Kun pääsemme Venäjälle vaunuinemme, tiedän, että edessäni olisi vielä suuri henkilökohtainen valinta. Me emme ole millään saada leirintäpaikkaa. Sana hirviöhyökkäyksestä on levinnyt, ja meitä kohdellaan kuin kiertolaisia. Emme saa virallista leiripaikkaa mistään, täällä päin hirviöpolitiikka on tiukentunut sitten viime kerran. Ymmärrän sen. Venäjä on maa, josta hirviöt ovat lähtöisin. Täällä niistä on kerrottu tarinoita äidiltä tyttärelle jo vuosikymmeniä. Venäjän kaltaisissa maissa naisetkin oppivat sellaista, mitä Olga oppi äidiltään. Ajattelen sitä usein – sitä, että on äitejä, jotka kertovat tyttärilleen miten hirviö sinetöidään. Toiset opettavat kutomaan ja toiset kylvämään. Täällä mikään ei mene niin.
Koska emme saa vuokrattua leirintäaluetta, joudumme yöpymään vaunuissamme metsäpolulla. Olemme tottuneet tähän, elämään tien päällä, mutta se saa minut tuntemaan oloni kunniattomaksi. Elämä varjoissa on kuten elämäni ennen. Metsässä kiiluvia silmiä, aamuyössä kosteita oksia ja lehtiä.
En ole keskustellut Evangelinen kanssa, olimme molemmat oikeassa. Emme me osaa keskustella toistemme kanssa. Me seilaamme edes takaisin, joka suuntaan, emme koskaan kohtaa toisiamme todella.
Istun vaununi kynnyksellä ja tuijotan yöhön. Yö tuijottaa takaisin.
”Viktor.”
Säpsähdän, kun näen Olgan kävelevän lähemmäs öljylamppu valonaan. Valo piirtää lehdille muodot ja saa muun metsän näyttämään entistäkin mustemmalta. Ihmisen aistein kaikki on niin paljon pelkistetympää.
”Saanko liittyä seuraan?”
Taputan tilaa vieressäni. Olga istuutuu huokaisten ja jättää lampun viereemme.
”Helvetti, miten vaikeaa tästä tuli.”
”Sanos muuta. Olemme aikataulusta myöhässä. Meidän pitäisi olla jo rekrytoimassa väliaikaisia esiintyjiä. Onneksi esitykset ovat sentään paketissa.”
”Niin, koska sinä teit niin hyvää työtä ympäri vuoden.”
”Niin teet sinäkin. En koskaan kiitä sinua tarpeeksi.”
”Viktor.”
”Niin?”
”Minä olen rakastunut.”
Hätkähdän. Ilme Olgan kasvoilla kertoo kaiken. Paljas, avoin.
”Liviinkö?”
Hän nyökkää. En ole tainnut koskaan nähdä Olgaa näin paljaana.
”Olen ollut alusta asti.” Olga naurahtaa. ”Kuvittele, Viktor. Minä, joka olen aina paennut kaikkia mahdollisia tunteita, rakastuin tällä tavalla. Tunne pakotti minut polvilleen.”
Huomaan hymyileväni. Se on ensimmäinen aito hymy pitkään aikaan.
”Miltä sinusta nyt tuntuu? Oletko sinä onnellinen?”
”Pitäisihän sinun jo tuntea minut niin hyvin, että tiedät. Ei se noin mene.”
”Anteeksi. Halusin vain olettaa, että olisit kyennyt käsittelemään asioita. Pystytkö sinä kertomaan Liville sellaisia seikkoja, joita et ole kertonut edes minulle?”
”Vähitellen. Se vaatii aikaa.”
”Olen sinusta ylpeä.”
”Ja se toinen kysymys.”
”Hmm?”
”Onnellisuus. Minusta tuntuu, että…” Olga huokaa syvään. ”Minusta tuntuu, että minä en osaa olla onnellinen. En ymmärrä, miksi se on niin, mutta en vain osaa.”
Nielaisen. Ajattelen Evangelinea, joka pakenee minulta kerta toisensa jälkeen. Itseäni, joka en vain osaa hillitä mitään siitä, mitä tunnen. Olen tullut niin ihmisen kaltaiseksi, että se pelottaa minua. Kun olen heidän joukossaan, en tunne enää kuilua minun ja heidän välillä. Ennen kuin ymmärränkään, olen alkanut itkeä.
Olga hivuttaa kättään lähemmäs. Tartun siihen sanomatta ensin mitään. Vedän vain syvään henkeä. Olen antanut itseni unohtaa, että minulla on tällainen ystävä. Se on aina ollut Olga, joka on kulkenut rinnallani.
”Me alamme olla väsyneitä”, hän huokaa, ”kumpikin meistä.”
”Sanos muuta.”
”Osaammekohan me kumpikaan todella olla onnellisia?”
Pudistan päätäni.
”En tiedä. Anteeksi.”
”Viktor. Saanko kysyä jotain?”
Nyökkään.
”Voiko etäisyyttä kahden ihmisen välillä todella koskaan saada katoamaan?”
Tuijotan häntä. Hänen kauniita kasvojaan, vihreitä silmiään ja kasvoja kehystäviä punaisia hiuksiaan. Hän on niin kaunis, ja niin loputtoman onneton, että se saa minut herkistymään.
”Olga…”
”Tiedän. Eivät ihmiset yleensä mieti sellaista. Mutta se… se on aina piinannut minua. Muistan ajatelleeni sitä, kun katsoin tytärtäni. Se pieni niska… ne pienet kädet. Jalat, jotka olivat vasta oppineet kantamaan. Vaikka pidin häntä sylissä, vaikka hän oli oma lapseni, en päässyt sen lähemmäs. En vain päässyt.”
Olga vääntyy sykkyrälle.
”Miten sen etäisyyden saa kurottua umpeen? Kaikki ihmiset… niin kaukana.”
”Olga rakas.”
Vien käden hänen harteilleen. Olga painautuu minua vasten, kerrankin hän osaa tehdä niin. Kenties rakastaminen on saanut hänet sellaiseksi; herkemmäksi ja avoimemmaksi kaikelle. Minun silmissäni on yhä kyyneliä. Hetken me vain nojaamme toisiamme vasten, värjöttelemme lampun valaisemassa keilassa.
”En tiedä”, kuiskaan pienellä äänellä. ”Olen pahoillani. En tiedä.”
”Onko se sinulle samanlaista? Anteeksi, että kysyn näin suoraan.”
”Saat aina kysyä. Iloitsen siitä, että osoitat kiinnostusta.” Huokaan syvään. ”On ja ei ole. Olen alkanut viimeaikoina tuntea itseni enemmän ihmiseksi kuin miksikään muuksi, ja se pelottaa minua. Mutta…”
Ajattelen Evangelinea. Kaunista, ihmeellistä Evangelinea. Rakastan häntä kuin kaukaista taivaankappaletta, jonka valoa voi ihailla vain hetken ennen kuin se on poissa.
”Minä ja Evangeline palamme liian kirkkaalla liekillä kumpikin. On hetkiä, jolloin tunnen, että hän on sietämättömän kaukana minusta. Etenkin, kun hän on lavalla. Silloin hän on vain itsensä oma, enkä voi sietää sitä. Kai jokaisen pitäisi olla itsensä oma, minussa on jotakin vikaa, kun haluan imeä hänet itseeni kuin osan minusta.”
”Ei, minä ymmärrän kyllä. Sen saavuttaminen tuntuu olevan mahdollista… täydellisen yhteyden.”
”Haluaisitko sinäkin sitä? Livin kanssa?”
Olga nyökkää. Pienesti, lähes ujosti.
”Mutta en tahdo omistaa häntä. Hän ei ole minun eikä hänen tarvitsekaan olla. Tahdon vain tuntea olevani niin yhtä hänen kanssaan kuin mahdollista.”
Huokaan syvään.
”Osaisinpa minäkin ajatella noin. Minä taidan todella tahtoa pohjimmiltani vain omistaa Evan. Joskus haluaisin vain sulkea hänet häkkiin kuten linnun. Mutta eihän lintu silloin laulaisi.”
”Viktor…”
”Tiedän. Se ei kuulosta hyvältä.”
”Minä kyllä ymmärrän, miksi ajattelet niin. Moni tuntuu ajattelevan.”
”Ei Eva minun vuokseni laula. Ei ole koskaan laulanutkaan.”
”Haluaisitko, että niin olisi?”
Haluaisin. Koko sisimpäni huutaa sitä, että hän tekisi asioita vain minun vuokseni. Kaikki se herkkä ja kaunis hänessä, joka on aina koskettanut minua syvästi; tahdon sen olevan vain minulle. Eikä se ole mahdollista. En saisi ajatella niin.
”Se on asia, joka sinun täytyy taistella itsesi kanssa.”
”Tiedän sen. Joskus vihaan itseäni, kun ajattelen niin.”
”Älä. Sille ei ole mitään tarvetta. Se ei kehitä mitään.”
”Olga.”
”Niin?”
”Minä tiesin alusta alkaen, että sinä rakastuisit Liviin. Sen näki teistä heti.”
”Livistäkin?” Olga sipaisee hiuksiaan. Hän ei koskaan tee niin. Ele on keino peittää hermostus ja jännitys, joka hänen olemuksestaan säteilee.
”Ehdottomasti myös hänestä. Toki en tunne häntä samalla tavalla yhtä pitkältä ajalta kuin tunnen sinut, mutta hänestä näki, että hän haastoi sinua. Hän hakeutui seuraasi alituisesti ja tuntui puhuvan sinulle eri tavalla kuin me muut.”
Hymy Olgan huulilla on suloisen häkeltynyt. Hän tuntuu nuorelta tytöltä ollessaan tällainen. Se lämmittää rintaani.
”Sellainen hän on. Rakastan sitä hänessä. Rakastan häntä…” Olga painaa päänsä alas. Erotan varjon hänen piirteissään. ”On tavattoman pelottavaa rakastua tämän ikäisenä. Naiseen. Ja niin nuoreen naiseen.”
”Olga, sinä et ole niin vanha.”
”Kolmekymmentäkahdeksan.”
”Silti.”
En koskaan ole pysähtynyt kunnolla ajattelemaan sitä, miten pitkä minun ja Olgan ystävyys todella on. Hän oli päälle parikymppinen perheenäiti, kun hän pelasti minut metsässä ihmismuotoon. Se paikka ei ole loputtoman kaukana täältä. Minulla on tunne, että meistä kumpikaan ei tahdo palata sinne. Siellä on kartano, jossa Olga perheineen asui. Nieleskelen.
”Olen koko ikäni kieltänyt sen, kuka olen”, Olga huokaa. ”Pidän naisista.”
”Tiedän sen.”
”Kumman?”
”No, molemmat, oikeastaan. Kieltämisen nyt ainakin. Naisiakin aavistelin.”
”Näkikö sen minusta? En jaksa enää edes yllättyä, minua on näemmä sittenkin helppoa lukea.”
”Tietyssä mielessä kyllä. Mikään tunne ei koskaan livahda ulos tuolta sinun kauniista päästäsi, mutta olen hiljalleen vuosien varrella oppinut lukemaan sinua.”
”Minä olen haudannut seksuaalisuuteni syvälle.”
”En kieltämättä olisi ikinä tullut ajatelleeksi asiaa ellei Liv olisi ilmestynyt kuvioihin.”
”Olen niin rakastunut, että se pelottaa. Onko se aina näin väkevää? Miksei kukaan koskaan kertonut, että se on tällaista?”
Olgan äänessä on häivähdys aitoa hätää.
”Entä, jos en kestä tätä? Syyllisyyteni on valtava. Tuntuu kuin olisin vietellyt paljon itseäni nuoremman väkisin rinnalleni.”
”Hei, kuules nyt. Me kävimme tämän keskustelun jo silloin, kun sinä näit, mitä aloin vuosien mittaan tuntemaan Evaa kohtaan. Liv on aikuinen nuori nainen, et ole tekemässä mitään väärää. Muistat varmasti, että olemme keskustelleet tästä. Sinä kaikista ihmisistä olet maailman harkitsevaisin ja vastuullisin. Tiedän kyllä, millaista syyllisyyttä se voi aiheuttaa, mutta vannon, että kaikki on hyvin.”
”Entä, jos hän kasvaa kieroon?”
”Hän ei ole mikään viisitoistavuotias. Hän on aikuinen, joka on elänyt tätä elämää ja muodostanut omat näkemyksensä. Tiedät kyllä, miten lujatahtoinen Liv osaa olla.”
”Mutta…”
”Olga. Sinulla on paljon käsiteltävää jo oman elämäsi ja seksuaalisuutesi kanssa. Livin iästä ei kannata huolehtia. Vannon, että kaikki on hyvin. Et tee mitään väärää.”
Syvä huokaus.
”Minä taidan mennä hänen luokseen. Toivon, että hän nukkuu jo.”
”Ei takuulla nuku, kun et ole hänen vierellään…”
”Viktor, me emme ole teini-ikäisiä, voit säästää lempeän vinoilusi jollekin toiselle.”
”Anna minä nyt kerrankin. Kun sinulla vihdoin on jotain, josta kiusata!”
”Olet ihan kakara.”
”Niin olenkin.”
”Hyvä, että tiedostat.”
”Olga.”
”Niin?”
”Olen onnellinen puolestasi.” Hymyilen. Huokaisen. ”Ja minä aion lopettaa omieni puolustamisen ja pelastamisen.”
Olgan koko keho jännittyy.
”Mitä?”
Hän on aikeissa istua takaisin alas, kun pudistan päätäni.
”Olen harkinnut asiaa pitkään. Me emme pääse hirviötapaturman vuoksi minnekään täällä, ja se hankaloittaa joka ikistä suunnitelmaamme.”
”Ei hirviöiden pelastaminen siihen vaikuta.”
”Ei vaikutakaan, mutta…” Nielaisen. ”Olga. Ne eivät enää pidä minua kaltaisenaan.”
”Se ei haitannut sinua aiemmin.”
”Se haittaa minua nyt.”
Olga harkitsee hetken.
”Voidaanko puhua tästä myöhemmin? Olen liian väsynyt ajattelemaan. Sitä paitsi meidän todella pitää saada sirkuksen asiat rullaamaan ensin. Tarvitsemme leirintäalueen ja reippaasti aikaa etsiä sopivia väliaikaisia esiintyjiä.”
”Tiedän, tiedän”, huokaan. ”Mene vain, palataan tähän toiste. Nuku hyvin, Olga.”
Surumielinen hymy käväisee Olgan huulilla.
”Sinä myös, Viktor.”
Tuijotan vielä hetken sakeaan pimeyteen. Olga vie valonsa pois, hetken kaikki on miellyttävän äänetöntä ja pimeää. Metsä ei puhu mitään. Kaikki yössä kaiuttaa vain omaa oloani. Vedän syvään henkeä.
En mene Evangelinen viereen nukkumaan. Koputan Amadeuksen vaunuun ja päädyn hänen kylkeensä kiinni. Olen siinä aina siihen asti, kunnes aamun ensimmäiset säteet sirottuvat ikkunasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti