Ensin en ole uskoa korviani. Käännyn vielä erikseen kannoillani, tuijotan ja ihmettelen. Kaksi nuorta istuu nojaa rakennustyömaakyltteihin, niillä on juuri sellaiset uhmakkaat silmät ja kohotetut leuat kuin oletinkin. Vihaan sitä, että joudun olemaan oikeassa. Toivoin niin, että olisin kuullut väärin. Kallistan päätäni. Kuulinko minä oikeasti oikein?
Teinit kääntyvät takaisin toistensa pariin, vilkuilevat toisiaan tietäen, että näen. Ja kuulen.
”Käypä ihan helvetisti sääliksi. Mieti nyt. Valonkantaja, ehtaa tavaraa, ja sidoksissa sellaiseen luuseriin. Vittu mä nauroin, kun näin sen yksi päivä yrittämässä ostamassa jotain saatanan hedelmiä. Kolikot vaan kilisivät, kun sillä jääti.”
”Miksi kukaan viitsii sitoutua sellaiseen? Varsinkaan tuollaisessa asemassa oleva tyyppi? Sehän oli vissiin hyväksikäytetty, mistäs sitä tietää vaikka sekin on tuon manipuloinut tai jotain…”
”Manipuloinut? Vitun vajaa se on. Luuletko, että se sellaiseen pystyy…”
Naurua. Nauru soi päässäni, se kimpoilee julmana rakennustyömaan betonista ja jää hakkaamaan tajuntaani. Miten joku voi? Miten? Suonissani sihisee, olen jo syöksymässä suoraan kurkkuun kiinni. Minä, joka en ole koskaan halunnut satuttaa, tahdon käydä päälle sellaisella voimalla, että tietävät kenen rakkaalle nauravat.
Mitä julmuutta. Miten helvetin, viiltävän julmaa. Näen punaista.
”Mitä helvettiä te luulette voivanne sanoa?”
”Oooioi se suuttui”, toinen teineistä nauraa.
”Huuui.”
”Teillä ei ole mitään vitun käsitystä. Ei niin mitään. Luuletteko olevanne koviakin, kun norkoilette täällä puhumassa paskaa toisten kumppaneista?”
Minä en ole koskaan elämäni aikana kiroillut näin paljon kerralla, mutta minua ei jaksa kiinnostaa, kuulenko tästä jälkikäteen. Jos kukaan tulee valittamaan siitä, että valonkantaja sekosi parin teinin silmille, minä kerron heille, miltä tuntuu, kun oma kumppani herää yöllä eikä tiedä, missä on. Kun oma kumppani ei tunnista omaa kehoaan tai kun hän luulee minua mieheksi, joka satutti häntä kolmekymmentäseitsemän vuotta. Sellaisen rinnalla parin teinin uhkaileminen ei tunnu miltään.
”Oho, sullahan keittää nopeesti”, teineistä hiljaisempi naurahtaa. ”Onko se sulle niin tärkeä?”
”Te ette puhu minun rakkaastani noin, ettekä kenestäkään muustakaan. Teillä ei ole aavistustakaan, millaisia asioita Beth on mennyt läpi. Jos olisitte kohdanneet edes häivähdyksen sellaisesta, ette nauraisi sekuntiakaan. Olen oikeastaan aika hiton iloinen, että olette niin etuoikeutettuja kakaroita, että voitte nauraa tällaisille asioille. En ole niin julma, että toivoisin teille samaa. Kiittäkää valoa siitä, että ette ole joutuneet kokemaan sellaista.”
Teinit tuijottavat minua silmät suurina.
”Ja tuolla tavalla ei puhuta yhtään kenestäkään tai kenellekään. Kenenkään toiminnanohjaus ja oleminen tässä maailmassa ei kuulu tippaakaan teille. Tuo on helvetin ableistista, ja toivon, että sisäistätte, mitä juuri sanoin. Teillä. Ei ole. Aavistustakaan.”
”Älä nyt –”
”Menikö perille?”
Minä tiedän, mihin valo pystyy. Tiedän myös, etten koskaan saisi käyttää sitä toisiin. Se on ehdottoman kiellettyä. Kuolisin. Käteni tärisevät. Rakennustyömaakyltti, johon nuoret nojaavat, vapisee ja huojuu. Kivenmurikat maassa tärähtelevät, osa niistä kohoaa aavistuksen ilmaan. Minä en räpäytä silmiäni kertaakaan.
Nuoret ovat kalpeita. Kumpikin. Toinen tarttuu toista hihasta, kumpikaan ei sano minulle mitään. Uhma ja iva heidän katseissaan sulaa, minä pidän leukani korkealla enkä hievahdakaan ennen kuin he ovat kävelleet ripeästi pois paikalta. He vilkuilivat olkansa yli koko matkan. Minussa sihisee. Kivenmurikat tanssivat vielä hetken ennen kuin puristan käteni nyrkkiin ja vapautan valon kivissä.
Suonissani soi aina kotiin asti. Nori istuu sohvalla ja mutustaa jotakin. Hän näkee heti, että jotain on tapahtunut. Selitän kiivaasti viuhtoen ja olohuoneessa ravaten edesottamuksen nuorten kanssa. En saa raivoani lauhtumaan, se kiljuu suonissani eikä tule vapaaksi.
”Miten joku kehtaa! Tässä yhteiskunnassa on paljon ongelmakohtia, mutta ei todellakaan tullut mieleenikään, että jotain tällaista jaksettaisiin yhä edelleen suoltaa viattomille kulkijoille! Mitä vitun vittua Beth on niille muka tehnyt, muuta kuin ollut saatana olemassa!”
”Rani, nyt hengität.”
”En jumalauta vittu hengitä, minun rakkaalleni ei naureskella! Nauravatko ne aina? Jumalauta, Beth pelkää mennä ulos jo muutenkin. En selviä hengissä siitä, jos ne joskus nauravat Bethille päin naamaa! Tapan ne! Suolistan niiden vanhempien katsoessa! Saatana, kai niillä on vanhemmat, toisin kuin meidän sukupolvella. Ehkä puhun niille. Helvetin vittu. En ole varmaan ikinä kiroillut näin paljon.”
”Tuo on tosi ymmärrettävä reaktio, kaikki okei. Vedä ihan rauhassa henkeä.”
”Hnnngghhhhh. Hitto. Etkös sinäkin kilahtanut joskus joillekin teineille, jotka kehosheimasi Gaelia?”
”Aargh älä muistuta! Olisin ollut valmis kuristamaan ne kakarat siihen paikkaan. Varmaan joskus yön pimeimpinä tunteina vielä kuristankin. Hiton hitto kun osaavat olla julmia.”
”Olet kyllä maailman pelottavin vihaisena. En kadehtinut niitä teinejä.”
”Ne ansaitsivat tuntea RAIVONI! Niin kuin ansaitsivat nuo tämänpäiväisetkin. Mikä niitä vaivaa nykyään? Ja mekin olemme sentään juuri ja juuri parikymppisiä. Eivät nuo kamalasti meitä nuorempia ole. Ihan järkyttävän ilkeää.”
”Minun rakkaani on maailman tärkein”, sanon ja maistan kyyneleet.
”Totta kai on. Rani muru, tule tänne.”
Nori taputtaa sohvaa vierellään. Menen vihaisesti puhisten hänen kainaloonsa, hän silittää minua korvan takaa.
”Niin sitä pitää. Olet kyllä paras mahdollinen poikaystävä Bethille.”
”Niin olenkin. Ja aion sellaisena pysyä. Hitto. Kuvitteleeko porukka oikeasti, että olen elämäni rakkauden kanssa säälistä? Olen kuullut niin monen sanovan, että onneksi sillä on sinut. Ihan kuin Bethin kanssa oleminen olisi joku taakka. Ihan hiton oksettavaa. Vihaan tätä maailmaa.”
Nori kahmaisee minut reippaasti syliinsä.
”On tosi outoa, että olemme joissain asioissa tosi pitkällä ja joissain sitten… no, tässä.”
”Sanos muuta.”
”Mieti, kun tuollaiset tulisivat sanomaan minulle että mitäs äijä”, Nori nauraa.
”No olisi viimeinen kerta, kun äijittelevät, sinä vetäisit niitä turpaan.”
”Jep. On silti tosi outoa, että minut on aina tunnustettu tytöksi, mutta sitten kaikki normista poikkeava käyttäytyminen taas nähdään valtavana yhteiskunnallisena tappiona.”
”Se nyt vielä puuttuisi, jos sinuakin kiusattaisiin.”
”Ei onneksi. Eikä minua koskaan tarvitse puolustaa, hoidan sen ihan itse.”
”Höhlä, tiedän sen. Olet maailman paras.”
”Itse olet.”
”Pöh.”
Suljen silmäni ja makaan hetken Norin sylissä, kun kuulen äänen taaempaa. Jotain tömähtää lattiaan, tunnistan äänen hetkessä ja singahdan makuuhuoneemme ovelle. Beth on valahtanut polvilleen, hänellä on yllään pelkkä silkkinen ilta-asu. Mustat hiukset juoksevat valtoimenaan lattialla, Beth hengittää raskaasti ja inisee.
”Beth… hei…”
Beth ei pysty kohottamaan päätään, hänen kätensä nykivät ranteesta. Toinen ranne nytkähtää niin, että se osuu häntä silmäkulmaan. Hän ei edes älähdä, hän on jo tottunut.
”Rakas.”
”O-… olen pelkkä taakka… tiesinhän minä sen…”
”Paljonko sinä kuulit tuosta keskustelusta?”
Kiedon käteni Bethin ympärille takaa päin, pitelen hänen käsiään niin, että ne saavat täristä, mutta eivät huitaise häntä minnekään. Silitän ja silitän, annan hänen hermostonsa tietää, ettei ole hätää. Bethin pää heilahtaa, hartiat kohoavat korviin. Toinen käsi hakeutuu niskaan, hinkkaa sitä hysteerisesti, mutta annan hänen tehdä niin.
”Ssh, Bethy, olen tässä. Rani on tässä. Ei hätää.”
”Onko se totta? Onko… m-… minusta vain…” Äänteet kuolevat yksi kerrallaan, hetkeksi Beth vääntyy mytyksi ja vain heijaa itseään. Hermosto sulkee hänet ulottumattomiini, saatan vain odottaa. Tällaisina hetkinä Bethiin ei saa verbaalista yhteyttä, joten tyydyn vain silittämään, koskemaan niistä paikoista, joihin koskemisen tiedän turvalliseksi. Jo se on paljon, että Bethin kaiken kokenut keho sallii minun ylipäätään olla lähellä, kun näin käy.
Kymmenisen minuutin päästä Beth makaa hienoisesti täristen minua vasten. Hän painaa päänsä olalleni. En edes ehdota lattialta nousemista, olemme tässä niin kauan, kun tarvitsee. Silitän Bethin olkaa, kuuntelen hänen hitaasti tyyntyvää hengitystään. Bethin toinen silmä nykii ja ranne tekee muutaman jälkinytkähdyksen, mutta hiljalleen keho alkaa rauhoittua.
”Rani… Kerro minulle rehellisesti, o-… onko minusta oikeasti sinulle haittaa? Onko se vaivaannuttavaa, kun joudut selittelemään minun kohtauksiani ja…” Beth niiskaisee. ”Ja minua?”
”Mikään sinun olemassaolossasi ei ole koskaan vaivaannuttavaa tai kiusallista kenellekään. Sinä olet arvokas ja kallis. Olen ihan hemmetin ylpeä sinusta joka päivä. En anna kenenkään saada sinua luulemaan, että sinussa on jotakin vikaa.”
”M-… mutta ei kukaan normaali ole… tällainen.” Bethin tärisevä sormi osoittaa kohti yhä aavistuksen nykivää silmää.
”Rakas. Kaikki sinussa on arvokasta. Sinun ei koskaan tarvitse pyydellä mitään anteeksi. Minä suutuin niille teineille ihan hirveästi. Tuollaista paskaa eivät tule jauhamaan minun rakkaastani.”
”Mutta onhan se nyt… n-… naurettavaa. Kun aikuinen mies on… tällainen.”
”Ei ole! Siinä ei ole mitään naurettavaa! Sitä paitsi tuollainen julkinen vittuilu ylläpitää ableistisia rakenteita, mitä meidän maailmamme ei todellakaan tarvitse. Meillä on ihan riittävästi rakenteellisia ongelmia.”
”O-… olisinpa minä vain kuten kaikki muutkin. Miten helppoa se mahtaa olla.”
”Älä sano noin. Rakas, tulen surulliseksi, kun voit sanoa jotakin tuollaista.”
”T-… tämä on v-vain niin raskasta.”
”Tiedän.” Suukotan Bethiä ohimolle. ”Mutta ei koskaan minulle, okei?”
”Oletko ihan varma? Sinun ei ihan tosi tarvitse jaksaa t-… tällaista.”
”Rakas. Nyt ihan oikeasti.”
Käännähdän niin, että pystyn yhä tukemaan Bethin asentoa. Tiedän valitettavasti kokemuksesta, että jos hänet jättää hetkeksi tukematta tällaisina hetkinä, hän saattaa kopsahtaa maahan. Pitelen häntä tiukasti hartioista ja katson silmiin, vaikka hän ei kykenekään kohtaamaan katsettani juuri nyt.
”Kuulehan nyt. Sinä tiedät, että minä olen rakastanut sinua koko pienen ikäni. Enää tässä vaiheessa meidän ei tarvitse käydä keskusteluja siitä, haluanko minä olla sinun kanssasi vai en.”
”Mutta kun minä olen… tällainen.”
”Sinussa ei ole mitään vikaa. Maailmassa on, kun se saa sinut tuntemaan noin.”
Bethin poskille valuu vielä muutama yksinäinen kyynel. Hymy leviää huulille, ja vaikka se nykii aavistuksen, se on aito.
”Olet niin rakas", kuiskaan.
”Sinäkin.” Hän hengähtää. ”Voi, Rani…”
Beth kurottaa halaamaan minua niin tiukasti kuin voi. Hän tuntuu lämpimältä ja tutulta siinä minua vasten. Silitän hänen silkkisiä suortuviaan hellästi.
”Rani. Rani… Mennäänkö makuuhuoneeseen?”
”Oi.”
Nostan Bethin varoen ylös lattialta. Nori on kaikonnut huoneeseensa jo ajat sitten, autan Bethiä kävelemään huterilla jaloillaan sänkyyn. Sängyssä Beth vetää minut kauluksesta suoraan huulilleen ja suutelee pitkään. Hänen suudelmansa ovat tässä mielentilassa lähes kuumeisia. Hän suutelee kovaa ja ahnaasti kuin ei olisi koskaan saanut maistaa huuliani.
”Voi, Beth…”
”Rani. Minä olen ajatellut.”
”Oi. Okei. Mitä sinä olet ajatellut?”
”Sinua.” Hän hymähtää. ”Ja elämää. Ylipäätään.”
Tartun häntä rohkaisevasti kädestä, silitän.
”Siitä on kaksi vuotta, kun hän kuoli.”
Miltei säpsähdän, kun hän sanoo sen niin yllättäen. Beth ei yleensä koskaan ota sitä miestä noin vain puheeksi. Meidän keskustelumme hänestä vaihtelevat hurjasti. Joskus huusimme, sittemmin rauhoituimme ja kävimme vakavia, surumielisiä keskusteluja. Emme ole riidelleet aikoihin, Beth on käsitellyt asioitaan enimmäkseen rauhassa yksin. Tiedän hänen laittaneen kaikkea hiljalleen kauniiseen pakettiin. Olen ymmärtänyt jo kauan sitten, miksi en voi viedä häneltä rakkautta siihen mieheen. Ne vuodet ovat yksin hänen, ne eivät kuulu minulle. Uhri tarvitsee mitä tahansa, jolla selviytyä. En voi viedä sitä häneltä.
”Ajattelen häntä joka päivä varmasti hautaan saakka, mutta…” Beth koskettaa poskeani. ”Mutta on muuta. Se elämä on alkanut tuntua jo kaukaiselta.”
Nyökkään. Olen niin ylpeä, että vatsasta ottaa.
”En ole aikoihin ajatellut sitä mahdollisuutena. Kai minussa asuu ikuisesti se pieni lapsi, joka odottaa, että hän tulisi hakemaan kotiin, mutta se lapsi nukkuu syvällä sisälläni. Silitän häntä, hän on tärkeä osa itseäni. Maailma on nyt jotakin muuta. Sinä olet siinä. Rani, minä…”
Hän vetää syvään henkeä.
”Minä rakastan sinua todella paljon.”
”Niin minäkin sinua.”
”Rani… Muistatko, kun puhuimme joskus naimisiinmenosta? Siitä, mihin sen yhdistän.”
Nyökkään.
Naimisiinmenosta? Ei Beth halua naimisiin. Minä olisin voinut haluta, me keskustelimme tästä kauan sitten, mutta kunnioitan Bethin päätöstä. Beth on joku, jolle aikuinen mies kuiskaili hänen ollessaan pikkupoika, että he menevät naimisiin ja heistä tulee aviopari. Ei sellaisen jälkeen voi ajatella avioliitosta normaalisti. Varsinkaan, kun sitä ei traditiona koskaan korostettu meidän eläessämme maan alla.
”Se oli ajatuksena niin… vaikea. Tuntui, että se paikka oli ikuisesti hänelle varattu. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, jos sanon, että… että jos menen naimisiin jonkun muun kanssa, menetän hänet iäksi? Olen tosi pahoillani, että sanon näin, anna anteeksi…”
”Kyllä sinä tiedät, etten ole sinusta mustasukkainen. Hänelle varsinkaan.” Puristan Bethin kättä kovemmin. Voi rakas. Miten syvällä kipu hänessä asuukaan.
”Mutta eihän se niin mene. Se on vain ajatus, josta minun on täytynyt pitää kiinni selvitäkseni. Olen pitänyt hänestä kiinni joka osallani, mutta…”
Nielaus. Hän kallistaa päätään.
”Mutta minä tiedän haluavani tämän elämän enemmän kuin silloin halusin hänet. Ja se on paljon, se on niin paljon, ettei sitä voi edes käsittää.”
Minä purskahdan tahtomattani itkuun. Se todella on suuri asia. Minä tiedän, millaisella kuumeisella voimalla Beth on siihen mieheen tarrannut koko ikänsä.
”Minä haluan tämän elämän. Sinut. Rakastan sinua, Rani.”
Pakahdun. Jokin tässä hetkessä säkenöi eri tavalla kuin mikään koskaan aiemmin.
”Joten minä ajattelin, että… jos vain… Jos sinä vielä haluat minut. Niin.”
Beth katsoo minua ujosti silmiin, hänen hymynsä on sama varovainen kuten aina. Kuin hän kokeilisi kepillä, kestääkö jää.
”E-en tietenkään suutu, jos et enää tahdo, olenhan minä säätänyt tämän kanssa joka suuntaan… Ja… ja tämä on välillä niin vaikeaa kanssani muutenkin, mutta…”
Voi rakas.
”Mutta.”
Hän kohtaa hymyillen silmäni.
”Tahtoisitko sinä minun aviopuolisokseni?”
En tiedä, miltä reaktioni näyttää. Minä syöksyn hänen päälleen ja itken hänen kaulaansa. Nauran ja itken, koko kehossani hajoilee. Tällainen määrä valoa ei millään pysy sen taitteissa.
”Rani?”
Niiskuttaen kohtaan hänen kasvonsa ja hymyilen niin leveästi, että poskiin sattuu.
”Oliko tuo kyllä?” hän nauraa.
”Kyllä”, henkäisen, ”kyllä kyllä kyllä…”
Suutelemme pitkään, maistan hänen kyyneleensä ja omani. Olemme pelkkää onnellista sotkua toisiamme vasten, enkä haluaisi mitään muuta.
”Minä suutelen tulevaa aviopuolisoani…” hengähdän. ”Beth. Voi Beth rakas minä rakastan sinua eniten tässä maailmassa.”
Beth on niin täynnä onnea, ettei kykene sanomaan mitään, ja sekin vahvistaa valoa sisälläni. Minun rakkaani menee niin helposti lukkoon, mutta se ei haittaa, hän on niin arvokas ja hurmaava ja tahdon hänet niin paljon, etten saa henkeä.
”Rakas. Rakas…”
Suutelemme niin pitkään, että kyyneleet ehtivät kuivua poskilleni. Minä vain istun hänen sylissään ja sivelen häntä kaikkialta.
”Olen niin onnellinen.”
Beth nyökkää. Niin on hänkin.
”Mennäänkö vielä tänään kertomaan Norille?”
Beth nyökkää uudelleen. Hän suukottaa minua kevyesti.
”Rakastan sinua.”
Otan Bethin kasvot käsiini, silitän hellästi. Valo minussa läikehtii, sen laineille ei tule loppua.
