torstai 28. heinäkuuta 2022
Kosinta
tiistai 26. heinäkuuta 2022
Jahti
maanantai 25. heinäkuuta 2022
Roihu: epilogi
Hirviö on lapsen silmissä suunnaton. Sen turkki on takkuinen ja pörrössä ja hurja vasten roihuavia liekkejä. Olennon silmissä ei hehku mikään, ne ovat mustat kuopat keskellä eläimen kalloa. Lapsi ei tunne pelkoa, lapsi ei osaa. Hän näkee vain suuren, hurjan olennon ja ajattelee, että se on oikeastaan hyvin kaunis. Sen kohoavat sarvet ja terävät kynnet. Jokin hirviössä on tutumpaa kuin missään ennen sitä. Lapsen laulu lakkaa, lapsi osaa vain tuijottaa näkemäänsä olentoa, häkeltyä sen edessä.
Lapsen ojentaessa kättään hän ei tiedä, ettei ole ainut, jonka kohtaaminen muuttaa. Tähdet loistavat taivaalta, jota kohoavat liekit nuolevat. Lapsi ei hätäänny eikä itke, lapsen täyttää suunnaton rauha hänen koskettaessaan hirviötä. Jokin lapsen sisällä syttyy. Kipinöi. Odottaa leimahtamista. Silloin lapsi tietää, että tulisi tämän jälkeen mitä tahansa, hän hyväksyisi sen.
Lapsi painaa päänsä hirviön kovaa kalloa vasten, lepää siinä, vaikka kaupunki palaa heidän ympärillään. Hetken he vain ovat siinä, hirviö ja lapsi.
Antaa tulen polttaa, maalata tähtien täplittämä taivas punaansa.
Roihu: luku 36
On kostea syksyinen ilta, kun löydän kirjeen keittiön puiselta pöydältä. Amadeuksen on täytynyt tuoda se sisälle aikaisemmin. Tunnistan sinetin heti. Tunnistaisin sen missä vain. Rintaani puristaa, koko kehoni tärisee, kun otan kirjeen käsiini. Puristan sen rintaani vasten ja vedän syvään henkeä ennen kuin kykenen avaamaan sen kädet täristen.
Kolmen vuoden jälkeen se on siinä. Kaikki tämä aika on vienyt meitä eteenpäin, antanut tilaa hengittää. Ja nyt, vastoin kaikkia odotuksia, se on tässä. Taitetulla paperilla on vain yksi lause.
Tiedät, mistä löydät minut.
Se on niin hänen tapaistaan, että kyyneleet tulevat silmäkulmiini väkisinkin. Hänen lempeät, koukeroiset kirjaimensa. Pelkkä yksi lause. Tietenkin. Mitä muutakaan. Amadeus löytää minut nyyhkyttämästä pöytää vasten.
”Rakas, hei, mikä on?” hän kysyy kietoen kätensä heti vyötäisilleni. Hän painaa pehmeitä suukkoja niskaani ja saa minut värisemään. Miten paljon häntä rakastankaan.
”Olga”, minä sanon ja nyökkään kohti kirjepaperia. ”Se on Olga.”
Amadeuksen kasvot kirkastuvat.
”Tahtooko hän nähdä?”
Minä nyökkään.
”Varmaan siellä, missä te tapasitte.”
”Mistä arvasit?”
”Olgan tuntien.”
”Katsopa tuota kirjettä.”
Amadeus nostaa paperin pöydältä ja nauraa remakkaa nauruaan.
”Ihan hiton kryptistä”, hän hekottaa. ”Aivan kuin jostain kirjasta. Eivät oikeat ihmiset lähettele tuollaisia kirjeitä. Olga on mahtava. Olin ehtinyt unohtaa, että hän on paras.”
”Sanos muuta”, hymähdän ja pyyhin kyyneliä silmäkulmistani. ”Minulla on ollut niin ikävä.”
Amadeuksen ilme pehmenee. Vaaleat kulmat kaartuvat ylös.
”Uskotko, että te pystytte siihen? Sinä ja hän.”
Harkitsen hetken. Olisi niin paljon kurottavaa. Ja silti minä tahdon yrittää. Nyökkään. Amadeus pörröttää tukkaani ja suutelee minua pitkään.
”Menen pakkaamaan. Haluat kuitenkin lähteä heti.”
”Tunnet minut liian hyvin.”
”Olet rakas!” Amadeus huikkaa kävellessään takaisin makuuhuoneeseen. Jään hetkeksi tuijottamaan hänen keinuvaa vaaleaa lettiään.
Elämä on jatkunut. Sittenkin. Pystyn elämään kokonaisia päiviä, joskus jopa viikkoja ilman, että suru leikkaa lävitseni. Olin oikeassa, se jalostuu, ottaa muotoaan, kun annan sille aikaa. Sen ei tarvitse kahlita minua aloilleen. Kaikella sillä tulee olemaan ikuisesti suurin merkitys, kaikki niissä vuosissa on minulle kalleinta koskaan. Kannan sitä kaikkea elämäni loppuun saakka.
Mutta se ei poista sitä, että nyt on hyvä. Elämä on tasaisempaa. Minä tiedän, ettei minulla ole enää varaa tuntea mitään sellaista kuin hänen kanssaan, ja olen yllättänyt itseni rakastamalla tällaista elämää. Teen itse itseni onnelliseksi, en rakenna sitä minkään varaan. Ja minulla on Amadeus, korvaamaton, rakas Amadeus, jonka ajatteleminen saa koko oloni tyyneksi ja onnelliseksi. Kuin lempeän takkatulen lämpö, johon nukahtaa.
Olen tietoinen siitä, että hirviöiden tilanne Euroopassa on rauhoittunut. Niiden kantaa on saatu pienennettyä, ne eivät ole hyökkäilleet kuten kolme vuotta sitten. En ole pystynyt ajattelemaan siitä juuri mitään. Kenties näin se toimii, näin olennot kieltävät itsensä. Tiedän nyt maksaneeni kalleimman hinnan siitä, etten kohdannut itseäni. Kannan sen.
Tai ehkä minä olen aina ollut sisimmässäni juuri tämä, joka nyt olen. En täysin ihminen, en täysin hirviö. Olento vailla nimeä. Jokin siinä on kaikessa kaoottisuudessaan rauhoittavaa. Ei tarvitse tietää. Saa olla eksynyt, etsiä paikkaansa. Olen valmis elämään sen kanssa.
Olen myös huomannut, että minä vanhenen. En ole aiemmin vanhennut ihmisten tavalla, mutta mitä pitempään pysyttelen pelkässä ihmisen hahmossani, sitä inhimillisemmäksi aistini ja kehoni käyvät. Olen havainnut hienoisia ryppyjä silmäkulmissa, ja se tekee minut kumman onnelliseksi.
Että on olemassa tämä elämä. Keho, jossa vanheta ja joku, jota rakastaa.
Aika on tasoittanut kulmiani, tai kenties se on ollut Amadeus. Olen yhä kiivas, tulen varmasti aina olemaan, mutta minun on nyt paljon helpompi hengittää. Voin viimein myöntää sen itselleni.
Kaipaan sirkusta. Kaikkea sitä, mitä se edusti. Silti, nyt, kun kohtaan Olgan jälleen, en aio katsoa siihen elämään, jota elimme yhdessä. Aion kohdata sen Olgan, joka hän on nyt. Aivan kuten tiedän hänenkin kohtaavan minut sellaisena joksi olen tullut. Kivun ja surun ja myös lämmön muovaamana.
Kerran elämäni taiteelle omistettuani en ole osannut luopua siitä täysin. Saan elantoni suunnittelemalla milloin millekin taholle esityksiä, asuja ja lavoja. Se ei ole sama asia kuin sirkus, mutta en aio pakottaa mitään olemaan enää koskaan kuten sirkus. Sirkus oli oma asiansa kuten on tämä elämäkin. Surulla on kultareunus. Hyväksyn sen sellaisenaan.
Kun me Amadeuksen kanssa saavumme sinne, mistä tiedän Olgan löytäväni, huomaan sydämeni pamppailevan kuin jonkin uuden edessä. Kenties sitä tämä onkin, jotakin uutta, kokonaan toisenlainen elämä. Olemme kaukana siitä hetkestä, jolloin perheoloissaan tukehtunut nuori Olga juoksi metsässä ja törmäsi hirviöön, joka tarvitsi apua. Olemme jälleen täällä, sankassa metsässä, ja tiedän, ettei aika ole pyyhkinyt ylitsemme. Emme ole enää samoja mutta emme ole mitään uuttakaan, kannamme samaa kipinää kuin silloin.
Erotan Olgan siluetin jo kaukaa. Mekko on tummanvihreä ja ryhdikäs, päähine hienostunut. Hiukset ovat auki. Hän niin harvoin piti hiuksiaan auki. Olgan rinnalla seisoo toinen, lyhyempi nainen violettia hiuksissaan. Tartun Amadeusta kädestä, niin kovin sydämeni pakahtuu heidät nähdessäni. Näen jo kauempaa, että he hymyilevät.
Kun silmämme kohtaavat jälleen, tiedän, ettei meillä ole hätää. Olga ojentaa kätensä ja minä tartun siihen. Ympyrä sulkeutuu.
Olen valmis aloittamaan alusta.
Roihu: luku 35
Minä varasin meille hotellihuoneen keskellä yötä. Pienen ja kodikkaan, jossa oli oliivinvihreät seinät ja ummehtuneen keltainen lamppu. Muistan sellaiset yksityiskohdat edelleen, tuntui hassulta kiinnittää niihin huomiota, kun Liv teki kuolemaa. Tiesin, että hänet piti viedä tohtorille välittömästi. Liv kuitenkin pyysi, että yöpyisimme yön yli jossakin lämpimässä. Siitä oli hänen sanojensa mukaan kuukausia, kun hän oli viimeksi nukkunut katto päänsä päällä.
Siispä kokosin itseni ja vein hänet lämpimään. En antanut tunteideni takoa minua rikki, sillä vaikka ne olivat suunnattomat, tarve saada Liv turvaan oli vielä suunnattomampi. Vain sillä oli merkitystä, että hän jäisi henkiin. Kaikki muu oli toissijaista. En välittänyt itsestäni, en tunteistani, en talostani tai siitä, mitä kaikelle kävisi. Kunhan Liv vain eläisi.
Kun olimme ensi kertaa kahden sen jälkeen, kun olin raahannut hänet hotelliin ja maksanut meidät sisään, Liv pyysi minulta itkien anteeksi. Hän. Hän, vaikka minä olin se, joka olin aiheuttanut tämän hänelle. Järki sisälläni sanoi, että hän itse lähti, se oli hänen valintansa, mutta kun katsoin häntä, en ollut nähdä eteeni silmittömältä syyllisyydeltäni.
”Olen niin pahoillani. En tiedä, voitko koskaan antaa minulle anteeksi, mutta haluan sinun tietävän, että olen pahoillani”, hän sanoi.
Tuijotin häntä häkeltyneenä.
”Sinä? Minähän tässä… minä…”
Liv pudisti päätään.
”Valehtelin sinulle. Valehtelin teille kaikille. Minä ymmärrän sinun reaktiosi nyt, se oli täysin oikeutettu. Olin liian lapsellinen käsittelemään sitä. Kaikki sattui liikaa. Kyllähän minä nyt tiedän, miksi sinä niin reagoit. Tottakai se hajotti kaiken. Olit oikeassa.”
”Liv, minä rakastan sinua.”
Halusin vain sanoa sen. En kyennyt kokoamaan itseäni hänen näyttäessään niin kertakaikkisen pieneltä ja sairaalta edessäni. Halusin vain, että hän tiesi, miten paljon häntä rakastin.
Vedin Livin lähemmäs, pitelin häntä varoen kuin posliiniesinettä, joka voisi hetkenä minä hyvänsä mennä rikki. Sanani saivat Livin itkemään, hän kietoi kätensä kaulalleni ja itki minua vasten. Silitin häntä kaikessa hiljaisuudessa.
”Ssh, me ehdimme puhua kaikesta myöhemmin. Nyt on tärkeintä, että sinut saadaan kuntoon. Olen tilannut meille ruokaa. Pestään sinut ensin.”
”Olga… Olga…” Liv itki kuin lapsi. Hillitöntä, pehmeää itkua aivan kiinni minussa. En hennonut päästää irti ennen kuin hän pystyi taas puhumaan.
”Minä putosin”, Liv kuiskasi. ”Yhteiskunnan laidalta. En enää päässyt takaisin. Ei ollut paikkaa, jonne mennä… Halusin vain kuulla musiikin. Kaikki muu katosi jo kauan sitten. Minulla oli aina vain se…”
Rutistin kovempaa. Hellyys, jota tunsin, ei mahtunut kehooni, se oli valtava ja se vain kasvoi, mitä pitempään olin kiinni hänessä.
”Olen tässä nyt. Me saamme sinut kuntoon.”
”Se… En odottanut, että koskaan tulisit. Se tuntui kaukaiselta. Kaikki tuntui kaukaiselta. Minulla oli vain musiikki, se ainut, joka oli koskaan ollut. Ytimeni.”
”Rakas pieni, ei ole enää hätää.”
”Olga, minä olen niin pahoillani.”
”Puhutaan siitä myöhemmin. Nyt haluan vain sinut kuntoon. Oikeasti.”
”Entä…?”
Muistan ihmetyksen hänen silmissään. Hän ajatteli meitä. Suhdettamme. En ollut ajatellut sitä. Kaikki lakkasi merkitsemästä sillä sekunnilla, kun näin hänet. Tiesin, että minä haluaisin vain hänen selviävän. Muita ajatuksia ei ollut.
Toki oli kaikki se pimeä ja vaikea, jonka olin viimein joutunut kohtaamaan. Ja hänen ikänsä. Hänen täytyi olla jo kahdeksantoista, mutta se ei helpottanut oloani vähääkään. Silti sen ajatteleminen tuntui kovin, kovin kaukaiselta nyt, kun hän oli siinä. Elossa. Minulle ei ollut merkitystä sillä, saisinko enää koskaan olla hänelle mitään. En ollut ajatellut sitä. Rakastin häntä niin sietämättömästi, että vain hänen elämällään ja hyvinvoinnillaan oli merkitystä, ei sillä, mitä saisin häneltä.
”En ole ajatellut sitä”, tunnustin. ”Juuri nyt sinun hyvinvointisi on ainut, millä on merkitystä.”
”Minäkin rakastan sinua, Olga. Edelleen.”
Hymyilin.
”Liv. Pestään sinut. Toivottavasti ruokamme tuodaan siihen mennessä. Täytyy aloittaa syöminen varoen, ettei kehosi sekoa.”
Kun Liv riisuuntui edessäni, sain pidätellä itseäni, etten alkanut uudelleen itkemään. Likaisen kauhtanansa alla hän oli paljon kuvittelemaani sairaalloisempi. Liv oli aina ollut laiha ja siroluinen, mutta ei koskaan sellainen kuin silloin. Kehossa oli punaisia pisteitä, sen täytyi olla jokin tartuntatauti, samoja punertavia kovettumia kuin hänen suupielissäänkin. Iho punotti ja paikat olivat mustelmilla. Rintoja ei enää ollut, ne olivat kuihtuneet pelkiksi hienoiksiksi kohoumiksi. Luut puskivat epäpuhtaan ihon alta, hän oli niin näivettynyt, että oli mahdotonta uskoa hänen seisovan omilla jaloillaan.
Kyllä minä itkin, itkin sittenkin. Liv ymmärsi sen. Pesimme hänet kaikessa rauhassa, ja hänen koskettamisensa itketti minua lisää. Hän oli yhä sama Liv, mutta kaikki oli erilaista, hän oli kova ja kipeä ja kaikki hänen paikkansa aristivat. Haavaumia löytyi joka puolelta kehoa, välillä pysähdyin itkemään ja hän silitti hiuksiani hiljaa.
Syöminenkin oli vaikeaa, sillä Liv ei ollut saanut kunnollista ravintoa syödäkseen aikoihin. Hän kertoi, mitä oli joutunut syömään ja miten oli ruokansa saanut, ja se sai minut itkemään niin, että kouristelin pienellä kerällä.
En koskaan unohda sitä iltaa. Kaikkea sitä suunnatonta, jolle ei ollut sanoja silloin eikä vieläkään. En voinut suudella Liviä, en voinut riskeerata tartuntaa siitä, mikä hänellä olikaan hätänä. Saatoin vain kietoa hänet syliini ja pitää hänet lämpimänä koko yön. Vaatetin hänet puhtaisiin vaatteisiin, ja vaikka vaatteeni olivat hänelle auttamattoman isoja, ne lämmittivät häntä. Ensimmäiset puhtaat vaatteet kuukausiin. Muistelin, miltä Liv näytti aina esiintymisasuissaan ja huolitellussa meikissään. Puristin hänet tiukemmin itseäni vasten.
Me saimme hänet tohtorille. Hän sai tarvittavan kuurin ja erilaisia voiteita, eikä tohtorin arvio ollut vakava. Livin tila näytti pahemmalta kuin se todellisuudessa oli, ja se sai minut miltei murtumaan polvilleen. Hän selviäisi. Ajalla ja kärsivällisyydellä ja ehdottomalla levolla, mutta hän jäisi henkiin. Minä jäin huolehtimaan hänestä, en kestänyt ajatusta siitä, ettei hän saisi riittävästi hoitoa ja joutuisi sen vuoksi uudelleen kärsimään.
Hiljalleen Livin iho alkoi parantua. Pisteet ja rakkulat alkoivat hellittää, hänen kasvojensa iho tuli sileämmäksi ja suupielet olivat ennallaan. Hän oli pitkään sairaalloinen ja pieni eikä kyennyt syömään isoja annoksia, mutta me opettelimme vähän kerrallaan. Se kaikki suretti minua, sillä muistin yhä, miten paljon Liv oli rakastanut ruokaa ja miten iloisena hän oli aina ottanut nauraen lisää. Sitten muistin, miten hän oli joutunut elämään kaduilla ja vedin syvään henkeä. Elämä palaisi ennalleen pienissä erissä, emme miettisi asioita kuin päivä kerrallaan.
Niin me elimme. Emme suunnitelleet tulevaa, emme pohtineet, mitä tekisimme elämässämme. Keskityimme vain siihen, että Liv sai olla rauhassa ja parantua hiljalleen. Kaksi vuotta, jotka vietimme erillämme, eivät tulleet väliimme. Kuvittelin, etten koskaan voisi katsoa hänen sairaalloista olemustaan ilman, että syyllisyys vetäisi minut polvilleen. En myöskään halunnut ajatella, että tämä oli minun synninpuhdistukseni; se, että huolehdin hänestä ja hoidin hänet jälleen tolpilleen. Olin kenties epätoivoinen, mutta en ollut koskaan toivonut anteeksiantoa. En Liviltä enkä maailmalta. Minä vain rakastin yhtä tyttöä, ja halusin hänen elävän, sain olla hänen rinnallaan tai en.
Liv oli kuullut Evangelinesta. Vaikka tilanne oli kammottava ja tragedia painoi luissani joinakin öinä niin, ettei nukkumisesta ollut tulla mitään, Livin suru tuntui lohduttavalta. Hän suri kuten ihmiset yleensä surivat. Hän itki ja käpertyi kasaan. Tunsin oloni huonoksi ihmiseksi, kun se ilahdutti minua. Kaikki se, mitä olin käynyt läpi Evangelinen kuoleman jälkeen sirkuksen asioita hoitaessani, oli turruttavaa ja suurta. Inhimillinen suru tuntui virkistävältä reaktiolta sen jälkeen, kun olin katsonut vanhimman ystäväni hukkuvan oman päänsä sisälle. Livin reaktio sai minut unohtamaan sen, mitä todella oli tapahtunut. Hirviöt ja ihmiset ja sirkuksen. Liv vain suri ystävää, joka oli ollut hänelle kallis, ja se sai minut heltymään.
Minä ja Liv emme koko hänen parantumisensa aikana puhuneet ihmissuhteemme laadusta. Tiesin, että se kiusasi Liviä, koska hän oli nuori ja tarvitsi vastauksia heti. Emme voineet edes suudella, sillä en voinut riskeerata tartunnan saamista. Silti nukuimme aina sylikkäin ja minä kosketin häntä muutenkin aina, kun saatoin. Me molemmat tiesimme, että rakastimme toisiamme kokoajan vain enemmän. Kaikki turha tuntui vihdoin kadonneen väliltämme. Se epätoivo ja pelko, jota koimme erillämme, sai meidät nivoutumaan tiiviisti kiinni toisiimme. Ei tarvittu enää kysymyksiä, ei pohdintaa siitä, mitä toisiltamme tahdoimme. Me halusimme toisemme, ja ensi kertaa minusta alkoi tuntua, että se todella riitti.
Hiljalleen Liv alkoi saada enemmän energiaa ja voimaa, ja sen seuraaminen sai sisimpäni täyttymään ilosta. Liv tuli hiljalleen omaksi kuplivaksi itsekseen, joka nauroi pienimmillekin asioille ja käveli joskus tanssiaskelin paikasta toiseen kun luuli, etteivät muut nähneet. Ja joskus silloinkin, kun tiesi, että muut näkevät. Liv piti minun talostani, sen pitkistä kolkoista käytävistä ja suurista seinillä riippuvista muotokuvista. Hän nimesi jokaisen muotokuvan henkilön uudelleen, ja se nauratti minua joskus aivan liikaa. Kuivan näköiset sukulaiseni ja esi-isäni seinillä saivat Liviltä mitä luovempia nimiä, joilla hän tervehti heitä usein kulkiessaan taulujen ohi. Sellainen Liv oli, ja sellaisena minä häntä rakastin.
Mitä pitempään elimme sillä tavalla, hän minun luonani talossa, jossa olin juossut lapsuuteni päivät, sitä luonnollisemmalta se alkoi tuntua. Koko olemukseni ei enää käpertynyt kasaan ajatuksesta, että esi-isäni tuijottivat seinältä, kuinka petin heidät rakastamalla toista naista. Saatoin nostaa leukaani ja hymähtää muistoille, joita käytävät ja huoneet kantoivat. Minä rakastin Liviä, eikä millään menneellä voinut olla siihen mitään sanomista.
Liv palasi eloisaksi itsekseen ajan kuluessa. Hän alkoi saada menettämäänsä voimaa takaisin, ja vaikka hän oli edelleen laiha ja hento, hän tervehtyi hiljalleen. En enää törmännyt hänen kehonsa jokaiseen kulmaan, ja se sai sisimpäni lämpimäksi. Livin iho oli terve ja sileä ja kasvoilla oli jälleen väriä. Halusin niellä hänet kokonaisena.
Eräänä sateisena iltana, kun Liv seisoi ikkunan edessä kuuma juotava käsissään ja tuijotti ikkunaa hakkaavaa sadetta tyynesti, minä menin hänen taakseen ja kiedoin käteni hänen vyötäisilleen. Painoin pääni hänen olalleen, ja hänestä lähtenyt huokaus oli merkki minulle. Liv laski kuppinsa ikkunalaudalle ja kääntyi minuun päin.
”Minulla on ollut ikävä sinua”, kuiskasin ja painoin Livin vasten ikkunalautaa. Hän nousi keveästi istumaan ikkunalaudalle ja kietoi minut jalkojensa väliin. Syke haaroissani alkoi heti, enhän ollut yli kahteen vuoteen saanut osakseni nautintoa, johon kehoni oli hänen kanssaan jo ehtinyt tottua. Hän katsoi minua janoa katseessaan ja silitti niskaani niin, että värisin kauttaaltaan.
”Minullakin sinua”, Liv henkäisi. ”Olen valmis, jos sinä olet.”
Vihdoin. Vihdoin saatoin koskettaa häntä ilman, että hän meni rikki. En kestänyt enää sekuntiakaan, nostin hänet syliini ja kaadoin siihen olohuoneen pehmeälle kuvioidulle matolle. Emme malttaneet mennä makuuhuoneeseen saati edes sohvalle, meidän täytyi saada toisemme heti.
En ollut koskaan kokenut sellaista räjähdysmäistä onnea koko kehossani. Liv oli sietämättömän kaunis. Hänen siro lantionsa, kauniit reitensä, kovenneet nänninsä ja pienet rintansa. Sitä jatkui pitkään, emme olleet koskaan olleet niin varmoja ja hurmioituneita. Olin kauttaaltani kostea, ja ensimmäistä kertaa elämäni aikana laukesin toisen ihmisen kosketukseen. Annoin itseni tuntea kaiken, annoin nesteen valua reisilleni, kaikki se oli normaalia ja kaunista, niin se oli, niin sen täytyi olla.
Makasimme läkähtyneinä ja märkinä lattialla toisiamme vasten, huohotimme ja silittelimme toistemme hiestä märkiä hiuksia. Olin silloin niin onnellinen, että koko olemukseni täyttyi siitä. Kehoni ja mieleni olivat saumattomasti yhtä ja Liv oli siinä, minua vasten, viimeinkin. Katsoimme toisiamme häkeltyneen onnen vallassa, suutelimme ja suutelimme. Tiesimme, että saimme jäädä siihen. Toisiimme.
Minä otin onnen vastaan. Hiljalleen ja varmasti. En enää kysynyt, annoin kaiken vain tapahtua. Yllätin itseni ymmärtämällä, että mitään pahaa ei tapahtunut, kun annoin onnen tulla. Sitä ei riuhtaistu minulta pois, Liv oli vierelläni joka aamu, sain hengittää hänen tuoksuaan sisääni. Olin nainen, joka oli askel askeleelta opetellut olemaan onnellinen. Aloin uskoa siihen. Elämään, jonka sain. Itse valitsemaani.
Tiesin, että me molemmat kaipasimme sekä sirkusta että Viktoria ja Amadeusta. Liv eli musiikissa, hän ei voinut hyvin, kun ei päässyt lavalle. Sirkukseen ei ollut enää paluuta, mutta Liv halusi etsiä itselleen keinon päästä jälleen lavalle. Hän ylläpiti taitojaan harjoittelemalla sisällä ja puutarhassa, ja vaikka hän oli aavistuksen ruosteessa ja uupunut, hän tunsi polttavaa tarvetta palata takaisin lavalle. Siellä hän eli. Musiikissa, johon hän sai heittäytyä. Valojen loisteessa ja katseissa. Liv värjäsi hiuksensa jälleen laventelinliloiksi, sillä se sai hänet tuntemaan itsensä enemmän itsekseen. Hän sanoi pitävänsä siitä versiosta itsestään, joka rakastui minuun. Se teki minut iloiseksi. Hän säkenöi siitä huolimatta, että häneltä oli riistetty se, mitä hän tarvitsi kipeimmin. Tiesimme, että olisi keino saattaa hänet jälleen esiintymään. Se ei ollut vaikeaa, hän oli kirinyt maineeseen sirkuksemme myötä. Ei tarvinnut enää debyyttiä, tarvitsi vain löytää oikeat kontaktit, ja niitähän meillä oli.
Oli kulunut kolme vuotta Evangelinen kuolemasta, kun ilmoitin Liville lähettäväni kirjeen. Olin ottanut selvää, missä Viktor nykyään asui. Halusin ottaa häneen yhteyttä. Se oli pelkkä laukaus pimeään, minulla ei ollut varmuutta, millainen Viktor oli kaiken tapahtuneen jälkeen. Tiesin vain, että hän oli vanhin ystäväni ja kaipasin häntä. Uskoin voivani kohdata hänet viimein, kun tragedia ei enää sumentanut koko olemustani. Livin rinnalla olin vahvempi. Olin viimein oma itseni. Liv tuki päätöstäni. Hänkin tahtoi tavata Viktorin ja Amadeuksen.
Kirje lähti matkaan ja toivoin, että se tavoittaisi hänet. Niin tehdessäni tunsin pelkkää kiitollisuutta, sittenkin. Siitä, että oli elämä, joka kipeästä päätöksestään huolimatta virtasi nykyiseen elämääni pelkkää hyvää. Viktor oli luonut minulle pakopaikan, johon paeta kaikkea ja josta lopulta löytää itseni. Olin ikuisesti kiitollinen siitä, että sirkus oli ollut. Sen säkenöinti ei tuntunut enää unelta tai eiliseltä, se oli jotakin, jonka tunsin sydämessäni edelleen.
Siinä, Livin seisoessa kyljessäni kiinni, suljin silmäni ja annoin muistojen tulla. Kuulin jälleen ihmisten hurrauksen, näin kirkkaat, miltei sokaisevat valot. Esiintyjät astelivat riviin, katselin heidän loistettaan vielä hetken ennen kuin avasin silmäni.
Roihu: luku 34
Minä en muista ensimmäisestä vuodesta mitään. Minulle voisi sanoa mitä tahansa, ja uskoisin sen, sillä sen vuoden tilalla on pelkkää sumua. Maailma oli aivan hiljaa. En muista ainuttakaan ääntä, en ainuttakaan väriä.
Minun ensimmäinen selkeä muistoni on tähtitaivas. Muistan istuneeni sen alla ja ymmärtäneeni, että olen siinä, elossa, tuijottamassa tähtiä taivaalla. En silloin tiennyt, että kaikesta oli kulunut jo yli vuosi ja Olga oli lähtenyt kauan sitten. Kun oikein muistelin, saatoin muistaa Olgan vihreät silmät, katseen niissä. Äänettömät hyvästit, kiitos hänen huulillaan. Se sopi meille. Ne olivat meidän näköisemme hyvästit.
Siinä tähtitaivaan alla istuessani ymmärsin monta asiaa samanaikaisesti. Minä olin siinä, elossa, hengitin ilmaa keuhkoihini. Tunsin kehoni ääret eri tavalla kuin aikaisemmin, ymmärsin, että kehoni piirtyi yhä tähän maailmaan. Se oli lihaa ja verta eikä pelkästään kiinni sumeissa muistoissa. Tuijotin sormiani. Rystyset verestivät, sormet olivat aiempaakin kapeammat, sormukset roikkuivat, eivät pysyneet enää tiukasti kiinni. Itketti tajuta, että se olin todella minä; minä näytin siltä. Olin antanut kaiken viedä minut mukanaan.
Olin ensi kertaa vuoteen tietoinen siitä, että elin. Vedin ilmaa keuhkoihini kuin se olisi ensi kertani hengittämässä puhdasta ilmaa. Tunsin joka hengenvedolla, kuinka elämä palasi hiljalleen joka raajaan, ja se itketti ja ravisteli.
En ajatellut silloin mitään. En sitä, mitä oli tapahtunut, en sitä kaikkein vääjäämättömintä. En edes sirkusta. En varsinkaan sirkusta.
Minä vain kävelin sisään, etsin Amadeuksen ja purskahdin itkuun. Amadeus sulki minut syleilyynsä, piteli pitkään, antoi minun tuudittautua tuoksuunsa. Olin siinä niin kauan, että kehoni oli jälleen hervoton ja uupunut ja hän kantoi minut sänkyyn. Silloin muistan suudelleeni häntä. Jälkikäteen Amadeus on kertonut, että minä tein sitä jo aiemmin, olin koko vuoden takertunut häneen kaikella sillä, mitä minussa oli. Silti vasta silloin, tähdet nähtyäni ja hengitettyäni, minä todella muistan suudelleeni häntä.
Ensimmäinen sanani Amadeukselle oli kiitos. Pieni, yksinkertainen sana, jolla oli valta muuttaa maailmaa. Amadeus piteli minua hellästi, suukotti kaulaani ja silitti hiuksiani. Muistan sanoneeni, että siitä oli kauan, kun olimme viimeksi tavanneet. Silloin Amadeus ymmärsi. Hän alkoi itkeä ja rutisti minua entistä tiukemmin.
Vasta silloin elämäni todella jatkui. Oli pakko kohdata totuudet, joilta ihmisen kehoni oli minua suojellut lamaantumalla täysin.
Yksi. Sirkusta ei enää ollut. Se sattui ensimmäisenä. Viiltävä suru leikkasi minun lävitseni ja jätti minut huutamaan polvilleni. Se oli ensimmäinen suru surtavaksi. Sirkusta ei tosiaan enää ollut, Olga oli järjestänyt Amadeuksen kanssa kaiken. Muistan Olgan äänettömät hyvästit, hiljaisen kiitoksen. En tiennyt, missä Olga oli. Amadeus sanoi hänen menneen juurilleen, perintötaloon, joka oli kaikki ne vuodet seissyt tyhjänä metsän laidassa. Se teki minut surulliseksi. Tiesin, ettei Olga ollut sellainen ihminen. Olin niin vain päästänyt rakkaimman ystäväni pois. En edes tiennyt, mitä Liville oli tapahtunut. Kohtasivatko he enää koskaan? Toivoin koko olemuksellani, että he tapasivat uudelleen, rakastivat toisiaan ja löysivät toisistaan sen onnen, joka heille oli tarkoitettu. Olga ansaitsi sen. Yhä kaiken jälkeen olisin uskonut Olgalle koko elämäni. Hänellä oli elinikäinen kunnioitukseni, rakastin häntä ja toivoin hänelle hyvää, tapasin häntä koskaan tai en.
Kaksi. Minä olin yhä hirviö. Tulisin aina olemaan. Ajatuskin todellisesta muodostani sai minut paniikin valtaan. En pystynyt kohtaamaan sitä. Päätin antaa itselleni aikaa, en yksinkertaisesti kyennyt kauhultani ajattelemaan sitä, mikä minä olin. Kaikki se, joka oli ollut vuosia yksinkertaisempaa ja helpompaa kohdata, tuntui mahdottomalta. Kynnet ja luisevat leuat. Veri. Nälkä, jota tunsin. Ei, en pystynyt siihen.
Kolme.
Hän oli poissa.
Hän tulisi aina olemaan poissa. Ensimmäiset tiedostuksen kuukaudet olivat pahimmat. Sumu oli hälvennyt, jäljellä oli raaka, verestävä kipu siitä, että se todella oli totta. En pystynyt sisäistämään sitä. Joka aamu heräsin ymmärrykseen siitä, että tämä oli minun elämäni nyt. Maailma ilman häntä.
Havahduin siihen, että se oli minulle vieras. En tuntenut maailmaa sellaisena. Siitä hetkestä lähtien, kun olin kohdannut hänet palavassa kaupungissa, hän väritti minulle tämän todellisuuden. Hänen laulunsa, se, joka hän sisimmässään oli. Oli kuin olisin opetellut uudelleen, kuinka puhutaan ja kävellään. En ymmärtänyt sanoja, ne eivät olleet hänen sanojaan. Kaikki oli lähtöisin hänestä, aina, joka ikinen asia, joka oli koskaan ollut olemassa.
Tiesin, että vielä joskus tulisi aika, jolloin se kaikki olisi järjestynyt päässäni niin, ettei suru enää riepottelisi koko perustuksiani repaleiksi koskettaessaan. Kenties joskus voisin ajatella, että maailma oli kaunis, koska olin kerran jakanut sen hänen kanssaan. Suru jalostuisi johonkin kohtalaisen lopulliseen muotoonsa, jossa sitä voisi kantaa niin, ettei se hajottaisi pakkaa joka päivä. Silti tulisi aina olemaan kipeä, pieni ydin, joka ei ikinä helpottaisi. Sen hinnan minä maksan siitä, että sain elää hetken maailmassa, jossa hän eli rinnallani.
Syyllisyys, joka minua kalvoi, oli liian suuri kohdattavaksi. En yksinkertaisesti pystynyt kohtaamaan sitä. Heräsin öisin verenkatkuisiin painajaisiin, oksentelin ja hyperventiloin. Siitä huolimatta en voinut ajatella asiaa tietoisesti hetkeäkään ilman, että se söi kaiken tieltään. Tiedostus siitä, että se oli kaikki minun vikani, minun vastuullani, oli liikaa. Minun oli välteltävä sitä voidakseni edes yrittää koota elämäni rippeet uudelleen.
Ja sitten oli tietysti Amadeus. Mies, joka oli aina pysynyt rinnallani, silloinkin, kun en ollut osannut kunnioittaa sitä ja vain satutin häntä teoillani. Tiesin rakastavani Amadeusta. Suuresti ja lempeästi. Olin aina rakastanut, ja mitä enemmän olin hänen kanssaan, sitä syvemmin sen tiedostin.
Tiedostin myös sen, miten eri maailmoissa me seisoimme. Hän oli halunnut minut aina, hän rakasti minua kuten ihmiset rakastavat ihmisiä. Kenties minäkin rakastin häntä sillä tavalla. Se oli maallista, hyvää ja turvallista rakkautta. Suurta ja maadoittavaa.
Mutta oli muutakin. Minulla olisi aina ja ikuisesti sydämessäni hän. Se ei ollut valinta, se oli tosiasia, jota en voinut juosta pakoon, sillä se hetki, kun kuulin hänen laulunsa palavassa kaupungissa, määritti kaiken minusta iäksi. Sen ydin ei koskaan ollut maallinen, romanttinen rakkaus, josta lauletaan imeliä lauluja ja jota markkinoidaan kuin tuotetta. Se oli jotakin suurempaa, toismaallista, kaiken ajan ja kaikki rajat ylittävää. Se tulisi aina olemaan sellaista.
En tiennyt, olisiko Amadeus tahtonut olla minulle jotakin sellaista. Varmaa minulle oli vain se, että kukaan ei koskaan olisi kuten hän. Niin se vain meni. Silti tiesin rakastavani Amadeusta varmasti ja aidosti, ja pystyin kaiken kokemani jälkeen valitsemaan hänet. Se oli tietoinen valinta. Minä halusin hänet, päätin haluta, enkä katunut sitä. Hänellä oli ollut minulle merkitys jo ennen kaikkea, ja se syveni hänen ollessa minulle turvana, kun kaikki kaatui.
Se ei kuitenkaan tuntunut täysin reilulta häntä kohtaan, tunsin oloni itsekkääksi kuin lapsi, joka ripustautui vanhempaansa pienen ihmisen omistushalulla. Tiesin, että Amadeus voisi saada parempaakin, hän oli kaunis ja ihastuttava ja ansaitsi jonkun, joka näki hänet kuten hän näki minut. Ja silti tiesin olevani jo liian syvällä, liian rakastunut ja ennen kaikkea liiaksi kiinni siinä turvassa, jonka hänen läsnäolonsa minussa synnytti.
Siispä otin sen hänen kanssaan puheeksi. Silloin oli ilta, Amadeus istui pukemassa pitkävartisia sukkia pelkkä vaalea suuri kauluspaita ja alushousut yllään. Hänen pitkä valkea tukkansa oli kerrankin auki, sai hänet näyttämään niin kauniilta, että pakahduin. Muistan vielä, miltä tuntui silloin nojata ojenkarmiin ja tuijottaa häntä hymyillen.
”Rakastan sinua.” Se oli ensimmäinen kerta kaiken jälkeen, kun sanoin sen ääneen. En ollut uskaltanut sanoa sitä ääneen, tehdä siitä totta, sillä tiesin sen olevan lupaus. Se sitoi minut tähän – elämään hänen kanssaan.
Hän katsoi minuun häkeltyneenä, erotin kyyneliä hänen merisilmissään. Menin hänen syliinsä, istuin hajareisin hänen päälleen ja kietouduin aivan liki häneen. Hän tuoksui turvalta, ja tiesin, että siihen voisin tehdä kotini. Olisiko se niin väärin?
Kaikki se merkitsi Amadeukselle koko maailmaa, tiesin sen.
”Voitko sinä koskaan elää sen kanssa, mitä minä olen?” minä kysyin.
Amadeus katsoi minua silmiin.
”Senkö, että olet…?”
Pudistin päätäni. Tiesin jo, että hän rakasti myös todellista muotoani.
”Ei. Vaan hän. Hän tulee aina olemaan osa minua. En tahdo sanoa, että se on historia, jota en voi pyyhkiä pois, koska se on myös nykyisyys ja tuleva. Hän elää minussa aina.”
Erotin kivun Amadeuksen kasvoilta vain vaivoin, hänestä oli tullut taitava sen peittelyssä. Silti se oli siellä, kertoi minulle, että hänelläkin olisi ikuisesti haava, jota kantaa.
”Emme voi pyyhkiä pois sitä tosiasiaa, että olemme yhdessä tragedian seurauksena. Olen rakastanut sinua jo pitkään, mutta me molemmat tiedämme, mikä totuus on. En pysty koskaan täysin sanomaan, olisiko tämä voinut tapahtua, jos…” Nielaisin. En vieläkään osannut sanoa sitä ääneen. ”Niin. Tahdon olla sinulle rehellinen siitä. Tämä menee kenties pelkäksi jossitteluksi, mutta silti. En tahdo sinun ajattelevan, että joudut ikuisesti tyytymään paikkaasi. Et tosin ole minulle mikään toinen vaihtoehto, jos sitä mietit. En ole koskaan rakastanut ihmisiä sillä tavalla. Vertaillen. Sinä olet sinä ja hän oli hän.”
”Niin, minä en tule koskaan olemaan kuten hän.” Amadeuksen ääni oli yllättävän riisuttu katkeruudesta. ”Mutta minä olen aina tiennyt sen. Voin olla vain minä. En pidä jossittelusta, se ei auta mitään, olen vihdoin opetellut elämään ilman sitä. En ole kiitollinen tragediasta, en koskaan voisi olla. Se ei tee minua onnelliseksi. En koskaan halunnut saada sinua näin.”
Tiesin sen.
”Mutta. Tiedän myös jotakin muuta. Me elämme nyt tätä elämää, sinä ja minä. Ja tässä elämässä sinä olet valinnut olla minun vierelläni.”
”Riittääkö se sinulle?”
”En koskaan kuvitellut saavani edes häivettä sinusta.”
”Sinun ei pidä tyytyä niin vähään.”
”En tyydykään. Sinähän olet siinä ja sanot rakastavasi minua.”
”Koska minä rakastan. Mutta.”
”Aina on olemassa mutta. Silti sinä olet siinä.”
Silitin Amadeuksen poskea, se oli sileä ja pehmeä ja hän niin hurjan kaunis siinä minua vasten. Tiesin, että hän voisi tehdä minut onnelliseksi. Aidon, puhtaan onnelliseksi. En ollut koskaan ajatellut onnea. Minulle hän oli jotakin vielä sitäkin suurempaa. En välittänyt siitä, tekikö hän minut onnelliseksi, kunhan hän vain lauloi, oli lähelläni. Kenties siksi Amadeuksen katsominen rauhoitti minua niin suuresti. Enää ei tarvinnut taistella ja juosta. Ei tarvinnut kahlehtia luonnonvoimaa, jota ei voinut eikä saanut vangita. Saatoin vain olla, tuntea toisen ihmisen lämmön ja tiesin, että se riittää.
”Viktor. Minä rakastan sinua aina.”
Muistan katsoneeni häntä pitkään silmiin ennen kuin suutelin häntä. Hän oli minulle liian kiltti, liian hyvä, mutta kaikki minussa oli jo pesiytynyt häneen. En halunnut lähteä pois. En tiennyt, mitä maailmalla oli minulle tarjota kaiken kerran loputtua. Silti, siinä hänen syleilyssään, minä tiesin voivani aloittaa alusta.
Roihu: luku 33
Meidän elämämme loppui sinä päivänä.
Minä muistan näyn, joka teltassa odotti, kun havahduimme huutoon. Minä löysin sen ensimmäisenä. Kaksi takkuturkkista hirviötä, joiden mustassa turkissa kiilsi veri. Maassa punaisen tahrima mytty, jonka ääreen hirviöistä pienempi oli käpertynyt. Sen kurkusta ei lähtenyt enää muuta kuin surkeaa uikutusta, kipeää, vaikeaa ääntä.
Minun ei tarvinnut koskaan kysyä, mitä oli tapahtunut. Minä vain tartuin silmälappuun ja pakotin sen Viktorille, vaikka hän tempoi eikä suostunut irrottamaan Evangelinen ruhjoontuneesta ruumiista. Pakotin Viktorin takaisin ihmismuotoon, jotta kukaan ei löytäisi paikalta muuta kuin hirviön ja ruumiin, vääjäämättömät todisteet siitä, mitä tapahtui. Suojelin Viktoria, verhoilin hänet tummaan kaapuun ja pitelin hänestä kiinni, kun hänen jalkansa pettivät. En koskaan unohda, miltä hän silloin näytti. Jos hänessä oli koskaan ollut voimaa, se tuntui häipyneen tyystin hänen pienestä kehostaan.
Amadeus löysi paikalle, eikä aina niin katkeran nuorukaisen silmissä ollut vähääkään vahingoniloa tai voitonriemua, hän oli täysin murtunut. Kerrankin Amadeus osasi sysätä omat tunteensa syrjään. Pystyin antamaan hysteerisen Viktorin hänen huostaansa, ja hän piteli Viktoria sellaisella lempeydellä ja lujuudella, että saatoin luottaa häneen täysin.
Minä hoidin kaiken. Kaikki se, mitä tapahtuneesta seurasi, putosi minun harteilleni. Olin toinen sirkuksen perustajista, eikä Viktorista ollut enää hoitamaan mitään, hän ei pysynyt edes jaloillaan.
Mutta senhän minä osasin. Häivytin itseni taustalle. Omalle surulleni ei ollut sijaa. Ei sille, että hitaasti ja varoen rakentamani turva ja onni olivat poissa. Ne oli riistetty minulta hetkessä. Ei sille, että pelkäsin – sitä, etten näkisi Liviä enää koskaan, ja sitä, että näkisin.
Eikä sitä, että Evangeline oli minullekin tärkeä. Sen kaikki unohtivat. Se oli muille niin helppoa; unohtaa, että minullakin oli tunteita ja ajatuksia, vaikken koskaan näyttänyt niitä. Olin katsellut Evangelinen kasvua viisivuotiaasta, tarmokkaasta ja itsepäisestä tytöstä säkenöiväksi nuoreksi naiseksi. Vaikka vastustin viimeiseen asti kutsumasta sirkusta perheeksi, mielsin Evangelinen tärkeäksi osaksi sitä kokonaisuutta, jonka muodostimme yhdessä. Rakastin häntä. Nuorta naista, joka paloi sellaisella liekillä, että se helotti koko maailmaan.
Olin viimeinen, joka sai nähdä hänen ruumiinsa. Hän ei ollut enää siellä, se oli pelkkä ruumis, raadeltu ja verinen. Mutta hänen kasvonsa olivat viimeiseksi teokseen hymyilleet kuin kaikki maailman valo olisi täyttänyt hänet. Minä en sulkenut hänen silmiään. Mitä ne ikinä olivatkaan todistaneet, oli saanut hänet hymyilemään autuaasti. Me elävät ajattelimme kuolleista mitä tahdoimme helpottaakseemme omaa tuskaamme. Sanoimme, että he ”olivat paremmassa paikassa”, ”lähtivät onnellisina”, mutta mitä me lopulta tiesimme mistään? Minun mieheni ja tyttäreni kuolivat nuorina tapaturmaisesti. Eivät he lähteneet minnekään, he kuolivat, ja siinä se – sanat, joita kukaan ei koskaan uskalla sanoa. Niin kuoli myös Evangeline. Raadeltuna, katse jossakin, jota me elävät emme olisi koskaan voineet tavoittaa. Kaikki muu on pelkkää elävän yritystä löytää lohtua asioista, joissa sitä ei ole.
En muista sen päivän jälkeisistä tapahtumista paljoakaan. Jouduin sivuuttamaan oman suruni, kaiken sen, joka hajotti minua kappaleiksi. En ehtinyt etsiä Liviä, en kyennyt suomaan ajatustakaan tytölle, jota rakastin. Hirviötapaturmaa ei tutkittu kauan, mutta siitä seurannut suru ja hermostus kiristivät hirviövarotoimenpiteitä kaikkialla Venäjällä. Sana Evangelinesta alkoi kiriä muualle Eurooppaan, ja me kaikki tiesimme, että se oli sirkuksen loppu. Viktor ei koskaan nostaisi itseään siitä. Silloin minä muistan ajatelleeni, että kenties Viktor tiesi jo ennalta, että sirkuksen tie oli päässään. Sen näki hänestä kaiken sen silmittömän surun alla. Hän oli jo valmiiksi uupunut. Viktor ei ollut sellainen, joka olisi luopunut unelmistaan. Kenties he olivat Evangelinen kanssa keskustelleet jostakin, joka ei ollut vielä saavuttanut korviani. En saanut koskaan tietää.
Oli selvää, ettemme jatkaisi enää. Viktorin kanssa ei voinut keskustella, hän oli apaattinen eikä pystynyt nousemaan sängystä. Minä ja Amadeus hoidimme sirkuksen asioita loppuun saakka. Olin kiitollinen hänen tuestaan, hän oli reipas ja auttoi minua niin paljon kuin pystyi. Ja hän pysyi Viktorin vierellä, silitti ja syötti, sillä mies ei itse pystynyt edes seisomaan jaloillaan.
En voinut hylätä heitä, hetken elimme tapaturman jälkiaallokossa kaikki kolme. Omatuntoni ei sallinut jättää vanhinta ystävääni, kun hänen maailmansa romahti. En voinut ajatella omaa tuskaani ja Liviä, kun Viktor näivettyi kasaan edessäni. Hän laihtui niin paljon, että olisi kuulunut sairaalaan ihon läpi törröttävine luineen ja putoilevine hiuksineen. Häneen ei saanut vähäisintäkään kontaktia, hän ei puhunut kuukausiin mitään. Sisimmässäni en pystynyt edes kuvittelemaan, miltä hänestä tuntui. Olin menettänyt niin paljon, mutta se oli erilaista, me näimme maailman niin eri tavalla. Viktorille kaikki maailman värit olivat olleet Evangelinessa. Tytön olemus ravisteli häntä niin syvältä, että hänen kaikkensa kumpusi siitä.
Viivyin Viktorin ja Amadeuksen kanssa kokonaista kahdeksan kuukautta. Sen jälkeen minä totesin, että pakomatkani oli ohi. Yli kymmenen vuotta kestänyt matkani sirkuksen parissa oli päätöksessään, oli minun aikani etsiä elämääni jotakin, jolla selvitä. Minulla oli rahaa ja maine, mutta olin yksin, enemmän yksin kuin koskaan. Kaikkein eniten minuun sattui ajatus siitä, että me kolme muistaisimme toisistamme lopun elämäämme vain tämän. Meitä ei yhdistäisi enää vuosien riemu ja loiste, yhteiset ylä- ja alamäet, joita sirkuksessa koimme. Kaikki naurun ja lämmön täyteiset illat syysyössä, kun kokoonnuimme aterioimaan yhdessä ulos. Ei, meitä yhdistäisi vääjäämätön suru, jonka läpi katsoisimme toisiamme. Emme osaisi enää puhua toisillemme niin kuin ennen.
Kun erkanin Viktorista ja Amadeuksesta, en tiennyt, näkisinkö heitä enää koskaan. Jokin minussa toivoi, että he löytäisivät toisistaan sen turvan, jota he tarvitsivat eniten. Se oli naiivi ajatus, johon en uskonut. Vaikka he olisivatkin yhdessä, kuinka aitoa se olisi, kun heitä yhdisti jaettu tragedia ja kaikki se kipu, joka ei koskaan täysin hälvenisi? Se tuntui minulle pelkältä kädenlämpöiseltä lohdulta. Silti toivoin sitä heille. Rauhaa, turvaa. Jotakin, johon juurtua, ettei katoaisi itseltään ja maailmalta.
Minä tiesin, että rakastaisin Viktoria aina. Hän oli vanhin ystäväni ja pysyisi sellaisena. Jos koskaan kohtaisin hänet uudelleen, en tiennyt, mitä olisin sanonut. Lopussa meillä ei ollut enää sanoja toisillemme. Meillä, jotka olimme aina tunteneet toisemme kaikkein parhaiten, keksineet sanomista mistä tahansa. Me vain katsoimme toisiamme ja sanoimme sen ainoan, joka oli vielä jäljellä.
Kiitos.
Sitä seuraava aika elämässäni oli sumuista. Vasta silloin huomasin, miten pitkään olin tosiasiassa pakoillut kaikkea. En vain Livin, Evangelinen ja sirkuksen tuomaa lävistävää surua, vaan myös elämää ennen sirkusta. Se kaikki istui vaativana rinnallani ja odotti tulevansa kuulluksi.
Minä palasin juurilleni, asetuin asumaan taloon, jonka laillinen perijä olin vanhempieni poismenon jälkeen. Se kuului minulle, ja se oli odottanut minua yli kymmenen vuotta. Talo oli suuri ja äänetön, sen pitkillä tummilla käytävillä tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Saatoin miltei kuulla aviomieheni lempeät tuhahdukset ja aamuisin kääntyvän sanomalehden rapinan. Öisin heräsin lapseni itkuun.
Sirkus tuntui unelta. Joltakin, jota ei ollut koskaan tapahtunut. Jahtasimme mainetta ja hirviöitä, elimme elämää, jota tavallinen kansa ei koskaan elänyt. Oli kuin olisin hetken saanut nauttia kauniista, pehmeästä unesta, joka hiljalleen hiipui pois kuten sen aina pitkin. Se elämä ei ollut sellaista, johon olisin saanut kiintyä. Pakoreitti, jota en itse valinnut, oli sittenkin minulle rakas. Huomasin, etten pystynyt ajattelemaan sirkusta. Kun näin mitä tahansa siihen viittaavaa, käänsin katseeni pois. Halusin antaa sen painua pinnan alle. Unohtua. Tähdetkään eivät loistaneet ikuisesti, ne paloivat hehkuvina loppuun ja katosivat.
Elämä oli potkinut minut takaisin hämärään nuolemaan haavojani. Niitä, jotka eivät tuntuneet koskaan parantuvan. En tahtonut palata enää seurapiireihin, vaikka sain satunnaisia kutsuja juhliin. Käväisin niissä vain kääntymässä, kerroin hämmästeleville sirkuselämästä ja sen traagisesta päätöksestä. He tahtoivat vain ruokailla kärsimykselläni, he janosivat draamaa. En tahtonut antaa sitä heille. Olin heille pelkkä sirkuseläin häkissä. Joku, jota tuijotella ja osoitella. Poikkeava.
En tahtonut sellaista elämää, mutta kauhukseni ymmärsin, että ei ollut enää olemassa elämää, jonka tahdoin. Tai oli, haudattuna syvälle sisälleni. Liv. Kaiken keskellä hän kirveli kuin arpeutumaton haava. Hän oli matkassamme niin vähän aikaa, ja silti tuntui kuin elämä hänen rinnallaan olisi ollut kokonaan oma elämänsä.
Ja silti, kaikki se kipu ja syyllisyys kuvotti niin paljon, että sen kohtaaminen tuntui lähes mahdottomalta. Liv itse oli opettanut minua kohtaamaan itseni ja tunteeni, mutta kuinka käsitellä jotakin sellaista? Jo kaksikymmentävuotias tuntui minulle nuorelta, jo ikäero kahden aikuisen välillä oli miltei mahdoton kuilu minulle ylitettäväksi. Mutta kuusitoista. Lapsi, jonka olin vetänyt mukaan perverssiin sotkuuni. Sellaisena itseni näin. Likaisena, vanhana ämmänä, joka oli houkutellut nuoren tytön koskemaan itseään. Minua kuvotti. Niin paljon, että se miltei peitti alleen sen kaikkein kipeimmän: minulla oli ikävä Liviä.
Niin suunnaton ikävä, että kun vihdoin suostuin myöntämään sen itselleni, en pystynyt nukkumaan öisin. Pyörittelin mielessäni kaikkea, mitä hän oli minulle ollut. Hänen laventelinvärisiä suortuviaan, keijukaisen kasvojaan ja siroja, pieniä rintojaan, joihin koskeminen sai minut sekoamaan. Hänen rentoa, kypsää olemustaan ja sanojaan, joihin tein aina turvani.
Rakastin häntä.
Yhä edelleen. Sietämättömästi. Olin antanut hänen paeta ja kadota maailmalta, vaikka rakastin häntä ja tahdoin suojella häntä kaikelta, myös itseltäni. Olin ajatellut, että olisi minulta kypsin ja paras ratkaisu olla pilaamatta hänen elämäänsä enää. Hän oli nuori enkä voinut ottaa omatunnolleni sitä, että satuttaisin häntä. Samalla ymmärsin, että minä olin jo tehnyt niin. Päästin hänet pois. Mutta minne hän olisi muka mennyt? Nuori tyttö väärennetyillä papereilla? Tiesin, että tanssin ovet eivät avautuisi niiden kerran sulkeuduttua. Ei Livillä ollut perhettä eikä kotia. Hän oli orpo ja hänellä oli vain sirkus.
Niistä tajuamisista seurannut kauhu peittosi kaiken alleen. Oli kulunut kaksi vuotta sirkuksen lopusta ja Evangelinen kuolemasta. Livin lähdöstä. Olin antanut hänen olla kaksi vuotta omillaan, eikä minulla ollut käsitystäkään siitä, oliko hän ylipäätään hengissä. Hän oli kadonnut, en ollut kuullut hänestä mitään. Vaikka omatuntoni ei sallisi minun tuskin koskaan palata hänen syleilyynsä, oli minun vastuuni selvittää, missä hän oli ja miten hän voi. Kauhu siitä, ettei hän olisi enää elossa, oli pahempaa kuin mikään minua koskaan koskettanut syyllisyys. Jos Liv ei enää eläisi, en voisi jatkaa kituuttavaa, merkityksetöntä elämääni. En enää ikinä. Sitä en pystyisi antamaan itselleni anteeksi, en sen kaiken jälkeen.
Minä etsin häntä kaikkialta. Kohtasin vanhoja sirkustuttuja, kyselin heiltä ympäri Eurooppaa, missä Liv on, mutta kukaan ei tiennyt. Kauhu oli lamaannuttaa minut täysin, mutta tiesin, etten saanut jäädä paikoilleni. Jos Liv oli yhä hengissä, minun oli pakko löytää hänet.
Lopulta ymmärsin. Oli vain yksi vaihtoehto. Paikka, josta olimme hänet noukkineet. Kulttuuritalo Norjassa. Livin ensimmäinen koti koko maailmassa, se paikka, jossa hän rakasti eniten olla. Palasin juurille, rukoilin kaikkia tahoja, että hän löytyisi sieltä.
Tutut kadut tuoksuivat yhä esitystä edeltävältä odotukselta ja joltakin makealta, jota en enää tunnistanut. Vuodet olivat muuttaneet paikkaa vain hivenen, vain sen verran, ettei se tuntunut enää samalta. Mutta ei mikään tuntunut enää samalta, elämä sirkuksen jälkeen ei ollut ennallaan.
Olin aikeissa astua sisään, etsiä ihmisiä, jotka osaisivat kertoa minulle kyllä, jos Liv olisi käynyt siellä. Tarvitsin johtolankaa, mitä tahansa, jolla saavuttaa hänet vielä. Hänen oli oltava elossa, aivan pakosti, en suostunut muuhun ilman, että olisin romahtanut. En ollut koskaan ollut vähääkään toiveikas tai optimistinen ihminen, käsittelin kaikkea järjellisellä harmaudella, mutta ei se toivoa ollut, pelkkää syyllisyyttä vain. Lohduttoman rakkauden värittämää syyllisyyttä siitä, että ainoa rakkauteni olisi hengetön minun vuokseni. Sellaista taakkaa en pystynyt ottamaan, joten en ajatellut sitä, vaikka tiesin sen olevan todennäköisempää kuin mikään muu. Siihen realismini ei taipunut. Sitä vaihtoehtoa en voinut kohdata.
En päässyt sisälle asti. Kiersin talon takaa, kuulin klassista musiikkia sisältä. Esitys oli käynnissä, sen soinnut kiertelivät rakennusta. Rintaani pisti. Liv rakasti tätä kappaletta. Silloin minä näin sen. Pienen olennon, joka oli suojannut kehonsa valtavalla hupullisella viitalla. Erotin pilkahduksen likaisia, vaaleanruskeita hiuksia.
Hän oli hädin tuskin tunnistettavissa. Hän nojasi seinään, vaikka minusta se näytti enemmän siltä kuin hän olisi nojannut sisältä kiirivään musiikkiin, antanut sen kannatella. Erotin hänen kasvonsa ja kaulansa. Hän oli sairaalloinen ja riutunut. Hänen poskensa eivät ennen koskaan olleet lommoilla, mutta nyt ne olivat. Silmät seisoivat suurina päässä, niiden ympärykset olivat rähmäiset ja punertavat. Suupielissä oli punaisia haavaumia ja paakkuja, joiden alkuperästä en ollut varma. Hän oli sairas. Hän näytti ja haisi sairaalta, sen tunsi kauas. Ja hän oli järkyttävän laiha, luut törröttivät ilkeän näköisinä kaulasta. Hän näytti siltä, ettei ollut aikoihin saanut syödäkseen. Ohuet hiukset liimautuivat rasvaisina poskille, niiden päissä oli vielä pieni aavistus laventelista.
Minä sorruin täysin. Hän tunnisti minut heti. Järki lakkasi merkitsemästä mitään, kun näin hänet. Oli kuin kaikki muu maailmassa olisi haihtunut. Näin vain hänet ja tunsin kaiken, mitä voi tuntea. Putosin polvilleni ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Me itkimme molemmat, ihan vain itkimme, hajosimme siinä toisiimme ja kaikkeen välillämme. Hän oli liian heiveröinen edes pitämään minusta kiinni, hänen kätensä tärisivät.
”Olga… Voi, Olga…”
Hänen kaunis äänensä. Niin hento ja kipeä, karheampi kuin ennen. Rutistin lujempaa. Tiesin, etten jättäisi häntä enää koskaan. En ikinä. En voisi koskaan päästää irti. Itkin hänen nuhjuiseen viittaansa, kunnes kyyneliä ei enää tullut. Minua ei kiinnostanut, vaikka koko maailma olisi katsellut, hän oli siinä, vihdoin siinä minua vasten, ja hän tarvitsi minua enemmän kuin koskaan. Oli niin paljon muutakin kuin suunnaton rakkaus, jota tunsin häntä kohtaan. Kaikki tämä kipeä ja arka ja intiimi, jolle ihmisillä ei ole sanoja.
Kohtasin hänen silmänsä. En voinut valehdella itselleni, hän näytti hirvittävältä. Minun ei tarvinnut kysyä, miksi hän oli siinä. Ymmärsin jo. Hän oli pudonnut yhteiskunnan laidalta toiselle puolelle.
Liv nyökkäsi kohti suuntaa, josta musiikki kaikui ulos.
”Minä tulin tänne, koska en tarvinnut muuta”, hän kuiskasi. ”Halusin vain kuulla musiikin.”