Evangelinea ei kuulu takaisin sirkukseen vielä esitystä edeltävänä päivänäkään. Viktor alkaa olla hermoraunio, hän sanoo kaiken olevan hallinnassa, mutta hänen silmänsä verestävät eikä hän poistu Amadeuksen rinnalta hetkeksikään. Viktor näyttää kalpealta ja huonovointiselta, enkä voi muuta kuin seurata vierestä, kuinka vanhin ystäväni luisuu hiljalleen jonnekin, josta en saa häntä enää kiinni.
Minä ja Liv poistumme jaloista ja lähdemme käymään kahdestaan kaupungilla. Tiedän, että meidät tunnistetaan siellä sirkuksen jäseniksi, ja olen yhtäkkiä kiitolinen, ettemme ole Moskovassa. En kestäisi kohdata sen katuja Liv rinnallani, en vielä. Kaupunki, jonne menemme, ei oikeastaan ole kaupunki vaan pieni syrjäinen kylä, jonka mummojen kasvot ovat syvien ryppyjen kartoittamat ja hymyileväiset. Paikalliset myyvät meille ruokaa ja kankaita. Saan ideoita tuleviin esiintymisasuihin nähdessäni torimyyjän perinteisesti kirjotut kankaat. Livin silmät ovat aina täynnä ihmettä minne ikinä menevätkin. Hän näkee kaikessa jotakin kaunista. Hänen katseensa ei tuomitse kadunkulmaan lyhistyneitä ihmisiä tai viemäriin valuvia virtsa- ja oksennusvanoja. Seurapiireissä kukaan ei olisi edes eksynyt alueelle, jossa voi kohdata asioita, joita ei voi piilottaa silkkihansikkaisiin ja näyteltyihin hymyihin.
Vaadin saada ostaa Liville karamelliomenan torilta, hän ottaa sen vastaan hymyillen. Hänen huuliinsa jää sokerikuorrutetta, hetken hän näyttää niin pieneltä ja nuorelta, että hätkähdän. Jokin siinä, että hän ei huomaa kuorrutetta huulissaan saa minut ajattelemaan tytärtäni. Sappi maistuu kielelläni ennen kuin huomaankan.
”Olga? Kaikki hyvin?”
”Sinä… sinun huulissasi…”
Liv koskettaa huuliaan ja tuijottaa toffeista kuorrutetta sormissaan. Hän alkaa nauraa.
”No kappas.” Liv kumartuu vähän lähemmäs. ”Olisimmepa kahdestaan, niin voisit itse ottaa sen pois.”
Hymy hänen huulillaan on selvä vihje, mutta minä pystyn vain ajattelemaan oman tyttäreni viattomuutta, sitä lapsenomaista tietämättömyyttä maailmasta, jota minä aina kadehdin.
Peräännyn muutaman askeleen. Liv kallistaa päätään. Pieni lintu. Linnunpoikanen, joka on juuri lennähtänyt pois pesästä. Minua itkettää. Hetken minun on mahdotonta hahmottaa, mitä todella olen tekemässä.
”Olga? Hei… Ei hätää.”
Liv ei osaa lukea tilannetta. Hyvä. Jos hän ajattelee tämän johtuvan vain siitä, ettemme voi koskettaa toisiamme kuten rakastavaiset keskellä Venäjän katuja, olen tyytyväinen. Pelko kaikesta muusta on kuin piikkilanka sisälläni. Se puristaa rinnasta joka kerta, kun ymmärrän vuosien piirtävän väistämättömän etäisyyden välillemme.
Mutta Liv tulee lähemmäs. Hänen ilmeensä on lempeä ja tuntuu hyväksyvän sen, mitä ikinä käynkään läpi. Jopa sen, etten saa suutani auki, en osaa kertoa, mitä todella koen. Se saa minut ajattelemaan, millaista onkaan, kun on olemassa hän. Tämä pieni, kaunis ihminen. Liv. Hän.
Annan ajatuksen paisua rinnassani, täyttää koko olemukseni. Liv tulee lähemmäs, sivelee poskeani, kun kukaan ei näe, ja vaikka näkisikin. Yksi ele ei anna meitä ilmi, se ei kerro kaikkea sitä, mitä olemme toisillemme. Suljen hetkeksi silmäni, annan itseni ajatella sitä, mitä hän on. Tämä pieni ihminen.
Liv pesee itsensä aina hitaasti ja rauhassa, mutta ei koskaan tuhlaa vettä. Liv vaihtaa vaatteita muiden seurassa ja istuu joskus alasti nojatuolissaan; kehollinen häpeä on hänelle vieras. Liv rakastaa ruokaa eikä koskaan epäröi ottaa toista lautasellista. Liv tuhisee nukkuessaan. Liv on notkea ja nopea ja aina täysin sulava liikkeissään.
Liv on niin kaunis, että kehoni herää uudella tapaa eloon, kun ajattelen häntä.
Liv on nainen, jota rakastan enemmän kuin olen koskaan antanut itseni tuntea mistään.
”Minä rakastan sinua”, kuiskaan, ja sanat kaikuvat koko kehossani. Minä rakastan häntä, ja hän on aikuinen nainen, vastuussa tunteistaan ja valinnoistaan kuten minäkin. Ei ole hätää. Hän ei ole tyttäreni. Minä en tee mitään väärää. Luoja, anna minulle anteeksi, minä en tee mitään väärää.
”Mennään pois täältä”, Liv kuiskaa pehmeästi. Tunnistan vihjeen hänen äänessään. Palaamme takaisin majapaikallemme vähin äänin, nauramme ja rupattelemme koko matkan vaunuille. Metsässä Liv tarttuu minua kädestä. Se polttaa, hänen kosketuksensa, kämmenensä omallani. En voi lakata hetkeksikään ajattelemasta sitä. Siihen keskeneräisyyteni tiivistyy, kosketukseen, joka yhä edelleen polttaa ihoani.
Ja silti minä haluan vain enemmän.
Kun vaunun ovi sulkeutuu perässämme, ajattelen kaupungin katuja kaikkineen. Iloa, kärsimystä, kaikkea sitä, mikä elämään mahtuu. Jokin siinä saa minut yhä vain hellemmäksi, sen tiedostaminen, että Liv katsoo samoja katuja, joita olen katsonut koko ikäni. Minä kuvittelin, että hänen rakastamisensa täällä on vaikeampaa, mutta kaikki se vain voimistuu. Maisema toisensa jälkeen tuntuu kuiskivan, että minun kuuluu tehdä juuri näin.
Siksi painan pelon syvemmälle ja vedän Livin niskasta pitkään suudelmaan. Hän maistuu makealta, tunnen yhä tahmaisen ja imelän kuorrutteen hänen huulillaan. Se saa minut suutelemaan kovemmin, pehmeämmin, niin, että suudelma tuntuu aina jalkovälissä saakka.
”Olga, ah… odota, minä…”
”Mmh?”
Vetäydyn, pitelen häntä vyötäisistä.
”Onko kaikki kunnossa? Kaupungilla sinä…”
”On. Minusta vain tuntui, etten koskaan saa kurottua umpeen sitä etäisyyttä, jonka välillämme tunnen.”
”Aika, rakkaani. Sinä tarvitset aikaa.”
”Entä, jos se ei lähde kulumallakaan?”
Liv katsoo hetken pois. Sydämessäni muljahtaa.
”Sitten me elämme, kuten tähänkin asti. Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi.”
”Sinä teet. Vaikka en täysin osaa vielä olla onnellinen. Sitä kaikkea on niin paljon ja minua niin… vähän. Minussa on kovin vähän mitään, mihin onni voisi tehdä pesänsä.”
Liv sipaisee punaiset suortuvat poskeltani.
”Se ei haittaa. Meillä on aikaa.” Hän suukottaa minua. ”Loputtomasti aikaa.”
”Minä rakastan sinua.”
Kiedon käteni hänen ympärilleen, hengitän syvään ja raskaasti.
”Ja haluan sinua. Nyt. Liv, nyt on sen aika, tiedän sen.”
”Sen?”
”Mene alas. Pyydän. Tahdon sitä nyt.”
”Oletko aivan varma? Näin pian… Ei sinun tarvitse. Sinulla ei ole kiire. En odota sinulta mitään eikä sinun tarvitse kompensoida.”
”Nyt tuntuu oikealta. En osaa selittää sitä, mutta tiedän sen.”
Harkinta Livin kasvoilla saa minut haluamaan häntä vain enemmän. Miten ajattelevainen ja älykäs rakkaani onkaan. Menen sängylle hänen eteensä, riisuudun täysin alastomaksi ja ajattelen, miten nopeasti olen oppinut olemaan paljas hänen katseensa alla. Se polttaa edelleen, mutta mitä enemmän sitä teen, sitä rennommin olen.
Polvistuessaan eteeni Liv on hellä. Hän suutelee ensin reisieni pehmeitä sisäpintoja, hän suutelee kovaa ja silti niin lempeästi. Olen auki hänen edessään, häpeä tykyttää rinnassa, mutta kun hänen huulensa löytävät häpykummulle ja siitä hitaasti alemmas, puristan vain käteni lakanoihin ja päästän irti.
Olen vihdoin ymmärtänyt sen.
On päästettävä irti.
Kohdattava oma keho, kaikki se lämmin mielihyvä, jonka se voi kokea.
Livin kieli on sisässäni –
Vasta, kun Liv lopettaa, ymmärrän nesteen valuvan reisiäni pitkin. Olen koko ajan purrut kättäni ja hengittänyt raskaasti. Liv pyyhkii suutaan, ja hän tekee senkin niin hitaasti ja viehkeästi, että minussa tykyttää entisestään.
”Liv… Liv rakas…”
Vedän hänet syliini, tunnen hänen kosteutensa alushousujen läpi ja sivelen hellästi hänen pikkuhousujen saumaa. Suukotan hänen kaulaansa lempeästi. Painan pääni hänen olalleen, hengitän raskaasti, annan kyynelten valua poskille. Me molemmat tiedämme, että ne valuvat silkasta onnesta.
”Se oli… se…”
”Sshh, ei ole hätää. Ei tarvitse puhua. Ole siinä vain.”
Ja minä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti