On kostea syksyinen ilta, kun löydän kirjeen keittiön puiselta pöydältä. Amadeuksen on täytynyt tuoda se sisälle aikaisemmin. Tunnistan sinetin heti. Tunnistaisin sen missä vain. Rintaani puristaa, koko kehoni tärisee, kun otan kirjeen käsiini. Puristan sen rintaani vasten ja vedän syvään henkeä ennen kuin kykenen avaamaan sen kädet täristen.
Kolmen vuoden jälkeen se on siinä. Kaikki tämä aika on vienyt meitä eteenpäin, antanut tilaa hengittää. Ja nyt, vastoin kaikkia odotuksia, se on tässä. Taitetulla paperilla on vain yksi lause.
Tiedät, mistä löydät minut.
Se on niin hänen tapaistaan, että kyyneleet tulevat silmäkulmiini väkisinkin. Hänen lempeät, koukeroiset kirjaimensa. Pelkkä yksi lause. Tietenkin. Mitä muutakaan. Amadeus löytää minut nyyhkyttämästä pöytää vasten.
”Rakas, hei, mikä on?” hän kysyy kietoen kätensä heti vyötäisilleni. Hän painaa pehmeitä suukkoja niskaani ja saa minut värisemään. Miten paljon häntä rakastankaan.
”Olga”, minä sanon ja nyökkään kohti kirjepaperia. ”Se on Olga.”
Amadeuksen kasvot kirkastuvat.
”Tahtooko hän nähdä?”
Minä nyökkään.
”Varmaan siellä, missä te tapasitte.”
”Mistä arvasit?”
”Olgan tuntien.”
”Katsopa tuota kirjettä.”
Amadeus nostaa paperin pöydältä ja nauraa remakkaa nauruaan.
”Ihan hiton kryptistä”, hän hekottaa. ”Aivan kuin jostain kirjasta. Eivät oikeat ihmiset lähettele tuollaisia kirjeitä. Olga on mahtava. Olin ehtinyt unohtaa, että hän on paras.”
”Sanos muuta”, hymähdän ja pyyhin kyyneliä silmäkulmistani. ”Minulla on ollut niin ikävä.”
Amadeuksen ilme pehmenee. Vaaleat kulmat kaartuvat ylös.
”Uskotko, että te pystytte siihen? Sinä ja hän.”
Harkitsen hetken. Olisi niin paljon kurottavaa. Ja silti minä tahdon yrittää. Nyökkään. Amadeus pörröttää tukkaani ja suutelee minua pitkään.
”Menen pakkaamaan. Haluat kuitenkin lähteä heti.”
”Tunnet minut liian hyvin.”
”Olet rakas!” Amadeus huikkaa kävellessään takaisin makuuhuoneeseen. Jään hetkeksi tuijottamaan hänen keinuvaa vaaleaa lettiään.
Elämä on jatkunut. Sittenkin. Pystyn elämään kokonaisia päiviä, joskus jopa viikkoja ilman, että suru leikkaa lävitseni. Olin oikeassa, se jalostuu, ottaa muotoaan, kun annan sille aikaa. Sen ei tarvitse kahlita minua aloilleen. Kaikella sillä tulee olemaan ikuisesti suurin merkitys, kaikki niissä vuosissa on minulle kalleinta koskaan. Kannan sitä kaikkea elämäni loppuun saakka.
Mutta se ei poista sitä, että nyt on hyvä. Elämä on tasaisempaa. Minä tiedän, ettei minulla ole enää varaa tuntea mitään sellaista kuin hänen kanssaan, ja olen yllättänyt itseni rakastamalla tällaista elämää. Teen itse itseni onnelliseksi, en rakenna sitä minkään varaan. Ja minulla on Amadeus, korvaamaton, rakas Amadeus, jonka ajatteleminen saa koko oloni tyyneksi ja onnelliseksi. Kuin lempeän takkatulen lämpö, johon nukahtaa.
Olen tietoinen siitä, että hirviöiden tilanne Euroopassa on rauhoittunut. Niiden kantaa on saatu pienennettyä, ne eivät ole hyökkäilleet kuten kolme vuotta sitten. En ole pystynyt ajattelemaan siitä juuri mitään. Kenties näin se toimii, näin olennot kieltävät itsensä. Tiedän nyt maksaneeni kalleimman hinnan siitä, etten kohdannut itseäni. Kannan sen.
Tai ehkä minä olen aina ollut sisimmässäni juuri tämä, joka nyt olen. En täysin ihminen, en täysin hirviö. Olento vailla nimeä. Jokin siinä on kaikessa kaoottisuudessaan rauhoittavaa. Ei tarvitse tietää. Saa olla eksynyt, etsiä paikkaansa. Olen valmis elämään sen kanssa.
Olen myös huomannut, että minä vanhenen. En ole aiemmin vanhennut ihmisten tavalla, mutta mitä pitempään pysyttelen pelkässä ihmisen hahmossani, sitä inhimillisemmäksi aistini ja kehoni käyvät. Olen havainnut hienoisia ryppyjä silmäkulmissa, ja se tekee minut kumman onnelliseksi.
Että on olemassa tämä elämä. Keho, jossa vanheta ja joku, jota rakastaa.
Aika on tasoittanut kulmiani, tai kenties se on ollut Amadeus. Olen yhä kiivas, tulen varmasti aina olemaan, mutta minun on nyt paljon helpompi hengittää. Voin viimein myöntää sen itselleni.
Kaipaan sirkusta. Kaikkea sitä, mitä se edusti. Silti, nyt, kun kohtaan Olgan jälleen, en aio katsoa siihen elämään, jota elimme yhdessä. Aion kohdata sen Olgan, joka hän on nyt. Aivan kuten tiedän hänenkin kohtaavan minut sellaisena joksi olen tullut. Kivun ja surun ja myös lämmön muovaamana.
Kerran elämäni taiteelle omistettuani en ole osannut luopua siitä täysin. Saan elantoni suunnittelemalla milloin millekin taholle esityksiä, asuja ja lavoja. Se ei ole sama asia kuin sirkus, mutta en aio pakottaa mitään olemaan enää koskaan kuten sirkus. Sirkus oli oma asiansa kuten on tämä elämäkin. Surulla on kultareunus. Hyväksyn sen sellaisenaan.
Kun me Amadeuksen kanssa saavumme sinne, mistä tiedän Olgan löytäväni, huomaan sydämeni pamppailevan kuin jonkin uuden edessä. Kenties sitä tämä onkin, jotakin uutta, kokonaan toisenlainen elämä. Olemme kaukana siitä hetkestä, jolloin perheoloissaan tukehtunut nuori Olga juoksi metsässä ja törmäsi hirviöön, joka tarvitsi apua. Olemme jälleen täällä, sankassa metsässä, ja tiedän, ettei aika ole pyyhkinyt ylitsemme. Emme ole enää samoja mutta emme ole mitään uuttakaan, kannamme samaa kipinää kuin silloin.
Erotan Olgan siluetin jo kaukaa. Mekko on tummanvihreä ja ryhdikäs, päähine hienostunut. Hiukset ovat auki. Hän niin harvoin piti hiuksiaan auki. Olgan rinnalla seisoo toinen, lyhyempi nainen violettia hiuksissaan. Tartun Amadeusta kädestä, niin kovin sydämeni pakahtuu heidät nähdessäni. Näen jo kauempaa, että he hymyilevät.
Kun silmämme kohtaavat jälleen, tiedän, ettei meillä ole hätää. Olga ojentaa kätensä ja minä tartun siihen. Ympyrä sulkeutuu.
Olen valmis aloittamaan alusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti