Tauolla yleisö pääsee käymään pihamaalla, joka on koristeltu väliaikaa varten lämpimin valoin ja pienin kojuin. En siedä turhaa tavaraa, mutta myymme väliajalla syötävää ja käsintehtyjä koriste-esineitä, asusteita ja vaatteita. En itse olisi alun perin sisällyttänyt vastaavaa toimintaa sirkukseemme, mutta ollessamme edellisen kerran Venäjällä Olga rakastui paikallisen käsityöläisen tekemiin tivolikoristeisiin. Päätimme etsiä ympäri Eurooppaa osaavien käsityöläisten taidetta myytäväksi väliajallamme. Vieraat rakastavat erilaisia posliinisia koristeita sekä tietenkin ruokaa, jota pienistä kojuistamme saa.
Yössä tuoksuu karamelliomena ja mausteinen popcorn, kun yleisö kävelee avoimen taivaan alla ja vaihtaa kiivaasti sanoja näkemästään ja kokemastaan. Minun kävelyyni heidän keskuudessaan reagoidaan kohteliain hymyin ja satunnaisin kehuin. Ihmiset ovat huomanneet Livin.
”Ensimmäisen puoliajan viimeinen esitys oli sanoinkuvaamaton! Teidän uusi esiintyjänne on lupaava uusi nimi, mistä olette hänet löytäneet?”
”Viimeisessä esityksessä oli uskomatonta tanssillista aistikkuutta!”
”Tekeekö Olga vielä kaikki esiintymisasunne?”
Tämän minä osaan. Sulaudun ihmisten joukkoon kuin yksi heistä. Rakastan keskustella heidän kanssaan. Heidät on kutsuttu tänne, hienostopiirien tarkoin valikoidut nimet. Kutsu on heille itsessään arvokas muisto kauniista illasta, me panostamme jokaiseen pieneen yksityiskohtaan paperilappusessa.
Ruokien sekoittuvassa tuoksussa ja lämpimässä illassa kukaan ei havaitse, etten ole nukkunut hetkeäkään. En pysty keskittymään kunnolla mihinkään ennen kuin Evangelinen pääesitys on ohi. Tiedän kaikkien odottavan häntä; joukossa on myös heitä, jotka saavat kutsun joka näytökseen, olimme missä tahansa. Vannoutuneet seuraajamme, jotka olivat täällä jo kolmetoista vuotta sitten, jo silloin, kun minun laululintuni ei vielä laulanut heille. He ovat perimmäisin syy tehdä tätä. Ihmiset, joiden silmät eivät koskaan kyllästy ihmeisiin.
Kun tauko on ohi ja toivotan kaikki takaisin tervetulleiksi, tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. On Evangelinen aika nousta lavalle. Evangelinen, jota on uhattu suoraan. Rakas tähteni, jolle en kyennyt tekemään laulua parhaan taitoni mukaan. Laulu ei ole valmis. Ei todellakaan. Amadeus, joka yleensä vastaa soitosta, ei ehtinyt nähdä edes nuotteja, sillä niitä ei ole. Kappaleesta ei ole mitään paperilla, ei mitään missään. Minun on luotettava Evangelineen ja hänen minuun.
Kun asetun pianon eteen, tunto hädin tuskin pysyy sormieni päissä. Olen tuntenut vastaavaa kuristavaa hermostusta edellisen kerran silloin, kun Evangeline esiteltiin yleisölle. Koko lava on musta minuun osuvaa valokeilaa lukuun ottamatta. Kehoni on jäykkä, tuijotan sormiani ja odotan Evangelinen astuvan lavalle.
Evangelinen asu on kaikista tähänastisista esiintymisasuista massiivisin ja yksityiskohtaisin. Olga on pannut parastaan jokaisen yksityiskohdan kanssa. Asu on täysin puhtaanvalkoinen. Helmiyksityiskohtia joka puolella, monta kerrosta helmiä kaulalla ja vyötäisillä roikkumassa. Vyötäisille on aseteltu valkoinen kehikko, joka ulottuu maahan saakka ja josta lähtee höyhenin koristeltu laahus asun takaosassa. Päähineessäkin on höyheniä, Evangeline on kuin ihmiseksi muuttunut joutsen siroine raajoineen ja kohotettuine katseineen.
Evangelinen läsnäolo on aina osannut hiljentää yleisön täysin. Vedän syvään henkeä ennen kuin sukellan. Pinnan alla on pimeää. On pakko uskaltaa. On pakko luottaa. Painan sormeni ensimmäisille koskettimille ja luotan meihin.
Emme ole harjoitelleet kuin kerran. Kaikkia sanoja ei ole, kaikki on kesken, mutta tätä Evangeline tuntui haluavan, puhdasta impulsiivisuutta. Minä soitan ja hän laulaa, eikä lavalla ole mitään muuta kuin me kaksi. Me täydennämme toisiamme, keskustelemme musiikin kautta, täysin sanattomasti. Laulu kasvaa, kun päätän luottaa siihen.
Evangelinen ääni on kauneinta, mitä on. Kun hän laulaa, minä ymmärrän vihdoin, miksi hän halusi tämän menevän näin. Hänen laulunsa ei ole koskaan hiomatonta, sillä se tulee hänen ytimestään, jostakin, jota ei voi tavoittaa muuten kuin kuulemalla hänen lauluaan. Puoliksi improvisoitu kappale kulkee, kuten hänen sisimpänsä sillä hetkellä haluaa.
Se on ideana äärimmäisen riskialtis. Huono suorastaan. En koskaan, ikinä tekisi näin, se on vasten kaikkea, mihin olen tässä ammatissa vuosien varrella tottunut. Kenenkään ei koskaan kannattaisi tehdä näin.
Mutta.
Kyseessä on Evangeline. Hän säkenöi, kun hänelle antaa siivet. Hän omistaa koko lavan, antaa laulunsa täyttää sen. En epäröi enää sekuntiakaan, annan esityksen löytää loppunsa omalla painollaan. Kun Evangeline päästää ilmoille viimeisen, korkean nuotin, lavan valot hiipuvat niin, että hänen höyhenin koristeltu varjonsa piirtyy lavan taakse. Hän on niin sietämättömän kaunis.
Yleisö ei ole koskaan pauhannut näin. Arvokkaat, seurapiireissä tunnetut nimet taputtavat käsiään. Osa itkee, osa vain tuijottaa häkeltyneenä Evangelinea, joka seisoo lavalla elegantisti ja ylevästi kuin kaulansa kohottanut joutsen. En nouse pianolta, en tahdo rikkoa mitään tässä hetkessä. Vasta, kun Evangeline on poissa, tunnen, miten tyhjältä lava tuntuu ilman häntä. Se on hänen. Hän omistaa sen. Evangelinen todellinen olemus tulee ilmi vain täällä, näiden valojen loistaessa, näiden ihmisten katsoessa.
Juontotaukoni tuntuu luontevalta, yleisö huutaa Evangelinen perään, kaikki menee niin oikein, että särkee. Tämä tunne, tämä korvissa humiseva adrenaliini ja huutava yleisö, on se, jonka vuoksi tätä todella tehdään.
Kehoni sykkii vielä lavan takanakin. Kun näen Evangelinen, en voi olla vetämättä häntä itseäni vasten. Hän suutelee minua koko palollaan, eikä suuteleminen ole koskaan tuntunut näin hyvältä.
”Mene”, kuiskaan vasten rakkaimpani huulia, ”he tahtovat sinut takaisin.”
Evangeline hymyilee. Hän on enemmän läsnä itsessään kuin koskaan, sillä tämä on se, kuka hän todella on. Kiihkeä ja intensiivinen. Kaunis. Polttava. Katson häntä vielä, kun hänen kipinänsä on tässä, kaikkien nähtävissä ja koettavissa. Arjessa se painuisi taas elämän alle. Vain lavalla hän on se, joksi hän on syntynyt tähän maailmaan. Evangeline suutelee minua vielä kerran ja palaa sitten takaisin lavalle.
Tämän päivän show on koko kolmetoistavuotisen uramme paras. Väliaikaiset esiintyjämme ovat energisiä ja innokkaita, ja kaikki omamme tekivät parastaan. Sirkus niittää kiitoksia myöhälle yöhön, yleisö tuntuu olevan haltioissaan. Ylpeys puristaa rintaani. Rakastan omiani niin, että sattuu.
Me juhlimme omalla porukalla vielä illalla, ja huomaan, etten enää ajattele lasinsiruja Evangelinen lautasella. En pysty uskomaan, että joku näistä ihmisistä, joihin olen päättänyt luottaa koko olemuksellani, tahtoisi satuttaa kallista tähteäni. Kun istumme kaikki saman pöydän ääressä, ymmärrän, että tässä se on – tätä olen jahdannut kaiken sen aikaa, jonka olen viettänyt ihmisten parissa. Me olemme onnistuneet. Istumme yhdessä myöhään yöhön, nauramme ja iloitsemme siitä, että olemme vihdoin saavuttaneet sen, mitä jahtaamme. Livin debyytti sujui täydellisesti, yleisö rakasti häntä. Olga ei ole saada silmiään irti hänestä, ystäväni katsoo tyttöä kuin uneksisi. Se ei voi olla pelkkä vanhemman naisen kannustava katse nuoremmalle tytölle. Olgan silmissä ei ole häivähdystäkään äidillisyyttä, Olga ei ole sellainen. Hän ei ole katsonut koskaan ketään kuten hän katsoo Liviä.
Minä ja Evangeline vetäydymme pöydästä, kun muut vielä ilakoivat. Tässä menisi koko yö, mutta me emme piittaa, me olemme kotona nyt. Kuljemme Evangelinen kanssa käsi kädessä minun telttaani, ja jo ovensuussa vedän hänet itseäni vasten ja kuljetan käteni hänen paitansa selkämyksestä sisään. Hänen ihonsa on kuuma ja se janoaa minua koskemaan itseään.
”Eva…”
”Ssh, ei puhuta. Rakastele minua.”
Hänen äänensä ei pyydä, se vaatii, ja se vetää minut yli reunan. Kaadan hänet sängylleni ja käyn hänen kimppuunsa kaikella sillä halulla, jota kehoni kantaa. Evangeline on lämmin ja notkea ja niin täynnä janoa, että tukehdun siihen. Esityksenjälkeinen adrenaliini sykkii kehoissamme, tämä kaikki on niin kaunista ja intohimoista, etten ole pysyä kiinni ruumiissani.
Seksin jälkeinen lämpö kehossani tuntuu taivaalliselta. Joka paikka on tärisevä ja arka, hänen piirtämänsä. Tuijotan Evangelinea, jonka suortuvat liimautuvat otsaan, niin kuuma hänellä on. Sipaisen hänen poskeaan.
”Eva… Eva, sinä olit täydellinen tänään.”
”Sanoinhan, että halusin uuden laulun.”
”Sinä synnytit sen. Lavalla. Yhdessä kanssani.”
”Teit hyvää työtä yöllä.”
”Minä olin raivoissani ja pelkäsin. Pelkään edelleen.”
”Viktor…”
”Niin?”
”Ymmärrätkö sinä, miksi tein tämän? Pakotin sinut tekaisemaan minulle kappaleen yhdessä yössä.”
Nyökkään. Silitän hänen hiuksiaan, hän on niin kaunis, luoja, hän on niin kaunis.
”Taide syntyy ihmisessä itsessään”, sanon hiljaa. ”Me synnytimme lopputuloksen yhdessä. Se ei ollut liian ennalta suunniteltu, liian sidottu tiettyyn olemukseen. Se syntyi siinä, mitä sinä annoit sisimmästäsi yleisölle. Siksi yleisö rakastaa sinua.”
Ja siksi minä rakastan häntä. Maailman kaunein taideteos.
”Viktor. On toinenkin asia.”
”Niin?” Suukotan häntä. ”Olen vain niin ylpeä sinusta.”
”Et enää kauan”, Evangeline naurahtaa. ”Minä laitoin itse sen lasin ateriaani.”
Minulta kestää hetki sisäistää hänen sanansa ja säpsähtää ylös. En vaivaudu edes pukemaan ylleni, tuijotan häntä järkyttyneenä enkä liikahda suuntaankaan.
”Miksi helvetissä sinä leikkisit sellaisella asialla? Mitä helvettiä, Evangeline, mitä helvettiä? Miksi sinä tekisit niin?”
”Sinä teit minulle laulun.”
”Taiteen vuoksiko siis? Mitä vittua!”
”En vain sen vuoksi. Halusin herätellä sinua.”
”Mikä sinua vaivaa!”
”Sinä et näe! Et ymmärrä ollenkaan!”
”Kerro minulle sitten!”
”Olenko minä todella vain lauluni? En osaa muuta! En ole edes itselleni mitään muuta kuin se palo, joka minussa herää eloon lavalla. Se on ainoa tapani piirtyä tähän maailmaan. Ja sinä et muuta näekään. Jos en enää laulaisi, kuka minä olisin? Kuka minä olisin…”
Evangeline vetää peiton suojakseen ja painaa pään polviinsa. Hartiat tärisevät, Evangeline itkee. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt hänen itkevän.
”Eva…” En tiedä, tunnenko hellyyttä. En tiedä kykenenkö siihen nyt, kun raivo sumentaa kaikki aistini. Istun sängynlaidalle, mutta en kosketa häntä.
”Minä en itsekään tunne itseäni. Kaikki muu hämärtyy, Viktor. Kaikki muu. Millään muulla ei ole merkitystä kuin niillä sekunneilla, joina saan päästää todellisen itseni näkyviin. Kun yleisö hurraa. En ole olemassa niiden hetkien ulkopuolella. Ja sinä palvot minua kuin lauluni olisi lahja taivaalta.”
”Mutta Eva, sinähän sanot aina, että millään muulla ei ole merkitystä.”
”Niinhän minä sanonkin, koska kaikki muu elämässä tuntuu loppujen lopuksi merkityksettömältä. Täällä viettämämme aika on kallista, rakastan elää pienellä porukallamme. Rakastan tutustua uusiin esiintyjiin. Rakastan sinua ja kanssasi olemista. Mutta luopuisin kaikesta silmänräpäyksessä, jos minun pitäisi valita sen ja esiintymisen väliltä. Se… pelottaa minua.”
Nyökkään. Minun jos kenen pitäisi ymmärtää. Ja silti minä katson häntä peläten.
”Olisitko sinä todella tahtonut päästä lauluäänestäsi?”
”En”, Evangeline itkee, ”en tietenkään, eihän minua olisi ilman sitä. Olen vain tämä taide, jota teen. Ihmiset rakastivat minua tänään. Minun pieni temppuiluni taisi tuottaa tulosta. Halusin oikeastaan vain ravistella sinua kaikella tällä. Sinä holhoat minua. Laitat minut pieneen häkkiin ja päästät vapaaksi, kun haluat esitellä minua ihmisille.”
”Sinä tiedät, ettei tuo ole totta. Me olemme tasavertaisia.”
”Miten? Miten me olemme tasavertaisia, kun sinä päätät täällä kaikesta? Minä olen diiva ja itsekäs, jos ilmaisen mieltäni. Olen valittaja ja oikukas. Voisinpa sanoa, että olen sinulle pelkkä nätti pillu, mutta kun ei tässä ole kyse edes siitä. On varmaan tosi kiinnostavaa ja eksoottista panna omaa taideinspiraatiotaan. Vittu, miten ihanaa.”
”Evangeline!”
”Toistelet nimeäni kuin se mitään auttaisi.”
”En ymmärrä.”
”Et tietenkään.”
Evangeline ristii jalkansa sirosti sängynreunalle. Kyynelsilmäisenäkin hän on niin jumalainen, että minuakin itkettää. En ymmärrä, miksi me olemme tässä.
”Jos sanoisin nyt, että rakastan sinua ja ei kaikki tämä muuta mitään, sinä nielisit sen ja kaataisit minut uudelleen sänkyyn”, Evangeline sivaltaa.
En voi kieltäytyä. Hän ei ole väärässä.
”Olen niin väsynyt.” Hän painaa päänsä. ”Niin helvetin väsynyt.”
”Minuun vai tähän kaikkeen?”
”Ihan kaikkeen.”
Haluaisin sanoa, että juurihan me harrastimme seksiä, että juuri hän esiintyi niin, ettei toista vastaavaa esitystä ole sirkuksessamme nähty. Me kaikki onnistuimme tänään niin hyvin, että tämän täytyy olla paras yksittäinen show’mme koskaan. Mutta en sano mitään.
”Sinä et ole valmis käymään tätä keskustelua, enkä minä jaksa yrittää tänään enempää”, Evangeline huokaa, ”mutta tiedä, että sen lasinsirun takana olin minä. Ehkä se tekee minusta silmissäsi jälleen oikukkaan ja heittelehtiväisen. Siinähän tekee.”
”Ev, et sinä ole enää mikään lapsi minun silmissäsi.”
”En ehkä lapsi, mutta omaisuuttasi yhtä kaikki. Sinä olet kasvattanut minua ja palvonut minua ensisekunneista lähtien. Tietenkään sinun ei ole helppoa päästää siitä kuviosta irti.”
”Et sinä ole minun.”
”En helvetissä. En ikinä. Minä kuulun vain itselleni.”
Huokaan syvään. En kykene tulemaan tänään vastaan niin paljon kuin tahtoisin.
”Eva, mennään nukkumaan.”
”Taas sinä holhoat.”
”Okei, ei sitten mennä nukkumaan. Minä ainakin menen.” Lysähdän sängylle, ja vasta silloin ymmärrän, miten uskomattoman väsynyt olen. Koko ruumistani kolottaa.
Evangeline vetää pitkään henkeä ja käpertyy sitten pieneksi kylkeeni kiinni.
”Haluatko kumminkin jäädä siihen?”
”Minua väsyttää.”
”Eva… Minä ihan tosi olin todella ylpeä sinusta tänään. Teit niin hyvin. Olen kiitollinen siitä, että päätit tehdä tämän omalla tavallasi.”
”Vai niin.”
”Tarkoitan sitä.”
Hän ryömii käsivarsieni väliin ja katsoo minua silmiin. Sitten hän painaa viipyilevän suudelman huulilleni.
”Hyvää yötä, Viktor.”
”Hyvää yötä.”
Levoton uni löytää minut heti. En ehdi ajatella kuin hetken sitä, miten lämmin Evangeline on rintaani vasten, ja miten kaukana hän todella on minusta, kaikkien sanomatta jääneiden sanojen ja hiljaisuuden päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti