Sirkus oli aina hänen ideansa. Ennen mitään muuta se oli hänen ideansa. Niin minä haluan ajatella yhä edelleen. Se oli hän, vanhin ystäväni, joka hautoi ideaa jo vuosia ennen sen toteutusta. Voisi sanoa, että ajatus sirkuksesta on paljon vanhempi kuin itse sirkus, sillä minusta tuntuu, että hän ajatteli sitä jo pitkään ennen kuin ymmärsi tehneensä niin.
Meidän sirkuksemme täyttää kolmetoista vuotta. Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin vierastan ajatusta ”meidän” sirkuksestamme, sillä minun silmissäni sirkus on aina ennen kaikkea hänen. Viktorin, vanhimman ystäväni. Hän on matkakumppanini tällä loputtomalla kierroksella, jota teemme halki maailman sirkuksinemme. Kaikista kohtaamistani olennoista Viktor on se, joka on hievahtamatta pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Meidän historiamme on pitkä, enkä mielelläni muistele kaikkia sen yksityiskohtia ellei minun ole pakko.
Sen sijaan minä muistan yhä elävästi sen päivän, kun Viktor kertoi minulle sirkuksesta ensimmäistä kertaa. Olin silloin vielä nuori neito, jolla oli kuulas iho ja vuoden vanha pieni tytär sekä aviomies, jolla oli karheat kädet, mutta lempeät silmät. Silloin olin perehdyttänyt Viktoria seurapiirejen saloihin jo kokonaisen talven. Hänet suorastaan nieltiin niissä piireissä. Niin neidot kuin herratkin rakastivat häntä, hänen sulavia sanojaan ja säkenöivää olemustaan. He tiesivät heti, että Viktorissa oli jotakin, jota meissä muissa ei ollut. Minä nauroin Viktorille, että hänen kannattaisi pitää varansa, tai etenkin seurapiirien neidot keksisivät hänelle tekemistä silmän välttäessä. Viktoria se ei tuntunut haittaavan, hän nautti huomiosta jo silloin. Siksi en ollut yllättynyt, kun hän ensimmäistä kertaa otti sirkuksen kanssani puheeksi.
”Olga. Minä haluan perustaa kanssasi sirkuksen.”
Hän sanoi sen niin vain, kuin sanoilla ei olisi vähäisintäkään painoa hänen suussaan. Minä taisin naurahtaa. Olen jälkikäteen ajatellut sen niin, ja se hävettää minua; minä olin valmis nauramaan hänen unelmilleen. En ole antanut sitä itselleni anteeksi, omaa nuorta, mistään ymmärtämätöntä olemustani.
”Sirkuksen?” Muistan kuulostaneeni epäuskoiselta. Ääneni antoi asenteeni ilmi. En ottanut häntä tosissani.
”Sirkuksen.” Viktorin äänessä ei ollut hiventäkään epäilystä. Hän oli niin tosissaan kuin voi olla, sen kuuli hänen äänensävystään ja näki hänen eleistään. Vielä nykyäänkin muistan, miltä hän silloin näytti. Järkkymättömältä. Intohimoiselta. Sellainen hän on aina ollut.
”Minä tahdon perustaa kanssasi sirkuksen. Ajattelet varmasti, miten se on mahdollista näissä piireissä; sirkushan on rahvaan huvia.”
Sitä minä ajattelin.
”Oletko koskaan ajatellut, millaista se olisi, jos se olisikin kohdistettu pelkästään ylimystölle?”
En ollut. Minä en silloin ajatellut sellaisia asioita. Minä harvoin ajattelin mitään niinä vuosina.
”Minä tahdon luoda korkeakulttuuria.”
Muistan epäilleeni ja hämmästelleeni, mutta ilme Viktorin kasvoilla kertoi minulle tarpeeksi. Hän oli epäilemättä tosissaan, sen näki hänestä kauas, ja olin oppinut tuntemaan hänet jo riittävän hyvin ymmärtääkseni, ettei mikään voisi enää tulla hänen ja suunnitelmien väliin. Nyt, kolmetoista vuotta myöhemmin tiedän, että juuri se piirre tekee Viktorista Viktorin. Sellainen hän oli jo silloin, ja sellaisena hän on pysynyt. Kun hänen silmissään alkaa kiiltää, väliin ei ole menemistä.
Silloin näin kiillon hänen silmissään ensimmäisen kerran. Se muutti kaiken hänessä. Hänen ryhtinsä, tapansa seistä ja jopa puhua. Hänen puheensa oli varmempaa ja intohimoisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Se kiihko, joka sanoista tihkui, miltei säikähdytti minut, sillä en ollut koskaan aiemmin kohdannut vastaavaa. Seurapiireissä ei oltu sellaisia. Keskustelut pitivät tietyn linjan, eikä siitä poikettu. Jos poikettiin, se tiedettiin, eikä niistä ympyröistä voinut jäädä pois kuin kerran. Toisia mahdollisuuksia ei annettu.
Täysin vakavissaan Viktor kertoi minulle ideasta, joka hänen aivoituksissaan oli sinä talvena syntynyt. Ajatus sirkuksesta oli kuulemma vain ilmestynyt hänelle hänen eläessään seurapiirielämää ja tutustuessaan siihen, miten ihmiset meidän ympyröissämme puhuivat taiteesta. Mies, joka ilmestyi piireihin tyhjästä, ymmärsi niitä paremmin kuin ihmiset itse. Sekin omalla tavallaan huvitti minua jo silloin. Sellaista elämä oli; sitä tuli sokeaksi sille, miten eli.
Minä kyseenalaistin ääneen, miten Viktor koskaan aikoi saada tärkeänä itseään pitävät piirit omaksumaan rahvaanomaisena pidetyn sirkuksen. Viktor vain hymyili, hän oli visiossaan niin varma, ettei epäilyni hetkauttanut häntä suuntaan tai toiseen.
”Katsos, Olga, taide palvelee monia tarkoituksia. Silti, minun kokemukseni mukaan, ihmiset etsivät siitä jotakin sanatonta ainesta. Merkityksiä. Samaistumispintaa. Se on pelkkää sanahelinää, jos minulta kysytään. Todellinen syy on jokin abstraktimpi. Voitko sinä todella sanallistaa sitä, mikä sinua taiteessa puhuttelee? Ei kukaan voi, sanat tottelevat meitä vain tiettyyn pisteeseen saakka. Se, mitä tapahtuu sanojen toisella puolella, ei voikaan kielellistyä. Ja se, ystäväni, mitä sanojen toisella puolella tapahtuu, on tismalleen se, mitä minä tahdon ihmisille antaa.”
Ironisesti minä menin sanattomaksi. Se taisi huvittaa Viktoria, en muista varmaksi. Minuakin olisi huvittanut, jos olisin ollut hänen asemassaan. Hänen varmuudestaan ei ollut epäilystäkään.
”Minä tahdon antaa ihmisille jotakin, jota he eivät unohda. Korkeakulttuuria niille, jotka ovat valmiita ottamaan sen vastaan. Esiintyjiä, joissa on jotakin muutakin kuin taitoa. Taito ei merkitse mitään. Sitä voi kehittää itsensä vaikka kuinka taitavaksi tekniikaltaan, mutta tekniikka on yhtä tyhjän kanssa. Siitä puuttuu sielu.”
Minusta tuntuu, että silloin minä aloin vihdoin nähdä Viktorin kokonaisena. Kun hän puhui sillä tavalla.
”Sen minä haluan ihmisille antaa. Ei mitään toissijaista, ei mitään unohdettavaa. Vähempään minä en suostu. Ja minä haluan sinut mukaan, ystäväni. Kenenkään muun kanssa minä en tahdo luoda jotakin, joka menee syvimpään ytimeeni. Sen on oltava sinä.”
Minä, nuori ja vaatimaton kun olin, taisin vastata jotakin täysin merkityksetöntä. Olin niin avoimen häkeltynyt Viktorin purkauksen edessä, etten kyennyt sanomaan mitään, mikä olisi tarkoittanut jotakin. En kieltäytynyt, mutten antanut lupaustakaan. Minä olin kaksikymmentäkolmevuotias, perheenäiti ja vaimo. Minä en ollut joku, joka saattoi hylätä perheensä ja juosta tyhjästä ilmestyneen miehen perässä sirkukseen. Sellaisena se olisi nähty; meidät olisi niputettu yhteen, vaikka meitä ei sitonut yhteen mikään ruumiillinen sen puoleen kuin romanttinenkaan. Meidän yhteytemme oli jotakin syvempää. Verellä sinetöity.
Siitä hetkestä kului vielä kolme vuotta ennen kuin me perustimme sirkuksen. Se tuntuu kokonaan toiselta elämältä. Se, mikä minut ajoi pisteeseen, jossa saatoin lähteä Viktorin kanssa kiertämään maailmaa ja kehittämään sirkusta, valvottaa minua yhä joka yö, jonka yritän nukkua. Minun rakas onni onnettomuudessani. Elämäni kipeimmät muistot. Niitä minä en ajattele nyt.
Nyt minä ajattelen tätä pientä hetkeä, jolloin ystäväni väläytti minulle palasen todellisesta olemuksestaan ja toivoi, että jakaisin sen hänen kanssaan. Olen vasta vuosia myöhemmin ymmärtänyt, että sinä päivänä minun elämäni alkoi. Viktor kutsui minua ulos kuorestani, ja hänen sanansa jäivät kytemään ajatuksiini tiedostamattani. Kun vihdoin annoin niille luvan sytyttää kipinän, syntyi palo, joka lämmittää minua vielä tänäkin päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti