Kaiken pitäisi olla valmiina viimeisenä iltana ennen esitystä. Kenraaliharjoitukset sujuvat väliaikaisosallistujien osalta mallikkaasti, he jaksavat tehdä parhaansa, koska tietävät, että heidän täällä pysymisensä on siitä kiinni. Amadeus tekee aina parhaansa, tänään hänen liikkeissään on erityistä kuumeisuutta. En voi olla ajattelematta, mitä hän paljasti menneisyydestään. Minun rakas ystäväni on aina laittanut kaikkensa peliin.
Liv on ilmiömäinen. En saa silmiäni irti hänen taipuvasta selästään ja eleganteista käsistään. Hän on upea, ja samaa tuntuu ajattelevan Olga, joka räpäyttää tuskin kertaakaan silmiään Livin esityksen aikana.
Ja sitten.
Minun kallis tähteni, joka ei tarvitse lavalle muuta kuin äänensä. Hän kävelee lavalle ilman esiintymisasuaan ja pudistaa päätään. Veri suonissani jäätyy ritisten.
”Eva. Mitä?”
”Minä en aio esiintyä.”
”Mitä?”
”En niillä lauluilla, joita kirjoitit.”
Olen kiitollinen siitä, etten ole nyt lavalla hänen kanssaan. En tahtoisi muiden näkevän, millaiseksi meidän riitamme äityvät. Nostan käteni ylös.
”Kaikki muut voivat poistua.”
Olga vilkaisee minua sivusilmällä. En tee elettäkään pyytääkseni häneltä mitään. Tuijotan Evangelinea päästä varpaisiin.
En nouse lavalle hänen vierelleen. Minun ei tarvitse olla hänen yläpuolellaan voidakseni käydä tämän keskustelun.
”Päätit sitten nöyryyttää minua kaikkien edessä.”
”Minä sanoin sinulle sata kertaa, että minä en esiinny näillä kappaleilla.”
”Ja minä sanoin, että tätä sinulta halutaan. Herkkyyttä, romantiikkaa ja eleettömyyttä.”
”En naura typeriä rakkauslauluja!”
”Eivät ne ole rakkauslauluja! Kaikki on sinun tulkinnastasi kiinni!”
Evangelinen silmissä säkenöi.
”Ja missä sinun esiintymisasusi on? Olga on uurastanut sen parissa kuukausia!”
Evangeline siristää silmiään.
”Miksi sinä teet tämän nyt? Helvetin diiva, luuletko, että tämä pyörii sinun ympärilläsi?”
Sanani saavat hänet nauramaan.
”Muru, sinä taidat olla ainut, jonka mielestä tämä homma pyörii minun ympärilläni. Minä en esiinny näillä lauluilla, et voi pakottaa minua esiintymään.”
”Ihmiset tulevat sinun vuoksesi. Et voi tehdä tätä nyt.”
”Kuuntele nyt itseäsi.”
Evangeline kävelee rauhassa portaat alas vierelleni. Hänen ilmeensä on jälleen se sama, jolla hän katsoo minua, kun on varma olevansa oikeassa.
”Sinä et näe ketään muuta”, Evangeline sanoo päästessään lähemmäs. ”Et ketään tai mitään muuta. Sinua ei kiinnosta, mitä kenellekään muulle tässä sirkuksessa tapahtuu. Pakotat kaikki paiskimaan aivan helvetisti töitä, mutta katsot heidän esityksiensä läpi kuin ne kaikki kalpenisivat minun rinnallani.”
”Mutta niinhän ne tekevät.”
”Älä nosta minua jalustalle!”
”Sinä olet upeinta tässä maailmassa.”
”Minä en ole sinun omaisuuttasi! En ole esine, jota esitellä maailmalle! Olen ihminen, ja kuulun itselleni, vain itselleni!”
Evangelinen ääni kohoaa huudoksi, hänen katseessaan säkenöi.
”Etkö itse näe, miten epäreilu sinusta on tullut kaikkia muita kohtaan?”
”Onko se sinusta epäreilua, että tunnustan sinun taitosi?”
”Jumalauta! En tarkoita sitä! Minun ei varmasti tarvitse vääntää tätä sinulle rautalangasta.”
”Ei tarvitsekaan. Tämä keskustelu on täysin absurdi.”
”Lakkaa käyttäytymästä kuin kaikki muut olisivat pelkkää täytettä sirkukseen. Vaadit heiltä täydellisyyttä, mutta et pidä heitä missään arvossa.”
”Hah, oletpa tekopyhä. Aivan kuin sinä välittäisit. Sinä tahdot vain, että en vahingossakaan kuvittele omistavani sinua. Rakas, sinä et säkenöisi kenenkään muun rinnalla. Vain minä osaan tuoda loistosi esiin.”
Evangelinen käsi iskeytyy poskeeni. En tee elettäkään lyödäkseni häntä takaisin.
”Jos erehdyt hetkeksikin kuvittelemaan, että minä palan sinua varten, et näe minua enää koskaan.”
”Siitä vain. Jos sinä luulet voivasi tulla onnelliseksi kenenkään muun rinnalla, anna mennä.”
”Onnelliseksi?” Evangeline nauraa korkealta ja pitkään. ”Sitäkö sinä kuvittelet minun tavoittelevan? Onni ei kiinnosta minua vähääkään. Minä tahdon palaa.”
Hän sanoo sen sellaisella voimalla, että tiedän hänen tarkoittavan sitä. Koko kehoani kihelmöi. Hän todella on kauneinta tässä maailmassa.
”Minä tahdon vain palaa. En välitä, vaikka se polttaisi minut tuhkaksi. Se on ainoa tapa, jolla haluan olla olemassa”, Evangeline jatkaa. Joka sanalla tiedän rakastavani häntä enemmän kuin mitään, ja kiskaisen hänet ranteesta rintaani vasten.
”Eva…”
”En välitä onnesta. Voin elää ilman sinua, olen vain valinnut sinut. En ole omasi. En koskaan.”
”Tiedän sen.”
”Mutta et sisäistä.”
”Rakastan sinua enemmän kuin mitään tässä maailmassa.”
Evangelinen silmät siristyvät. Sitten hän vetää minut niskasta suudelmaan. Painaudumme lavaa vasten, annamme käsiemme kiertää toistemme kehoja kuumeisina. Evangeline ei ole päästää minua irti, hukun hänen suudelmaansa, annan hänen tehdä tämän minulle kerta toisensa jälkeen.
Kun kauempaa kuuluu rasahdus, maltan vain vaivoin irrottautua Evangelinesta. Adrenaliini sykkii kehossani, kun vetäydyn aavistuksen taaemmas ja katson tulijaa silmiin. Amadeuksen ilme on kireä, suunsa pelkkä viiva.
”Tulin vain ilmoittamaan, että päivällinen on katettu ulos, jos te riidaltanne maltatte saapua paikalle”, Amadeus kertoo ja kääntyy saman tien kannoillaan ympäri ja kävelee pois teltasta. Jään tuijottamaan hänen peräänsä.
”No ollaanpa sitä äkäisiä”, huokaan.
”Ainahan hän on”, Evangeline hymähtää ja suoristaa asunsa etumusta.
Muistelen Amadeuksen traumaa ja päätän sivuuttaa miehen oikukkaan käytöksen. Käännyn tuijottamaan Evangelinea vielä hetkeksi. Nainen on maailman kaunein. Kaikki tunteet risteilevät kehossani, kun katson häntä. Hän tekee minut hulluksi, minut, joka en ole edes ihminen.
”Eva.”
”Mmh?”
”Me emme voi mennä takaisin muiden luo ennen kuin tämä on selvitetty.”
”Minä olen tosissani, en aio laulaa niitä lauluja.”
”Et voi mennä uudelle kaudelle vanhoilla, enkä minä yhdessä yössä voi niin useaa laulua tehdä.”
”Yritä.”
”Et tarkoita tuota.”
”En laula niitä.”
”Eva, joskus minä tahtoisin hakata sinut hajalle.”
”Samat sanat, rakkaani.”
”Rakastan ja jumaloin sinua niin paljon, että tahdon kuristaa sinut hengiltä.”
Vien käteni hänen kurkulleen vain testatakseni, miten hän reagoi. Evangeline hymyilee kuin eleeni sekä huvittaisi että kiihottaisi häntä. Puristan kovempaa. Hänen silmänsä painuvat mielihyvästä kiinni. Päästän irti.
”Vitun hullu”, Evangeline nauraa. ”Jos meitä ei odotettaisi, panisin sinua tässä ja nyt.”
Yritän mennä lähemmäs, mutta Evangeline nostaa kätensä.
”Ei, ei nyt. Väliaikaisesiintyjät ovat illastamassa myös.”
”Mitä me teemme tämän laulutilanteen kanssa? Kompromissin?”
”Sinäkö tekisit kompromissin? Älä uneksi.”
”Minä en pysty luomaan riittävää määrää lauluja yhdessä yössä.”
”Luo edes yksi tarpeeksi hyvä.”
”Eva, tämä on naurettavaa.”
”Sinä olet naurettava. Sanot aina, että olen sinun muusasi ja tähtesi ja rakkautesi, mutta et koskaan kuuntele minua. En ole laululintusi, et voi laittaa minua häkkiin. Jos yrität, niin minä tapan sinut.”
”Tässä ei ole mitään järkeä.”
”Sinä et vain tahdo nöyrtyä.”
”En helvetissä, koska tämä on täysin tarpeetonta! Kai sinä ymmärrät, että sävellys ja sanat eivät ole ainoat, mitä pitää tehdä? Hitto, Eva, ei tällainen käy.”
”Sinä sanot aina, ettei mikään ole mahdotonta. Ole hyvä ja tee minulle laulu, joka kuulostaa ja näyttää minulta. En suostu kuvottaviin rakkauslauluihisi, yleisö ei tahdo kuulla sellaisia. Minä en ole sellainen. En suostu edustamaan sitä. Tämä on loppuun käsitelty.”
Evangeline kävelee ohitseni ja poistuu teltasta. Hetken koko kehossani salamoi. Hän tekee tämän minulle jälleen, ja minä annan hänen. Minulla ei ole varastossa yhtä ainutta sellaista kappaletta, josta voisi kehittää mitään. Ei kukaan tee valmiita lauluja yhdessä yössä, ja Evangeline tietää, etten voi sietää mitään keskeneräistä. En kestä sitä, että joudun laittamaan lavalle jotakin, jota en ole todennut täydelliseksi. Sellaista häpeää en ole valmis kestämään.
Kokoan itseni nopeasti. Millainen taiteellinen johtaja antaa taiteilijansa nöyryyttää itseään tällä tavalla? Kävelen selkä suorana takaisin, tahdon tämän näyttävän vain pariskunnan riidalta, vaikka vihaan sitäkin. Tässä ei ole kyse parisuhteesta. Me olemme kaksi liekkiä, jotka polttavat vielä joskus toisensa hengiltä.
Pöytä on katettu ulos leirialueen sisäpihalle. Yö on viileä, mutta kesän armahtama. Muut ovat ripustaneet pöydän vierestä kasvavaan puuhun kauniita, lempeitä valoja. Pöytä notkuu kukka-asetelmia ja ruokaa, kaikki on henkeäsalpaavan kaunista ja lämmintä. Annan itseni hetkeksi unohtaa välikohtauksen ja se, miten pitkä yöstä tulisi. Laulu. Mistä minä taion laulun?
Aloitamme alkukeitolla ja jatkamme rauhassa muihin ruokiin. Keskittymiseni on täysin toisaalla, vaikka kykenen ylläpitämään rooliani vieraiden esiintyjien läsnäollessa. Osallistun reippaaseen keskusteluun, kun yhtäkkiä Evangelinesta lähtee korkea älähdys ja hän hätkähtää taaemmas pöydästä.
Evangeline sylkee jotakin kämmenelleen. Huulesta vuotaa verta. Hetken näen pelkkää punaista. Minun tähteni, jonka äänellä muutetaan maailmoja, vuotaa suustaan verta. Evangeline tuijottaa silmät suurina veren tahrimaa kättään. Kaikki muu sumenee ympäriltä. En pysty hengittämään. En muista enää riitaamme, en sitä, että Evangeline tahtoo minun tekevän hänelle uuden kappaleen. Näen vain veren.
”Lasinpala”, Evangeline kuiskaa. Hänen äänensä toimii yhä. Jokin kylmä juoksee koko kehoni läpi.
Pöydän ympäriltä kohoaa kauhistuneita hengähdyksiä. Olga nousee ylös ja tarkastelee lasinpalaa tyynen rauhallisena. Sitten hän kääntyy Evangelinen lautasen puoleen, sekoittaa ruokaa ja nostaa sen keskeltä toisen, aiempaa pienemmän ja terävämmän lasinpalan. Se olisi voinut tappaa hänet. Tai mykistää.
Kun ymmärrän, mitä on tapahtunut, minusta pakenee huuto, jota en tunnista inhimilliseksi. Likistyn kiinni tuoliini ja huudan.
”Viktor… Ei hätää. Se osui vain huuleeni.”
”Joku halusi tätä! Joku täällä tahtoo, ettet enää koskaan laula!”
Totuus on lausuttu ääneen. Hiljaisuus on raskas. Olgan silmät ovat suuret ja täynnä järkytystä. Kukaan pöydässä ei liiku. Katseeni kiertää esiintyjiä, mutta edes väliaikaisten katseista ei pysty lukemaan mitään muuta kuin syvää järkytystä ja kauhua.
”Joku teistä tahtoo tuhota meidän tähtemme ja sitä myötä meidän koko sirkuksemme”, jatkan. Koko olemukseni on tulessa, en ole koskaan tuntenut mitään tällaista. Tuijotan Evangelinea enkä pysty edes koskettamaan häntä. Olga kaivaa käsilaukustaan ensiaputarpeita ja ryhtyy puhdistamaan Evangelinen veristä huulta. En pysty ajattelemaan sitä, miten vähällä olemme selvinneet. Näen vain haavoittuneen Evangelinen.
”Viktor… Mitään pahaa ei ehtinyt tapahtua”, Evangeline sanoo äänellä, joka tarkoittaa, että tästä puhuttaisiin myöhemmin kahden kesken. Mutta minä en tahdo lopettaa. Minun tähteäni on uhattu suoraan.
”Ymmärrättekö te, miten vakavaa tämä on? Tämä on suora sodanjulistus.”
”Viktor.” Puhuja on Olga.
Olga tulee lähemmäs, tarttuu minua ranteesta. Kiskaisen käteni kauemmas.
”Ei, Olga, tätä sinä et minulle järkeistä.”
”Tilannetaju, Viktor. Ei nyt.”
”Huomenna on ensimmäinen esitys! Ja minun tähteni yritetään mykistää!”
”Tästä puhutaan vielä. Mutta ei nyt.”
”Jos koskaan saan tietää, kuka tämän takana on, minä t –”
”Viktor.”
Olgan ääni on ehdoton. Hänen vihreissä silmissään säkenöi. En katso ketään muuta, en edes Evangelinea. Nousen pöydästä sanaakaan sanomatta ja kävelen telttaani. Minun tähteäni on uhattu. Joku meistä haluaa tätä. En pysty katsomaan ketään samalla tavalla tämän jälkeen.
Evangelinen sanat kieppuvat päässäni. Sinä et näe ketään muuta. Senkö takia tämä tapahtuu? Onko joku yksinkertaisesti niin kateellinen, että tahtoo Evangelinen pois tieltään? Saan väristyksiä. En pysty epäilemään ketään suoraan. En Liviä, vaikka en tunne häntä, en väliaikaisia esiintyjiä, koska he eivät jää joka tapauksessakaan. En Amadeusta, vaikka hän onkin katkera. Enkä ikinä Olgaa.
Päässäni suhisee. Haistan veren edelleen. Jos minä jotakin ymmärrän, niin sen, että Evangelinen laulua en voi menettää. Kaiken muun voin, mutta sitä en koskaan. Istuudun pianon ääreen, adrenaliini juoksee suonissani. Pelottaa. Värisyttää. Annan sormieni tapailla koskettimia, päästää ulos ne vimmaiset soinnut, jotka sydämelläni on laulettavanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti