Käännekohtia

Kirjoitusintoni on ollut melkoisen alhaalla edellisen kuukauden, ellei jopa yli. Olen kirjoittanut aktiivisesti uusinta tarinaani Nälkää ja julkaissut täällä jo aiemmin kirjoittamaani Sudensilmiä. Nälän kanssa pääsin yli seitsemänkymmenen sivun, kun kirjoitusinspiraationi otti ja lähti. Missä lie lomailee, en tiedä, enkä ole saanut elvytettyä sitä. Epäilen tämän johtuvan siitä, että elämässäni on tapahtunut liikaa sekä hyviä että negatiivisia asioita todella lyhyessä ajassa, enkä ehdi pysyä perässä. Tämä on jättänyt omituisen tyhjyydentunteen, joka ilmenee inspiraation- ja motivaationpuutoksena kaikkea kohtaan. Ja koulullakin lienee osansa asiassa.

 

Olen ajatellut herättää uinuvan kirjoitusinspiraationi viikon mittaisella haasteella: kirjoitan joka päivä jonkin pienen tekstin annetulla aiheella. Samaan tapaan siis kuin jouluhaasteen kanssa. Yritän viikonlopun aikana kerätä itselleni aiheita, mutta minua saa toki auttaa asian kanssa! Eli jos mieleen tulee jotakin inspiroivaa sanaa tai otsikkoa, niin kommenttikenttään saa moisia heitellä. Haluan vain kirjoittaa, nyyh. Tämä on ilmeisesti se hinta, jonka luovuudesta joutuu maksamaan. Mutta inspiraatioblokinkin voi purkaa, jos antaa inspiraatiolle aikaa tulla. Yritetään!

Sudensilmät: luku 15

Luku 15: Kuolevaiset maan

Kaiken tapahtuneen jälkeen Atlasin ei olisi pitänyt olla millään tapaa yllättynyt siitä, miten Lindri häntä katsoi merkityillä silmillään. Niistä ei kuvastunut mitään, ja vaikka olisikin kuvastunut, Atlas olisi kyennyt näkemään ainoastaan punaiset ringit muuten kokonaan valkoisissa silmissä. Atlas keksi sekunnissa useitakin syitä, miksi Mercuryn pikkuveli oli tahtonut riistää ihmishengen saadakseen sellaiset silmät. Niiden voima oli yhtä suuri – kenties jopa suurempikin – kuin Atlasin omien silmien. Silmien, joita hän ei ollut koskaan tahtonut käyttää, ja joiden kaltaisen voiman saadakseen mies hänen edessään oli ollut valmis tappamaan toisen ihmisen. Uskomatonta, miten erilaiset motiivit ihmisillä oli tehdä asioita. Atlasia sekä kuvotti että pelotti se, että Lindri seisoi hänen edessään vailla pienintäkään häpeää. Hänen kasvonsa olivat komeat, mutta silmät veivät huomion pois siitä seikasta. Yhdennäköisyyttä Mercuryyn ei ollut, Lindri oli kuin maskuliinisempi ja kylmempi versio veljestään. Sellainen, joka Mercurysta olisi voinut tulla.

”No, nyt meitä on kaksi”, Memoria sanoi luoden luottavaisen hymyn Lindriin Atlasin tuijottaessa tätä kuin maanpetturia. Sanat kihelmöivät hänen sisällään, siirtyilivät verisuonissa kuin myrkky. Atlasia oksetti.

”Pohjoinen on riekaleina”, Lindri kertoi sivuuttaen täysin Memorian kommentin heidän samankaltaisuudestaan. ”Kaikki tahtovat sotaa etelää vastaan, mutta on muodostunut kaksi eri puolta. Kaksi eri tapaa haluta sotaa.”

”Pian nekin ovat sodassa keskenään”, Memoria huomautti saaden Atlasin ihmettelemään, miten nopeasti tyttö pystyi keskustelemaan normaalisti. Hän sivuutti täysin sen seikan, että Lindri oli tappanut jonkun saadakseen pistävän katseen silmiinsä.

”Todennäköisesti, ja se vasta haaskausta olisikin.” Lindri hymyili vinosti ja hivenen ilottomasti Memorialle ennen kuin vei maskin takaisin kasvoilleen. ”Olen saanut jo yhä useamman kannattamaan pahan silmien hankkimista, ja vielä useamman hankkimaan sellaiset. Mercuryn ollessa vielä sukuni vankina jopa oma perheeni kannatti pahan silmien hankkimista, mutta kun minä toteutin ajatuksen käytännössä, he käänsivät minulle selkänsä. Tekopyhää.”

”Ei, vaan järkevää”, Atlas sanoi kirien askelissaan Lindrin edelle, ”erittäin järkevää. Pohjoinen tuntuu olevan kaoottisessa tilassa. Tosissaanko täällä on suunniteltu vuosia etelän murtamista? Tosissaanko te aiotte toteuttaa sen laittomilla voimilla?” Atlas katseli ympärilleen, mutta maisema ei ollut muuttunut heidän kävelymatkallaan. Kaikkialla oli silti hallan suutelemia puita ja kuollutta maata, sinisen ja harmaan sävyt hallitsivat kaikkea. Talvi piti maata tiukassa otteessaan, ja Atlas tunsi sydämensäkin jäätyvän hitaasti.

”Minä aion tosissani toteuttaa sodan laittomilla voimilla”, Lindri kertoi vailla häpeää siitä, mitä sanoi. Hän kuulosti pikemminkin ylpeältä. ”Ja nythän minun ei tarvitse nähdä sitä vaivaa, että etsisin sinut käsiini, kun päätit tulla aivan itse. Etelä tulee nuolemaan maata jalkojemme alla, jotta saisi rakkaan sudensilmäisen lapsensa takaisin.” Lindri ei kuulostanut ilkeältä, hän kertoi asiat täysin neutraalilla äänellä peittelemättä mitään. Asiat olivat selkeästikin pysyneet hänen mielessään selkeänä suunnitelmana jo pitkään, ja jopa Atlas arvosti hänen järjestelmällisyyttään.

Atlas kuitenkin tiesi kietoneensa etelän valheeseen. Hänen perheensä oli valehdellut tiedotusvälineille jo kauan sitten hänen voimistaan vapauttaakseen poikansa sudensilmistä. Valhe maistui kitkerältä hänen kielellään, häntä pelotti päästää se ulos. Memoria seisoi aivan hänen vieressään, ja hetken mielijohteesta hän tarttui tyttöä kädestä saadakseen voimaa kertoa sekä Memorialle että Lindrille valheestaan. Memoria tiesi jo mitä, mutta hän ei tiennyt miksi.

”Etelä uskoo minun menettäneen silmieni voiman.”

Lindri pysähtyi niin rajusti, että Atlas oli törmätä hänen selkäänsä. ”Mitä?”

”Niin.” Ääni oli heikko, Atlas vihasi sitä, ja viha vain lisäsi heikkoutta. ”Ei etelä tahdo minulta enää mitään, kaikki siellä uskovat, että olen menettänyt voimani. Sudensilmäni ovat yhtä tyhjän kanssa heille.”

”Etelä on tyhmentynyt sitten sisällissodan”, Lindri huokaisi, ”että he uskovatkin tuollaista. Jos he uskoivat noin räikeän valheenkin, meidän ei liene vaikeaa saada heitä uskomaan uudelleen totuutta.”

”Aiotteko te satuttaa Atlasia?” Memoria puuttui keskusteluun tietämättä, keitä ”te” tarkalleen ottaen olivat. Pohjoinen oli pahemmin jakautunut kuin hän olisi ikinä uskonut. Sota kuitenkin yhdisti kaikkia pohjoisessa, jokainen ihmissielu tahtoi anastaa vallan etelältä. Memoriaa ahdisti, sydän tuntui lähtevän kodistaan.

”Ei meidän tarvitse”, Lindri vastasi kuulostaen aidosti lempeältä. ”Minä en pidä sellaisesta. Haluan vain varmistaa, että etelä nappaa syötin ja ryhtyy sotaan. He eivät osaa odottaa, että heillä on useita pahan silmiä vastassaan. Ensin pitää vaan saada koko pohjoinen puhaltamaan yhteen hiileen.”

Seuraavat kaksikymmentä minuuttia kuljettiin täydellisessä hiljaisuudessa. Atlas ei uskaltanut irrottaa kättään Memorian omasta, hän tarrasi siihen aina tiukemmin, kun maisemat vaihtuivat radikaalisti. Kylmän metsäalueen jälkeen tuli pieni kaupunkialue, jonka talot olivat ränsistyneempiä kuin etelän Rajakylässä. Pohjoisella ei ilmeisesti ollut suuria kyliä, sisällissodan murtamat ihmiset olivat rakentaneet pesiään minne parhaiten pystyivät täydellisen tuhon jälkeen. Tuho näkyi myös kansalaisten katseissa. Vielä vuosikymmenten jälkeenkin jokaisen vastaantulevan ilme oli lamaantunut. Alistettuja, surullisia ihmisiä. Atlas ei voinut kuvitella, että nämä ihmiset olisivat valmiita uuteen sotaan. Lindrin täytyi olla väärässä siitä, että jokainen pohjoisessa tahtoi sotaa omalla tavallaan. Pakkasen ja surun autioittamat kyläpahaset kertoivat täysin päinvastaisesta.

Uudelleen rakennettujen pienien kylien jälkeen kolmikko saapui hivenen isompaan ja huomattavasti paremmassa kunnossa olevaan kylään. Etelässä pienimmätkään kaupungit eivät olleet niin kärsineitä kuin tämä, mutta se oli pohjoisen mittapuulla loistelias kylä. Tiet olivat täynnä toreja ja innokkaina puuhastelevia kaupustelijoita, asukkailla oli resuisten kauhtanoitten sijaan pitkiä takkeja ja silinterihattuja. Tämän kylän asukkaita oli siunattu varallisuudella. Teiden sivut olivat täynnä erilaisia valoja, korkeita katulamppuja ja vanhanaikaisia kynttilöitä. Kaupunki näytti viihtyisältä.

Lindri kertoi heidän tulleen pohjoisen keskuksena pitämään kylään, Havnaan. Sen asukkaat olivat niitä, jotka päättivät pohjoisen sisäisestä politiikasta ja hoitivat kaupankäyntiä. Atlas ei voinut olla miettimättä, että Havnan oli pakko olla se kylä, josta Mercury oli lähtöisin. Se kylä, jonka asukkaat tahtoivat sotaa etelän kanssa. Sielläkään asukkaiden katseet eivät kertoneet erityisestä sodanjanosta, mutta Atlas tiesi, ettei se ollut vielä mikään todiste.

”Minne me olemme menossa?” Memoria aukaisi suunsa kuultuaan Lindrin esitelmän Havnan kylästä.

”Me menemme tapaamaan muita merkittyjä”, Lindri kertoi, ”kaikkia niitä, jotka uskovat minun ajatuksiini pahan silmistä.”

”Hienoa, ne ihmiset minä haluankin nähdä”, Memoria vastasi, eikä hänen äänestään tiennyt, oliko hän tarkoittanut lausettaan vai ei. Hän ei hetkeen sanonut mitään, katseli vain kyläkauppiaiden ja kyläläisten vilinää ja hymyili hieman. Hän puristi Atlasin kättä lujempaa aina ihmisjoukon lisääntyessä heidän ympärillään.

”Lindri”, Memoria sanoi yhtäkkiä, ”vielä yksi kysymys, ennen kuin pääsemme perille.”

Lindri nyökkäsi sen merkiksi, että Memorian olisi turvallista kysyä.

”Kenet sinä tapoit saadaksesi nuo silmät?”

Atlas irroitti kätensä Memorian omasta ja haukkoi henkeään. Hän ei voinut uskoa, että tyttö oli päättänyt tanssia veitsenterällä tällaisena hetkenä.

Lindri ei kuitenkaan reagoinut lauseeseen juuri mitenkään, hän ei kaivanut taskustaan veistä kuten Atlas oli odottanut. Sen sijaan hän avasi suunsa ja vastasi tavalla, joka sai vaimennettua keskustelun loppumatkaksi.

”Itseni”, Lindri vastasi.

Sudensilmät: luku 14

Luku 14: Usko, toivo, kuolema

Ihmismassa vyöryi sisään ovista ja ikkunoista, jokainen tahtoi vastauksia. Vanha talopahanen täyttyi ihmisistä, joita ei tahtonut sisälleen. Jokainen heistä oli keskittynyt puhujanpaikalla seisovaan keski-ikäiseen mieheen, jonka turhantärkeä katse peitti alleen jännittyneisyyden. Lindri oli ihmisten seassa nautinnollisen tietoisena siitä, ettei kukaan heistä tiennyt hänen olevan sen miehen poika, jota he olivat tulleet kuuntelemaan.

Joku yleisöstä heitti aina vähän väliä levottoman kommentin saaden edessä seisovan miehen hymyilemään yhä vain leveämmin ja epäaidommin. Lindriä huvitti isänsä tärkeilevä ilme ja viimeisen päälle valitut, uutuuttaan kiiltävät vaatteet. Puvuntakki ei ollut vanha eikä rispaantunut, siihen oli käytetty Lindrin viikon ruokaan vaaditut rahat. Aelion ei ollut köyhä suku, mutta sen varat kuluivat useammin maineen kiillottamiseen kuin hyvinvoinnin takaamiseen. Lindri oli Aelioneille vain pieni kala muiden joukossa, ja jokainen niistä kaloista jahtasi suurempaa. Se suurempi ei ollut enää heidän luonaan, se oli lähtenyt pois jo muutamia kuukausia sitten.

Isän puheen Lindri osasi ulkoa. Hän ei vaivautunut edes kuuntelemaan, vaan seurasi mieluummin yleisön reaktioita, kun heille kerrottiin siitä, miten pohjoinen oli kärvistellyt sodan jälkeen etelän siipien alla. Olisi aika hyökätä. Isän silmistä näki, miten hän tahtoi lipsauttaa joka väliin vihjeitä Mercurysta. Aelionin suvussa oli kuitenkin tiukasti kielletty puhumasta mitään Mercurysta ennen kuin poika olisi löytynyt. Ihmisten lietsominen sotaan etelää vastaan ennen Mercuryn löytymistä sen sijaan oli Aelionien pääasiallinen tavoite, ja se sai yleisön seasta poistuvan Lindrin irvistämään.

* * *

Koulu oli yhtä ränsistynyt kuin mikä tahansa muu rakennus pohjoisessa. Sisällissodan jälkeen kaikkea ei oltu voitu mitenkään korjata, ja koulut olivat yksiä niistä rakennuksista, jotka oli katsottu paremmiksi jättää ehostamatta. Lindriä rähjäisyys ei haitannut, hän piti halkeamista seinissä ja kuoleman hajusta ympärillään. Koulurakennus olisi yhtä hyvin voinut olla hylätty kuin pohjoisen nuorten käytössä.

Rakennus oli käytössä myös silloin, kun opettajat eivät olleet sen toimintaa valvomassa. Aelionin suvun päät eivät olleet ainoita, joilla oli sodan liekki rinnassaan. Lindri oli myös aloittanut oman väsytystaistelunsa halveksimansa kansan kanssa omassa koulussaan. Hän tiesi, ettei Mercury palaisi useampaan vuoteen, ja voisi aivan hyvin kylvää pohjoisen kansaan toivon sodasta etelää vastaan. Mercuryn ei tarvitsisi edes palata, sillä Lindrillä oli parempia keinoja uuteen sotaan. Pahan silmät olivat jotakin, jota jokainen saattoi itselleen hankkia lähes vaivatta, ja niiden voima oli sama kuin sudensilmillä. Lindristä oli suurta haaskausta, että jokainen pahan silmien omistaja teloitettiin, sillä niistä olisi suunnattomasti hyötyä. Sodassa kuolisi kuitenkin ihmisiä, miksei siis voinut uhrata rakkaimpiaan voimakkaiden silmien vuoksi? Palo sodasta oli niin vahva Lindrissä, ettei hän malttanut olla hymyilemättä puhuessaan kuuntelijoilleen. Hän nautti jokaisesta katseesta ajatellessaan, että pian samaisia silmiä verhoaisivat punaiset renkaat.

”Evolin kansa on luhistumassa”, Lindri aloitti tismalleen samoilla sanoilla kuin hänen isänsä oli aloittanut puheensa aiemmin päivällä, ”ja me vain katselemme sen tuhoa vierestä.” Tuntui tyydyttävältä lausua samat sanat kuin hänen suuresti halveksimansa isä, oli lähes täydellistä voida tuhota tämän tietämättään samaisten sanojen merkitys. Luoda niille kokonaan uusi, painavampi arvo. Kymmenpäinen ryhmä hänen koulunsa poikia katsoivat häntä silmät suurina, odottaen jatkoa.

”Tietoomme on tullut jo muutamia vuosia sitten, että etelässä on sudensilmäinen poika. Ja tehän tiedätte, mitä sudensilmillä saa aikaan. Mikseivät etelän asukkaat ole jo käyttäneet silmiä? Odottavatko he parasta hetkeä hyökätä, vai eivätkö he uskalla?” Lindri vastusti halua nauraa, hän piti äänensä yhä vakaana. ”Me kaikki tiedämme, etteivät he kuitenkaan aio olla käyttämättä silmiä. Kansamme on hyvin ahne, me kaikki tahdomme hyötyä meille syntyneestä voimasta, sudensilmistä. On turhaa uskoa, että etelä tahtoisi pitää rauhan verhoa yllämme enää kauaa. Sukuni odottaa –” Lindri piti pienen tauon ja sulki silmänsä. Häntä kuvotti sanoa jotakin sukunsa nimissä, mutta pakotti sanat ulos. ”Sukuni odottaa, että etelä hyökkää pohjoista vastaan sudensilmillään muutaman vuoden sisään. Mitä me teemme asialle? Emmekö mitään? Jäämmekö me odottamaan sitä, että he tulevat tuhoamaan puolemme maasta uudelleen? Katsokaa ympärillenne. Katsokaa tätä liikuntasalia, katsokaa maitamme. Kylmyys ylläpitää järjestystä, edellinen sota on turruttanut taistelutahtomme.” Lindri tiesi kuulostavansa teatraaliselta, mutta sitä hän osittain halusikin. ”Me emme halua jäädä tällaisiksi, pohjoisen on aika nousta valtaan. Ja tehän tiedätte, mitä me voimme tehdä, ettekö tiedäkin?”

Kukaan ei uskaltanut vastata, muutama poika loi toisiinsa hätääntyneitä katseita. Lindri ei epäillyt puheensa voimaa, hän ei uskonut siihen, ettei kukaan heistä ottaisi häntä tosissaan. Pian he ottaisivat, hän näyttäisi olevansa vaikutusvaltaisempi kuin sukunsa.

”Pohjoisella on vielä yksi valtti käytettävänään. Sellainen, jota kukaan etelässä ei osaa odottaa”, Lindri kertoi painaen ajatuksen Mercurysta taka-alalle, ”nimittäin pahan silmät. Vuosiin niitä ei ole käytetty, vuosiin kukaan ei ole tappanut rakkaintaan saadakseen rajattomia voimia. Miksi ei? Miksemme käyttäisi tilaisuutta? Useita satoja pahan silmiä vastaan yhdet etelän sudensilmät. Voittaisimme hetkessä.”

Lindri ei ollut lopettanut vielä, mutta saattoi jo nyt havaita pelokkaat, osin kiinnostuneet katseet nuorissa. Muutama heistä näytti aidosti kiinnostuneelta. Ne muutamat olivat sillä hetkellä hänen ainoa toivonsa saada sota kylvettyä alistettuun kansaan.

Sudensilmät: luku 13

Luku 13: Sukelletaan

Atlas ei kyennyt nousemaan pöydästä. Jokainen solu hänessä kehotti tekemään niin, mutta jokin Mercuryssa sai hänet pysymään pöydän äärellä ja vastaamaan sellaisen ihmisen katseeseen, joka oli juuri kertonut aikeestaan tappaa hänet.

”Sukumme ovat ollet vihollisia jo vuosikymmeniä, joten luonnollisesti minun sukuni on suunnitellut koko olemassaoloni ajan – ja varmasti kauemminkin – sinun tappamistasi. Sinulla on sudensilmät, Atlas, kuten minullakin. Eikö mielessäsi käy yhtäkään syytä, miksi minun sukuni tahtoisi mahdollisesti eroon sinusta?”

”Käy”, Atlas vastasi ontolla äänellä, jonka hädin tuskin tunnisti omakseen, ”mutta ei yhtäkään syytä, jonka vuoksi sinä haluaisit tappaa minut. Oletko tullut etelään asti ihan vain päästääksesi minut päiviltä? Aika huomaavaista.” Hän ei enää edes yrittänyt pitää volyymitasoaan matalalla, hän halusi ulkopuolisten kuulevan, mitä hän sanoi.

Katse Mercuryn silmissä ei ollut tulkittavissa, se oli katse useiden vuosien takaa. Atlas oli näkevinään hänen silmissään hivenen surua, osittain myös pelkoa. Se sai hänet kiinnostumaan, lievitti ajatusta siitä, että samainen mies oli hetki sitten ilmaissut tappavansa hänet.

”Sukuni tahtoisi kovasti, että minä olisin tullut tänne sen vuoksi”, Mercury sanoi pakottaen kasvoille hymyn, joka ei ollut enää aito, ”mutta jos heiltä nyt kysyttäisi, heistä olisi parempi, että olisin vielä pohjoisessa. En lähtenyt sukuni käskystä, vapautin itse itseni.”

”Vapautit? Vankiko sinä olit?”

Mercury naurahti kuivasti. ”Minä olin odottamassa parempaa aikaa, kuten he tykkäsivät sanoa. Eli kyllä, minä olin oman sukuni vanki seitsemisentoista vuotta. Vapautumisestani on nyt lähes vuosi, eivätkä he tule löytämään minua täältä. En enää edes näytä samalta pojalta, joka lähti Aelionin mailta.”

”Pakomatka siis”, Atlas nyökkäsi hyväksyvästi, ”mutta entä se tappo-osuus? Muuhun voimme palata myöhemmin, mutta tahdon tietää ennen mihinkään ryhtymistä, miksi sinä aiot minut tappaa.”

”Kateudesta”, Mercury sanoi siristäen silmiään. Hän ei tarkentanut, sillä Atlas ymmärsi. Kaksi erityistä poikaa eivät voineet kävellä samalla maalla.

”Sinä siis tulet mukaani kuitenkin? Miksi? Jos mielipiteesi muuttuvat noin nopeasti, saatat olla jo aamulla eri mieltä.”

”Minä olen pyrkinyt välttämään elämässä kaikenlaista julkisuutta, jota silmäni minulle tuovat. Halusin tasaisen ja paikallaan pysyvän elämän huomaamattomissa, halusin välttää kaikki konfliktit. Lähes jokainen osa minua huutaa, ettei tässä ole mitään järkeä.” Atlas piti pienen tauon ja hymyili tavalla, joka kertoi, että hän oli itsekin ymmällään päätöksestään. ”Ja se pieni osa, joka ei ole mukaasi lähtemistä vastaan, sattuu pitämään tavastasi hymyillä.”

Mercury ei kyennyt olemaan hymyilemättä vastaukselle. ”Hyvä, sittenhän minun tuleekin vain hymyillä sinulle usein.” Silläkin hetkellä hänen siniset huulensa kaartuivat entisestään saaden Atlasinkin vihdoin naurahtamaan aidosti.

* * *

Aamuaurinko oli sama kuin se, joka laski illalla, mutta silti Mercurysta oli kauniimpaa kirjoittaa nousevasta kuin laskevasta auringosta. Siinä oli selviytymisen makua, se antoi tekotaiteellisuuteen verhottua toivoa. Mercury eli sellaisesta.

Ja Atlas näytti niin kauniilta maatessaan sängyssä aamuauringon väriset hiukset sotkuisina kasvoilla, pitkät silmäripset ihoa koskettaen. Mercury värähti ajatuksesta, että kenties saisi koskettaa tätä, jos kaikki menisi kuten piti. Hän ei tiennyt itsekään motiiveitaan, hän oletti niiden selkeytyvän ajan kanssa. Atlasin läsnäolon piti lisätä hänen haluaan tappaa tämä, mutta joka kerta, kun kullanväriset silmät loivat häneen pitkiä katseita, hänen teki mieli tappaa enemmin itsensä.

Atlas avasi silmänsä auringon paistaessa suoraan niihin, ja hetken valo oli yhtä hänen katseensa kanssa. Mercury värähti uudelleen, ja vihasi itseään, koska teki niin.

”Huomenta, heräsit sittenkin vielä ihmisten aikoihin.”

Atlas oli aamuihmisiä, hän oli harvinaisuus, joka pystyi heti herättyään keskustelemaan tasavertaisesti. ”En nauti ajatuksesta, että sinä istut siinä tuijottamassa minua, kun nukun. Sisäinen hälytyskelloni herättää minut ja varoittaa vaarasta.”

Mercury siristi silmiään. ”Niin, ties vaikka päätän tappaa sinut jo tänään.” Pienikokoinen tyyny lennähti hänen silmäkulmaansa saaden hänet älähtämään. Sen jälkeen huoneen täytti korkea ja sointuva nauru, joka sai Atlasinkin suupielet kohoamaan.

”Heititkö aivan tosissasi minua tyynyllä?”

”Aivan yhtä tosissani kuin sinäkin suunnittelet tappavasi minut.”

”Eli erittäin tosissani.”

Lauseen oli tarkoitus pidentää Atlasin hymyä, mutta se saikin hymyn katoamaan tyystin. Atlas makasi sängyllä yhä tyynyyn nojaten, silmät tiukasti Mercuryssa. Hänen ajatuksensa tuntuivat kuitenkin olevan kaukana, liian kaukana. Mercurya korvensi sisältä.

”Välillä mietin, miksi oikeastaan edes olen täällä.”

”Koska sinä teit valinnan istuessamme Mortiesissa ja keskustellessamme siitä, mikä todellinen syy sinun etsimiseesi oli. Et varmastikaan ole unohtanut sitä keskustelua.”

”En koskaan unohda asioita, jotka järkyttävät minua.”

”Järkytänkö minä sinua yhä?”

Atlas nyökkäsi noustessaan istumaan ja haroessaan kultaisia hiuksiaan. Hän oli yhä kaunis, mutta Mercury sulki sen asian mielestään. ”Motiivisi ovat vähintäänkin arvelluttavia, joten periaatteessa kyllä, kyllä sinä järkytät minua”, Atlas sanoi nostaen kätensä kohti kattoa Mercurylle tuntemattomasta syystä, ”en voi nimittäin lakata ajattelemasta, että joku kaunis aamu sinä suutelet minua ja kuolen myrkkyysi.”

”En minä suutele sinua, ei mitään pelkoa.”

”Entä myrkytätkö minut?”

Mercury käänsi katseensa ikkunaan. Kaupunki oli jo herännyt, savua tuli piipuista ja kadulta kuului lapsien huutoja. ”En”, hän kuiskasi, ”en myrkytä.” Tietenkään ei. Myrkyttäminen oli epäinhimillistä, ei hän siten ketään tahtoisi lopettaa.

”En luota sinuun, Mercury.”

”Ei sinun tarvitsekaan, enhän minä ole kertonut sinulle vielä mitään.”

”Milloin olit ajatellut kertoa? Kahden viikon päästä? Vasta sitten, kun olet ampunut minua jokaiseen raajaan, enkä voi puolustautua?”

”Atlas!” Mercury koetti pitää äänensä tasaisena, mutta ahdistus söi järkevää ajattelua, ja hän vain sylki sanoja suustaan. ”Unohda se, mitä sanoin tappamisesta! Keskity enemmin siihen, mitä sanoin rakastumisesta ja etelän kiertämisestä.”

”En ymmärrä enää mitään.” Atlas nousi ylös ja kiskoi litteän vatsan paljastavaa paitaa alaspäin. ”Palaan huomenna kahvilaan, tämä leikki saa loppua.”

”Keskity nyt, tee se minun mielikseni, Atlas.”

”En minä tahdo tehdä mitään sinun mieliksesi. Mitä ideaa siinä olisi, kun olet verhonnut itsesi salaisuuksiin ja oletat minun olevan täysin avoin? Miksi? Jotta voisit hyökätä, kun olen avannut kaiken itsestäni?”

”Sinä olet sitten malttamaton”, Mercury huokaisi tehden sängystä tilaa myös itselleen. ”Pysy siinä, niin saat kuulla tarinan.” Hän piti katseensa tiukasti Atlasissa, hän ei halunnut hukata yhtäkään katsetta. Silmät paljastivat kaiken, olivat ne voimia omistavat Evolin kansalaisen silmät tai aivan tavallisen ihmisen silmät. Niistä näki aina syvemmälle, ja Mercury tahtoi tallentaa mieleensä kaiken Atlasista.