Kun Liv on ollut joukossamme viikon, hänet nähdään lähes aina Olgan seurassa. Heistä voi jo alkaa puhua kaksikkona, he liikkuvat samaan tahtiin ja heidän rytminsä ovat samankaltaiset. Me kaikki muut huomaamme sen heti.
Ajatukseni ovat tiiviisti tulevassa kesäkaudessa, suunnitelmat ovat kesken emmekä ole löytäneet vielä ainuttakaan väliaikaisesiintyjää kesäkaudellemme. Meille alkaa tulla kiire.
Silti en kykene olemaan ajattelematta sitä, miten Olgan silmissä kiiltää, kun Liv on hänen kansaan. Jo viikossa Olga rentoutuu silmin nähden. Hän pystyy pitämään reaktionsa kurissa.
Kun istumme Evangelinen kanssa minun teltassani viettämässä iltaa, Evangeline ottaa sen puheeksi.
”Olga ja Liv. He tulevat todella hyvin juttuun.”
”Niin, olen iloinen siitä. Liv tuntui olevan juuri sitä, mitä hän tarvitsee nyt.”
”He näyttävät melkein siltä, että he ovat ihastuneita toisiinsa.”
Hätkähdän.
”Olgako ihastunut? Siihen en ihan heti usko. Olga ei ole sitä sorttia.”
”Minusta hänen katseessaan on selvää viehättyneisyyttä.”
”En ole kenties paras tulkitsemaan sellaista. Oletko tosissasi?”
”Olen, olen.”
”Entä Liv sitten?”
”Häntä en osaa vielä lukea. Liv tuntuu kuitenkin viihtyvän parhaiten Olgan seurassa, olethan sinä heidät nähnyt.”
”Livin puhdas intohimoisuus ja palo tuntuu tekevän hyvää Olgalle.”
”Sinun läheisin ystäväsi todella sulkeutuu täydellisesti. Olen herra sentään kasvanut sinun ja Olgan kanssa, ja silti minusta tuntuu, etten tiedä hänestä mitään.”
”Tervetuloa elämään sen kanssa…”
Huokaan syvään. En todellakaan tiedä, voisiko Olga olla kiinnostunut Livistä, saati ylipäätään naisista. Se ei joka tapauksessakaan ole minun kysyttävissäni. En ole koskaan ajatellut Olgan pitävän erityisemmin kenestäkään, mutta sen pohtiminen loukkaisi häntä. Livin saapuminen tekee hänelle joka tapauksessa hyvää, ja se riittää minulle.
Kiskaisen Evangelinen lempeästi ranteesta syliini istumaan. Hän painaa päänsä kaulalleni ja hymähtää.
”Sinä olet hermoillut yllättävän vähän aiempiin esityskausiin verrattuna. Miksi?” hän kysyy ja jää silittämään hiuksiani.
”Koska kaikki tuntuu valmiilta. Oikealta.”
”Mikään ei ole koskaan valmista.”
”En tarkoittanut niin. On kuin kaikki olisi vihdoin… hyvin. Minulla on sinut, tähtiesiintyjäni, josta moni vaikka tappaisi. Minulla on luotettava joukkio, jonka uusin jäsen on energinen ja motivoitunut ja hyvin erilainen kuin lavalla on totuttu näkemään. Minä luotan meihin.”
”Entä hirviöt?”
Säpsähdän. Joko hänkin muistuttaa minua siitä, jota minun ei juuri nyt tarvitse ajatella?
”Eva…”
”Me emme ole aikoihin pysähtyneet pelastamaan lajitovereitasi. Miksi?”
”Tällä alueella on vähän hirviönmetsästystä.”
”Vai etkö sinä vain tahdo ajatella koko asiaa?”
”Eva.”
Äänensävyni ei vakuuta häntä, hän vetäytyy katsomaan minua suoraan silmiin.
”Miksi et?”
”Koska kaikki on hyvin. Olen onnellinen. Enkö saa olla onnellinen?”
”En sanonut noin, ja tiedät sen itsekin.”
”Minä pidän ihmiselämästäni.”
”Sinä et ole ihminen.”
”Anna minun unohtaa se. Edes hetkeksi.”
”Et saa unohtaa sitä hetkeksikään, tai se koituu sinun kohtaloksesi. Mitä sirkukselle käy, jos sinä paljastut?”
”En minä paljastu.”
”Paljastut, jos annat itsesi unohtaa. Älä anna ihmiselämän viedä itseäsi. Älä unohda, kuka olet. Kenellekään ei tee hyvää unohtaa, kuka on.”
”En minä unohda. Kunpa voisinkin.”
”Älä toivo sellaista. Minäkään en ole nähnyt sinun todellista muotoasi sitten lapsuuden.”
”En tahdo sinun näkevän sitä.”
”Mikset? Se olet todellinen sinä.”
”En tahdo tehdä sinulle pahaa. Vahingossakaan.”
”Ei se siitä johdu. Sinä häpeät.”
Hänen sanansa viiltävät vasten kasvoja. Sysään hänet sylistäni ja astelen toiselle puolelle telttaa. Askelteni kiivaus paljastaa hänelle, että lähelle ei kannattaisi tulla.
”Minun häpeäni”, sihahdan hampaitteni välistä, ”on minun omani.”
”Aivan”, Evangeline sanoo terävästi. ”Kuten ylpeytesi, intohimosi ja helvetti sentään rakkautesikin. Voisit väittää vaikka tätä maailmaa omaksesi ja olla riittävän uskottava niin sanoessasi. Kuuntele nyt itseäsi. Kaikkivoipa Viktor. Kuinka sinä kuvittelet selviäväsi yksin kaikesta?”
”Tämä sirkus on minun vastuullani.”
”Siitäkö me muka puhumme?”
”Emme.”
”Sinä vedät taas ihan omia viivoja päässäsi.”
”Ja sinä puutut asioihin, jotka eivät ole sinun puututtavissasi!”
”Hyvä on, pidä häpeäsi, pidä se äläkä vaan missään nimessä kohtaa sitä!”
”Sinä et päätä, mitä minä kohtaan ja en! Sinulla ei ole aavistustakaan, millaista se on. Olla jotakin muuta kuin ihminen maailmassa, jossa kaikki valta on teillä.”
”Itketäänpä sille hetki yhdessä.”
Huitaisen kädelläni ensimmäistä käteen sattuvaa esinettä, joka putoaa räsähtäen lattialle. Tuijotan hetken jäätyneenä lattialle pudonnutta koristetta. Pienikokoinen karuselli, saatu aivan sirkuksen ensimmäisistä esityksistä innokkaalta katsojalta. Jokin sisälläni pelkistyy, kun katson koristeen irronnutta kattoa. Yksi hevonen on katkennut puoliksi, koriste lojuu monessa eri osassa lattialla.
Tavallisesti Evangeline keksisi tavan vinoilla riehumisestani, mutta nyt hän lukee ilmettäni ja kumartuu lattialle koristeen puoleen. Hän silittää palasia yksi kerrallaan.
”Me voimme korjata sen”, Evangeline sanoo hiljaa kuljettaen kättään haljenneen hevosen kyljillä. Evangeline kohottaa katseensa, hiljainen suru heijastuu hänen kasvoiltaan. Hän nousee ylös ja halaa minua tiukasti. Kiedon käteni hänen selkäänsä, kaikki on hyvin ja hän on lämmin ja elävä minua vasten.
Evangeline silittää minua hiljaa ja jättää lopulta toisen kätensä poskelleni.
”Ei ole mitään hätää”, hän kuiskaa, ja minä annan hänen sanoa niin. Annan hänen tyynnyttää sisälläni riehuvan voiman.
”Minä pelkään sitä. Oikeaa muotoani. Minä pelkään sitä itse…”
”Sinusta on tullut kuten ihmiset. Mutta ei hätää. Ei mitään hätää.”
Evangeline kietoo kätensä kaulalleni ja silittää minua korvan takaa. Koko kehossani kihelmöi. Tämä ihminen on kauneinta tässä maailmassa, ja joka kerta, kun hän on tässä, minä muistan, miten onnekas todella olen. Maailman kallein aarre on suotu syliini, ja sellaisena minä häntä kohtelisin, vaikka välillämme säkenöisi kuinka.
”Sekin pelottaa minua.”
”Ihmisyys?”
”Se, että minä olen alkanut tulla yhä vain enemmän ihmisen kaltaiseksi. Tunnen kuten ihmiset. Olen alkanut unohtaa. Minä en halua unohtaa. En saa unohtaa.” Vedän henkeä, silitän Evangelinen silkinpehmeää tukkaa. ”Sillä sekunnilla, kun unohdan, se voi kostautua. En tahdo ikinä koskaan satuttaa sinua.”
”Et sinä niin tee.”
”Se on mahdollista.”
”Jos niin joskus kävisi, minä en kantaisi kaunaa. Lähtisin mielelläni, jos se olisit sinä, joka minut raatelisi.”
”Eva. Älä sano noin.”
”Olen tosissani. Olet ainut, jonka kädestä suostun lähtemään.”
”Et sinä mihinkään lähde.”
”En lähdekään, puhun hypoteettisesti. Viktor, rakas, olen tässä. Me molemmat olemme. Ihan tässä näin.”
Evangeline painaa kätensä rinnalleni. Sille rinnalle, jonka alla sykkii ihmisen sydän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti