduttavalta. Hän hapuilee Anasta tukeaan, mutta Ana vain pudistaa jälleen päätään. Tämä asia on Mathiaksen, hänen on se myös selvitettävä. ”En mä ole itseäni tappamassa. Kun mä puhun kuolemasta ja kivusta, en mä tarkoita, etten haluaisi elää juuri nyt.”

”Kuinka masentunut sun pitää olla, että sä puhut kivusta tuolla tavalla? Mitä sulle on tehty?”

”Mä en ole masentunut”, Mathias sanoo lähes haukkoen henkeään. Vieläkö Lea kuvittelee niin? Mathias ei ole koskaan ollut masentunut. Hän on aivan liian elävä, aivan liian täynnä suurta nälkää, joka saa hänen ruumiinsa tuntumaan paperilta.

”Mä elän yhä, koska mä haluan elää.”

”Miten sä voit sanoa noin sen jälkeen, kun sä sanot haluavasi kuolla?”

”Se on… eri asia.”

”Miten vitussa se muka on eri asia?”

”Lea, älä huuda”, Ana puuttuu tilanteeseen nostaen molemmat kätensä ylös. ”Mat, jaksatko sä käydä tätä keskustelua nyt?”

Ihana Ana, kultainen Ana. Mathias on käynyt tämän tyyliset keskustelut Anan kanssa kymmenenvuotiaana, kun tämä löysi hänet piirtämässä saksilla kylkiluille. Silloin hänellä ei ollut vielä riittävästi sanoja kertomaan, miksi hän teki niin kuin teki. Hän haluaa elää. Elämään vain kuuluu se, että pitää käydä mahdollisimman lähellä kuolemaa, niin lähellä, että se kihelmöi koko kehossa ja saa sen tuntumaan muultakin kuin heikolta kuorelta. Keho ei kestä sitä, mitä Mathias haluaisi sen kestävän, ja silti se on ainoa väline tuntea hänen rakastamansa punaisen laaja skaala. Masennus kuuluu niille, jotka eivät halua elämää. Mathias haluaa siltä kaiken. Kuolema on fantasia, täydellisyyden huipentuma.

”Kyllä mä jaksan”, Mathias sanoo hymyillen. Hänen kehonsa on jo rauhoittunut eilisestä. Kuoleman ja elämän välinen hento raja on jäänyt taa, se ei tunnu enää fyysisenä muistona kehossa. Yleensä se pysyy hänessä selvempänä, hillitsee jatkuvaa nälkää. Sen nopea hiipuminen tarkoittaa vain sitä, että rajalla olisi käytävä pian uudelleen.

”Me ollaan vaan niin huolissamme susta”, Lea sanoo nyyhkien paitansa hihaan. Mathias nousee ylös hakemaan nenäliinapakettia. ”Kunpa sut vois vaan nostaa tuolta. Pelastaa jotenkin.”

Mathias haluaisi sanoa, ettei hänessä ole mitään pelastettavaa. Ei häntä voi pelastaa joltakin sellaiselta, joka on elänyt hänessä syntymästä lähtien.

Ojentaessaan hiljaa nenäliinapaketin Lealle Mathias muistelee, kuinka hän oli lapsena istunut isoisänsä hautajaisissa. Sun, Herra, ristisi mua valaiskoon, kun tieni painuu kuolon laaksohon. Kovaa laulava kuoro ja ryhmittymä itkeviä ihmisiä. Mathias oli kuvitellut eteensä tumman laakson, jonka edessä isoisä oli pysähtynyt, kenties katsonut elämän puolelle ja valinnut jatkaa eteenpäin laaksoon. Mathias oli ollut kateellinen. Isoisä oli käynyt jossain, jossa tavallisten ihmisten ei ollut mahdollista käydä.

Sittemmin laaksosta tuli hänelle tunne ja tiestä raja. Mathias keksi keinon päästä edes hivenen lähelle sitä paikkaa, jonne tiesi haluavansa ilman, että tarvitsi kävellä laaksoon asti. Myöhemmin hänen elämäänsä tulivat Ana ja Lea, näkivät, yrittivät kenties ymmärtää. Muutaman vuoden jälkeen Mathias lakkasi selittämästä.

Ilta taittuu yöksi, kyyneleet kuivuvat poskille. Ana ja Lea lähtevät myöhään yöllä, kun keskustelu on vaihtanut suuntaa ja nauru palannut helisemään luissa asti. Kun Mathias jää yksin, hän tietää, ettei voi jäädä sänkyynsä makaamaan sen jälkeen, kun euforia on kadonnut hänen kehostaan. Kynttilät valaisevat hiljaisen asunnon. Mathias kävelee niiden ohi, sillä tietää, ettei tuli tunnu tarpeeksi. Se runtelee, mutta väärällä tavalla. Hän ottaa keittiöveitsen, kuljettaa sormeaan vasten sen teräksenhohtoista pintaa. Tuli heittää kajonsa pinnalle, tanssii hetkisen. Kutsuu Mathiasta mukaansa.

Mathias painaa terän rannettaan vastaan ja vetää. Hän tietää kohdan olevan väärä. Liian lähellä suonta. Liian lähellä laaksoa. Korvissa kieppuva muisto Lean itkusta pyörii kuin levy, pysähtymättä ja armahtamatta. Mikä tragedia. Mathias painaa terää syvemmälle. Lean itku ja Anan hiljainen hyväksyntä eivät ole ymmärrystä tai lohtua, vaikka kuinka yrittäisivät. Ne vain ärsyttävät. Mathias kaipaa ainoastaan kipua. Veistä, jonka luu ottaa vastaan. Kahtia repeytyvää ihoa.

Tajunta ei pysy perässä tummanpunaisten aaltojen lyödessä yli laidan. Mathias tietää viiltäneensä liian syvälle. Euforia ei tullutkaan. Mielen reunoilla hakkaa pelko. Laakso vyöryy lähemmäs, mutta se ei saa tulla vielä. Veri ei lopu, keittiötaso hukkuu siihen, Mathias ei kykene eikä uskalla liikuttaa kättään. Puhelin on vasemmassa taskussa, hätänumero mielessä hatarina numeron kuvina.

112.

Auttakaa, minä hukun itseeni. En kestä tätä enää. Tyydytys ei ikinä tule näin.

Auttakaa, minä saatan kuolla.

Haluan sitä. Kuolemaa. Se ei vain saa tulla tällä tavalla, sen pitää olla täydellinen.

Loppuyöstä Mathias muistaa vain välkehtivät valot ja kovat äänet. Valkoisen huoneen sairaalassa. Yhtä valkean miehen, joka yritti rauhoitella, vaikka Mathias ei ollut paniikissa. Punaisen kynän piirtämä viiva paperilla korjattiin, kumitettiin haaleammaksi. Mathias vietti sairaalassa kaksi yötä. Hän oli liian hyvä puhuja jäädäkseen seurantaan. Terve on vain se, jota ei ole diagnosoitu. Mathias ei ole koskaan käynyt terapiassa tai osoittanut aiempia varoittavia merkkejä itsetuhoisuudesta. Hän sai puhuttua tarkasti suonen päältä viilletyn haavan vahingoksi. Siitäkin huolimatta, että hänen kätensä olivat kauttaaltaan aiempien haavojen koristelemat.

Seuraavalla viikolla Mathias istuu hiljaisena parvekkeellaan siemailemassa päivän viimeistä kahvikupillista. Lealle hän ei ole uskaltanut kertoa sairaalareissustaan, Analle hän soitti lähes heti puhuttuaan itsensä vapaaksi. Ana oli hiljaa puhelimessa. Sanoi vain, että maailmaa kiinnosti surullisen vähän suora itsetuhoisuus. Mathias tiesi puhuessaan, ettei Ana kuvitellut hänen yrittäneen itsemurhaa. Kyse oli vahingosta. Liian heikosta kehosta. Ihmisyys ei kestä lainkaan kulutusta.

Mathias tietää vasta päässeensä pois valvovan silmän alta. Elämää pitää elää hitaasti ainakin kuukausi, kenties toinenkin. Hänen pitää olla varovainen, jotta kukaan ei saa ainoatakaan syytä vangita häntä valkoisiin huoneisiin. Ajatus on sietämätön. Niin on polttava tarve kehossakin. Mathias on käynyt lähempänä laaksoa kuin koskaan. Nähnyt sen odottavan häntä mustana. Vaikka olisi järkevintä jäädä paikalleen, lukea hyvä kirja ja käydä nukkumaan, hän tietää, ettei kehon huuto lopu koskaan, ellei sitä tyydytä.

Mathias pesee kahvikupin, pukee takin ylleen ja lähtee asunnosta. Hälytyskellot eivät soi, tarve on hiljentänyt ne. Hän kävelee läheisimmälle rautatielle tietäen, että kuluttaa pian junat puhki ja joutuu sitten keksimään uuden tavan päästä lähemmäs paikkaa, jonne kuuluu.

Yöjuna on myöhässä. Aikataulu lukee Mathiaksen päässä. Mathias istuutuu raiteelle, istuminen lisää vaaran tuntua, kipinää sormien päissä. Hän ajattelee Anan suljettuja silmiä ja Lean kyyneliä. Valkotakkisten miesten tyhjiä silmiä ja liikkuvia suita. Sitten raiteet alkavat vavahdella. Mathias ei nouse vielä ylös, hän osaa aina väistää ajoissa. Valo ilmestyy pimeyteen. Mathias ei sulje siltä silmiään.

(Ensimmäinen novelli kouluprojektina toteuttamaani novellikokoelmaan Paljas.)