Kun Evangeline ja Viktor viimein löysivät toisensa, elämämme alkoi hiljalleen valua kohti sitä muotoa, jossa se nyt on. Heidän väliinsä ei tuntunut pääsevän enää mitään, he nivoutuivat yhteen tiiviimmin kuin yksikään pariskunta, jonka yhteiseloa olin koskaan saanut todistaa. Se ei ollut samanlaista, ja vaikka en uskonut erityisyyteen ajatuksena, Evangelinella ja Viktorilla oli jotakin vain heidän omaansa. Kenties kaikki taitelijapariskunnat olivat sellaisia. Valtavan intohimoisia ja tunteissaan polttavia.
Amadeus reagoi uutisiin olemalla aiempaakin vaikeampi. Hän niskuroi pienimmästäkin asiasta ja sähähteli Evangelinelle. Viktor ei tuntunut näkevän koko tilannetta, mies oli haltioissaan kaikesta siitä, mitä oli vihdoin saavuttanut. Hän sävelsi Evangelinelle uusia lauluja kuin liukuhihnalta ja ryhtyi suunnittelemaan yhdessä kanssani seuraavaa suurempaa kierrostamme.
Sana Evangelinesta alkoi kiiriä. Nuori nainen, jonka kaltaista laulajaa ei maailmassa ollut. Ja sirkus, joka oli tehnyt töitä aatelispiireissä jo yli vuosikymmenen. Vihdoin meidän maineemme kiiri meidän edellemme. Yli kymmenen työvuoden jälkeen kaikki alkoi tuottaa tulosta. Viktor sai vihdoin sen, mitä halusi. Yleisön, joka todella ymmärsi hänen taiteellisen visionsa. Rekrytoimme jokaisessa esitysmaassa uudet esiintyjät, mutta vakioporukkamme pysyi kasassa säröistään huolimatta.
Sivussa teimme sitä, josta yksikään sielu ei koskaan saanut kuulla. Pelastimme hirviöitä. Tahrasimme kätemme vereen. Sitä puolta elämästämme ei saanut tietää kukaan, emme puhuneet siitä edes keskenämme enempää kuin oli pakollista.
Sellaisina vuodet kuluivat aina tähän päivään saakka. Meidän sirkuksemme täyttää kolmetoista vuotta. Juuri tällä hetkellä emme ole kiertueella, sillä Viktor on kivenkovaan päättänyt etsiä meille viimeisen vakioesiintyjän. Kolmessatoista vuodessa luulisi hänen jo löytäneen joukkoonsa ne, joita tarvitsee, mutta Viktorin tuntien hänellä kestää vähintään toiset kolmetoista vuotta tottua siihen, millainen joukkiostamme on tullut.
Tänä iltana me menemme juhliin. Sirkus poikii meille nykyään jatkuvasti kutsuja erilaisiin tapahtumiin siellä, missä milloinkin satumme olemaan. Tämän illan juhlat järjestetään vanhan teatterin tilassa. Valitsen punaisiin hiuksiini sopivan turkoosihtavan vihreän leningin, joka jättää olkani paljaaksi. En ole enää nuori tyttö, en voi esitellä itseäni sillä tavalla kuin Evangeline voi, mutta olen yhtä kaikki hienostorouva, tai se, mitä siitä on jäljellä. Vedän valkeat käsineet käsiini ja sidon hiukseni monimutkaiselle korkealle kampaukselle.
En huomaa Evangelinen seisovan takanani, vaikka tuijotan itseäni ovaalinmuotoisesta peilistä, jota kirkkaat valot kiertelevät.
”Olga.”
Hätkähdän. Evangeline on laittanut hiuksensa kiinni. Hänellä on yllään tavanomainen valkea asunsa, se sama, jonka ompelin hänelle kahdeksantoistavuotislahjaksi. Evangeline ja Amadeus eivät osallistu juhliin tänä iltana, he jäävät leirialueelle ja voin vain toivoa, että he eivät revi toisiaan hengiltä.
”Hei, Evangeline.”
”Millaisilla tuumilla menet tänä iltana juhliin?”
Nielaisen. En ole totta puhuakseni ajatellut asiaa. Viktor on etsinyt viimeistä puuttuvaa jäsentä kaikkialta tuloksetta.
”En usko, että Viktor löytää etsimäänsä tänäänkään”, hymähdän.
”Senkin realisti.”
”Se on pelastanut minut ennekin.”
”Niinpä niin.”
Evangeline vetää tuolin alleen ja ristii sirot jalkansa.
”Millaisen esiintyjän sinä toivoisit hänen löytävän? Trapetsitaitelijaahan hän etsi, mutta sen lisäksi – mitä sinä toivoisit?”
Minä? En muista, milloin joku olisi viimeksi kysynyt ajatuksiani suoraan. Hymähdän peittääkseni hämmennykseni. Evangeline ei osaa lukea sitä. Hyvä.
”Yhdyn Viktorin näkemykseen siitä, että esiintyjien tulee olla ennen kaikkea intohimoisia. Tunteen palo on täydellistä tekniikkaa arvokkaampaa.”
Evangelinen ilmekään ei värähdä.
”Tuo on vain toistanto siitä, jonka jo tiedän. Missä sinä olet, Olga? Sinä itse?”
Kavahdan aavistuksen taaksepäin, en ehdi peittää sitä. Evangeline ei puutu siihen.
”Nauttikaa juhlista. Näytät kauniilta”, Evangeline sanoo noustessaan ylös. ”Minä yritän sillä välin pysyä täällä niin kaukana Amadeuksesta, että hän ei saa syytä repiä kurkkuani auki.”
Nyökkään. Pakotan hymyn kasvoilleni.
”Kiitos, Evangeline.”
En ymmärrä, mikä kohtaamisen tarkoitus oli, mutta kädet tärisevät vielä juhlapaikallakin. Viktor kulkee vierelläni, hän on sitonut hurjat mustat hiuksensa napakalle letille ja laittanut rintataskuunsa pienen punaisen ruusun. Viktor on yhtä tyylikäs kuten aina. Hän hymyilee minulle, mutta vain, koska ei tiedä minun hämmennystilastaan mitään. Kukaan ei koskaan pysähdy kysymään minulta mitään henkilökohtaista, ja yritän kovasti unohtaa, että Evangeline teki niin.
Vanha teatteri on suuri, sen tilat ovat monessa kerroksessa. Emme nouse parville, sinne, mistä esityksiä katsotaan. Teatteri ei ole ollut pystyssä aikoihin, alakerran penkit on siirretty muualle. Tilalla on tyhjä tila, joka on nyt täytetty tyylikkäästi pukeutunein ihmisin. Lavalla soitettaisiin tänään jousimusiikkia. Kattokruunu on miltei suurempi kuin minun sirkusvaununi. Tällaisissa paikoissa olen kuin kotonani.
Paikalla on paljon ihmisiä esittävän taiteen piiristä. Näyttelijöitä ja tanssijoita, jokunen ballerina Venäjältä. Heidän ajattelemisensa saa sydämeni laulamaan. Minä osaan kuin osaankin tuntea vielä koti-ikävää joka kerta, kun kuulen Tšaikovskin.
Meiltä kysellään paljon, enimmäkseen Viktorilta, ja se käy minulle paremmin kuin hyvin. Hienostopiirien naiset eivät ole omaksuneet minua kaltaisekseen, sillä elämäntyylini on kiertelevä ja elämänkumppanini mies, joka ei ole minun mieheni. He kavahtavat ja pelkäävät minua, enkä pane sitä pahakseni, sillä tekisinhän minäkin niin heidän asemassaan. Ei ole heidän vikansa, että he elävät siinä oravanpyörässä, josta minä vapauduin. En tuomitse ihmisiä niin helposti.
Viktorilta kysytään paljon seuraavasta kiertueesta ja Evangelinesta, ja Viktorin supliikit vastaukset huvittavat minua. Mies on harjoitellut kaiken etukäteen, mutta kiihko pääsee pilkahtelemaan sanojen väleistä, jos häntä osaa lukea. Hän ei yksinkertaisesti pysty puhumaan Evangelinesta ilman sitä.
Annan hetkeksi huomioni herpaantua. Kierrän katseellani seurusteluun keskittyneitä ihmisrykelmiä löytämättä mitään, mihin kiinnittyä. Leveitä helmoja, helmikorvakoruja. Tuttua kaikki.
Sitten.
Lähellä seinustaa, suurieleisten taulujen vieressä. Selkä käännettynä minuun päin, mutta se ei haittaa. Minun koko olemukseni läpi juoksee jotakin, ja se juoksee runnellen. Huomaan vapisevani hienoisesti. Tuo siro, kermanvaalean mekon paljastama selkä. Terävät olkapäät ja ryhti, jonka kaltaista en ole koskaan nähnyt.
Koko olemukseni tärisee. Syvältä sisältä.
Joudun keskittymään, etten ala huutaa. Selän ja hartioiden kaari, tuo orastava tuttuus. Miten kaunis. Pysäyttävä. En saa silmiäni irti, vaikka en näe nuoren naisen kasvoja tänne. Jokin hänessä vääntää minut uuteen muottiin.
Kun hän kääntää päätään huomioidakseen pitkän miehen, joka puhuu nainen käsipuolessaan hänelle, näen viimein hänen kasvonsa. Siro, terävä nenä ja pienet huulet. Eläväiset kasvot. Kuin pieni lintu. Minua kylmää ja polttaa samanaikaisesti, en pysty katsomaan häntä pitempään, mutta en kykene kääntämään katsettani, hän lumoaa minut.
Miten kukaan voi kantaa itsensä noin? Olla noin viehkeä ja ryhdikäs, samalla noin tavattoman rento, kuin olisi jo kokenut kaiken, minkä voi kokea, ja tuntenut siitä suurta riemua. En saa henkeä. En voi kääntää katsettani.
Ennen kuin huomaankaan, Viktor on siirtynyt samaan seurueeseen, esitellyt itsensä asiaankuuluvasti ja kääntynyt nuoren naisen pariin. Koko kehossani palaa. En pysty pysymään paikoillani, käännyn kannoillani ja etsin läheisimmän toiletin ovenpuoleiselta käytävältä.
Vedän syvään henkeä. Itkettää. Kurkkua kuivaa. Miten upea. En saa henkeä. Tuo selän kaari. Tuo ryhti. Oksettaa, maistan sappinesteet kurkullani. Riisun valkean hansikkaan ja vien sormet kurkkuun, mutta oksennus ei tule, pelkkä sapenmakunein yökkäys. Kuvotan itseäni. Kuvotan. Millainen nainen tekee näin. Jos minulla olisi taipumusta itsetuhoisuuteen, satuttaisin itseäni nyt, mutta ei naisen kuulu tehdä niinkään. Olen jo antanut itseni villiintyä, tulla sirkusnaiseksi, minulla ei ole varaa pahentaa tilannettani. Mutta se ryhti. Tapa, jolla hän kantoi itsensä. Kehossani palaa.
En näe nuorta naista enää koko iltana. Kukaan ei erota kasvoiltani tai olemuksestani, mitä koen, peitän sen täysin. Kun Viktorin kanssa palaamme myöhään yöllä kohti majapaikkaamme tähtien loistaessa katujen yllä, pystyn vihdoin hengittämään. Nainen on poissa vaikutuspiiristäni. Viktor ei sano mitään, ei edes siitä, että puhui naiselle. Minä en ota aihetta sanallakaan puheeksi. Jos Viktor näki, sitten hän näki. Emme puhu enää mitään tärkeää, enkä minä nuku koko yönä.
Kun Viktor seuraavana päivänä ilmoittaa pyytäneensä jotakuta koe-esiintymisiin, minun sydämeni takoo reikää rintaani. Viktor ei vilkaisekaan minuun päin. Me keskustelemme mahdollisista jäsenistä ja tulevista rekrytoinneista aina yhdessä, mutta nyt Viktor on tehnyt päätöksen ilman minua.
Kun haastattelupäivä tulee, istumme Viktorin kanssa suuressa teltassa ja odotamme. Minä haluaisin sanoa jotakin, mitä tahansa, mutta sanat eivät tule luokseni eikä Viktor sano mitään. Miksi hän ei puhunut minulle tästä? Me teemme tämän yhdessä, tämä on meidän yhteinen elämämme, ei hänen sooloprojektinsa pyhän tyttönsä ympärillä. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunnen orastavaa raivoa tätä ailahtelevaista ja itsekästä miestä kohtaan. Ihminen tai ei, hän ei voi kohdella ympäröivää maailmaa kuin omistaisi sen.
Jokainen ajatukseni kuolee, kun haastateltava astuu telttaan. Hän on viisi minuuttia myöhässä, mutta unohdan sen heti, kun hän astuu sisään. Se nainen. Se nuori nainen, jota en ole hetkeksikään lakannut ajattelemasta, mutta jota en kuvitellut näkeväni enää koskaan. Vilkaisen Viktoria sivusilmällä ja huomaan hänen hymyilevän pienesti. Tämän vuoksi hän ei kertonut. Hän kuunteli kuin kuuntelikin minua, siihen ei vain tarvittu sanoja. Vastustan halua purskahtaa hillittömään itkuun.
Naisen joka askel on kuin taideteos. Tänään hänellä on yllään paljon juhla-asuaan rennompi ja kevyempi leninki, joka jättää hänen sirot hartiansa paljaaksi. Hän on erittäin pienikokoinen, miltei kuin lapsi vielä, ja se tekee hänestä tavattoman viehättävän. Hiukset ovat vaaleanruskeat ja korkealla, mutta huolettomalla kampauksessa. Olemus on niin rento ja lempeän välinpitämätön, että tahdon huutaa kurkkuni kuivaksi. Miten kukaan voi olla tällainen, aiheuttaa minussa nämä tunteet. Tahdon pois, mutta en pääse, pakokauhu naulitsee minut paikoilleen ja pakottaa kohtaamaan väistämättömän.
En tahdo tietää hänen nimeään tai ikäänsä tai taustojaan. Tahdon hänet pois, jotta minun ei tarvitse kohdata tätä tunnetta. Ikinä.
Nainen ei istuudu. Ei ole mitään, mihin istua. Viktor nyökkää hänelle hymyillen.
”Tervetuloa. Minä olen Viktor, ja tässä on työkumppanini Olga. Me vastaamme sirkuksesta.”
Viktor nyökkää suuntaani. Koko kehoani polttaa ja kylmää samanaikaisesti. Pystyn aina kokoamaan minkä tahansa tunnekuohun, mutta tämä ei mene pois. Kykenen hädin tuskin pakottamaan nykivän hymyn kasvoilleni nuoren naisen nähdessäni.
”Hei.”
Mikä ”hei”? Mitä se muka tarkoittaa? En kuulosta itseltäni. Pelottaa. Haluan juosta pois. Nyt heti.
”Hei”, nuori nainen sanoo ja niiaa niin sulavasti, että tiedän oitis, mitä hän meille tänään esittää. Näin sen hänen olemuksestaan jo juhlissa. Tiedän, mikä hän on, hänen ei tarvitse sanoa sitä minulle. Hänen liikkeensä, päänsä kaari ja jokainen ele paljastaa sen minulle jo.
”Nimeni on Liv Olsen, hauska tutustua.”
”Ilo on meidän puolellamme. Kerrohan, Liv, mitä aiot esittää meille tänään.”
Tanssia.
”Tanssia.”
Liv. Nuoren naisen nimi on Liv, ja hän esittää meille tanssia. On pelottavaa ajatella, että hänen kaltaisellaan olennolla on nimi. Odotusteni vastaisesti se ei tee hänestä vähemmän epätodellista. Hän on edelleen yhtä hehkuva ja etäinen, kuin putoava tähti.
Lavan reunalla on suurin gramofonimme. Kun Liv pyytää kappalettaan, se saa koko kehoni värisemään. Joutsenlampi. Kuin olisin yhä kotona, seisoisin mieheni vierellä parvella ja katsoisin ballerinojen kohotettuja käsiä ja tarkkoja jalkoja. Jokaisella kohotetulla raajalla oli tarina kerrottavaksi; se oli tanssin kieli.
”Eihän se samalta tunnu kuin livemusiikki, mutta kuitenkin”, Liv hymähtää nyökäten gramofoniin päin. Viktor hymyilee sellaista hymyä, joka suodaan vain harvoille. Viktor ymmärtää Liviä. Se on hyvä merkki. Tai huono. Viktor on tehnyt päätöksen jo. Tuo tyttö jää tänne. Sen näkee Viktorin katseesta.
Minä tiedän jo ennen kuin Liv aloittaa, että hän on erinomainen. Hän kantaa itsensä tavalla, jolla vain tanssijat tekevät. Pelkkä hänen tapansa seistä lavalla saa minut heikoksi. Hän kuuluu sinne, hän on osa sitä. Lava on suuri ja hän tavattoman pieni, mutta hän täyttää sen. Hän kietaisee mekkonsa päällimmäisen kerroksen pois nopealla riuhtaisulla ja paljastaa sen alta lyhyemmän asun, joka jättää hänen jalkansa polvista asti paljaiksi. Heikottaa. Asu ei ole ballerinan tutu, mutta sen ei ole tarkoituskaan olla, onhan tämä sirkus. Saan väristyksiä koko kehoon.
Kun ensimmäiset sävelet pääsevät ilmoille, kehoni jännittyy, unohdan jälleen hengittää. Tiedän, että se, mitä seuraavaksi todistan, tulee saamaan minut tolaltani. En ole valmis. Pakokauhu on kuitenkin jo laantunut, musiikki ja Livin olemus ovat rauhoittaneet sen.
Unohdan kaiken muun, kun hän tanssii. Hänen liikkeissään on sulavaa pehmeyttä, mutta myös rentoutta; hän ei ole täydellinen ja hän tietää sen. Se ei tunnu haittaavan häntä, hän liikkuu kuin tuli hänen sisällään liikuttaisi häntä. Sisimmän palo saa hänet tanssimaan kuin se olisi hänen tapansa piirtyä tähän maailmaan. En saa katsettani irti hänestä, olen mykistynyt ja tunnen, kuinka kuumat kyyneleet kihoavat silmiini. Siitä on kauan, kun olen itkenyt, ja vielä kauemmin, kun itkin jonkun nähden. Äitini tapasi sanoa, ettei itku auta, mutta nyt en voi muutakaan. Livin olemus ravistelee minua syvältä, en kykene irrottamaan katsettani.
Muutama kyynel putoaa mykkänä poskilleni. Minun ei tarvitse katsoa Viktoriin tietääkseni, että Liv jää sirkukseen, siitä ei ole epäilystäkään. Liv niiaa sirosti ja astelee lavan reunalle hymyillen. Hän ei kysy, onnistuiko hän, hänen ei tarvitse.
”Pystytkö tulemaan tänne huomenna samaan aikaan? Voimme allekirjoittaa paperit ja keskustella käytännön asioista. Tuo henkilöllisyystodistuksesi ja muut viralliset paperit matkassasi”, Viktor sanoo saaden Livin hymyilemään leveästi. Hymyillessään Liv näyttää entistäkin nuoremmalta. Minun koko olemustani polttelee. Kukaan ei sano kyynelistäni mitään. Taiteelle on hyväksyttyä vuodattaa kyyneliä ilman, että kukaan puuttuu siihen. Se on minun suojani tänä iltapäivänä, kenenkään ei tarvitse tietää, millaisen tunnekuohun vallassa olen edellisen vuorokauden ollut.
Kun Liv vihdoin poistuu, sydämeni alkaa hiljalleen sykkiä tavanomaiseen tahtiinsa. Viktor ei vieläkään sano mitään. Seison tuijottamassa lavaa kuin ihmeellinen tyttö vielä tanssisi sillä.
”Viimeinen pysyvä jäsen”, huomaan kuiskaavani. Siitä on helpompi puhua kuin mistään, mitä todella ajattelen. ”Sinun sirkuksesi on vihdoin sitä, mitä halusit.”
”Meidän sirkuksemme”, Viktor korjaa. Vaikka hän on täällä aina se, joka saa viimeisen sanan. Viktor vilkaisee minuun kuin olettaisi minun ymmärtävän. ”Sinun vuoksesi minä hänet valitsin. Me kävimme sanattoman keskustelun eilisissä juhlissa.”
”Mitä?”
Kurkkuani kuivaa. Ei. En halua, että sen pystyy lukemaan minusta. Pelkoni, alennustilani. Kaiken sen suuren, joka risteilee kehossani, kun vain ajattelenkin tätä nuorta naista, Liviä, sirkuksen uutta jäsentä.
”Sinun katseesi eilisissä juhlissa oli riittävä peruste. En tarvinnut muuta. Jos on olemassa henkilö, joka saa sinut haltioitumaan sillä tavalla, minun on ehdottomasti tartuttava siihen. Sinä teit päätöksen minun puolestani.”
Minun reaktioni. Se siis näkyi kasvoiltani. Pois. Tahdon pois täältä, nyt heti.
”Älä nyt näytä noin kauhistuneelta, vannon, että kukaan muu ei kiinnittänyt siihen huomiota. Minä vain tunnen sinut riittävän hyvin.”
Minä en ole tottunut siihen, että tunteeni näkyvät minusta. Ne eivät ole koskaan saaneet näkyä, ne vain käyvät minussa. Voimakkainkin tunnekuohu on kyettävä vaimentamaan. Mitä se kertoo, että tämä kuohu ei laantunutkaan? En pysty ajattelemaan sitä, miltä minusta tuntui eilen paetessani salista.
”Annan vaikuttumisellesi paljon arvoa. Tyttö saa jäädä, jos hänen paperinsa ovat kunnossa. Hän tanssi ensiluokkaisesti. Olet varmasti samaa mieltä.” Viktor nyökkää kohti kyyneliäni. En sano mitään. ”Hän saa luvan esitellä taitojaan myös trapetsilla, luonnollisesti, mutta olisi tuskin huono idea laittaa häntä tanssimaan yleisölle. Tämän kaltaista tanssia ei sirkusympyröissä juuri tavata.”
”Me emme pyörikään perinteisissä sirkusympyröissä, ystävä rakas.”
”Silti on helpompaa tulla verratuksi muihin sirkuksiin kuin vaikkapa teatteriin tai tanssiin.”
Nyökkään. Viktor on hetken hiljaa.
”Oletko tyytyväinen, kun annan hänelle mahdollisuuden? En voi sanoa valinneeni häntä itse, se oli sinun katseesi, joka sen teki.”
En voi sanoa mitään, mikä kuvaisi sitä, mitä todella tunnen. Viktor tietää sen myös, hän ei kysy uudestaan, nyökkää vain. Minun katseeni on jo paljastanut minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti