”Eva. Meidän täytyy puhua.”
On yö metsän reunalla, kun löydän Evangelinen istumassa sammaleiselta kiveltä. Hänellä on yllään pitkähaaluksinen valkea mekko. Se on vanha esiintymismekko, joka on muovattu hänen arkikäyttöönsä. Se saa yhä edelleen hänet näyttämään lentoon pyristelevältä joutsenelta. Evangeline kääntää päänsä minuun, ja hänen kauneutensa lävistää minut jälleen kerran. On omalla tavallaan humalluttavaa nähdä toinen siten. Niin kauniina ja hehkuvana.
”Niin täytyy, mutta en vieläkään tiedä, miten puhua kanssasi niin, että siitä tulisi jotakin.”
”Sovitaanko, että emme pakene seksiin tällä kertaa?”
Evangeline puree huultaan ja naurahtaa sitten.
”Olemme toivottomia.”
”Sanopa se.”
”Viimeaikoina minusta on alkanut tosissaan tuntua siltä, ettei meidän pitäisi seurustella lainkaan. En tiedä, miksi koskaan kuvittelimme, että se olisi hyvä idea. Olen aina ollut sinulle enemmän muusa kuin rakastettu.”
”Oletko tosissasi? Kuvitteletko, että voisin koskaan haluta rinnalleni ketään muuta kuin sinut?”
”Se on vain osa sinun harhaasi. Et sinä minua halua. Haluat vain jumaloida sitä visiota, joka sinulla on siitä, millainen minä olen. Ehkä se kiihottaa sinua, en minä sitä voi tietää.”
”Puhut aivan kuin sinulla itselläsi ei olisi tunteita lainkaan.”
”Totta kai minulla on. Ja ihan helvetisti onkin. Rakastan sinua aivan liikaa.”
Hän katsoo suoraan minuun. Joskus olen varma, että hän on vain untani. Kaunista, viipyilevää unta, joka pysyy luomien takana vielä hetken ennen kuin kalpea todellisuus piirtyy verkkokalvoille.
”Joskus en ymmärrä sinua yhtään”, tokaisen.
”Ymmärräthän. Kuuntele tarkemmin.” Evangeline tulee lähemmäs, painaa käden rinnalleni. ”Viktor… Totta kai minä rakastan sinua. Ja se pelottaa minua. Se antaa minulle juuret. En pidä siitä, että mikään sitoo minua mihinkään.”
”Eva rakas. Tästä on keskusteltu.”
”Se on kahle. En kestä sitä… se pelottaa minua aivan liikaa.”
”Joskus sinä pelotat minua.”
”Ymmärrän sen. Mutta kai sinä tiedät, mitä tarkoitan?”
”Olen yrittänyt ottaa tämän huomioon suhteessamme. En minä näe sinua minään laululintunani, joka laulaa, kun käsken. Kyllä sinä sen tiedät.”
”Ei, en tarkoita sitä. Tarkoitan, että rakkaus itsessään pelottaa minua. Olen niin heikko ja hauras ja sidoksissa pelkästään sen vuoksi. En kestä sitä. Minun täytyy saada olla omillani, täytyy.”
”Eva, en pidä tästä keskustelusta yhtään.”
Evangeline vetää minut takinkauluksesta lähemmäs ja upottaa päänsä paitaani. Hän hengittää minua syvään, miltei kuin hyvästiksi. Huomaan täriseväni, kun hän kohtaa katseeni. Hänen kätensä lepää hetken poskellani.
”Olga sanoi, että et aio enää pelastaa omiasi.”
Nyökkään.
”Niin. En pysty enää. Se vaatii liikaa. Olen päättänyt priorisoida sirkusta kaikessa.”
”Viktor, sinä olet muuttunut.”
”Niin olen. Pelkään itseäni. Sitä, miksi olen tulossa.”
”Olet enemmän ihminen kuin mitään muuta.”
Nielaisen. Hän ei ole väärässä.
”Viktor… Rakastan sinua.” Evangeline suukottaa minua huulille. Nopeasti, lempeästi. Niin nopeasti, että se on jo miltei julmaa. ”Mutta minä tarvitsen aikaa ajatella. Ja tilaa.”
”Mitä se tarkoittaa?”
”Vetäydyn hetkeksi.”
”Vetäydyt?”
”Niin. Seuraavaan esitykseen on viikko. Et tarvitse minua harjoituksissa joka tapauksessakaan, jos menemme nykyisellä suunnitelmalla. Taide syntyy paikan päällä.”
”Evangeline, me olemme nyt Venäjällä.”
”Niin?”
Hän kohauttaa olkiaan. Noin vain.
”Mikä hiton ’niin’, kai sinä nyt ymmärrät, mitä se merkitsee! En minä voi päästää sinua hetkeksikään silmistäni!”
Evangeline nauraa. Hän ei kuulosta itseltään. Jää ritisee suonissani.
”Hyvinpä sinä olet omaksunut sen, ettet voi laittaa minua pieneen häkkiin ja kuvitella, että laulan sinulle. Haista paska, Viktor. Minä menen, minne mielin. Jos et näe minua enää koskaan, tiedät, mistä se johtuu.”
Kun Evangeline kääntyy, tartun lujaa häntä ranteesta. Hän riuhtaisee itsensä irti, silmissä salamoi. Hän lyö minua avokämmenellä poskelle niin, että silmissä sumenee.
”Päästä vittu irti!!” hän kiljuu.
Hän ei ole koskaan kuulostanut tältä. Hänen koko kehonsa on jännittynyt, kuin räjähdyspisteessä.
”Älä sido minua paikalleen! Älä sido minua paikalleen!”
”Jumalauta, mikä sinua vaivaa!”
Menen lähemmäs, mutta Evangeline vie kädet suojakseen kuin olisin käymässä hänen kimppuunsa.
”Mitä helvettiä nyt, sinähän tässä minua löit! Joskus minun tekisi mieli repiä sinut kappaleiksi ja katsoa, kun vuodat kuiviin.”
”Anna vittu mennä, minua ei kiinnosta. Kunhan et ikinä, koskaan kuvittele, että olisin sinun omasi.”
”Hah.”
”Painu vittuun, Viktor.”
Hän juoksee. Hänen loittoneva siluettinsa katoaa metsän pimeyteen, puut nielevät hänet. En lähde perään, vaikka saisin hänet todellisessa muodossani hetkessä kiinni. Antaa hänen mennä, jos hän kuvittelee sen auttavan jotakin.
Vasta myöhään yöllä minä ymmärrän, että hän on todella poissa. Olemme riidelleet monesti, Evangeline on lyönyt ja heitellyt tavaroilla ja minä huutanut, mutta hän ei ole vielä koskaan lähtenyt minua pakoon. Kun ymmärrän, mitä se merkitsee, kauhu alkaa hiljalleen saavuttaa minua.
Seison yksin vasten pimeyttä ja tiedän, että hän ei tule takaisin. Kyseessä on hän, kirkkain tähti taivaalla. Hän tekee tasan, miten tahtoo. Juuri, kun olen aikeissa kääntyä, erotan pitkän siluetin vaunuja vasten. Amadeus seisoo rennossa kauluspaidassaan edessäni ja kallistaa päätään kysyäkseen.
”Sattuiko jotakin?”
”Eva lähti.”
”Lähti! Miten niin lähti!”
Kohautan olkiani. Yritän avata suuni, mutta ulos ei tulekaan mitään. Tunnen kyyneleet poskillani, ne ovat kuumia ja julmia, kun saapuvat nyt. Kehoni alkaa hiljalleen luovuttaa kaiken paineen alla, ja tunnen Amadeuksen kädet ympärilläni ennen kuin jalkani ovat miltei pettää altani.
”Amadeus…” Nyyhkäisen ja kiedon käteni hänen ympärilleen. ”Miksi hän lähti? Hän ei koskaan lähde, ei tällä tavalla saati tällaisena aikana. Miksei hän vain voi olla kanssani kuten tavalliset ihmiset?”
”Te ette ole tavallisia ihmisiä, etkä sinä ole ihminen ensinkään.”
”En pysty elämään ilman häntä. En enää. Koko elämäni ihmisenä on rakentunut hänen ympärilleen, halusin näyttää hänet koko maailmalle. En pysty mihinkään ilman Evangelinea. Amadeus… apua. Apua, en voi menettää häntä. En voi.”
Tarraan itkien kiinni Amadeukseen. Hän taluttaa minut sisään vaunuunsa, joka on paljon siistimpi ja tyhjempi kuin meidän muiden. Sänky on pedattu eikä sille ole levitelty pinoa esiintymisasujen palasia ja suunnitelmapiirroksia.
Istuudumme sängynreunalle, mutta se ei riitä. Sisälläni velloo kokonainen meri, kaikki ajatukset käyvät hyökyaaltoina ylitseni enkä voi tehdä mitään saadakseni niitä menemään pois.
”Amadeus”, itken hänen olkaansa, ”Amadeus, minä tarvitsen sinua. En kestä, jos hän jättää minut. En selviä siitä. En pysty elämään ilman häntä, en voi, en kestä sitä…”
”Viktor. Hei…”
”Auta minua… Amadeus, auta…”
Kuljetan kättäni Amadeuksen reittä pitkin. Hän on niin kaunis, olen aina tiennyt sen. Minua ei enää kiinnosta, mitä Evangeline olisi mieltä siitä, että koskisin ystävääni. Mitä sitten, Evahan tämän aiheuttaa, Eva lipsuu otteestani kerta toisensa jälkeen.
”Amadeus… ole kiltti, anna minun vähän…” Käteni jää lepäämään hänen lantiolleen. ”Auta minua. Pelasta minut.”
Amadeuksen silmissä on kyyneliä. Miksi? En ymmärrä.
”En minä voi. Älä tee tätä minulle, ole kiltti. Älä…”
”En ymmärrä. Olemmehan me ennenkin…”
”Niin, mutta…”
Painan pehmeän suukon Amadeuksen poskelle.
”Etkö sinä haluakaan minua?”
”Haluan. Ihan helvetisti. Koko ajan.”
”Voi rakas…”
Se ajaa Amadeuksen yli rajan. Hän vetää minut päälleen ja suutelee minua. Hän on nopea ja kiihkeä ja paljon huolimattomampi kuin Evangeline, mutta hän haluaa minua koko olemassaolonsa palolla ja se saa minut unohtamaan hetkeksi kaiken muun. Riisumme toisemme kuin meillä olisi polttava kiire päästä koskemaan toisiimme. Amadeus on kaunis, aiempaa vahvempi ja kiihkeämpi. Poikamainen epävarmuus on poissa, tällä kertaa hän tietää, mitä tekee. Annan hänen sytyttää minut hetkeksi liekkeihinsä, sillä ne poistavat kylmyyden, joka kalvaa minua syvältä.
Hetki on nopeasti ohi, hän tulee miltei heti, ja se on niin hurmaavaa, että se saa minut entistä kiihkeämmäksi. Aivan kuin Amadeus olisi odottanut minua niin kovasti, että hän tulee jo lähes pelkästä kosketuksestani. Haluan antaa hänelle enemmän, paljon enemmän, hän ansaitsee sen ja minä rakastan häntä.
”Amadeus…” kuiskaan vasten hänen paljasta kaulaansa. Kaula on täynnä tummia sinelmiä, olen suudellut hänet täyteen jälkiä. Naurahdan kevyesti. ”Amadeus, olet aivan ihana. Rakastan sinua. Kylläpä sinulla riitti energiaa…”
Hiljainen ääni. Minulta kestää hetki ymmärtää, mistä se tulee. Amadeus itkee aivan hiljaa.
”Hei? Hei… Mikä on?”
Silitän hänen poskiaan, painan suudelmia kasvoille.
”Sshh, ei hätää. Sattuuko? Anteeksi.”
Hetken Amadeus vain itkee minua vasten.
”Tänään on sitten tällainen päivä. Itkemme molemmat toisillemme… Hei, muru, mikä on?”
”Ole niin kiltti ja älä…”
”Teinkö jotain väärää? Tahdotko puhua siitä?”
Amadeuksen merenturkoosit silmät ovat lohduttomat.
”Miksi minä tunnun tekevän sinut vain surulliseksi? Olit tosi ihana. Kiitos. Tuntuu jo paremmalta. Kyllä tämä tästä…”
Amadeus ei sano mitään.
”Oikeasti. Olen tosi kiitollinen. Olet mahtava ystävä, olen joka päivä sinusta niin onnellinen, vaikken osaa sitä sinulle sanoa.”
”Viktor… Voidaanko olla hetki ihan hiljaa? Niin, että saisin vain pidellä sinua?”
Hymähdän.
”Totta kai”, vastaan ja suutelen häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti