keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Jouluhaaste 1.12.-24.12.

 
Tervehdys kaikille!
En ole aiemmin asettanut itselleni mitään erityisempiä kirjoitushaasteita kirjoitusblokin pelossa, mutta tänä vuonna ajattelin tarttua härkää sarvista. Olen nyt asettanut itselleni seuraavanlaisen kirjoitushaasteen joulun ajaksi: kirjoitan joka päivä pienen tekstinpätkän annetun otsikon pohjalta. Tekstinpätkät eivät välttämättä liity mihinkään pitempään tarinaani tai edes hahmoihini, mutta niiden on oltava fiktiivisiä. Eli henkilökohtaiset jutut jäävät nyt kirjoittamati kahdeksikymmeneksineljäksi päiväksi.
 
Aiheita olen kysellyt eri ihmisiltä ja napannut netistä muutamia. Kiitos paljon kaikille aiheita antaneille! Seuraavien kahdenkymmenenneljän päivän aiheet ovat seuraavat:
 
1. Rohkea valinta
2. Hanahaki disease
3. Ympäristö
4. Sotku
5. Sinulta
6. Kolmesti
7. Tyyntä
8. Rakastatko?
9. Vain äänet
10. Äkkisyvää
11. Pimeä joulu
12. Me emme olleet kauniita
13. Kuulun kenelle vaan
14. Tulikärpäsiä
15. Lumous
16. Punatukkainen tyttö
17. Heliumpallo
18. Eläin häkissään
19. Hämärässä tihkusateessa
20. Tyhjyys täyttämätön, vailla sanoja, vailla tunteita
21. Sateenkaaren polut viettävät ylämäkeen
22. Siili talvisessa pakkasessa piikeillään sitä torjumassa
23. Kulutettuja sivuja
24. Rikkinäinen jumala
 
Joulukuuhan on jo huimenna, hui, joten kirjoitushaasteenikin starttaa huomenissa!
 


tiistai 29. marraskuuta 2016

Tyhjää, kysymysmerkki

(Tahdon kiittää kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita suuresti! Aihe oli hirveän henkilökohtainen, joten olen tosi iloinen kaikesta saamastani palautteesta. Kiitos. <3)
 
 
Tuntuuko tyhjyys joltakin? Voiko se tuntua täyttävältä, vai onko se kirjaimellisesti sitä, ettei ole enää sydäntä pumppaamassa? Katson peiliin ja näen vain ison reiän siinä, missä jonkin pitäisi olla päättämässä elintoiminnoistani.
 
Jokainen kuolee joskus eläessäänkin. Ei kirjaimellista kuolemaa, tietenkään ei.
Tänään minä kuolin. En tiedä, kuinka mones kerta se taas olikaan, mutta niin vaan se tapahtui. Aina, kun joku saapuu täyttämään tyhjän olon sisälläni, se tullaan taas tyhjentämään.
 
Pelkkää merkityksetöntä, veristä kohinaa korvissani.
Päämäärätöntä.
 
Kuka meidät korjaa? Ei kukaan ulkopuolinen, mikään ei koskaan kestä.
Me itsekö? Ehkä. Toivon niin. Toivon moniakin asioita, mutten koskaan sano mitään äänen, koska en tiedä, toteutuuko mikään koskaan. Ne asiat eivät ole minun toteutettavissani.
 
Mustaa, syvää visvaa maailma täynnä. Joskus sitä valuu taivaasta, joskus sydämestä. Tänään kaikki merkityksetöntä, huomenna joku voi taas hymyillä. Tällä tekstillä ei ole päämäärää eikä sen suurempaa tarkoitustakaan, se on pelkkää sanahelinää korvissanne, ja hyvä niin.
 
Tämä olkoon tajunnanvirtaa enemmän tai vähemmän.


keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Syömishäiriöstä

 
Aluksi: kyllä, tämä tulee varmaan suurimmalle osalle uutena asiana. Pohdin jonkin aikaa, uskallanko kirjoittaa aiheesta, mutta loppujen lopuksi houkutus oli liian suuri. Kyllä, minulla on syömishäiriö, ja aion nyt kirjoittaa aiheesta. En siksi, että haluaisin ylimääräistä huomiota asian suhteen, vaan siksi, että näistä asioista pitää oikeasti puhua enemmän. Tahdon tuoda tiettyjä pointteja selkeästi esille. Ja kyllä, tässä postauksessa on myös kuvia. Eli toisin sanoen pahoittelen, jos nyt järkytän jotakuta.
 
Tiedostan, että kun tästä aiheesta lähtee puhumaan, tulee aina otettua riskejä. Minua ei kuitenkaan enää pelota, uskallan julkaista tämän postauksen omalla nimelläni ja kuvillani. En tahdo enää pitää tätä asiaa sisälläni myöskään täällä Bloggerin puolella. Olen aina katsonut hieman vinoon "Minä ja anoreksia" -tyyppisiä kirjoja ja kirjoituksia, mutta lueskeltuani jonkin aikaa Instagramin puolella ihmisen selviytymistarinoita, tahdoin itsekin kirjoittaa aiheesta. Tämä ei ole selviytymistarina eikä myöskään tarina siitä, miksi ja miten sairastuin.
 
Olen aina tanssinut reunalla tämän aiheen suhteen. Koko ikäni olen tiennyt, että jos joskus lähden syömishäiriökierteeseen tietoisesti tai tiedostamatta, se vie minut. Ja jotenkin se vain tapahtui. Muutaman vuoden tätä on jatkunut sellaisena kuin se nyt minulla ilmenee, ja hieman yli vuoden olen saanut asiaan apua. Oli oma päätökseni lähteä avun piiriin mukaan. Ensisijaisesti halusin päästä pääni kanssa turvaan, tahdoin tietää, olenko oikeasti ollut useita vuosia masentunut, vai kuvittelinko vain. No, en kuvitellut. Siinä sivussa alkoi minun syömishäiriöhelvettini: säännölliset punnitukset, tarkastuskäynnit, erilaiset terapiamuodot. Jos jotain voin sanoa samastani avusta, sanon sen, ettei näistä ole juuri ollut apua. Ravitsemusterapeuttini ei saanut sanaa suustaan, käytännössä sanelin ravitsemussuunnitelmani itse. Ja ottaen tilanteen huomioon, niin minähän olin siinä tilanteessa suunnilleen se viimeinen ihminen, joka olisi syömisistään saanut päättää. Fysioterapia oli "ihan ok", mutten saanut syvempää sidettä muodostettua kyseisen ihmisen kanssa. Masennukseni on ainoa asia, johon olen tähän mennessä saanut oikeasti hyödyllistä apua. Toki hoitoprosessi on jokaisen sairastuneen kanssa yksilöllinen, mutta omat kokemukseni eivät ole järin ruusuisia.
 
Syömishäiriö ei ole vain laihojen ihmisten ongelma, kuten usein ajatellaan. Se voi tulla kenelle tahansa koosta riippumatta. Myöskään se, että ihminen on laiha, ei tarkoita sitä, että hänellä olisi syömishäiriö. Tuntuu, että nykyihmisten käsitys syömishäiriöistä on älyttömän stereotyyppinen: on voimakkaan alipainoinen ihminen, joka elää ilmalla ja vedellä. Se ei todellakaan ole niin mustavalkoista, varsinkaan, kun anoreksia ei ole ainoa syömishäiriö. Sairaus ilmenee jokaisella ihmisellä omalla tavallaan, ja on loukkaavaa esittää tietynlaisia ennakko-oletuksia sairastuneille.
En katso tarpeelliseksi avata sen tarkemmin, mitä kaikkea sairauteen kuuluu omalla kohdallani, koska pointtini lienee tullut selväksi ilmankin.
 
Ulkonäkömme vaikuttaa moneen asiaan, mutta se ei saisi olla onnellisuuden mittari. Ei ole oikeaa onnellisuutta laskea ruoattomia tunteja tai näkyviä kylkiluita, saati ottaa iänikuisia kuvia ikään kuin tarkastaakseen tilanteen. Kaikki, joilla on vähääkin sellainen ajatus, että kannattaa lähteä laihduttamaan tai skippailemaan edes muutamia aterioita; älkää uskoko ajatuksiinne. Ihmismieli on petollinen. Luulin, että voin kontrolloida skippaamiseni, vaan enpä voinut, ja tämä on lopputulos. Te olette oikeasti hyviä tuollaisina.
 
En tiedä muista sairastuneista, mutta itseni kohdalla olen huomannut erään seikan: en ole useidenkaan silmissä enää Sara, vaan anoreksia. Sen jälkeen, kun ihmiset ovat saaneet tietää sairaudestani, kovinkaan moni ei osaa nähdä minua enää sairauteni ulkopuolella. En ehkä ole enää aivan samanlainen kuin ennen, sillä useita vuosia kestänyt masennukseni rajoittaa elämää huomattavasti, ja syömishäiriö siihen vielä päälle. Siltikään en suostu olemaan pelkästään sairauteni, ihmisten tulisi osata erotella persoonani tämän kaiken seasta.
Sairastunut ihminen on silti aina ihminen.
 
En uskalla toivoa ensivuodelta juuri mitään, en myöskään aio pakottaa itseäni jaksamaan. Ei ole pakko. Aion opetella olemaan itselleni armollisempi, sallimisprosessi on jo alkanut.
Olkaa tekin kilttejä itsellenne, sillä vain teillä itsellänne on merkitystä. Pimeässä olette yksin, kukaan ei ole teitä nostamassa. Asiassa on myös valoisa puoli: vaikkei kukaan nostaisikaan, voitte aina itse nostaa itsenne.
 
Ja te kaikki syömishäiriö(i)stä kärsivät; jaksakaa vielä huomiseen. Maailmassa ei ehkä tänään ole valoa, mutta joskus on.
 


perjantai 18. marraskuuta 2016

Wrath

 
Viimeinen on se vaikein.
 
Viha. Minä pelkään vihaamista; pelkään tulla vihatuksi ja vihata. Se on voimakas tunne, jonka pidän mieluiten piilossa, lukitsen rasian ja unohdan, minne laitoin avaimen. Omassa elämässäni pidän vihaa niin suurena ja ravistelevana tunteena, etten yleensä edes puhu arkisista riidoista tai kärhämistä vihaamisena, toisin kuin monet tekevät. Minusta viha on jotakin mustaa ja syvää, jotakin pahaa ihon alla.
 
Milloin siitä tuli minulle ongelma, milloin aloin ajattelemaan vihaa negatiivisena tunteena? Se on kuitenkin yksi ihmisen yleisimmistä tunteista, sen ei tulisi olla niin voimakkaan paha asia minulle. Viha on kuitenkin salakavalampaa kuin muut kuolemansynnit, sen kotiutumista ei nimittäin huomaa, ennen kuin se on jo purkautunut liian pieneksi käyneestä rasiastaan. Koska toimin vihani kanssa näin, olen huono hallitsemaan sitä. Se vyöryy ylitseni, hukun, en saa henkeä.
 
Vihaamisessakin voi tulla hyväksi, sitä voi opetella. Vaikkei sitä koskaan pysty kunnolla kesyttämään, sille voi antaa pieniä myönnytyksiä. Sanoa ääneen, että selvä, minä vihaan. Ja joskus oppii oikeasti uskomaan siihen, ettei siihen kuole. Minä saan vihata.

Greed

 
Tarvitsemmeko sitä, mitä haluamme, vai haluammeko sitä, mitä tarvitsemme?
En ole varma, uskonko kumpaankaan. Tämän hetken minä ei tiedä, mitä tarvitsen huomenna, kun taas huomisen minä ei välttämättä halua enää sitä, mitä haluan tällä sekunnilla. Hetki kerrallaan, niinhän?
 
Ahneuskin on vanha tuttuni, joskaan ei kovin läheinen sellainen. Emme ole pysyneet hyvissä väleissä, koska pelkään ahneutta. En siedä sitä, että haluan ja vaadin asioita ihmisiltä tai elämältä. En tahdo kenenkään ajattelevan minusta siten, ajattelen liikaa heidän mielipiteitään, vaikka luulenkin olevani jo vapaa muiden otteesta. Yksinkertaisesti asetan itselleni niin vähän arvoa, etten kykene olemaan liian vaativa, vaikka tarvitsisinkin asioita.
 
Entä missä menee ahneuden raja? Olen aina kokenut aivan pienetkin asiat omalla kohdallani liian ahneiksi pyynnöiksi, kun taas muiden kohdalla katson läpi sormien asioita, joita ei edes pitäisi.
Kuolemansynnit kertovat meistä loppujen lopuksi paljon - onko tämä tarina tytöstä seitsemine synteineen, vai tytöstä huonoine elämäntilanteineen? Vapaavalintaista, riippuu näkökulmasta.
 


Lust

 
Nyt en enää edes pysty pitämään silmiäni kiinni, pakotan ne auki. Tämä on pakko nähdä, pakko kokea.
 
Tästä kuolemansynnistä on lähes mahdotonta kirjoittaa ilman, että vetäisin tekstin pitemmälle ja tekisin siitä eroottisen novellin. Himon vastustamistahan sekin on, että yritän pitää mieleni selkeänä ja olen kirjoittamatta sitä, mitä oikeasti haluaisin. Ehkä sen aika on myöhemmin.
 
Himoa on takuulla jokaisessa - toisaalta, mitä kuolemansyntiä ei olisi - ja sen tunnistaminen lienee helpompaa kuin monen muun. Himo muuttaa ihmisen käytöstä, ilmeitä, varsinkin silmiä. Kaiken muun voi valehdella, mutta silmilleen ei koskaan voi mitään.
 
Toki himokin on monitulkintainen, mutta itsessäni se ilmenee lähes kirjaimellisesti. En käännä tälläkään kertaa katsettani.

Pride

 
Ylpeyden kanssa me olemmekin jo vanhoja tuttuja, vaikka tuskin sitä kysyttäessä heti myöntäisinkään. Ehkä sekin on osa tätä välillä raivostuttavaakin luonteenpiirrettä. Aivan niin ihon alla ylpeys ei vielä ole, kuin kateus, mutta syvälle tämäkin on tunkeutunut, hyvän kodin minusta löytänyt.
 
Ylpeyttä on helpoin kuvata käytännössä, se on niin ilmiselvää. On tilanteita, joissa apu ei millään kelpaa, ja tilanteita, joissa on pakko saada näyttää, miten homma toimii. Kaikilla on tällaista ylpeyttä pienessä määrin, mutta omasta sydämestäni tunnistan sitä välillä turhankin paljon. Tämä kaikki kuuluu ylösalaiseen minäkuvaan, jossa kaikki se, jossa pärjään, on pakko tuoda voimakkaasti esille, sillä muuten jään jalkoihin. Itseinho on suurta, joten jotain on pakko korostaa, jos aihetta löytyy.
 
Tämän kuolemansynnin kanssa olen jo oppinut kommunikoimaan, meillä on selvät pelisäännöt. Ylilyöntejä tulee, mutta niistä ei kaaduta. Puristamme aina lopuksi kättä ja ehkä jopa uskaltaudumme hymyilemään.

Sloth

 
Häntä minä en tunne, me emme ole tavanneet aikoihin, tuskin koskaan kunnolla. Tunnen hänet kuitenkin välikäden kautta, hän kuuluu jollekin toiselle. Laiskuus. Se on ollut ylensyönnin - tai kohtuuttomuuden - ohella minulle aina vierain kuolemansynti.
 
Hänen vastakohtansa minä tunnen oikein hyvin: tiedän, miltä tuntuu vetää itsensä äärirajoille, olla itse itsensä piiskaajana. En edes tahtoisi tutustua laiskuuteen, vaikka jokin osa minusta aina yrittääkin rauhoitella sitä, joka on aina menossa: entä, jos kerrankin jättäisin jotakin tekemättä?
Se ei kuitenkaan onnistu, minua ei ole rakennettu olemaan aina paikoillani.
 
Jokin osa minusta kenties halveksiikin laiskuutta, tahtoo ylentää itseään ajattelemalla, ettei tämä kuolemansynti kuulu omaan elämääni. Kenties tämä on yhdistettävissä toiseen kuolemansyntiin, ylpeyteen, joka on minulle huomattavasti tutumpi.
 
Kierrän hänet, en luo katsetta. Enkä ole edes pahoillani.

Envy

 
Katson sinua, käännän pääni pois ja annan tunteen vallata minut yhä vain uudestaan ja uudestaan. Emme ole samanlaiset, meidät on luotu kokonaan eri muotista. Ensimmäinen väristys, sitten toinen. Kolmannella tunnen sisimpäni kääntyvän ympäri, päällimmäinen ajatus on se pahin: miksen minäkin?
 
Havahdun siihen ajatukseen useastikin.
Kateus on minun kuolemansyntini, se on oma suojattini, käärme mustien siipieni alla. Useimmiten tulemmekin toimeen varsin hyvin, mutta mitä pitemmälle joudumme yhdessä menemään, sitä vähemmän saan irti suhteestamme. Minä myrkytyn sisältä.
 
En ole vieläkään oppinut täysin pistämään tälle pienelle käärmeelle vastaan, vaikka luulenkin tuntevani sen jo läpikotaisin. Kateus on vahvin kuolemansynneistä, sillä se asettuu sydämeen. Edes viha ei ole saanut minusta yhtä hyvää pesää kuin kateus, sillä ominaisuuteni pelaavat paremmin yhteen kateuden kanssa. Me olemme tiimi, jossa vain minä häviän.
 
Kateus on myös siitä kavala piirre, ettei sille oikeastaan edes voi mitään. Vaikka kuinka "tyytyisit siihen, mitä sinulla on" tai "antaisit vain olla", se löytää kuitenkin aina tiensä takaisin. Sitä pitää vain oppia käsittelemään.
 
Ja minä katson sinuun vielä kerran.
Suljen silmäni.

Gluttony

 
 En ole koskaan ymmärtänyt tätä kuolemansyntiä aivan kirjaimellisesti, näen edessäni vain ihmisten suunnattoman kohtuuttomuuden. Miten se ilmenee, ketä se satuttaa? Mitä se on?
 
Olenko kohtuuton, jos vaadin muita kuuntelemaan jokaista ylitsevuotavaa sanaani, tai jos tahdon huomiota enemmän kuin olen valmis muille antamaan? Ehkä. Kohtuuttomuus on yksilökohtaista, vai onko? Kysymyksiä, enkä osaa vastata, miksi muuten kysyisinkään.
 
En koe olevani kohtuuton monissakaan asioissa, jotka liittyvät kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Itseäni kohtaan olen useastikin turhankin ankara, ja sen miellän jonkinasteisena kohtuuttomuutena. On väärin ymmärtää tämä kuolemansynti pelkästään kirjaimellisesti ylensyöntinä, sillä kohtuuttomuus ilmenee niin paljon erilaisissakin asioissa. Ahneutenakin kenties, mutta mielestäni kohtuuttomuus on syntinä täysin erilainen. Nämä kaksi eivät kulje samaa polkua kovinkaan pitkälle.
 


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Korkeimman kautta


Ihmisiä on kaikkialla ympärilläni. Vaatteiden värit eivät poikkea toisistaan, ne ovat kaikki tummia, aivan kuten heidän silmänsäkin. Pohjattomat, mustat, tuskin enää näkevätkään kunnolla tämän pimeyden keskellä. Alaston varteni on ainoa asia, jonka nämä ihmisparat huoneessa näkevät, eikä heillä ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa.
Nurkassa istuva, tiukasti sidottu vanha mies näyttää uhmakkaalta. Hänen silmänsä eivät ole tummat, niitä ei reunusta haavat tai valvomisesta aiheutuneet silmäpussit. Hymyilen. Tämä mies on vielä pysynyt järjissään, ja tunnen sisimmässäni kasvavan voitontunteen. Pääsen vielä rikkomaan hänen sisässään kukkivan rohkeuden.

Minä en aivan saanut nukuttua viime yönä”, kuiskaan ensin varoen, ikään kuin heidän korvansa olisivat lasista, ”osaisiko joku kertoa, mistä se johtuisi?”
Kun vastausta ei kuulu, korotan ääntäni vain aavistuksen. ”Se ei ollut pyyntö.”
Meillä on nälkä”, kuuluu vastakkaisesta nurkasta. Nuori tyttö, jonka kasvoja en muista. Muistan aina heidän kasvonsa, mutta hän näyttää vieraalta. Minun täytyy pinnistää muistiani, että saan päähäni, missä tilanteessa hän on tänne päätynyt.
Nälkä?” En pysty hillitsemään tunnetta sisälläni, se on sekoitus raivoa ja innostusta. Hillitsemätöntä kiihkoa, sitä, joka on aina asunut minussa. ”Ja mitä onkaan nälkä?”
Ei ole ruokaa”, samainen tyttö vastaa, ja vasta nyt huomaan hänen purevan äänensävynsä. Siniset silmät tuikkivat samaan tapaan kuin vastakkaisessa nurkassa kyhjöttävän miehenkin silmät. Saastaiset olennot, ettekö koskaan opi?
Ja miten se oikeuttaa pitämään sellaista meteliä, joka täältä viimeyönä kuului?”
Kukaan ei uskalla vastata, ja lyön käteni seinään. Rystysistä vuotaa verta, isku oli liian kova. Kipu tuntuu päässä asti, hymyilen jälleen.
Anteeksi, rouva”, tytön vieressä kyhjöttävä, suunnilleen samanikäinen poika kuiskaa, ”anteeksi, anteeksi.” Hän toistaa sanan vielä kymmenisen kertaa, kunnes saan vaiennettua hänet katseellani. Hetken nautin siitä, miten vaikutan näihin ihmisiin. Kaikki riippuu ainoastaan minusta, olen heidän Kristuksensa.
Minusta tuntuu, etten näin huonoilla yöunilla voi aivan käsitellä tätä anteeksipyyntöä”, totean katsellen kauhun saavuttavan heidän jo ennestään epätoivoisia kasvojaan, ”joten meidän on keksittävä parempia vaihtoehtoja.” Siristän silmiäni ja suuntaan katseeni kahteen nuorimpaan, nurkassa kyhjöttäviin tyttöön ja poikaan. ”Kuka sovittaa tekonne tänään?”
Ei, rouva”, poika kuiskaa, ”ole kiltti.”
En minä ole.” Astun askeleen lähemmäs, kumarrun pojan tasolle ja hivelen hänen kasvojaan. Hän tärisee kauttaaltaan, mutta pitää ihailtavan tiukasti katseensa minussa.
Sinä”, sanon viedessäni kättäni pitkin pojan sileitä kasvoja, ”tänään on sinun vuorosi.”
 
-----
 
(Ilmaisin ystävälleni kiinnostukseni kirjoittaa jotakin pientä hänen hahmollaan, ja tämä tapahtui! Kaikki kunnia hahmosta siis ystävälleni.)


Hirviö

On kylmä. Minä olen istunut tässä pitkään, useita minuutteja, kunnes ne muuttuivat armottomiksi tunneiksi kylmettäen käteni ja kenties suuremmankin osan minusta. Lapsi makaa edessäni, sen sydän hakkaa edelleen, mutta suljen silmäni sen kivulta. Minun kipuni on suurempi, enkä uskalla tehdä liikettäkään lastani kohti. Ensimmäistä kertaa elämässäni rukoilen toisen olennon kuolemaa, pyydän Jumalalta oman poikani hengen riistämistä. Hengitys jatkuu vain, ja tunnen kylmyyden yltävän jo sydäntäni kohti. Lopu jo.
Alarickin rykäisy kuuluu nurkasta, ja vasta silloin havahdun hetkeen. Minä olen tässä Alarickin takia, hänen läsnäolonsa velvoittaa minua riistämään tuon juuri syntyneen ihmisolennon hengen.
 
Yö on vielä pitkä”, Alarick sanoo, ja tiedän, että minun on toimittava vielä tällä hengenvedolla, kun sisimpäni vielä täyttyy uskalluksesta. Minuutin, ei, ehkä kahden sekunninkin päästä voimani on poissa, ja istuisin tässä vielä hiusteni harmaantuessakin.
Suljen silmäni ja vien kylmät käteni lapsen kaulalle. Huuto alkaa oitis, tunnen pienet sätkäisyt lapsen hennossa varressa, ja minut valtaa niin voimakas tunne, etten edes tunnista itseäni sen kaiken keskeltä. Minua ei enää ole, hirviö sisälläni on herännyt, se puristaa käsiäni yhä kovemmin oman poikani kurkulle.

Avaa silmäsi.” Alarickin ääni on viilto keskelle kasvoja, nuoli sydämessä. Minua se ei voi vahingoittaa enää samalla tavalla, minä olen jo kuollut tämän teon tehtyäni. Mies kuitenkin jatkaa, hän tahtoo nähdä minun murtuvan, vaikka olenkin jo täysin tuhottu. ”Sinun on nähtävä, mitä sinä teet. Haluan sinun tiedostavan tekosi.” Niin, minä olen hirviö, hirviö. Se olin minä, joka loin haluavia katseita tuohon mieheen, tahdoin tahrata mustaan syntiin hänen vuoteensa ja synnyttää tämän lapsen hänelle. Minä en ollut se, joka tahtoi siitä eroon, olin se, joka istui tornissaan seuranaan yksinäisyys ja vatsassa kasvava ihmisenalku. Minä olen myös se, joka avaa nyt silmänsä ja katsoo elämän pakenevan lapsesta, joka juuri on sen itselleen saavuttanut.
Hirviö, se minä olen. Alarick nauraa, lapsi vetää viimeisen hengähdyksensä. Minä tahtoisin kuolla, mutta sanat eivät tule enää suustani. Enää ei ole mitään.
 
-----
 
(Ainoa taustatieto, jonka tästä voin antaa, on se, että kyseessä oleva hahmoni elää 1500-luvun Englannissa, jossa ei-toivotut suhteet ja lapset tuskin koskaan saivat kovin hyvää loppua... Hahmoni Aramina syntyi viimeviikolla, niinköhän saan hänellä vielä jotain tulevaisuudessakin kirjoitettua!)


Haavoittunut

 
 
Jo kolmas kerta saman viikon aikana. Hän pitelee samaa kirjaa kuin edelliselläkin kerralla, mutten vieläkään näe hänen edistyneen siinä. Tummanruskeat silmät tuntuvat tuijottavan jonnekin aivan muualle kuin kirjan sivuihin, jonnekin, jonne kukaan muu tuskin näkee. Huokaisen, käännän oman kirjani sivua, mutta tiedostan valehtelevani itselleni. En ole kirjastossa tänäänkään kirjojen vuoksi. Minä olen täällä pitääkseni silmällä tuota aina samassa nurkkauksessa istuvaa, nuorta miestä, jonka tila tuntuu huononevan viikko viikolta. Tätä voisi kutsua lähimmäisenrakkaudeksi tai huolehtimiseksi, mutta oikeasti tiedän olevani vain utelias. Minä en tahdo auttaa, minä tahdon tietää. 
 
Tänään miehen olemuksessa ei ole juuri mitään poikkeavaa: silmät näyttävät tyhjiltä, niistä kuvastuu jokin sellainen tunne, josta en saa kiinni. Vaatteet ovat samat kuin aiempina päivinä, tumma paita ja vielä tummemmat, liian isot farkut. Hän on hyvin laiha, enkä voi olla miettimättä, syökö hän ollenkaan. Ehkä hän ei kiinnitä huomiota ajan kuluun, sillä hän istuu täällä lähes aina.  
Ja siltikään hän ei lue. Olen laskenut kaikki päivät, joina hän on lukenut samaa kirjaa, eikä edistystä ole havaittavissa. Tälle on nimikin: yksinäisyys. Hän ei ole täällä lukeakseen, vaan saadakseen olla rauhassa. Tapa, jolla hän vetäytyy ihmisten kulkiessa ohi kertoo, kuinka suuresti hänen täytyy vältellä kaikkia ihmiskontakteja. Pelkääkö hän niitä, onko hänelle tehty joskus jotakin sellaista, joka saa hänet eristäytymään tähän kirjastoon joka päivä? Haluan tietää, mutten tule koskaan kysymään. Me ihmiset vaan toimimme sillä tavalla. 
 
Tänään uskaltaudun kävelemään hänen ohitseen. Tummat silmät eivät aluksi kohoa kirjan sivuilta, hän puristaa laihoilla sormillaan kirjaa lujemmin. Kun olen hänen kohdallaan, hän kohottaa yllätyksekseni katseensa minuun. Vaan minä en katso hänen silmiään, en uskalla kohdata yksinäisyyden valloittaman miehen katsetta. Tuijotan sen sijaan hänen ranteitaan, joihin en ole kiinnittänyt aiemmin huomiota. Useita, syviä viiltoja. Ei tuoreita, mutta kuitenkin. Kävelen kovempaa, suljen silmäni. Pystyn kyllä unohtamaan.
 
 
-------
 
(Lyhyt kirjoitelma erääseen koulun tehtävään!)

lauantai 5. marraskuuta 2016

Melankolia

Me kaikki kuolemme. 
Tahtoisin vain kadota yöhön, kirjoittaa ylös kaikki ne sanomatta jääneet sanat ja turvautua siihen tunteeseen, että tämä ilta on viimeinen. Me kaikki käymme joskus sitä irvokasta tanssia kuoleman kanssa, nautimme siitä tunteesta, että voimme päättää tanssin suunnan. Emme me voi. Olemme aina askeleen jäljessä. 

En silti ole kuolemassa tänä yönä, en ainakaan omasta päätöksestäni. En anna sille valtaa. Se katsoo minua vastarannalta, hymyilee vinosti ja viittoo luokseen. Älä luulekaan, että tulisin noin helposti. Olet se helpompi vaihtoehto, houkutteleva tyhjyys. Vaan et sinäkään ole kävellyt täällä ihmisjaloin, et ole kulkenut yhtä pitkää matkaa yksin. Ei ole edes suuri klisee puhua pimeästä tiestä, jonka päässä ei näy valoa. Se on olemassa varsinkin silloin, kun luulet tiesi jo katkenneen.
On lohdullista, että kävelemme sillä tiellä yksin. Harva tässä maailmassa oikeasti nojaa kehenkään niin pitkään, että siitä olisi apua. Vain me itse voimme pelastaa itsemme.

Yksinäisyys tappaa silti. Se on voimallisempi kuin moni muu asia, se voi kietoutua ympärillesi odottamaan tilaisuutta iskeä. Annan sen tulla, levätä harteillani. Vain korvissani soiva musiikki seuranani tuudittaudun siihen ajatukseen, ettei kukaan tule koskaan pääsemään lähemmäs. Me synnymme yksin, me kuolemme yksin.

Joskus mietin arvoja elämässäni. Kysyttäessä vastaisin todennäköisesti, että pidän ihmisten tasa-arvoisuutta ja vapautta toteuttaa itseään tärkeimpinä asioina maailmassa. Omassa elämässäni läheiset ja harrastukset nousevat jaetulle ykkössijalle, ja niin edelleen. Tarkoitan kaikkea, mitä sanon, mutten silti usko siihen. Ei ole olemassa tasa-arvoa, ja itsetuntomme riistetään jo elämän ensimmäisinä vuosikymmeninä. Läheisiä ei ole, sillä kukaan ei tunne sydäntäni, kukaan ei sukella puolestani. Katkeraako? En voi kieltää.

Mistä onnellisuus muodostuu? Olen varma, että onnellisuutta ei ole se, kuinka monta kylkiluuta voin laskea ihoni läpi, tai kuinka kauan olen jaksanut pitää kulisseja yllä.
Tahdon huutaa, päästää kaiken pois. Ottaa syvän mustuuden käteeni ja näyttää sitä kaikille. Olen kuollut, ja se on teidän syytänne. Tahdon oppia vihaamaan, päästää sen tunteen valloilleen ja silti hallita sitä voittajana. 

Ja tahdon myös elää. Toivo aamusta on häviävän pieni, mutta se on silti olemassa. Me kaikki kuolemme, mutta minä en kuole tänä yönä.