Minä en tiedä, voinko enää koskaan tulla ennalleni. Jokin minussa tikittää kuin kello; odottaa loppuaan.
Kun herään kovalta patjaltani peittonani ainoastaan valkea pellavapaita, näen Amadeuksen nuokkuvan tuolilla sänkyni vieressä. Miehen silmät ovat suljetut, mutta tunnen, ettei hän nuku. Sen verran minun aistini vielä toimivat. Amadeuksen on täytynyt valvoa minua jo pitemmän aikaa. Nousen istumaan. Hän avaa silmänsä heti. Niiden merellinen sävy rauhoittaa minua. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan huomaan ajattelevani, että Amadeus on oikeastaan todella kaunis.
”Mikä päivä nyt on?”
”Ylihuomenna on esitys.”
Sihahdan ja vien käden päälleni. Vasta silloin huomaan, että minulla on päälläni vain vanhat kevyet housut eikä mitään muuta. Olen nukkunut Amadeuksen pellavapaita peittonani puolialasti.
”Teimmekö me jotain? Helvetti… En muista mitään.”
”Emme”, Amadeus naurahtaa kuivasti. ”Minä muistaisin kyllä.”
”Auts.”
”Niinpä. Olit vain huonovointinen.”
”En kai minä juonut?”
”Et sitäkään. Et vain voinut hyvin, joten huolehdin, että pääset nukkumaan.”
”Saatana, missä Eva on?”
”Ei täällä.”
Sadattelen hetken puristaen käteni nyrkkiin.
”Olga? Liv?”
Amadeus kohottaa harteitaan.
”Muistan sanoneeni Olgalle, että hänen pitää jututtaa Liviä”, mutisen.
”Ai jaa?”
Heilautan kättäni.
”Ei sillä väliä, älä vaivaa sillä päätäsi. Joka tapauksessa… Mitä minulle on tapahtumassa? Pelottaa.”
”Saanko tulla sinne?”
Kahmaisen Amadeuksen kainalooni ja tarraan häneen voimalla, jota en tiennyt minusta löytyvän. En ymmärtänyt kaipaavani häntä näin. Amadeus on aina ollut ystäväni ja muistan tukeutuneeni häneen ennenkin. Kaipuu sykkii minussa yllättäen niin vaativana, että huomaan painavani pääni hänen rinnalleen. Tekisi miltei mieli itkeä, vaikka mitään syytä ei ole. Me olemme selvinneet, esiintymiset jatkuvat. Kukaan ei kuollut. Paitsi lajitoverini.
”Minun pitäisi olla nytkin pelastamassa hirviöitä kuten aina tähänkin saakka”, kuiskaan. ”En enää tiedä, kuka minä olen. Ne ajat, kun pelastimme hirviöitä systemaattisesti ja löysimme Evan, tuntuvat olevan kaukana.”
”Ole armollinen itsellesi. Siitä on myös konkreettisesti varsin paljon aikaa.”
”En voi lakata ajattelemasta sitä, miltä tuntui repiä toisen hirviön kurkku auki.” Silitän Amadeuksen kylkeä. ”Enkä voi edes kuvitella, miten kamalaa se oli sinulle…”
Amadeus ynähtää.
”Se… No, se on ohi nyt.”
”Muista, että olen aina tässä, okei?”
”Tiedän sen”, Amadeus sanoo sellaista hellyyttä äänessään, että minun pitäisi osata perääntyä vielä, kun ymmärrän. ”Sinä olet pelastanut minut jo niin monesti. En ikinä unohda sitä.”
Silitän lempeästi hänen poskeaan.
”Minä rakastan sinua ihan hirveästi, Viktor.” Äänestä on riisuttu kaikki pois. Se on paljas ja avoin.
”Minäkin rakastan sinua.”
En ymmärrä, miksi hän näyttää niin surulliselta. Miksi hän on aina niin surullinen, kun olen hänen lähellään?
”Ystävä rakas, satutanko minä sinua? Sinä et koskaan hymyile sydämestäsi minun kanssani.”
Ilme Amadeuksen kasvoilla on lähes irvistys.
”Ei minulla ole mitään hätää”, Amadeus sanoo hymyillen jo aavistuksen vakuuttavammin. Olen elänyt ihmisten keskuudessa riittävän pitkään tietääkseni, ettei hän vieläkään hymyile aidosti. Jokin minussa vääntää häntä kasaan. En vieläkään saata ymmärtää sitä. Ehkä hirviö minussa on aina hänelle uhka. En tiedä.
”Hitto, minun täytyy päästä purkamaan päätäni jonnekin”, huokaan. ”Mennään kaupungille. Etsikään jostain joku klubi.”
”Etkö menisi mieluummin Evangelinen kanssa?”
”Ugh, en, Evangeline käy hermoilleni juuri nyt. Me tarvitsemme pientä etäisyyttä toisiimme, asiat kävivät turhankin tulisiksi välillämme.”
”Niin, te olette molemmat sellaisia persoonia.”
”Meno on vähän tarpeettoman intensiivistä välillä. Äh, omapa oli päätökseni ryhtyä seurustelemaan suurimman taideinspiraationi kanssa. Kannan seuraukset.”
Amadeus vain pudistelee päätään.
”Okei, haluat siis klubille”, hän toistaa. ”Tekemään mitä? Muistahan, että huomenna on kenraaliharjoitukset.”
”Joo, joo. Minä nipotan aina kaikesta, haluan kerrankin irrotella.”
”Tuossa olet kyllä ihan oikeassa.”
”Haluan panna niin lujaa, että lähtee taju.”
”Tsiisus!!”
”No mitä!”
”Olet ihan mahdoton!”
”Ei Evaa kiinnosta, ketä minä nussin! Me saamme panna tuntemattomia niin paljon kuin huvittaa.”
”Joo, en minä sitä.”
Minulta kestää hetki laskea yhteen yksi plus yksi.
”Ai… siis…” Nielaisen. ”Anteeksi. Se ei koske lähipiiriä.” Sipaisen ohimennen Amadeuksen reittä. Hän tuntuu aikuisemmalta ja vahvemmalta kuin silloin, kun vietimme aikaa toistemme kehoilla. Silloin hän oli vasta heiveröinen ja pieni poika.
”Äh, tiedän.”
”Jos se minusta olisi kiinni, minä panisin sinua vaikka kokoajan.”
”Viktor, riittää jo.”
”Olen tosissani! Minä en näe seksiä samalla tavalla kuin te ihmiset. Miksi ihmeessä siitä tehdään aina niin suuri numero, sehän on sama asia kuin söisi tai joisi tai jakaisi emotionaalisen hetken yhdessä. Pohjimmiltaan se on samaa ruumiillista tarvetta kuin kaikki muukin. Ihanaa, tietysti, mutta kuitenkin. Minulle sinun panemisesi olisi vain rakkaudenosoitus ystävältä ystävälle.”
”Sanoin riittää, kiitos.”
”Ei kun ihan tosi!”
”Niinpä!”
Amadeuksen ääni kohoaa aavistuksen liian korkealle. Hätkähdän tunnetta hänen äänessään, koska en pohjimmiltani ymmärrä sitä. Vaihdamme hätääntyneitä katseita emmekä sano enää mitään. Nielen himon, joka sisälläni kukkii minun katsoessani hänen kauniisti vaatetettua kehoaan. Pitsikauluspaita ja korkeavyötäröiset raidalliset housut pukevat häntä ja korostavat hänen kapeaa vyötäröään. En kuitenkaan voi tehdä sitä hänelle. En tietenkään. Eikä Evangeline haluaisi minun koskevan ystäviini.
”Mennäänkö?” Amadeus kysyy lopulta.
”Mennään.” Sanoja ei enää vaihdeta.
*
Gramofoni soittaa notkeaa musiikkia, jonka soinnut tanssivat savuisessa ilmassa. Klubi on ahdas ja hämärä, mutta ei tavalla, joka tekisi siitä tunkkaisen. Tunnelma tiivistyy ihmisten ylellisissä asuissa ja sikarinpidikkeissä. Kalliita perintökoruja ja muhkeita puuhkia. Yllättäen minuun iskee suunnaton ikävä Venäjälle, kun ajattelen seurapiirejä ja niiden kuvioita.
Amadeus ja minä emme juuri sulaudu joukkoon räikeine vaatteinemme, mutta meidän ei ole tarkoituskaan. Kiertelemme ahtailla käytävillä ja herätämme ihmetystä. Näen, että ihmiset tunnistavat meidät joko sirkuksesta tai otsikoista, toivon ensimmäistä. Tiedostan olevani sen näköinen, että jään ihmisten mieleen. Jo silmälappu kerää katseita, eikä ihmismuotoni ole perinteisen komea nuorukainen. Olen aina pitänyt näistä kasvoista, korkeat poskipäät ja korpinnenä tekevät niistä mielenkiintoiset katsoa. Jos laittaa kaltaiseni näköisen ihmisen sirkuksen keulakuvaksi, se jää mieleen. Tavalliset kiiltokuvakasvot eivät. Joku voisi sanoa minua laskelmoivaksi, kun ajattelen näin.
Amadeus alkaa hiljalleen eksyä ihmisten keskelle vaihtamaan etsiviä ja kokeilevia sanoja mahdollisten yöseuralaisten kanssa. Hänen seulansa on tarkempi kuin minun, hänelle sukupuolella on merkitystä. Minulle sukupuoli on vain yksi sosiaalinen konstukti lisää. Se on jokin, jota performoidaan, aivan kuten käyttäytymisnormit seurapiireissä. Minulle sillä ei ole merkitystä, mutta ymmärrän Amadeusta, joka tahtoo olla vain miesten kanssa.
Katseeni pyyhkii ihmisten yli, yrittää etsiä sopivaa kohdetta. Kukaan ei toistaiseksi tartu katseeseen, moni on jo iskenyt silmänsä johonkuhun tai vetäytynyt nurkkaan polttelemaan. Ilmassa tuoksuu makealta, täällä poltetaan muutakin kuin savukkeita. Hymähdän. Katselen aikani ennen kuin siirryn toiselle käytävälle, jonka lattia on vuorattu punaisella matolla. Käytävän päässä on vielä toinen avoin, hämärä huone, jonka samettisille sohville ja tuoleille on kerääntynyt joukkoa. Katselen aikani, kunnes huoneen perukalta nostaa katseensa mies, jolla on veistokselliset leukaperät ja terävä nenä. Miehen tumma tukka on sliipattu taakse. Hän vaihtaa kanssani merkittäviä katseita, ja siitä tiedän hänen löytävän minut vielä. Mies näyttää etäisesti tutulta, hän selvästi tunnistaa minut. Hän on voinut kuulua johonkin sirkukseen kutsun saaneeseen seurueeseen.
Kun mies löytää minut piakkoin nurkasta kynttelikköjen valosta, hymy hänen kasvoillaan on merkki minulle.
”Kas, taitelijat löytävät siis tällaisiinkin paikkoihin”, mies sanoo äänellä, joka on odotettua matalampi. Tunnen miellyttävää värähtelyä, kun ajattelen, miltä hän kuulostaisi kehojemme kohdatessa.
”Sitä yllättää itsensä aina välillä.”
”Olet näemmä toipunut siitä, mitä sirkuksella tapahtui.”
Naurahdan.
”Tuo kertoo tarpeeksi”, mies hymähtää. ”Minulla on buukattuna huone motellista. Mennäänkö keskustelemaan tarkemmin?”
Muuta ei tarvita. Paikalta poistuessani vilkaisen Amadeusta, joka on ympäröinyt itsensä hivenen vanhemmilla herrasmiehillä. Täältä löytää, kun osaa etsiä. Kaikista piireistä löytää.
Motelli on aavistuksen tunkkainen ja väritön, mutta sängyssä on tilaa. Mies on paljon minua pitempi ja suurempi, ja kun riisun hänet ovella, erotan suuren haavan risteilevän kiinteiden vatsalihasten yli. Meillä kaikilla on tarinamme. En kysy. Vien käteni miehen vyölle ja annan hänen vetää minut vyötäisiltä itseään vasten. Ensimmäinen vaihtamamme suudelma on vaativa, se kertoo minulle riittävästi.
Yhteinen hetkemme on nopea ja luja, juuri sellainen kuin tällaisissa tilanteissa on tapana. Hyvin harva tahtoo jäädä silittelemään ja halaamaan, sellainen läheisyys kuuluu toisenlaisiin kohtaamisiin. Mies kuitenkin pitää minua hetken kainalossaan ennen kuin ryhdymme pukeutumaan.
”Kuule.” Hänellä on todella seksikäs ääni.
”Niin?”
”Teetkö tätä useinkin?”
Hymähdän.
”Satunnaisesti.”
”Kadehdin sinua. Minä olen aina joutunut olemaan varovainen.”
Minun tekisi mieli sanoa, että elämäni on ollut pelkkää salailua ja piilottelua, vaikka ei samalla tavalla kuin hänen. Kun kyllästyin juoksemaan pakoon todellisessa muodossani, juoksinkin pakoon todellista muotoani. Meistä jokainen pakenee jotakin.
”Toki se vaatii varovaisuutta, mutta olen aina tiennyt, mistä etsiä seurani.”
”Mikä antoi minut ilmi?”
”Katseesi. Etkä tullut heti luokseni.”
”Joskus on erittäin vaarallista tulkita katse kutsuksi. Aina se ei ole sitä. Harva tahtoo ottaa isolta mieheltä turpaan.”
Ajattelen haavaa hänen vatsassaan. Painan pääni hetkeksi hänen olalleen.
”Olen pahoillani.”
”Sellaista se on. Tämän maailman vaaroja.” Huokaus. ”Minullahan on vaimokin.”
Tekisi mieli pahoitella uudelleen. Tässä maailmassa on liikaa kauniita vankiloita.
”Kiitos tästä. En tiedä, kauanko siihen menee, että pääsen jälleen koskettamaan miestä.”
”Etsi merkkejä.”
”Niin teen.”
Nousen ylös ja puen rivakasti ylleni. Kehossani on lämmin, raukea tunne. Se ei vie täysin pois sitä turtuneisuutta ja pelkoa, joka minussa on viimepäivät asunut, mutta se tuntuu hyvältä. Se on uutta ja se kelpaa.
”Kiitos itsellesi”, sanon hymyillen ja kävelen sen kummempia sanomatta ulos. Yö on tähdetön ja sumuinen. Kävelen yksin takaisin kaupungin halki leirintäalueelle. Kahdessa teltassa on vielä valot. Olgan ja Evangelinen. Päätän koettaa onneani ja astelen mitään ajattelematta Evangelinen telttaan, vaikka tiedän, etten jaksa häntä juuri nyt.
Evangelinella on yllään pelkkä alusmekko, ja vaikka olen juuri harrastanut intohimoista seksiä, kehoni janoaa edelleen nähdessäni hänen rintojensa kaaret ja paljastetut olkapäät. Evangeline kääntyy minuun päin ja tuijottaa minua kulmiensa alta.
”Vai on sitä oltu vehreämmillä laitumilla”, Evangeline hymähtää ja nousee tuoliltaan.
”Miksi sinä olet vielä hereillä?”
”Huomasin sinun ja Amadeuksen lähtevän. Halusin odottaa sinut kotiin.”
Kotiin. Ajatteleekohan Evangeline todella tämän kodiksi? Meidän telttamme ja vaunumme, jotka kiertävät maailmaa? Jos ajattelee, olen siitä iloinen. Olen onnistunut luomaan hänelle kodin liikkuvaan ja alati elävään elämäntyyliimme.
”Huomaavaista.” Ääneni on toivomaani kylmempi.
”Helvetin huora.” Evangelinen äänessä on pelkkää kiihkoa hänen noustessa ylös ja kiskaistessaan minut kauluksista lähemmäs. ”Oliko hauskaa? Minun pieni lutkani.”
”Kiihottaako se sinua?”
”Mitä luulisit?”
Naurahdan.
”Ihan helvetisti”, hän kuiskaa.
”Luulin, että olemme riidoissa.”
”En harrasta riitelyä.”
”Etkö?”
”Se on liian tavallinen ilmaus sille, mitä me teemme kokoajan. Tämä tuntuu joltakin muulta. Riitely on liian maallista ja arkista.”
”Mm, ehkä niin.”
”Oliko kivaa?”
”Erittäin.”
”Lutka.”
”Sanoit sen jo.”
”Sanon sen uudelleen, jotta sisäistät sen.”
Evangeline vie kätensä suoraan haaroihini ja tunnustelee erektiotani hymyillen.
”Vieläkin lähtisi? Voi sinun kanssasi…”
”Eva. Eva rakas.”
Hänen ilmeensä pehmenee.
”Kai sinä käytit suojausta?”
”Tietenkin. Mutta Eva…”
Kiedon käteni hänen vyötäisilleen.
”Minulla on ikävä sinua.”
Evangeline on hetken täysin hiljaa.
”Minullakin sinua. Me emme vain… me emme ole kohdanneet toisiamme aikoihin kunnolla.”
”Emme olekaan. Se pelottaa minua. En pysty menettämään sinua.”
”Et menetä minua.”
”Oikeasti. Eva.”
”Et menetä minua.”
Painaudun tiukemmin häntä vasten. Kaipuu ja nälkä ja seksinjälkeinen raukeus ja hyvä olo sykkivät kehossani. Mitään ajattelematta otan Evangelinen syleilyyni ja kuljetan kättäni hänen reittään pitkin.
”Rakas… Jos teemme tämän nyt, keskustelemmeko me koskaan?” Evangeline kysyy.
”Keskustelemme. Meidän täytyy.”
”Olet oikeassa. Mutta…” Evangeline huokaa ja pudistaa päätään. ”Äh. Puhutaan myöhemmin. Rakastan sinua.”
Evangeline painaa minut vasten sänkyä, enkä ajattele enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti