Neonvalokyltit hehkuvat yössä, kaupunki ei koskaan nuku. Vestalla on yllään pelkkä paksu liivi, jonka taskuihin näin hänen sullovan suunnilleen puolet omaisuudestaan ennen kuin lähdimme. Olemme niin korkealla, että tuuli keinuttaa hänen pitkää kaksiväristä lettiään. Vesta on meikannut sinimustat huulet ja hopealla pienet pallokulmat. Hän sanoi ennen lähtöämme, että nämä ovat deitit ja niillä pitää näyttää hyvältä, vaikka menisi riehumaan. Minulle hän näyttää aina hyvältä. Kaupungin sykkeessä laittautuneena ja hurjana, mutta myös ummehtuneella patjalla aamulla täysin paljaana. Niinä hetkinä, kun hän avaa silmänsä ja on hetken autuaan hämmentynyt siitä, että hän todella herää minun vierestäni. Silloin suukotan hänen luomiaan ja annan hänen herätä uuteen aamuun.
”Joko sä kerrot mulle, mitä me ollaan tekemässä?” päätän kysyä, kun Vesta raahaa minua yhä korkeammalle vanhassa rakennuksessa. Tila on hylätty jo ajat sitten, kuljemme auki revennyttä talonreunaa ylös tikapuilla.
”Näät sitten.”
”Vesta!”
”You gonna like it, babe.”
”No aha, toi autto, kiitti.”
”You’re welcome.”
Viimeinen kerros häämöttää. Ylimmän kerroksen parvekkeen on täytynyt olla entinen kahvila tai ruokapaikka. Puolet sen tiloista on lohkaistu pois, seinä on rikki kuten talon sen puolen koko kylki, jota pitkin nousimme. Sisukset paistavat ulos.
Kauempana erotan systeemin, joka saa minut hätkähtämään. Jonkun on täytynyt jälkikäteen kiinnittää se tänne. Vaijerit, jotka valuvat alas kohti kaupunkia ja katoavat neonvalojen sotkuun. Henkäisen ja tuijotan Vestaa.
”Eeei hitto!”
”Muistan, kun porukka asensi tuon tänne. Siitä pääsee laskeutumaan toiseen tällaiseen paskoontuneeseen kerrostaloon sisälle. Siellä on kunnon patjasysteemit sun muut.”
”Ihan crazy.”
”Turvasysteemit on mitä on, mutta trust me, kukaan ei ole vielä koskaan kuollut.”
”Ihanaa, jes, kyllä toi helpotti…”
”Beib…”
Vesta tulee lähemmäs ja kahmaisee minut tiukasti kainaloonsa. Hän silittää niskaani ja painaa pusuja poskelleni.
”Ei sun tietenkään pakko ole.”
”En mä pelkää korkeita paikkoja. Varsinkaan sun kanssa.”
”Niinkö? Mun hurja tyttö.”
”No enkä oo.”
”Hurja vai mun?”
”No mitäs luulet?” hymähdän ja kurotan voidakseni suudella häntä. Vesta kumartuu ja tarttuu minua poskista, ja se saa minut unohtamaan ajan ja paikan. Maistan hänen huulipunansa, mutta en välitä siitä, annan hänen tahria koko suuni, jos se tarkoittaa sitä, että hän ei irrota minusta vielä.
Vestan silmissä on nälkää.
”Vittu, Lea, mä…”
Henkäisen.
”Mä rakastan sua.”
Hän suutelee minua uudelleen. Annan itseni upota. Kädet hapuilevat niskaani, huulet painautuvat yhä vain lujemmin omilleni.
”Mä en koskaan kyllästy sanomaan sitä.”
”Vesta rakas, mä en todellakaan tiedä, miten mun pitäisi vastata tohon. Senkin…”
”Varmaan, että rakastat mua ylitsevuotavasti?” Vesta virnistää.
”LOPETA olet ihan tyhmä!”
Mätkäisen häntä vatsaan. Hän nauraa ja kaappaa minut tiukemmin syleilyynsä.
”Näkisitpä sun naaman nyt. Hehe. Sotkua tuli.”
”Vittu lopeta sä olet aivan kauhea.”
”Sotkenko vähän lisää? Näkevät kaikki, että oli Lea vähän deiteillä.”
”Eiiii! En mä oo menossa mihkään tänään!”
”Et niin, kun en anna. Saat olla maksimissaan metrin päässä musta. Muuten rupean kiljumaan.”
”Kiljumaan?”
”Usko pois.”
”Testataanko?”
”Sä et halua ottaa sitä riskiä.”
Hymyillen painaudun tiukasti häntä vasten, silitän hänen selkäänsä ja menen hetkeksi piiloon hänen suuren liivinsä alle. Sen alla hänellä on pelkästään verkkopaita. Hetken tuijotan paljasta rintakehää ja sen tatuointeja, kuljetan kättäni hänen ihollaan ja hymyilen.
”Ootko valmis?”
”Lentämään katujen yli jollain itse kyhätyllä vehkeellä ilman minkäänlaista kontekstia kyseiselle mööpelille?” kysyn ja nauran. ”Yeah, kyllä mä taidan olla. Mennään.”
”Hurjapää.”
”Joo onneks sä et oo.”
”Tuus kattoon.”
Vesta esittelee laskusysteemin minulle. Minut sidotaan tiukasti ja tuetusti istuimeen, jolla vaijeria lasketaan. Vesta auttaa ja näyttää napit, joista voin painaa tuet auki perillä.
”Eikö sua yhtään pelota?”
”Saat tän kuulostaan siltä, että pitäis pelätä.”
Vesta katsoo minua pitkään. Ehdin tuijottaa hänen kalpeita kasvojaan ja sitä, miten uskomattoman kaunis hän minusta on. Minun upea rakkaani.
”Hei, mitä sä nyt?”
”Katselin sua vaan.”
Vesta pudistelee päätään häkeltyneenä kuten aina, kun sanon hänestä jotakin kaunista.
”Ootko valmis?”
”Joo.”
”Tuun heti perässä.”
”Jos sun vaijerit katkee niin mä tapan sut.”
”Sovitaan niin.”
”Am serious.”
”Joo joo, rakas.”
Vesta painaa pitkän suudelman huulilleni ja virnistää.
”Ready?”
Jalkani ovat aivan reunalla. Alhaalla kadut vilisevät kapeina. Tennarini ovat huonosti kiinni, hymähdän ja sidon ne tiukemmin. Vilkaisen Vestaa.
”Jep.”
Ilmavirta ottaa minut vastaan. Aluksi minusta pääsee keveä huudahdus, kun valot alkavat välkkyä allani ja adrenaliini sykkii suonissa. Ilma nappaa minut kiinni, työnnyn maailman halki ja annan painovoiman viedä. Korvissa suhisee, silmät vuotavat, mutta kun vauhti saa minusta kiinni, ymmärrän, että juuri tätä vapaus on. Irtipäästöä omasta tahdostaan. En sulje silmiäni, pidän ne täysin auki. Tahdon nähdä jokaisen alle jäävän valon ja edessäni välkkyvän todellisuuden.
Olen perillä yhdessä nopeassa tömähdyksessä. Vaijeri nytkähtää, sydämeni sykkii. Olen elossa. Koko kehoni tärisee, kun irrottaudun kiinnikkeistä ja tuijotan tennareitani. Toisen naru on irronnut kokonaan. Vedän syvään henkeä, kehoani pistelee, rakastan tätä tunnetta.
En ehdi edes rekisteröidä Vestan tuloa ennen kuin hän rysähtää patjalle taakseni. Vestasta lähtee hysteeristä korkeaa naurua. Hän jää likaiselle patjalle raajat levällään ja räkättää niin, että pelkään hänen menneen rikki.
Ryömin hänen päälleen ja tökkään häntä kylkeen. Nauru jatkuu, mutta eri nuorilla.
”Noinko kivaa oli?”
”Hysterical, babe.”
”Joo selkeesti.”
”Toi tuntuu samalta ku ekat tripit.”
”Joo hei kiva!” Mätkäisen häntä.
”No for real, rakastan adrenaliiniryöppyjä. Tuntuu ihan vitun hyvältä.”
”Se oli ihanaa.” Käperryn Vestan kylkeen kiinni. ”Rakastan tehdä extreme juttuja sun kanssa.”
”Kunhan ei liian extreme.” Vesta käy yhtäkkiä vakavaksi ja katsoo minua pitkään. Hänen kätensä ovat tiukasti ympärilläni. ”En koskaan anna sulle käydä mitään. Okay, love? En koskaan.”
Hän sanoo sen niin voimakkaasti, että painaudun tiukemmin häntä vasten ja otan hänen kasvonsa käsiini.
”Muru…”
”Älä koskaan lähde pois”, Vesta kuiskaa ja suukottaa minua hellästi. ”Mä rakastan sua.”
”Ja mä sua… En mee. Oon sun. Kiitos, kun toit mut tänne, tää tuntu helvetin hyvältä.”
”Rakastan sua”, Vesta sanoo vielä kerran ennen kuin nappaa minut pitkään, hellään suudelmaan. Se ottaa vatsanpohjasta aivan kuten pudotuskin.
