Meidän elämämme loppui sinä päivänä.
Minä muistan näyn, joka teltassa odotti, kun havahduimme huutoon. Minä löysin sen ensimmäisenä. Kaksi takkuturkkista hirviötä, joiden mustassa turkissa kiilsi veri. Maassa punaisen tahrima mytty, jonka ääreen hirviöistä pienempi oli käpertynyt. Sen kurkusta ei lähtenyt enää muuta kuin surkeaa uikutusta, kipeää, vaikeaa ääntä.
Minun ei tarvinnut koskaan kysyä, mitä oli tapahtunut. Minä vain tartuin silmälappuun ja pakotin sen Viktorille, vaikka hän tempoi eikä suostunut irrottamaan Evangelinen ruhjoontuneesta ruumiista. Pakotin Viktorin takaisin ihmismuotoon, jotta kukaan ei löytäisi paikalta muuta kuin hirviön ja ruumiin, vääjäämättömät todisteet siitä, mitä tapahtui. Suojelin Viktoria, verhoilin hänet tummaan kaapuun ja pitelin hänestä kiinni, kun hänen jalkansa pettivät. En koskaan unohda, miltä hän silloin näytti. Jos hänessä oli koskaan ollut voimaa, se tuntui häipyneen tyystin hänen pienestä kehostaan.
Amadeus löysi paikalle, eikä aina niin katkeran nuorukaisen silmissä ollut vähääkään vahingoniloa tai voitonriemua, hän oli täysin murtunut. Kerrankin Amadeus osasi sysätä omat tunteensa syrjään. Pystyin antamaan hysteerisen Viktorin hänen huostaansa, ja hän piteli Viktoria sellaisella lempeydellä ja lujuudella, että saatoin luottaa häneen täysin.
Minä hoidin kaiken. Kaikki se, mitä tapahtuneesta seurasi, putosi minun harteilleni. Olin toinen sirkuksen perustajista, eikä Viktorista ollut enää hoitamaan mitään, hän ei pysynyt edes jaloillaan.
Mutta senhän minä osasin. Häivytin itseni taustalle. Omalle surulleni ei ollut sijaa. Ei sille, että hitaasti ja varoen rakentamani turva ja onni olivat poissa. Ne oli riistetty minulta hetkessä. Ei sille, että pelkäsin – sitä, etten näkisi Liviä enää koskaan, ja sitä, että näkisin.
Eikä sitä, että Evangeline oli minullekin tärkeä. Sen kaikki unohtivat. Se oli muille niin helppoa; unohtaa, että minullakin oli tunteita ja ajatuksia, vaikken koskaan näyttänyt niitä. Olin katsellut Evangelinen kasvua viisivuotiaasta, tarmokkaasta ja itsepäisestä tytöstä säkenöiväksi nuoreksi naiseksi. Vaikka vastustin viimeiseen asti kutsumasta sirkusta perheeksi, mielsin Evangelinen tärkeäksi osaksi sitä kokonaisuutta, jonka muodostimme yhdessä. Rakastin häntä. Nuorta naista, joka paloi sellaisella liekillä, että se helotti koko maailmaan.
Olin viimeinen, joka sai nähdä hänen ruumiinsa. Hän ei ollut enää siellä, se oli pelkkä ruumis, raadeltu ja verinen. Mutta hänen kasvonsa olivat viimeiseksi teokseen hymyilleet kuin kaikki maailman valo olisi täyttänyt hänet. Minä en sulkenut hänen silmiään. Mitä ne ikinä olivatkaan todistaneet, oli saanut hänet hymyilemään autuaasti. Me elävät ajattelimme kuolleista mitä tahdoimme helpottaakseemme omaa tuskaamme. Sanoimme, että he ”olivat paremmassa paikassa”, ”lähtivät onnellisina”, mutta mitä me lopulta tiesimme mistään? Minun mieheni ja tyttäreni kuolivat nuorina tapaturmaisesti. Eivät he lähteneet minnekään, he kuolivat, ja siinä se – sanat, joita kukaan ei koskaan uskalla sanoa. Niin kuoli myös Evangeline. Raadeltuna, katse jossakin, jota me elävät emme olisi koskaan voineet tavoittaa. Kaikki muu on pelkkää elävän yritystä löytää lohtua asioista, joissa sitä ei ole.
En muista sen päivän jälkeisistä tapahtumista paljoakaan. Jouduin sivuuttamaan oman suruni, kaiken sen, joka hajotti minua kappaleiksi. En ehtinyt etsiä Liviä, en kyennyt suomaan ajatustakaan tytölle, jota rakastin. Hirviötapaturmaa ei tutkittu kauan, mutta siitä seurannut suru ja hermostus kiristivät hirviövarotoimenpiteitä kaikkialla Venäjällä. Sana Evangelinesta alkoi kiriä muualle Eurooppaan, ja me kaikki tiesimme, että se oli sirkuksen loppu. Viktor ei koskaan nostaisi itseään siitä. Silloin minä muistan ajatelleeni, että kenties Viktor tiesi jo ennalta, että sirkuksen tie oli päässään. Sen näki hänestä kaiken sen silmittömän surun alla. Hän oli jo valmiiksi uupunut. Viktor ei ollut sellainen, joka olisi luopunut unelmistaan. Kenties he olivat Evangelinen kanssa keskustelleet jostakin, joka ei ollut vielä saavuttanut korviani. En saanut koskaan tietää.
Oli selvää, ettemme jatkaisi enää. Viktorin kanssa ei voinut keskustella, hän oli apaattinen eikä pystynyt nousemaan sängystä. Minä ja Amadeus hoidimme sirkuksen asioita loppuun saakka. Olin kiitollinen hänen tuestaan, hän oli reipas ja auttoi minua niin paljon kuin pystyi. Ja hän pysyi Viktorin vierellä, silitti ja syötti, sillä mies ei itse pystynyt edes seisomaan jaloillaan.
En voinut hylätä heitä, hetken elimme tapaturman jälkiaallokossa kaikki kolme. Omatuntoni ei sallinut jättää vanhinta ystävääni, kun hänen maailmansa romahti. En voinut ajatella omaa tuskaani ja Liviä, kun Viktor näivettyi kasaan edessäni. Hän laihtui niin paljon, että olisi kuulunut sairaalaan ihon läpi törröttävine luineen ja putoilevine hiuksineen. Häneen ei saanut vähäisintäkään kontaktia, hän ei puhunut kuukausiin mitään. Sisimmässäni en pystynyt edes kuvittelemaan, miltä hänestä tuntui. Olin menettänyt niin paljon, mutta se oli erilaista, me näimme maailman niin eri tavalla. Viktorille kaikki maailman värit olivat olleet Evangelinessa. Tytön olemus ravisteli häntä niin syvältä, että hänen kaikkensa kumpusi siitä.
Viivyin Viktorin ja Amadeuksen kanssa kokonaista kahdeksan kuukautta. Sen jälkeen minä totesin, että pakomatkani oli ohi. Yli kymmenen vuotta kestänyt matkani sirkuksen parissa oli päätöksessään, oli minun aikani etsiä elämääni jotakin, jolla selvitä. Minulla oli rahaa ja maine, mutta olin yksin, enemmän yksin kuin koskaan. Kaikkein eniten minuun sattui ajatus siitä, että me kolme muistaisimme toisistamme lopun elämäämme vain tämän. Meitä ei yhdistäisi enää vuosien riemu ja loiste, yhteiset ylä- ja alamäet, joita sirkuksessa koimme. Kaikki naurun ja lämmön täyteiset illat syysyössä, kun kokoonnuimme aterioimaan yhdessä ulos. Ei, meitä yhdistäisi vääjäämätön suru, jonka läpi katsoisimme toisiamme. Emme osaisi enää puhua toisillemme niin kuin ennen.
Kun erkanin Viktorista ja Amadeuksesta, en tiennyt, näkisinkö heitä enää koskaan. Jokin minussa toivoi, että he löytäisivät toisistaan sen turvan, jota he tarvitsivat eniten. Se oli naiivi ajatus, johon en uskonut. Vaikka he olisivatkin yhdessä, kuinka aitoa se olisi, kun heitä yhdisti jaettu tragedia ja kaikki se kipu, joka ei koskaan täysin hälvenisi? Se tuntui minulle pelkältä kädenlämpöiseltä lohdulta. Silti toivoin sitä heille. Rauhaa, turvaa. Jotakin, johon juurtua, ettei katoaisi itseltään ja maailmalta.
Minä tiesin, että rakastaisin Viktoria aina. Hän oli vanhin ystäväni ja pysyisi sellaisena. Jos koskaan kohtaisin hänet uudelleen, en tiennyt, mitä olisin sanonut. Lopussa meillä ei ollut enää sanoja toisillemme. Meillä, jotka olimme aina tunteneet toisemme kaikkein parhaiten, keksineet sanomista mistä tahansa. Me vain katsoimme toisiamme ja sanoimme sen ainoan, joka oli vielä jäljellä.
Kiitos.
Sitä seuraava aika elämässäni oli sumuista. Vasta silloin huomasin, miten pitkään olin tosiasiassa pakoillut kaikkea. En vain Livin, Evangelinen ja sirkuksen tuomaa lävistävää surua, vaan myös elämää ennen sirkusta. Se kaikki istui vaativana rinnallani ja odotti tulevansa kuulluksi.
Minä palasin juurilleni, asetuin asumaan taloon, jonka laillinen perijä olin vanhempieni poismenon jälkeen. Se kuului minulle, ja se oli odottanut minua yli kymmenen vuotta. Talo oli suuri ja äänetön, sen pitkillä tummilla käytävillä tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Saatoin miltei kuulla aviomieheni lempeät tuhahdukset ja aamuisin kääntyvän sanomalehden rapinan. Öisin heräsin lapseni itkuun.
Sirkus tuntui unelta. Joltakin, jota ei ollut koskaan tapahtunut. Jahtasimme mainetta ja hirviöitä, elimme elämää, jota tavallinen kansa ei koskaan elänyt. Oli kuin olisin hetken saanut nauttia kauniista, pehmeästä unesta, joka hiljalleen hiipui pois kuten sen aina pitkin. Se elämä ei ollut sellaista, johon olisin saanut kiintyä. Pakoreitti, jota en itse valinnut, oli sittenkin minulle rakas. Huomasin, etten pystynyt ajattelemaan sirkusta. Kun näin mitä tahansa siihen viittaavaa, käänsin katseeni pois. Halusin antaa sen painua pinnan alle. Unohtua. Tähdetkään eivät loistaneet ikuisesti, ne paloivat hehkuvina loppuun ja katosivat.
Elämä oli potkinut minut takaisin hämärään nuolemaan haavojani. Niitä, jotka eivät tuntuneet koskaan parantuvan. En tahtonut palata enää seurapiireihin, vaikka sain satunnaisia kutsuja juhliin. Käväisin niissä vain kääntymässä, kerroin hämmästeleville sirkuselämästä ja sen traagisesta päätöksestä. He tahtoivat vain ruokailla kärsimykselläni, he janosivat draamaa. En tahtonut antaa sitä heille. Olin heille pelkkä sirkuseläin häkissä. Joku, jota tuijotella ja osoitella. Poikkeava.
En tahtonut sellaista elämää, mutta kauhukseni ymmärsin, että ei ollut enää olemassa elämää, jonka tahdoin. Tai oli, haudattuna syvälle sisälleni. Liv. Kaiken keskellä hän kirveli kuin arpeutumaton haava. Hän oli matkassamme niin vähän aikaa, ja silti tuntui kuin elämä hänen rinnallaan olisi ollut kokonaan oma elämänsä.
Ja silti, kaikki se kipu ja syyllisyys kuvotti niin paljon, että sen kohtaaminen tuntui lähes mahdottomalta. Liv itse oli opettanut minua kohtaamaan itseni ja tunteeni, mutta kuinka käsitellä jotakin sellaista? Jo kaksikymmentävuotias tuntui minulle nuorelta, jo ikäero kahden aikuisen välillä oli miltei mahdoton kuilu minulle ylitettäväksi. Mutta kuusitoista. Lapsi, jonka olin vetänyt mukaan perverssiin sotkuuni. Sellaisena itseni näin. Likaisena, vanhana ämmänä, joka oli houkutellut nuoren tytön koskemaan itseään. Minua kuvotti. Niin paljon, että se miltei peitti alleen sen kaikkein kipeimmän: minulla oli ikävä Liviä.
Niin suunnaton ikävä, että kun vihdoin suostuin myöntämään sen itselleni, en pystynyt nukkumaan öisin. Pyörittelin mielessäni kaikkea, mitä hän oli minulle ollut. Hänen laventelinvärisiä suortuviaan, keijukaisen kasvojaan ja siroja, pieniä rintojaan, joihin koskeminen sai minut sekoamaan. Hänen rentoa, kypsää olemustaan ja sanojaan, joihin tein aina turvani.
Rakastin häntä.
Yhä edelleen. Sietämättömästi. Olin antanut hänen paeta ja kadota maailmalta, vaikka rakastin häntä ja tahdoin suojella häntä kaikelta, myös itseltäni. Olin ajatellut, että olisi minulta kypsin ja paras ratkaisu olla pilaamatta hänen elämäänsä enää. Hän oli nuori enkä voinut ottaa omatunnolleni sitä, että satuttaisin häntä. Samalla ymmärsin, että minä olin jo tehnyt niin. Päästin hänet pois. Mutta minne hän olisi muka mennyt? Nuori tyttö väärennetyillä papereilla? Tiesin, että tanssin ovet eivät avautuisi niiden kerran sulkeuduttua. Ei Livillä ollut perhettä eikä kotia. Hän oli orpo ja hänellä oli vain sirkus.
Niistä tajuamisista seurannut kauhu peittosi kaiken alleen. Oli kulunut kaksi vuotta sirkuksen lopusta ja Evangelinen kuolemasta. Livin lähdöstä. Olin antanut hänen olla kaksi vuotta omillaan, eikä minulla ollut käsitystäkään siitä, oliko hän ylipäätään hengissä. Hän oli kadonnut, en ollut kuullut hänestä mitään. Vaikka omatuntoni ei sallisi minun tuskin koskaan palata hänen syleilyynsä, oli minun vastuuni selvittää, missä hän oli ja miten hän voi. Kauhu siitä, ettei hän olisi enää elossa, oli pahempaa kuin mikään minua koskaan koskettanut syyllisyys. Jos Liv ei enää eläisi, en voisi jatkaa kituuttavaa, merkityksetöntä elämääni. En enää ikinä. Sitä en pystyisi antamaan itselleni anteeksi, en sen kaiken jälkeen.
Minä etsin häntä kaikkialta. Kohtasin vanhoja sirkustuttuja, kyselin heiltä ympäri Eurooppaa, missä Liv on, mutta kukaan ei tiennyt. Kauhu oli lamaannuttaa minut täysin, mutta tiesin, etten saanut jäädä paikoilleni. Jos Liv oli yhä hengissä, minun oli pakko löytää hänet.
Lopulta ymmärsin. Oli vain yksi vaihtoehto. Paikka, josta olimme hänet noukkineet. Kulttuuritalo Norjassa. Livin ensimmäinen koti koko maailmassa, se paikka, jossa hän rakasti eniten olla. Palasin juurille, rukoilin kaikkia tahoja, että hän löytyisi sieltä.
Tutut kadut tuoksuivat yhä esitystä edeltävältä odotukselta ja joltakin makealta, jota en enää tunnistanut. Vuodet olivat muuttaneet paikkaa vain hivenen, vain sen verran, ettei se tuntunut enää samalta. Mutta ei mikään tuntunut enää samalta, elämä sirkuksen jälkeen ei ollut ennallaan.
Olin aikeissa astua sisään, etsiä ihmisiä, jotka osaisivat kertoa minulle kyllä, jos Liv olisi käynyt siellä. Tarvitsin johtolankaa, mitä tahansa, jolla saavuttaa hänet vielä. Hänen oli oltava elossa, aivan pakosti, en suostunut muuhun ilman, että olisin romahtanut. En ollut koskaan ollut vähääkään toiveikas tai optimistinen ihminen, käsittelin kaikkea järjellisellä harmaudella, mutta ei se toivoa ollut, pelkkää syyllisyyttä vain. Lohduttoman rakkauden värittämää syyllisyyttä siitä, että ainoa rakkauteni olisi hengetön minun vuokseni. Sellaista taakkaa en pystynyt ottamaan, joten en ajatellut sitä, vaikka tiesin sen olevan todennäköisempää kuin mikään muu. Siihen realismini ei taipunut. Sitä vaihtoehtoa en voinut kohdata.
En päässyt sisälle asti. Kiersin talon takaa, kuulin klassista musiikkia sisältä. Esitys oli käynnissä, sen soinnut kiertelivät rakennusta. Rintaani pisti. Liv rakasti tätä kappaletta. Silloin minä näin sen. Pienen olennon, joka oli suojannut kehonsa valtavalla hupullisella viitalla. Erotin pilkahduksen likaisia, vaaleanruskeita hiuksia.
Hän oli hädin tuskin tunnistettavissa. Hän nojasi seinään, vaikka minusta se näytti enemmän siltä kuin hän olisi nojannut sisältä kiirivään musiikkiin, antanut sen kannatella. Erotin hänen kasvonsa ja kaulansa. Hän oli sairaalloinen ja riutunut. Hänen poskensa eivät ennen koskaan olleet lommoilla, mutta nyt ne olivat. Silmät seisoivat suurina päässä, niiden ympärykset olivat rähmäiset ja punertavat. Suupielissä oli punaisia haavaumia ja paakkuja, joiden alkuperästä en ollut varma. Hän oli sairas. Hän näytti ja haisi sairaalta, sen tunsi kauas. Ja hän oli järkyttävän laiha, luut törröttivät ilkeän näköisinä kaulasta. Hän näytti siltä, ettei ollut aikoihin saanut syödäkseen. Ohuet hiukset liimautuivat rasvaisina poskille, niiden päissä oli vielä pieni aavistus laventelista.
Minä sorruin täysin. Hän tunnisti minut heti. Järki lakkasi merkitsemästä mitään, kun näin hänet. Oli kuin kaikki muu maailmassa olisi haihtunut. Näin vain hänet ja tunsin kaiken, mitä voi tuntea. Putosin polvilleni ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Me itkimme molemmat, ihan vain itkimme, hajosimme siinä toisiimme ja kaikkeen välillämme. Hän oli liian heiveröinen edes pitämään minusta kiinni, hänen kätensä tärisivät.
”Olga… Voi, Olga…”
Hänen kaunis äänensä. Niin hento ja kipeä, karheampi kuin ennen. Rutistin lujempaa. Tiesin, etten jättäisi häntä enää koskaan. En ikinä. En voisi koskaan päästää irti. Itkin hänen nuhjuiseen viittaansa, kunnes kyyneliä ei enää tullut. Minua ei kiinnostanut, vaikka koko maailma olisi katsellut, hän oli siinä, vihdoin siinä minua vasten, ja hän tarvitsi minua enemmän kuin koskaan. Oli niin paljon muutakin kuin suunnaton rakkaus, jota tunsin häntä kohtaan. Kaikki tämä kipeä ja arka ja intiimi, jolle ihmisillä ei ole sanoja.
Kohtasin hänen silmänsä. En voinut valehdella itselleni, hän näytti hirvittävältä. Minun ei tarvinnut kysyä, miksi hän oli siinä. Ymmärsin jo. Hän oli pudonnut yhteiskunnan laidalta toiselle puolelle.
Liv nyökkäsi kohti suuntaa, josta musiikki kaikui ulos.
”Minä tulin tänne, koska en tarvinnut muuta”, hän kuiskasi. ”Halusin vain kuulla musiikin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti