Evangeline istuu sylissäni ja selailee tekemiäni luonnoksia tulevista esitysasuista. Olga on jo ryhtynyt toimeen, hän tekee aina uskomatonta jälkeä asujen kanssa. Vain Liville ei ole suunnitelmia, ei esityksen eikä minkään muunkaan suhteen. Hän on yllättäen löytynyt helmi, joka sopeutuisi takuulla joukkoomme ajan kanssa.
”Milloin Liv sanoi voivansa liittyä pysyvästi joukkoomme? Hitto, meidän täytyy tosissaan hommata hänelle teltta ja vaunu…”
”Hän voisi varmastikin muuttaa vaikka heti, jos hänelle olisi paikka”, mutisen ja pyörittelen Evangelinen valkeita suortuvia.
”Hänhän voi asua hetken Olgan kanssa”, Evangeline sanoo hymyä äänessään.
”Oletpa ilkeä.”
”Olen ihan tosissani!”
”Olga kuolisi.”
”Niin, hän ei kyllä mielellään jaa tilaansa.” Evangeline kiepsahtaa kaulaani ja katsoo minua pitkään. ”Vai mitä tarkoitat?”
”Et ollut juhlissa, mutta…”
”Aaaa! Taidan tietää. Olga oli tavanomaistakin vaisumpi eilen.”
”Hän on täydellisen vaikuttunut tästä tytöstä.”
”Niin olen minäkin! Liv on ihana! Miten estoton ja vapaa.”
”En tarkoittanut ihan tuota.”
Evangeline katsoo minua pitkään ja kallistaa päätään.
”Onko Olgalla kaikki hyvin?”
Pudistan päätäni.
”Ei ole koskaan ollutkaan. Mutta hän ei tahdo puhua siitä.”
Surumielisyys valtaa rakkaimpani kasvot. Hän on jumalaisen kaunis silloinkin.
”Niin. Se onnettomuus. Tiedänhän minä. Mutta ajattelin, onko tässä kenties jotain muutakin.”
Evangeline on oikeassa, ja minua hävettää, etten tiedä oikeaa vastausta. Olen kasvanut kiinni ihmismaailmaan yhdessä Olgan kanssa, mutta en silti tunne hänen ajatuksiaan ja pelkojaan, ne ovat aina olleet hänen omansa. Hän ei jaa mitään, ellei sille ole pakottavaa tarvetta.
”Mitähän Olga todella ajattelee uudesta tulokkaastamme? Hän ei ole koskaan ollut noin jäykkä”, Evangeline huokaa. ”Tiedätkö, minä kysyin häneltä ennen kuin te menitte juhliin, millaisen jäsenen hän tahtoisi joukkoomme. Hän meni lukkoon, kun kysyin hänen mielipidettään.”
Huokaisen syvään.
”Sellainen hän vain on.”
”Tekisimmekö palveluksen, jos laittaisimme Livin hetkeksi asumaan hänen kanssaan? Liv vaikuttaa niin estottomalta, että sellainen tekisi Olgalle hyvää.”
Olga ei ole koskaan ollut tällainen. Jos vain tietäisin, mikä rakkaimmalla ystävälläni on hätänä.
”Kannatan ajatusta. Ehdotan sitä hänelle. Liville takuulla käy.”
”Livin estottomuus miellyttää minua”, Evangeline hymähtää ja asettuu hajareisin syliini. Kehossani kihelmöi, kun hän on niin lähellä, ja tiedän hänen tekevän sen tahallaan. ”Amadeuskin tuntui pitävän hänestä. Livillä taitaa olla pelkästään positiivinen vaikutus meidän pieneen joukkoomme.”
”Huomasin sen myös. Odotan innolla, miten hänen energiansa meihin vaikuttaa.”
Evangeline painautuu yhä tiukemmin minua vasten, kirja on jo jätetty viereiselle pöydälle. Naisen silmät nauliutuvat minuun, ja minä tiedän, mitä niiden säihke tahtoo minulle kertoa.
*
”Olga.”
Olga on istuutunut peilipöytänsä eteen kirja sylissään. Hän erottaa minut peilistä ja kääntyy ympäri. Vielä kaikkien vuosienkin jälkeen häkellyn siitä, miten uskomattoman kaunis Olga on. Hänen silmänsä ovat hehkuvan vihreät ja hiuksensa tulenpunaiset ja kiharat. Olgan kauneus piilee siinä, ettei hän ole koskaan ajatellut itseään kauniina. Hänen vaatimattomuutensa kruunaa hänet.
”Minulla olisi ehdotus, josta et välttämättä pidä.”
Olga kohottaa kulmiaan.
”Sinulla on aika monesti ehdotuksia, joista en välttämättä pidä. Ei, en ompele uusia vaatteita, olen jo aloittanut, joten jos vaihdat suunnitelmasi kesken kaiken, saat luvan ommella ihan itse. En myöskään ehdi juuri nyt kommentoida uusinta sävellystäsi. Mitäs vielä – ei, en ole ehtinyt kontaktoida ketään uuden tytön asuinvaunusta ja teltasta. Teen sen tällä viikolla.”
”Vau, hellitä vähän”, nauran. ”Tuosta viimeisestä minä tulin puhumaan.”
”En ole ehtinyt, tässä –”
”Ei, ei mitään hätää sen kanssa. Tai siis. Niin. Minä ajattelin, että Liv voisi varmasti hetken asua sinun asuintoverinasi. Ihan hetken vain, kunnes homma hoituisi. Minun tai Amadeuksen kanssa häntä ei voi laittaa, se olisi vähän irvokasta… Ja Evangeline taas –”
”Sinä lellit Evangelinea, ymmärrän”, Olga naurahtaa.
”Hei!”
”Kyllä se käy. Hän voi asua minun kanssani.”
Olgan ilme ei värähdäkään, ja se pelottaa minua kaikkein eniten. Kaikki Liviin liittyvä on saanut hänet aina varpailleen, mutta nyt hän vain nyökkää tyynesti. Kyllä se käy? Entä hän itse? Taasko hän sysää itsensä sivuun?
”Olga…”
”Niin?”
”Oletko varma?”
”Tietenkin.”
Hänen äänessään ei ole epäilyksen häivääkään. Minun on nieltävä tämä teatteri totuutena, sillä se suojelee jotakin hänessä. On jotakin, jota Olga varjelee viimeiseen saakka; jotkin tunteet, jotka ovat niin syviä ja kipeitä, ettei niitä voi päästää hetkeksikään pintaan.
”Hän voi tulla tänne vaikka heti, teen hänelle tilaa. Ota häneen yhteyttä.”
”Selvä, jos olet varma.”
”Toki. Mutta Viktor.”
”Niin?”
”Tahdon puhua myös eräästä toisesta asiasta.”
On minun vuoroni kurtistaa kulmiani.
”Sinun todellinen muotosi. Missä kunnossa se on? Me emme ole aikoihin tavanneet ja pelastaneet kaltaisiasi, elämämme on keskittynyt sirkukseen. Miten sinä voit? Onko ihmisen ravinto todella riittänyt sinulle?”
”Olga…” Madallan ääntäni ja vilkaisen ympärilleni. Kukaan ei kuule. ”Tämä on vaarallinen puheenaihe missä tahansa.”
”Olen tosissani. Me olemme päästämässä tänne uutta jäsentä ja keskustelemassa kaikesta sirkukseen liittyvästä, mutta olen huolissani todellisesta sinusta. Miten sinä voit? Kaiken tuon alla. Miten todellinen muotosi jaksaa?”
Nielaisen. Minun ei ole ollut nälkä pitkään aikaan. En voi paeta Olgan katseen alta, hän on tässä tuhatverroin minua parempi. Hän saa minusta potkittua ulos tunteen kuin tunteen.
”Minä en totta puhuakseni ole tahtonut ajatella asiaa”, huokaan.
”Sinä näyttäydyit Liville hirviömuodossasi. Miltä se tuntui? Oliko sinulla nälkä?”
Pudistan päätäni. Olen kyennyt pakenemaan todellisen muotoni tarpeita pitkään.
”Aistitko siinä muodossa muita kaltaisiasi?”
”Aistisin ne tässäkin muodossa. Ei, pohjoismaiden hirviötilanne on tasainen, tällä alueella ei ole hirviöongelmaa. Meidän ei tarvitse ajatella tätä nyt.”
”Mutta Viktor…”
”Tiedän kyllä.”
”Vielä joskus sinun on taas nälkä. Olet kenties voinut paeta nälkääsi kolmetoista vuotta ihmisaisteihin, mutta joskus se palaa. Oletko sinä valmis siihen?”
En.
En tule koskaan olemaan valmis siihen jälleen. Olga tietää sen. Minä en tahdo ruokailla ihmisen lihalla enää koskaan. En sen jälkeen, kun olen tehnyt ihmisille korkeakulttuuria ja oppinut heidän tavoilleen. En nyt, kun olen rakastunut ihmiseen peruuttamattomasti ja villisti.
Mutta minusta ei myöskään koskaan tule ihmistä. Minä pidän ikuisesti omieni puolen, ja joskus se tarkoittaa ihmisten tappamista. Se on hinta, jonka maksan siitä, että saan leikkiä olevani ihminen.
”Viktor.”
Olgan tasainen ääni hätkähdyttää minut ajatuksistani.
”Kai sinä tiedät, että sinä et voi ylittää rajaa?”
Kallistan päätäni.
”Jos nälkä yllättää sinut, se voi yllättää sinut missä tahansa. Sinä voit olla… vaikka hänen seurassaan.”
Hätkähdän.
”En koskaan tekisi niin Evangelinelle.”
”Viktor, ystävä rakas, koita nyt muistaa, että sinä et ole ihminen. Et tule ikinä olemaan. Mistä me voimme tietää, millaisella volyymilla nälkäsi iskee, kun se kerran iskee? Et voi venyttää sitä loputtomiin.”
”Tarkoitatko, että minun pitäisi… että minä…”
”Tarkoitan, mitä tarkoitan.”
Värähdän.
”Olga, en tahdo puhua tästä nyt.”
”Hyvä on. Voit ilmoittaa Liville, että suostun hänen huonetoverikseen väliaikaisesti. Hankin hänelle oman vaunun ja teltan.”
”Olga…”
”Sittenhän meillä ei ole muuta puhuttavaa, eihän?”
Huokaan.
”Ei. Ei taida olla.”
”Hyvää illanjatkoa, Viktor.”
Kävelen ulos kirpeään öiseen ilmaan. Kesä ei ole vielä täällä, talven tuoksu leijuu yhä ilmassa. Yötaivas on tähtien täplittämä. En suostu ajattelemaan mitään, ajattelen vain äänetöntä, tyyntä yötä, joka valvoo maailmaa siitä huolimatta, että ihmiset ja hirviöt tappavat toisiaan kaikkialla. Sen totuuden painan mielestäni ja annan yötaivaan suojata minua ajatuksilta, joilla on terävät reunat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti