Jo kolmas kerta saman viikon aikana. Hän pitelee samaa kirjaa kuin edelliselläkin kerralla, mutten vieläkään näe hänen edistyneen siinä. Tummanruskeat silmät tuntuvat tuijottavan jonnekin aivan muualle kuin kirjan sivuihin, jonnekin, jonne kukaan muu tuskin näkee. Huokaisen, käännän oman kirjani sivua, mutta tiedostan valehtelevani itselleni. En ole kirjastossa tänäänkään kirjojen vuoksi. Minä olen täällä pitääkseni silmällä tuota aina samassa nurkkauksessa istuvaa, nuorta miestä, jonka tila tuntuu huononevan viikko viikolta. Tätä voisi kutsua lähimmäisenrakkaudeksi tai huolehtimiseksi, mutta oikeasti tiedän olevani vain utelias. Minä en tahdo auttaa, minä tahdon tietää.
Tänään miehen olemuksessa ei ole juuri mitään poikkeavaa: silmät näyttävät tyhjiltä, niistä kuvastuu jokin sellainen tunne, josta en saa kiinni. Vaatteet ovat samat kuin aiempina päivinä, tumma paita ja vielä tummemmat, liian isot farkut. Hän on hyvin laiha, enkä voi olla miettimättä, syökö hän ollenkaan. Ehkä hän ei kiinnitä huomiota ajan kuluun, sillä hän istuu täällä lähes aina.
Ja siltikään hän ei lue. Olen laskenut kaikki päivät, joina hän on lukenut samaa kirjaa, eikä edistystä ole havaittavissa. Tälle on nimikin: yksinäisyys. Hän ei ole täällä lukeakseen, vaan saadakseen olla rauhassa. Tapa, jolla hän vetäytyy ihmisten kulkiessa ohi kertoo, kuinka suuresti hänen täytyy vältellä kaikkia ihmiskontakteja. Pelkääkö hän niitä, onko hänelle tehty joskus jotakin sellaista, joka saa hänet eristäytymään tähän kirjastoon joka päivä? Haluan tietää, mutten tule koskaan kysymään. Me ihmiset vaan toimimme sillä tavalla.
Tänään uskaltaudun kävelemään hänen ohitseen. Tummat silmät eivät aluksi kohoa kirjan sivuilta, hän puristaa laihoilla sormillaan kirjaa lujemmin. Kun olen hänen kohdallaan, hän kohottaa yllätyksekseni katseensa minuun. Vaan minä en katso hänen silmiään, en uskalla kohdata yksinäisyyden valloittaman miehen katsetta. Tuijotan sen sijaan hänen ranteitaan, joihin en ole kiinnittänyt aiemmin huomiota. Useita, syviä viiltoja. Ei tuoreita, mutta kuitenkin. Kävelen kovempaa, suljen silmäni. Pystyn kyllä unohtamaan.
-------
(Lyhyt kirjoitelma erääseen koulun tehtävään!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti