Luottamus

 (Osa Kajon ja Iltan ihmis-AU:ta)

Viimeajat ovat kuluneet tiiviissä perhemyllerryksessä. Juhannus, yhteisiä iltapäiviä ja kesäsuunnitelmia. Olemme Kajon kanssa ottaneet jokaisen saatavilla olevan hetken itsellemme. Juhannus on yksi parhaista muistoistani hänen kanssaan, sillä nyt, kun siskomme tietää meistä, tuntuu, että voimme hengittää perhetapaamisissa edes hivenen vapaammin. Kajo on aivan mahdoton, hän tahtoisi koko ajan olla kiusaamassa ja koettelemassa onneamme. Häntä ei tunnu kiinnostavan, että voisimme todella jäädä kiinni. Hän antaa minun suudella kaulansa mustelmille ja kikattaa seuraavana päivänä onnessaan, aivan kuin emme olisi vaarassa laisinkaan. Hän selittää nauraen isällemme uudesta kumppanistaan, sillä hänen käytöksensä on jo kauan sitten antanut tunteet ilmi. Kajo on vilkuillut minua hymyillen ja isämme on hyväuskoisesti kysynyt, tiedänkö minäkin kyseisen kumppanin. Kyllä, Ilta on tavannut hänet. Isäpappaa käy sääliksi, hän on hyvä ihminen ja me aivan kohtuuttomia siinä, miten pitkälle voimme juttuamme venyttää.

En voi kieltää, etteikö se olisi kaiken ydin. Reunalla leikkiminen. Me teemme sitä jatkuvasti, kaikkialla, kaikkien seurassa. Kaikki varastetut, nopeat suudelmat ja vitsit ja merkitykselliset katseet. Kaikki se on meidän omaamme.

Kajo tuntuu olevan kaikesta kokoajan niin kovin innoissaan. Hän on eloisa ja oma nauravainen itsensä, ja sellaisena häntä rakastan. On ihanaa katsella, kuinka hän uppoutuu tekemiseen kuin tekemiseen. Hän tuntuu rakastavan meitä siinä missä minäkin, ja sen uskominen tuntuu yhä edelleen mahdottomalta. Sen, että on olemassa tämä maailma, jossa sain sen, mitä halusin.

Sen sisäistäminen on lähes mahdotonta. Kajo tekee hyvää työtä sen todistamiseksi, hän on ihanampi kuin koskaan, mutta silti on hetkiä, kun vain katson hänen lävitseen enkä ymmärrä, että tämä tapahtuu tässä ja nyt. Minulle.

Eräänä iltana tiedän Kajon jääneen työporukkansa kanssa läheiseen baariin. Olen antanut Kajolle niin paljon siimaa kuin mahdollista, en tahdo enää koskaan tuntea sitä, mitä tunsin meidän ollessamme teini-ikäisiä. Kajo ei ole omaisuuttani, hän on rakas, oma ihmisensä. On luotettava siihen hyvään, joka välillämme kukoistaa. Kajon rakastaminen on opettanut minulle paljon luottamuksesta. On olemassa kaunista ja hyvää, joka pysyy. Aitoa onnea, jota ei tarvitse sulkea lasipurkkiin ja katsoa, kuinka se tukehtuu.

Olen päättänyt mennä nukkumaan ja antaa Kajon tulla rauhassa ajallaan kotiin, kun kuulen oven käyvän. Työkassi putoaa eteiseen, askeleet kiihdyttävät keittiöön. Kuulen kilinää. Jotain menee rikki. Löydän keittiöstä Kajon polvillaan sormet lasinsiruja haromassa. Kasvot nykivät, kohtaus on jo miltei vireillään.

”Kajo! Hei, mikä hätänä?”

”...nna… anteeksi…”

”Sshsh, ei hätää, hei… Ei hätää. Sattuiko jotain? Hei, voi rakas älä koske siihen lasiin… Ssh ei hätää, isoveli on tässä. Rakas. Mitä tapahtui?”

Kajo katsoo minua suoraan silmiin, toinen silmäluomi nykii, silmän on hankala pysyä auki. Silitän poskea, yritän kertoa hänen keholleen, että hätää ei ole, hermosto voi jo hellittää.

”Anna anteeksi”, hän sopertaa niin kauhuissaan, että sitä tuskin saa selvää. ”Anteeksi… anteeksi…”

”Mitä oikein tapahtui? Minä en voi auttaa, jos et kerro…”

”Anteeksi. En halunnut sitä. En vain voinut kieltäytyä… S-se vain… luoja Ilta anna anteeksi, se vain tapahtui, tiedän miltä tämä kuulostaa, saat lyödä minua, oikeastaan toivon sitä, ole kiltti ja lyö minua, minä ansaitsen sen…”

Vasta silloin ymmärrän, mitä on tapahtunut. Kavahdan tahtomattanikin kauemmas ja vihaan, että pystyn reagoimaan niin, vaikka hän on hysteerisessä tilassa.

”Sinä… sinä olit siis jonkun muun kanssa? Kuinka pitkälle se meni?”

En erota hänen sanojaan, hän on kauttaaltaan hysteerinen ja hakkaa jo päätään kädellään. En voi estää häntä. Saatan nähdä itseni ulkopuolelta ja kuvotun siitä, mitä näen. En tee mitään, vaikka hän hajoaa täydellisesti.

”En… emme harrastaneet seksiä”, erotan lopulta kituvien sanojen joukosta. ”Anteeksi… anteeksi anteeksi anteeksi…”

Nousen ylös lattialta. Puristan käsiäni keittiötasoa vasten ja hengitän raskaasti. Viha ei laannu, vaikka tiedän, ettei sillä ole mitään oikeutta tulla nyt. Tartun lähimpään lautaseen ja paiskaan sen seinään. Kilahdus saa Kajon uikuttamaan, ja siitä tiedän, että hän on hädin tuskin kiinni todellisuudessa. Kilahdus ei riitä. Paiskaan toisen lautasen. Lasin. Toisen. Kolmannen. Lopulta vain huudan vasten seinää niin, että tunnen, kuinka kyynelten aalto kiskaisee minut mukanaan. Lyhistyn istumaan enkä kykene menemään lähemmäs Kajoa, vaikka tiedän, että hän tarvitsee minua nyt.

Ei nyt. 

Ei nyt, kun olen vihdoin tuudittautunut siihen, että hän on viimein minun. Vuosien taistelu on ohi. Enää ei tarvitse tumpata tupakkaa ranteeseen ja polttaa sytkärillä jalkapohjaa rangaistakseni itseäni typeristä tunteistani. Hän on ollut tässä, silittänyt ja suudellut. Minun ei tarvitse omistaa häntä, olen voinut vain luottaa.

Ja nyt.

Hänen silmänsä ovat jo alkaneet muljahdella. Keho tärisee holtittomasti, pää nytkähtää välillä niin, että pelkään hänen satuttavan itsensä. Riehumiseni on vain pahentanut sitä, ja yhtäkkiä näen vain hänet, en sitä, mitä on tapahtunut. En omaa raivoani ja pelkoani vaan ainoastaan rakkaimman pikkuveljeni, joka hajoaa, jos en tee jotain.

Menen hänen luokseen, kiedon käteni hänen ympärilleen niin, että hän ei pääse huitaisemaan itseään. Hän tärisee yhä, hänen kehonsa pettää hänet tällaisena hetkenä. Suru, joka koko olemukseni täyttää, lävistää minut kauttaaltaan. Olen antanut hänen tilanteensa tulla näin pahaksi. Vuosia hän on pitänyt kaikkea minulta piilossa, ja vasta nyt ymmärrän, miten sinnikkäästi hän on onnistunut peittämään oman tilansa. Traumat ja kuormitus ovat vääntäneet hänestä tämän. Kaiken sen kuplivan naurun ja innokkuuden takana on aina ollut tämä. Rutistan häntä kaikella hellyydelläni ja yritän vain pitää hänen tempoilevan kehonsa aisoissa.

Sitä kestää hieman yli tunti. Kun Kajo vihdoin makaa hervottomana sylissäni, suukotan häntä päälaelle ja yritän pidellä häntä istuma-asennossa.

”Ei oikeasti ole hätää. Anna sinä minulle anteeksi.”

”Minä menin siihen mukaan, suutelin sitä miestä takaisin, olen niin pahoillani… Annoin hänen kuljettaa käsiään kehollani… Anteeksi anteeksi…”

”Sinä tarvitset ammattiapua. Tuollainen kohtaus… se voi olla vaarallinen. Ja muutenkin. Sinun pitää oppia olemaan miellyttämättä muita. Tuo on ihan hengenvaarallista.”

”T-tämä on minulle ihan tavallista…”

”Sitä suuremmalla syyllä! Se ei missään nimessä saisi olla. Kajo. Me hankimme sinulle apua.”

”Anna minulle anteeksi… Tiedän, ettei se auta mitään ja tämä on pelkkää selittelyä, mutta en halunnut tehdä sitä…”

”Rakas, en tarvitse anteeksipyyntöä. Tarvitsen sen, että me haemme sinulle apua, tilanteesi on riistäytynyt käsistä. Olen pahoillani, etten huomannut aikaisemmin. Minun olisi pitänyt.”

”Tämä on pahin mahdollinen asia, jonka voin tehdä sinulle… Tiedän, miten paljon se satuttaa. Kaiken kokemasi jälkeen.”

”Ssh, me voimme käydä rakentavan keskustelun tästä myöhemmin. Pystyn kyllä asettamaan tunteeni hetkeksi syrjään, meidän täytyy saada sinut nyt kuntoon.”

Kannan Kajon kylpyhuoneeseen ja putsaan hänen kasvonsa. Riisumme yhteistuumin sekä hänet että minut. Sängyssä kyyneleet tulevat väkisinkin, en saa niitä kauemmas. Kietoudun aivan kiinni Kajoon, hän hengittää jo rauhallisesti minua vasten. Miten jokin voikaan saada kaikki nämä tunteet irti minusta.

”Kajo, minä rakastan sinua niin paljon”, kuiskaan vasten hänen tukkaansa. ”Ei ole mitään hätää. Me selviämme tästäkin.”

”Minäkin rakastan sinua”, hän sanoo ja kurottaa suukottamaan minua.

Rakastan häntä vain enemmän nyt, kun vihdoin näen, miten vuodet ovat repineet häntä palasiksi. Osa siitä kaikesta on takuulla myös minun aiheuttamaani, hänen on täytynyt tuntea valtavaa syyllisyyttä. Minun hauraan pienen veljeni. Painan hänet rintaani vasten ja itken.