Kun Liv tuo tavaransa sirkukseen, hänellä on mukanaan pelkkä suuri, ruskea matkalaukku. Ei mitään muuta. Siinä on hänen koko maallinen omaisuutensa, ja jokin hänen näkemisessään sellaisena raastaa minua vielä enemmän kuin mikään tähänastinen. Pieni, kapeajalkainen tyttö, liian suuri ruskea takki ja värjätyt laventelinväriset hiukset. Minussa herää suunnaton hellyys, jota en pysty kohdentamaan. Niin suuri, ettei sille ole sijaa sisälläni.
Olemme koko joukolla paikalla, kun Liv saapuu, ja tarjoamme hänelle ruokaa ja juomaa. Amadeus on hakenut sirkuksen popcorneja ja hattaraa, joita Liv ottaa ilomielin. Me ahtaudumme minun pieneen telttaani. Olen ripustanut sen täyteen pieniä valoja, ne kiertävät peilipöydältä kapealle sängylle. Sänkyä vastapäätä on nyt toinen sänky, Amadeus huusi sen huutokaupasta ihan Liviä varten. Liv alkaa nauraa tämän kuullessaan ja hyppää kovalle sängylle, jonka jousitukset ovat vuosia sitten hylänneet elämän.
”Voi ei, tämä on rakkaudellisinta, jota minulle on tehty”, Liv nauraa. ”Miten hurmaavaa. Te olette ihania, tulen rakastamaan elämääni täällä.”
”Ostetaan ihmeessä sinulle parempi sänky, kun saadaan ensin sinulle oma vaunu ja teltta. Se ei ole rahasta, vaan paikallisista valmistajista kiinni…”
”Olen itse asiassa jo kontaktoinut norjalaista yrittäjää asiasta. Tiesin, mitä tehdä.”
”Mitä? Sinäkö?”
”Minunhan vastuullani se on. Minä niissä asun.”
”Yleensä minä hoidan sirkuksen käytännön asiat.”
Liv heilauttaa kättään.
”No, ehdin tällä kertaa ensin. Anteeksi, jos sotkin systeemisi.”
”Itse asiassa säästit minulta ison pohdinnan, kiitos paljon. Minulla riittää muutenkin töitä, kesäkausi on tulossa emmekä todellakaan ole valmiita.”
”Uh, olen kauhuissani jo nyt.”
”Sinä olet luonnollisin koskaan lavalla näkemäni ihminen.”
Liv virnistää.
”Sitten sinä et ole koskaan nähnyt kunnollisia esiintyjiä.”
”Oliko tuo itsekritiikkiä?”
”Ei, se oli objektiivinen totuus.”
”Sinä olit erittäin luonteva.”
”Hyvä. Minä elän vain tanssiessani. Se on minun tapani piirtyä tähän maailmaan.”
Sen minä näin hänen jokaisessa liikkeessään. Kokemus, joka sai minut itkemään. Yritän olla ajattelematta sitä nyt, kun hän on edessäni ja hymyilee. Voin unohtaa sen. Ei ole mitään hätää. En ajattele mitään. En yhtään mitään. Se on onnistunut aina ennenkin.
”Kuinka paljon tarvitset omaa tilaa? Minä voin aikatauluttaa omaa olemistani sen mukaan, etten ole alituisesti häiritsemässä sinua.”
Hätkähdän. Liv katsoo minua aina suoraan silmiin puhutellessaan minua, enkä voi ymmärtää, kuinka hänestä on kasvanut tuollainen. Hänen koko olemuksensa ravistelee minua niin syvältä, että joudun käyttämään kaiken energiani, etten kehoni hajoa kuten silloin juhlissa.
”Ei sinun tarvitse minun vuokseni olla epämukavasti tai lähteä.”
”Olen tosissani. Kaikki ihmiset tarvitsevat omaa tilaa, ja tämä on sinun asumuksesi. Kunnioitan sinua ja tilaasi.”
Tuijotan Liviä. Hän on tosissaan.
”Minä…”
”Kysytäänpä näin päin – oletko yksin mieluummin aamuisin vai iltaisin?”
”Iltaisin.”
”Hyvä on. Mikä sirkuksen tilanne on tällä hetkellä?”
”Viktor hoitaa esitykset, Amadeus etsii väliaikaisia esiintyjiä ja minä teen… kaiken muun”, hymähdän.
”Selvä. Eli hommaa riittää. Minä järjestän niin, että saat töittesi jälkeen olla illalla hetken rauhassa. Jos et pane pahaksesi, tänään en jaksa lähteä minnekään.”
”Ei sinun tarvitse.”
Liv nyökkää ja hymyilee jälleen. En ymmärrä. Olen tottunut siihen, että koska en koskaan sano mitään omaani, muut ihmiset vain ottavat ja ottavat. Kun joku ei ilmaise omia tarpeitaan tai tilaansa, muut täyttävät tilan mielellään itsellään. Mutta Liv haastaa minut heti, ja hän tekee sen noin vain, tekemättä siitä numeroa. Tämä on rooli, johon en ole tottunut.
”Ei kun ei, kyllä minä taidan vielä hypätä kysymässä Viktorilta tarkennusta muutamaan yksityiskohtaan”, Liv sanoo ja ryhtyy mylläämään matkalaukkunsa sisältöä. Hänellä todella on vain sen verran omaisuutta.
”Voit kysyä minultakin, ei sinun sen vuoksi tarvitse lähteä.”
”Ei, ei, tämä koskee esiintymistä. Haluan kuulla hänen mielipiteensä. Ole sinä vain rauhassa täällä.”
Hänen on täytynyt nähdä kehonkielestäni, kuinka jäykästi istun sängylläni, kuin odottaisin omaa hetkeä. Hän ei tee siitä numeroa, tarjoutuu vain lähtemään pois. Kehossani tykyttää. En pysty olemaan hänen lähellään enää hetkeäkään.
Liv kiskoo matkalaukustaan valkean mekon. Hän riisuu pitsisen paitansa niin nopeasti, etten ehdi peittää reaktiotani. Hätkähdän hivenen, juuri sen verran, että sen erottaa. Liv on yllättäen paljaana edessäni, hän riisuu itsensä noin vain. Hänellä ei ole rintaliivejä vaatteidensa alla, erotan rintojen pienet kaaret ja paljaat nännit. Käännän pääni hetkessä pois, mutta katseeni on hetkeksi jäätynyt. Jos hän erotti sen, hän tulkitsee minut väärin. Jos hän erotti sen, minä en tahdo enää koskaan elää.
Häpeä kuumottaa poskiani, sydämeni läpättää niin kovaa, että se jäytää reiän rintaani. Liv pukee nopeasti, peittää pienen, siron kehonsa valkealla mekolla. Samassa ymmärrän, että minä tulen vaatettamaan myös Livin. Hänen täytyy seistä alushoususillaan edessäni ja minun pitää ottaa hänen mittansa voidakseni tehdä hänelle esiintymisasuja. Yllättäen tunnen kuinka kaikki minussa kutistuu pieneksi ja kipeäksi.
Puettuaan Liv katsoo minuun. Hän ei saa nähdä. Ei. Ei tätä. Yritän olla kuin kauhu ei runtelisi minua repaleiksi, mutta hän ei käännä katsettaan. En voi paeta, tuttu pakokauhu täyttää kehoni.
”Oi, anteeksi”, Liv sanoo ymmärtäessään reaktioni. ”En muistanut, että kaikki eivät ole kasvaneet tanssipiireissä. Anteeksi. Voin jatkossa vaihtaa vaatteita muuallakin.”
”Ei se mitään, vaihda ihmeessä näin, ei minua haittaa. Olet oikeassa, olen vain hieman erilaisen maailman kasvatti.”
”Saanko esittää henkilökohtaisen kysymyksen?”
Poskiani kuumottaa edelleen.
”Toki.” Älä kysy mitään. Ole niin kiltti.
”Minkä ikäinen sinä olet?”
”Voi ei, aivan ikäloppu sinuun verrattuna”, naurahdan selvää helpotusta äänessäni. Tämä kysymys kelpaa. Se ei kerro minusta muuta kuin sen, että me kaksi elämme eri maailmoissa. ”Olen kolmekymmentäkahdeksan.”
”Oi”, Liv sanoo lähestulkoon innoissaan.
”Miten niin ’oi’”, minäkin pystyn jo nauramaan. ”Minun ikäisissäni naisissa ei ole enää mitään mielenkiintoista.”
Liv nyrpistää nenäänsä.
”Väärä asenne”, hän mutisee. ”Olin sanomassa, että olet tosi kaunis.”
”Mitä tekemistä sillä on iän kanssa?” Poskiani kuumottaa entisestään. Kaunis. Minä. Hän voisi yhtä hyvin lainata Amadeuksen veitsiä ja viskoa ne rintaani. ”Tai siis, kiitos. Siitä on kauan, kun joku on viimeksi kutsunut minua kauniiksi.”
”Mutta sinähän olet.” Hän sanoo sen kuin se olisi absoluuttinen totuus.
Sitten Liv nousee ylös, hymyilee minulle ja kävelee teltan suuaukolle.
”Nähdään taas. Jos minulla menee jostain syystä pitkään, tulen takaisin niin hiljaa, ettet herää.”
Sen sanottuaan hän on poissa.
Vedän polvet kehoani vasten ja painan pääni alas, aivan kuten lapsena. Lapsena itkin aina hiljaa ja piilossa, enkä itkenyt monesti, sillä opin, että kyyneliä ei tarvita. Mutta nyt ne tulevat luokseni kysymättä.
Tätä en voi sivuuttaa. Koko olemukseni vaatii minua kohtaamaan tämän, kehoa kipristelee ja särkee. Kaikki vuosia sitten haudatut tunteet ovat tässä, ne istuvat rinnallani ja painavat. En ole koskaan pysähtynyt kohtaamaan tätä, olen sivuuttanut sen silloinkin, kun sen kohtaaminen oli lähes vääjäämätöntä. Tämä tunne, tämä syvältä leikkaava polte. Minä pakenin sitä avioliittoon. Pakenin sitä pehmeisiin iltapäiviin, lapsen itkuun ja raskaudesta väsyneeseen kehoon. Perhe-elämään, joka suojeli minua siltä, kuka todella olen.
Minä en voi ajatella perhettäni.
En voi ajatella itseäni.
En voi ajatella.
Ja silti, kaikki on nyt tässä, Liv kiskoo kaiken sen ulos, ja hän tekee sen kerralla. Kauhukseni ymmärrän, etten voi enää kääntyä. Kaikki on vihdoin tässä, totuus vaatii tulla lunastetuksi. Painan pääni alas, toivon, että itku menee pian pois.
Odotan.
Odotan ja pelkään, että kun kerran avaan tämän oven, se ei sulkeudu enää koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti