Sudensilmät: luku 14

Luku 14: Usko, toivo, kuolema

Ihmismassa vyöryi sisään ovista ja ikkunoista, jokainen tahtoi vastauksia. Vanha talopahanen täyttyi ihmisistä, joita ei tahtonut sisälleen. Jokainen heistä oli keskittynyt puhujanpaikalla seisovaan keski-ikäiseen mieheen, jonka turhantärkeä katse peitti alleen jännittyneisyyden. Lindri oli ihmisten seassa nautinnollisen tietoisena siitä, ettei kukaan heistä tiennyt hänen olevan sen miehen poika, jota he olivat tulleet kuuntelemaan.

Joku yleisöstä heitti aina vähän väliä levottoman kommentin saaden edessä seisovan miehen hymyilemään yhä vain leveämmin ja epäaidommin. Lindriä huvitti isänsä tärkeilevä ilme ja viimeisen päälle valitut, uutuuttaan kiiltävät vaatteet. Puvuntakki ei ollut vanha eikä rispaantunut, siihen oli käytetty Lindrin viikon ruokaan vaaditut rahat. Aelion ei ollut köyhä suku, mutta sen varat kuluivat useammin maineen kiillottamiseen kuin hyvinvoinnin takaamiseen. Lindri oli Aelioneille vain pieni kala muiden joukossa, ja jokainen niistä kaloista jahtasi suurempaa. Se suurempi ei ollut enää heidän luonaan, se oli lähtenyt pois jo muutamia kuukausia sitten.

Isän puheen Lindri osasi ulkoa. Hän ei vaivautunut edes kuuntelemaan, vaan seurasi mieluummin yleisön reaktioita, kun heille kerrottiin siitä, miten pohjoinen oli kärvistellyt sodan jälkeen etelän siipien alla. Olisi aika hyökätä. Isän silmistä näki, miten hän tahtoi lipsauttaa joka väliin vihjeitä Mercurysta. Aelionin suvussa oli kuitenkin tiukasti kielletty puhumasta mitään Mercurysta ennen kuin poika olisi löytynyt. Ihmisten lietsominen sotaan etelää vastaan ennen Mercuryn löytymistä sen sijaan oli Aelionien pääasiallinen tavoite, ja se sai yleisön seasta poistuvan Lindrin irvistämään.

* * *

Koulu oli yhtä ränsistynyt kuin mikä tahansa muu rakennus pohjoisessa. Sisällissodan jälkeen kaikkea ei oltu voitu mitenkään korjata, ja koulut olivat yksiä niistä rakennuksista, jotka oli katsottu paremmiksi jättää ehostamatta. Lindriä rähjäisyys ei haitannut, hän piti halkeamista seinissä ja kuoleman hajusta ympärillään. Koulurakennus olisi yhtä hyvin voinut olla hylätty kuin pohjoisen nuorten käytössä.

Rakennus oli käytössä myös silloin, kun opettajat eivät olleet sen toimintaa valvomassa. Aelionin suvun päät eivät olleet ainoita, joilla oli sodan liekki rinnassaan. Lindri oli myös aloittanut oman väsytystaistelunsa halveksimansa kansan kanssa omassa koulussaan. Hän tiesi, ettei Mercury palaisi useampaan vuoteen, ja voisi aivan hyvin kylvää pohjoisen kansaan toivon sodasta etelää vastaan. Mercuryn ei tarvitsisi edes palata, sillä Lindrillä oli parempia keinoja uuteen sotaan. Pahan silmät olivat jotakin, jota jokainen saattoi itselleen hankkia lähes vaivatta, ja niiden voima oli sama kuin sudensilmillä. Lindristä oli suurta haaskausta, että jokainen pahan silmien omistaja teloitettiin, sillä niistä olisi suunnattomasti hyötyä. Sodassa kuolisi kuitenkin ihmisiä, miksei siis voinut uhrata rakkaimpiaan voimakkaiden silmien vuoksi? Palo sodasta oli niin vahva Lindrissä, ettei hän malttanut olla hymyilemättä puhuessaan kuuntelijoilleen. Hän nautti jokaisesta katseesta ajatellessaan, että pian samaisia silmiä verhoaisivat punaiset renkaat.

”Evolin kansa on luhistumassa”, Lindri aloitti tismalleen samoilla sanoilla kuin hänen isänsä oli aloittanut puheensa aiemmin päivällä, ”ja me vain katselemme sen tuhoa vierestä.” Tuntui tyydyttävältä lausua samat sanat kuin hänen suuresti halveksimansa isä, oli lähes täydellistä voida tuhota tämän tietämättään samaisten sanojen merkitys. Luoda niille kokonaan uusi, painavampi arvo. Kymmenpäinen ryhmä hänen koulunsa poikia katsoivat häntä silmät suurina, odottaen jatkoa.

”Tietoomme on tullut jo muutamia vuosia sitten, että etelässä on sudensilmäinen poika. Ja tehän tiedätte, mitä sudensilmillä saa aikaan. Mikseivät etelän asukkaat ole jo käyttäneet silmiä? Odottavatko he parasta hetkeä hyökätä, vai eivätkö he uskalla?” Lindri vastusti halua nauraa, hän piti äänensä yhä vakaana. ”Me kaikki tiedämme, etteivät he kuitenkaan aio olla käyttämättä silmiä. Kansamme on hyvin ahne, me kaikki tahdomme hyötyä meille syntyneestä voimasta, sudensilmistä. On turhaa uskoa, että etelä tahtoisi pitää rauhan verhoa yllämme enää kauaa. Sukuni odottaa –” Lindri piti pienen tauon ja sulki silmänsä. Häntä kuvotti sanoa jotakin sukunsa nimissä, mutta pakotti sanat ulos. ”Sukuni odottaa, että etelä hyökkää pohjoista vastaan sudensilmillään muutaman vuoden sisään. Mitä me teemme asialle? Emmekö mitään? Jäämmekö me odottamaan sitä, että he tulevat tuhoamaan puolemme maasta uudelleen? Katsokaa ympärillenne. Katsokaa tätä liikuntasalia, katsokaa maitamme. Kylmyys ylläpitää järjestystä, edellinen sota on turruttanut taistelutahtomme.” Lindri tiesi kuulostavansa teatraaliselta, mutta sitä hän osittain halusikin. ”Me emme halua jäädä tällaisiksi, pohjoisen on aika nousta valtaan. Ja tehän tiedätte, mitä me voimme tehdä, ettekö tiedäkin?”

Kukaan ei uskaltanut vastata, muutama poika loi toisiinsa hätääntyneitä katseita. Lindri ei epäillyt puheensa voimaa, hän ei uskonut siihen, ettei kukaan heistä ottaisi häntä tosissaan. Pian he ottaisivat, hän näyttäisi olevansa vaikutusvaltaisempi kuin sukunsa.

”Pohjoisella on vielä yksi valtti käytettävänään. Sellainen, jota kukaan etelässä ei osaa odottaa”, Lindri kertoi painaen ajatuksen Mercurysta taka-alalle, ”nimittäin pahan silmät. Vuosiin niitä ei ole käytetty, vuosiin kukaan ei ole tappanut rakkaintaan saadakseen rajattomia voimia. Miksi ei? Miksemme käyttäisi tilaisuutta? Useita satoja pahan silmiä vastaan yhdet etelän sudensilmät. Voittaisimme hetkessä.”

Lindri ei ollut lopettanut vielä, mutta saattoi jo nyt havaita pelokkaat, osin kiinnostuneet katseet nuorissa. Muutama heistä näytti aidosti kiinnostuneelta. Ne muutamat olivat sillä hetkellä hänen ainoa toivonsa saada sota kylvettyä alistettuun kansaan.