keskiviikko 16. elokuuta 2023

Korkealla

Neonvalokyltit hehkuvat yössä, kaupunki ei koskaan nuku. Vestalla on yllään pelkkä paksu liivi, jonka taskuihin näin hänen sullovan suunnilleen puolet omaisuudestaan ennen kuin lähdimme. Olemme niin korkealla, että tuuli keinuttaa hänen pitkää kaksiväristä lettiään. Vesta on meikannut sinimustat huulet ja hopealla pienet pallokulmat. Hän sanoi ennen lähtöämme, että nämä ovat deitit ja niillä pitää näyttää hyvältä, vaikka menisi riehumaan. Minulle hän näyttää aina hyvältä. Kaupungin sykkeessä laittautuneena ja hurjana, mutta myös ummehtuneella patjalla aamulla täysin paljaana. Niinä hetkinä, kun hän avaa silmänsä ja on hetken autuaan hämmentynyt siitä, että hän todella herää minun vierestäni. Silloin suukotan hänen luomiaan ja annan hänen herätä uuteen aamuun.

”Joko sä kerrot mulle, mitä me ollaan tekemässä?” päätän kysyä, kun Vesta raahaa minua yhä korkeammalle vanhassa rakennuksessa. Tila on hylätty jo ajat sitten, kuljemme auki revennyttä talonreunaa ylös tikapuilla.
”Näät sitten.”
”Vesta!”
”You gonna like it, babe.”
”No aha, toi autto, kiitti.”
”You’re welcome.”

Viimeinen kerros häämöttää. Ylimmän kerroksen parvekkeen on täytynyt olla entinen kahvila tai ruokapaikka. Puolet sen tiloista on lohkaistu pois, seinä on rikki kuten talon sen puolen koko kylki, jota pitkin nousimme. Sisukset paistavat ulos.

Kauempana erotan systeemin, joka saa minut hätkähtämään. Jonkun on täytynyt jälkikäteen kiinnittää se tänne. Vaijerit, jotka valuvat alas kohti kaupunkia ja katoavat neonvalojen sotkuun. Henkäisen ja tuijotan Vestaa.

”Eeei hitto!”
”Muistan, kun porukka asensi tuon tänne. Siitä pääsee laskeutumaan toiseen tällaiseen paskoontuneeseen kerrostaloon sisälle. Siellä on kunnon patjasysteemit sun muut.”
”Ihan crazy.”
”Turvasysteemit on mitä on, mutta trust me, kukaan ei ole vielä koskaan kuollut.”
”Ihanaa, jes, kyllä toi helpotti…”
”Beib…”

Vesta tulee lähemmäs ja kahmaisee minut tiukasti kainaloonsa. Hän silittää niskaani ja painaa pusuja poskelleni.
”Ei sun tietenkään pakko ole.”
”En mä pelkää korkeita paikkoja. Varsinkaan sun kanssa.”
”Niinkö? Mun hurja tyttö.”
”No enkä oo.”
”Hurja vai mun?”
”No mitäs luulet?” hymähdän ja kurotan voidakseni suudella häntä. Vesta kumartuu ja tarttuu minua poskista, ja se saa minut unohtamaan ajan ja paikan. Maistan hänen huulipunansa, mutta en välitä siitä, annan hänen tahria koko suuni, jos se tarkoittaa sitä, että hän ei irrota minusta vielä.

Vestan silmissä on nälkää.
”Vittu, Lea, mä…”
Henkäisen.
”Mä rakastan sua.”
Hän suutelee minua uudelleen. Annan itseni upota. Kädet hapuilevat niskaani, huulet painautuvat yhä vain lujemmin omilleni.
”Mä en koskaan kyllästy sanomaan sitä.”
”Vesta rakas, mä en todellakaan tiedä, miten mun pitäisi vastata tohon. Senkin…”
”Varmaan, että rakastat mua ylitsevuotavasti?” Vesta virnistää.
”LOPETA olet ihan tyhmä!”

Mätkäisen häntä vatsaan. Hän nauraa ja kaappaa minut tiukemmin syleilyynsä.
”Näkisitpä sun naaman nyt. Hehe. Sotkua tuli.”
”Vittu lopeta sä olet aivan kauhea.”
”Sotkenko vähän lisää? Näkevät kaikki, että oli Lea vähän deiteillä.”
”Eiiii! En mä oo menossa mihkään tänään!”
”Et niin, kun en anna. Saat olla maksimissaan metrin päässä musta. Muuten rupean kiljumaan.”
”Kiljumaan?”
”Usko pois.”
”Testataanko?”
”Sä et halua ottaa sitä riskiä.”

Hymyillen painaudun tiukasti häntä vasten, silitän hänen selkäänsä ja menen hetkeksi piiloon hänen suuren liivinsä alle. Sen alla hänellä on pelkästään verkkopaita. Hetken tuijotan paljasta rintakehää ja sen tatuointeja, kuljetan kättäni hänen ihollaan ja hymyilen.

”Ootko valmis?”
”Lentämään katujen yli jollain itse kyhätyllä vehkeellä ilman minkäänlaista kontekstia kyseiselle mööpelille?” kysyn ja nauran. ”Yeah, kyllä mä taidan olla. Mennään.”
”Hurjapää.”
”Joo onneks sä et oo.”
”Tuus kattoon.”

Vesta esittelee laskusysteemin minulle. Minut sidotaan tiukasti ja tuetusti istuimeen, jolla vaijeria lasketaan. Vesta auttaa ja näyttää napit, joista voin painaa tuet auki perillä.
”Eikö sua yhtään pelota?”
”Saat tän kuulostaan siltä, että pitäis pelätä.”
Vesta katsoo minua pitkään. Ehdin tuijottaa hänen kalpeita kasvojaan ja sitä, miten uskomattoman kaunis hän minusta on. Minun upea rakkaani.
”Hei, mitä sä nyt?”
”Katselin sua vaan.”
Vesta pudistelee päätään häkeltyneenä kuten aina, kun sanon hänestä jotakin kaunista.

”Ootko valmis?”
”Joo.”
”Tuun heti perässä.”
”Jos sun vaijerit katkee niin mä tapan sut.”
”Sovitaan niin.”
”Am serious.”
”Joo joo, rakas.”

Vesta painaa pitkän suudelman huulilleni ja virnistää.
”Ready?”
Jalkani ovat aivan reunalla. Alhaalla kadut vilisevät kapeina. Tennarini ovat huonosti kiinni, hymähdän ja sidon ne tiukemmin. Vilkaisen Vestaa.
”Jep.”
Ilmavirta ottaa minut vastaan. Aluksi minusta pääsee keveä huudahdus, kun valot alkavat välkkyä allani ja adrenaliini sykkii suonissa. Ilma nappaa minut kiinni, työnnyn maailman halki ja annan painovoiman viedä. Korvissa suhisee, silmät vuotavat, mutta kun vauhti saa minusta kiinni, ymmärrän, että juuri tätä vapaus on. Irtipäästöä omasta tahdostaan. En sulje silmiäni, pidän ne täysin auki. Tahdon nähdä jokaisen alle jäävän valon ja edessäni välkkyvän todellisuuden.

Olen perillä yhdessä nopeassa tömähdyksessä. Vaijeri nytkähtää, sydämeni sykkii. Olen elossa. Koko kehoni tärisee, kun irrottaudun kiinnikkeistä ja tuijotan tennareitani. Toisen naru on irronnut kokonaan. Vedän syvään henkeä, kehoani pistelee, rakastan tätä tunnetta.

En ehdi edes rekisteröidä Vestan tuloa ennen kuin hän rysähtää patjalle taakseni. Vestasta lähtee hysteeristä korkeaa naurua. Hän jää likaiselle patjalle raajat levällään ja räkättää niin, että pelkään hänen menneen rikki.

Ryömin hänen päälleen ja tökkään häntä kylkeen. Nauru jatkuu, mutta eri nuorilla.
”Noinko kivaa oli?”
”Hysterical, babe.”
”Joo selkeesti.”
”Toi tuntuu samalta ku ekat tripit.”
”Joo hei kiva!” Mätkäisen häntä.
”No for real, rakastan adrenaliiniryöppyjä. Tuntuu ihan vitun hyvältä.”
”Se oli ihanaa.” Käperryn Vestan kylkeen kiinni. ”Rakastan tehdä extreme juttuja sun kanssa.”
”Kunhan ei liian extreme.” Vesta käy yhtäkkiä vakavaksi ja katsoo minua pitkään. Hänen kätensä ovat tiukasti ympärilläni. ”En koskaan anna sulle käydä mitään. Okay, love? En koskaan.”

Hän sanoo sen niin voimakkaasti, että painaudun tiukemmin häntä vasten ja otan hänen kasvonsa käsiini.
”Muru…”
”Älä koskaan lähde pois”, Vesta kuiskaa ja suukottaa minua hellästi. ”Mä rakastan sua.”
”Ja mä sua… En mee. Oon sun. Kiitos, kun toit mut tänne, tää tuntu helvetin hyvältä.”
”Rakastan sua”, Vesta sanoo vielä kerran ennen kuin nappaa minut pitkään, hellään suudelmaan. Se ottaa vatsanpohjasta aivan kuten pudotuskin.

lauantai 12. elokuuta 2023

Muutto

(Ihmis-AU, aikajanalla ensimmäisen AU-novellin jälkeen)


Ilta nojaa huonekalubarrikadiin ja näen hänen ilmeestään, kuinka hän nieleskelee paniikkia. Äiti ja isä säätävät keittiön lampun ja astioiden kanssa, ja Ilta vetää syvään henkeä. Menen hänen lähelleen, vien kevyesti käden olalle, puristan. Merkki hänelle. Ilta kohottaa katseensa ja tiedän heti, että hän ymmärtää. Vedän hänet hetkeksi käytävään. Muuttoauto on pihassa, tavaroitani on vielä paljon laittamatta, mutta otan Iltan hetkeksi sivuun ja tartun tiukasti harteista. Sen enempää en voi tehdä tässä kaikkien katseiden alla.

”Haluun vetää hermosauhut. Voi vittu.”
”Älä jooko, en tykkää, kun poltat.”
”Pliis ees yks.”
”Jutellaanko eka? Jos haluut vielä sen jälkeen, niin sure.”
”Mua ahdistaa.”
”Tiedän. Kerro siitä.”
”Ei muuten, mutta kun porukat hösää ihan kaikkea ja tuntuu vaan, että tää oli ihan paska idea. Entä, jos tästä ei tule mitään? Ei me olla asuttu yhdessä.”
”Yeah, mitä nyt koko lapsuus, mutta ei toki…”
”Kahdestaan.”

Aistin pienuuden Iltan eleissä.
”Hei…”
Hän katsoo minua silmiin samalla tavalla, kun katsoo joka kerta, kun puhumme nuoruusvuosistamme ja ensimmäisistä hetkistämme yhdessä. Menen lähemmäs, otan hänet kainaloon kuten veljet ottavat toisensa. Osaan tämänkin yhä, vaikka osaan paljon muutakin. Asioita, joita en voi ajatella täällä.
”Iltanen, hei… Tottakai me osataan asua kahdestaan. Tämä menee hyvin. Muuttohan on sujunut tosi ripeästi, ja mä osaan sun kämpän ulkoa. Saat viimein sun pyykitkin pestyä, senkin idiootti.”
Yritän rapsuttaa Iltaa selästä, mutta hän tuntuu yhä jäykältä.
”Beibi…” 

Kuiskaukseni on aivan hiljainen, pelkkä aavistus, mutta se saa hänen päänsä kohoamaan ja katseensa kirkastumaan. Pienen hetken ajan joudun vastustamaan haluani suudella häntä niin kovaa, että se miltei sattuu.

”Me selvitään. Ei ole mitään hätää.”
Rapsutan Iltan selkää, hivelen olkaa hellästi, niin hellästi, että hän saa siitä voimaa. Katsomme toisiamme silmiin niin pitkään, että tunnen säkenöinnin joka raajassa.
”Hei murut, tuutteko sisään? Olisi mustikkapiirakkaa ja kahvia!” äiti huutaa yllättäen parvekkeelta. Me irrotamme toisistamme ja huikkaan äidille myöntävästi.

Ilta näyttää yhä jäykältä ja äidin yhtäkkinen ilmestyminen saa hänet ujoksi, mutta pukkaan häntä veljellisesti olkaan ja pörrötän hänen tummaa päätään.

”Meneekö hyvin, pojat? Otetaan pieni tauko ja roudataan sitten ne loputkin huonekalut ennen kuin ruvetaan kasaamaan. Iltalla on täällä kyllä semmoinen poikamiesboksi ennestään, että kyllä tänne parit Kajon vitriinit menee ihan kevyesti…” isä nauraa.
”Mitenkäs tuo sänkyhomma? Te meinasitte jakaa makkarin vai meneekö Ilta sohvalle?”
”Ilta sohvalle”, hymähdän. Me tarvitsemme isomman sängyn. Iltan kapea sänky ei meitä auta. Näen jo, kuinka potkin hänet vahingossa alas.
”Meinaako Ilta jaksaa? Ja mitäs, jos jompi kumpi tuo kotiin vieraita?”
”Ei tuo”, Ilta sanoo happamasti.
”Pojat, pojat…”
”Trust me, ei tähän kotiin”, nauran vuorostani.

Vilkaisemme mustikkapiirakkalautasten takaa varoen toisiamme ja huomaan hymyileväni. Iltakin hymyilee jo. Me ajattelemme samaa, ja se tekee minut onnelliseksi. Tämä olisi meidän ensimmäinen todella oma yhteinen kotimme.

Päivä kuluu loppuun nopeasti, hyvästelemme vanhempamme ovensuussa. Tehtävää olisi vielä, mutta pärjäämme kahdestaan loppuun.
”Ette jätkät sitten riehu nyt, kun ootte vaan kahdestaan.”
”Katsotaan montko päivää menee, että jompi kumpi soittaa meille…”
”Noh älkääs nyt, mehän pärjätään aina hienosti”, sanon naurahtaen. ”Sanokaa Valvelle moikka, kun se tulee kotiin. Harmi, ettei se päässyt. Tupareihin sitten.”
”Se tulee sitten myöhemmin arvostelemaan teidän sotkuja”, äiti nauraa.
”Joo no tietysti.”

Kiittelemme vanhempiamme pitkään ennen kuin he lähtevät. Oven kolahtaessa Ilta painaa päänsä olalleni niin uupuneena, että vain kaappaan hänet syliini ja pörrötän hänen päätään. Ilta on aivan puhki, eikä se johdu pelkästä muutosta. Vanhempiemme edessä esittäminen ei enää pitkään aikaan ole ollut hänestä hauskaa ja kokeilunhaluista, vuodet ovat kuluttaneet hänen kuorestaan ohuen ja hauraan.

”Me ollaan viimein tässä”, kuiskaan hänelle ja painan hänet tiukasti itseäni vasten. ”Olen ihan sun omasi.”
Näen, kuinka Iltassa läikkyy. Hänen itkuinen ilmeensä käy hellemmäksi ja hän ottaa minut tiukasti syleilyynsä. Hänen kätensä jäävät vyötäsilleni.
”Meidän elämä on meidän oma”, sanon ja kiedon käteni hänen kaulalleen. Ilta ei kestä enää, hän vetää minut pehmeään suudelmaan. Upotan käteni hänen tukkaansa, suutelen ja suutelen.

”Me ollaan kahdestaan nyt”, kuiskaan ja suukotan Iltaa vielä nopeasti. Hän hymyilee sitä samaa ujoa pientä hymyä, jonka vaan minä saan. ”Mä avaan meille lonkerot ja laitan jotain pikkupurtavaa. Mennään sohvalle, oikeesti, me ollaan nyt kotona.”
”Kajo…”
”Yes, baby?”
”Oon niin uskomattoman… mä vaan… Sä oot todella siinä. Tulit tänne mun luo. Kaikkien vuosien jälkeen.”

Hän pyyhkii kyyneliä silmistään.
”Oon aina tässä. Kotona.”
Ilta nappaa minut tiukkaan halaukseen, enkä tiedä, kumpi meistä pitelee kumpaa. Kenties me kummatkin pitelemme toisiamme tämän uuden alun edessä. Nojaamme yhdessä kaikkeen siihen kauniiseen, mitä olemme rakentaneet.

torstai 3. elokuuta 2023

Kuunvalossa

(Vanhemmasta tarinastani Musteenkantaja, lopun jälkeen)

SV: seksin kuvaus


Korvakoru Enharin korvassa kiiltää kuunvalossa. Hän on ristinyt pitkät jalkansa sängynreunalle ja istuu siinä kuin meillä olisi kaikki maailman aika käytössämme. Aina yhtä huoleton ja rento liikkeissään. Haavat hänen kehollaan ovat jo parantuneet, vain kaulassa on yhä punainen, pitkä viilto. 

Kaikki meidän välillämme on jo sanottu, Valkoinen Varis tietää. Jumalan katse ei ole meitä tuominnut, ja silti istumme yhä tässä, vailla sanoja toisillemme. Hiljaisuus on laskeutunut koko maan ylle, ja minä tiedän viimein, etten ole koskaan ajatellut ketään muuta, en ketään. Kaiken muuttuessa tajusin, että on vain yksi, jolla on merkitystä. Ja silti en pysty kohtaamaan hänen katsettaan.

”Nadiha.”
”Enhar.”

Kaikki ne vuodet, jotka vietin äidin kuolemaa selvittäen. Aave, jonka en voinut antaa kuolla vain, koska äiti oli tiennyt meistä. Nyt kaikki se on poissa; jumalan jälkeen ei ole enää mitään. Kaikki tapahtunut ei jätä mitään arvailujen varaan, jäljellä on vain kipeä ydin. Aaveet ovat poissa. Olemme jäljellä vain minä ja hän, jonka aina halusin.

”Eikö meidän pitäisi…”
Puhua siitä kaikesta? Vuosista välillämme. Naisista hänen sängyssään ja kaikkialla yhteisessä kodissamme, jonka pitäisi olla perheen rauhan tyyssija eikä hänen ilotalonsa. Viha tuntuu laimealta nyt, kun on katsonut jumalaa silmiin. Maailma ei ole enää samanlainen. Maailma tietää minun rakastavan häntä, eikä se tuominnut minua. Joten ketä minä enää pelkään? Omaa kuvajaistani hänen silmissään, naista, jota en enää tunnista?

”Nadiha…” Enhar tulee lähemmäs, tarttuu molemmilla käsillään poskiini. Hän on riisunut hansikkaansa, hänen kätensä ovat kylmät ihoani vasten. ”Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?”
Hän sanoo sen niin hellästi, että suojaukseni pettää. Enhar nappaa minut kiinni, vetää tiukasti syleilyynsä. Hänen tuoksunsa täyttää minut, maailman tutuin tuoksu, ja yhtäkkiä huomaan itkeväni hänen sylissään.
”Enhar… Enhar…”

”Minä olen kohdellut sinua hirvittävästi, ja sinä tiedät sen. En ole ollut reilu sinulle. Olen tuonut tyttöjä kotiin, vaikka olen tiennyt, että…”
”Oletko sinä todella tiennyt?”
Vaikka kaikki on jo sanottu, sydämeni takoo. Enhar tietää. On aina tiennyt. Silti en ole koskaan sanonut sitä suoraan.
”Olen”, Enhar kuiskaa aivan hiljaa ja ottaa jälleen kasvoni käsiinsä. Hellyys huokuu hänen ilmeestään, kuunvalo pehmentää hänen sirot piirteensä. Hukun niihin. Haluan, että hän hukuttaa minut niin syvälle, etten näe pintaa enää koskaan.

”Nadiha… Ajattelitko sinä, että olet yksin? Että kaikki ne kerrat, kun…” Hän katsoo hetkeksi pois, erotan epäröintiä hopeanhohtoisissa silmissä. ”Olin aina tässä. Olin aina…”
Kaikki ne tytöt. Kaikki ne kerrat, kun hän iski suoraan sinne, missä haava ei koskaan ehtinyt parantua.
”Rakastin sinua aina.”

Kyyneliä putoilee poskilleni. Kuu hehkuu, rinnassani tuntuu tyhjältä.
”Rakastan sinua, Nadiha. Olen aina rakastanut. Olen pahoillani, että tekoni ovat kielineet jostakin aivan muusta. Se olit aina sinä… Ihan aina.”
Sanat putoilevat välillemme, en kykene ymmärtämään, että hän todella on tässä, sanomassa ne minulle. Itken vain häntä vasten, annan hänen silittää poskiani. Ajatus suudelmasta täyttää koko mieleni, ja viimein, kun annan sen tulla, ymmärrän, miten paljon se minua pelottaa. Olen aina sysännyt kaikki sellaiset ajatukset niin kauas, etten tiennyt, miten paljon ne ravistelevat koko kehoani. En huomaa täriseväni ennen kuin Enhar nostaa minut syleilyynsä. Hän on niin lämmin ja pitelee minua kaikkialta.

”Ei ole enää hätää”, Enhar kuiskaa. ”Olet aina ollut minulle kallein kaikista. Me saamme tehdä näin. Mikään ei enää estä meitä.”
Enharin kädet liukuvat pitkin selkääni, ja vaikka välissämme on vaatekerros, tunnen oloni paljaammaksi kuin koskaan. Miten yllättäen tilanne, jota en uskaltanut edes kuvitella, on nyt tässä.
”Ei ole hätää. Ei ole kiire minnekään.”
”Enhar, sinä et ymmärrä, minä…”
Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt hänen vuokseen. Haukon henkeä hänen sylissään, hän on siinä ja pitelee minua hellästi eikä mikään minussa kykene käsittämään sitä.

”Ra-…”
Enhar katsoo minua silmiin. Kuu loistaa ikkunasta, maailma on vapaa.
”Rakastan sinua.”
Ääni on pelkän tytön, muuta minussa ei ole hänen edessään.
”Olen viimein tässä”, hän kuiskaa ja vie toisen kätensä niskaani. Ele, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja hänen tekevän vieraille tytöille. ”Saanko minä…”
Nyökkään, vaikken tiedosta tekeväni niin. Enhar katsoo minua silmiin vetäessään minut niskasta lähemmäs. Raotan vaistomaisesti huuliani, kun hänen huulensa hakeutuvat omilleni, maistavat niitä hellästi. Suljen silmäni. Koko kehoni värisee häntä vasten, kun hän vetää minut suudelmaan. Kokenut Enhar. Taitava Enhar. Ja silti hän on niin ujo siinä minun ihollani. Hän hamuaa huuliani hellästi, silittää niskaani, antaa käsiensä upota hopeisiin hiuksiini.

Suudelma ei ole pitkä, enkä pysty ajattelemaan siitä mitään. Enhar painaa päänsä kaulakuoppaani ja hengittää raskaasti. Mielessäni käy välähdyksiä kaikista niistä vuosista, jotka kuvittelin olevani yksin likainen ja rikki. Ja nyt hän on tässä, hengittämässä minua kuin ilmaa.

Täydestä mielijohteesta avaan paitani napit ja paljastan yksinkertaiset valkoiset rintaliivit. Enhar henkäisee ja katsoo paljastettuja rintaliivejäni hienoinen puna kasvoillaan. Hän on niin kalpea, että hänen kasvonsa antavat hänet heti ilmi.

”Saako sinua katsella? Pidätkö siitä? Siitä on hetki, kun olen viimeksi nähnyt ne…”
Ajattelen meitä kahta lapsina ja punastun niin rajusti, että painan pääni.
”Saa katsella. Ja… ja.”
”Koskettaa?” Enhar kysyy varovasti, nostaen kättään lähemmäs. Nyökkään, en pysty puhumaan, sanat kuolevat tämän tieltä.

Enharin ohuet, pitkät sormet hapuilevat ensin kylkeäni ja pysähtyvät sitten rintani kupeeseen. En uskalla katsoa häntä silmiin, katson hänen sormensa hidasta matkaa rintaliivien yksinkertaiselta kankaalta niiden sisään, suoraan nännilleni. Henkäisen, en voi muutakaan; pidätän hengitystä kuin en olisi täällä. Kuin tämä tapahtuisi jollekulle toiselle.

”Saanko?”
Tahdon sanoa, että hän saisi tehdä mitä vaan, hän saisi ottaa minut kuten ne tytöt meidän keittiössämme, mutta kehoni on jähmeä eikä minussa ole ainuttakaan sanaa sille, mitä hän minulle merkitsee. Minä rakastan häntä yli kaiken, mutta ajatus on vielä liian suuri ajateltavaksi, ja siinä hän jo on, käsi rintaliivieni sisässä. Minun on täytynyt nyökytellä, sillä Enhar jatkaa. Hän avaa tottuneesti rintaliivieni hakaset ja siinä minä olen, puoliksi mekko yhä ylläni, rinnat paljaana kuunvalossa. Kuu loistaa pyöreästä ikkunasta sängylle ja paljastaa vaatimattomat, pienet rintani. Enhar katsoo niitä niin pitkään, että minä olen miltei pyörtyä korventavasta tunteesta. 

”Olet niin…” Enhar pudistelee päätään ja tuijottaa hetken lakanoihin kykenemättä nostamaan katsettaan enää rintoihini. ”Minut vain valtaa tarve ottaa sinut nyt heti, mutta enhän minä, tai siis… En voi sanoa noin, se kuulostaa kuin… En tahdo esineellistää sinua. Et ole mikään lihanpala. Olet minun…”
Hän nieleskelee.
”Olet minun…”
”Olen sinun.”
”Ole aina minun.”
”Tahdon olla.”
”Rakastan sinua.”
”Rakastan sinua. Ota minut nyt.”

Ujous karisee Enharin eleistä, kun hän vetää minut syliinsä, kiskoo minut mekostani ja painaa huulensa paljaille rinnoilleni. Hän on kiihkeä ja pitelemätön, kuin kaikki välillämme vallinnut unohtuisi hetkeksi ja olisimme vain jotakin, joka on alussa maalattu risteämään tässä maailmassa. Ääriviivamme sotkeutuvat toisiinsa, ja se on pelkästään kaunista.

Enhar työntää minut selälleen vasten sänkyä ja täyttää kehoni rakkaudella. Olen niin täynnä häntä, etten pysty sanomaan mitään, ääriviivani huutavat enkä voi enää edes puhua. En tiedä, miltä kuulostan, kaikki ääneni sekoittuvat toisiinsa ja tiedän vain, että hän on tässä, tässä, tässä. Hän, jota en voinut edes ajatella.

Jokin lämmin valuu sisälleni, ja minä huomaan itkeväni. Enhar suukottelee minua hellästi joka paikasta, ja minä vain itken, minusta lähtee syvää, uikuttavaa valitusta.
”Kulta… Nadiha rakas.”
”Älä… älä…”
Enhar on vetämässä itseään sisältäni, mutta tartun häntä takamuksesta ja pidän hänet tiukasti minun sisälläni, en pysty irrottamaan vielä, kun tajuntani on tulessa. Käteni kulkevat hänen kehollaan kuin unessa, en tarkoin tiedä, mitä teen, kunhan vain saan koskettaa häntä ja itkeä pois tätä kaikkea, joka kehostani purkautuu.

Enhar on sisälläni vielä pitkään. Hän pitelee minun itkuani, hän on lämmin enkä epäile enää mitään. Rakastan sitä, miten hellästi hän minua pitelee, vaikka tämä on ensimmäinen kerta ja olemme olleet toisillemme niin kylmiä. Minusta lähtee vaimeaa valitusta ja itkua, eikä hän vetäydy sisältäni ennen kuin teen selkeästi ilmi, että hän voi tehdä niin. Käperryn hänen kainaloonsa, kuljetan kättäni hänen paljaalla vartalollaan kuin piirtääkseni sen rajoja itselleni. Yritän ymmärtää, että se sama nuori mies, jota en ole koskaan voinut katsoa hetkeä pitempään tuntematta räjähtävää poltetta, on nyt tässä ja kaikki hänessä on minun koskettavissani. Eleissäni on jotakin hysteeristä ja säikähtänyttä, mutta Enhar on hellä, niin hellä, että se pelottaa. En tiedä, onko minusta ottamaan sitä vastaan näin nopeasti. Kylmät katseet ja äidin hautajaiset. Suudelma suoraan suulle jo lapsina. Vuosien hiljaisuus ja nyt tämä.

”Nadiha.”
”Mm?”
”Ei hätää.”
Minusta lähtee vain vaimeaa uikutusta.
”Olen nyt tässä.”

Kuu piirtää juovia hänen hopeisille hiuksilleen. Korvakoru keinahtaa ja kimaltaa yössä. Kun katson häntä silmiin, en enää käännä katsettani.