(SV: syömishäiriökäyttäytyminen, itsetuhoisuus)
”Hei?”
En uskalla nostaa katsettani Isaiakseen, vaikka hänen äänestään kuultaa aito, lempeä huoli.
”Gael rakas…”
Olen repinyt oikeanpuoleisen reiden hajalle. Typerä, typerä iho. Haluan repiä sen kaiken pois. En tarvitse sitä mihinkään.
Isaias tulee lähemmäs, istuu vierelleni sohvalle ja hapuilee kättään lähemmäs omaani. Annan hänen tarttua siihen, puristan lujaa. Silloin ensimmäiset kyyneleet valuvat poskilleni.
”Minä vihaan itseäni”, soperran. ”Taas.”
Isaiaksen kulmat kaartuvat.
”Voi rakas.”
”En kestä tätä! Selviän aina pitkän aikaa hienosti, ja sitten vihan aalto vain löytää minut uudelleen ja tuntuu, etten koskaan pääse tästä. Miksi vitussa minun pitää olla niin ruma!!”
”Gael.” Isaiaksen äänessä on syvyyttä, joka syntyy siinä vain tällaisina hetkinä.
”Helvetin helvetti.”
”Rakkaani…” Isaias puristaa kättäni tiukemmin.
”Joskus kuvittelen, että olen päässyt elämässäni eteenpäin, ja sitten aivan yllättäen jokin täydellisen pinnallinen asia heittää kaiken ympäri. Vittu. Vitun vittu. Minä vihaan peilejä, mutta en minä voi niitä ikuisesti vältellä.”
”Mistä tämä lähti?”
Nielaisen.
”Siitä, kun näin eilen Bethiä.”
”Rakkaani, sinun ei tarvitse vertailla –”
”Ei se sitä ollut. Ei tällä kertaa. En ole aikoihin vertaillut itseäni häneen, olemme aivan erilaiset enkä tahdo satuttaa meistä kumpaakaan vertailemalla meitä. Olemme molemmat upeita omalla tavallamme.”
”Niin juuri. Olethan sinä sen sitten sisäistänyt. Mitä tapahtui?”
”Beth kehui minua.”
Isaias kohottaa kulmiaan.
”Hänhän ei ole erityisen taitava siinä”, naurahdan. ”Hänen kehunsa tulevat hieman katkonaisesti, ja hän on hyvin, hyvin varautunut. Se on todella okei ja hän on hirveän suloinen takellellessaan. Annan hänelle aina aikaa, mutta olin tosi yllättynyt, että hän kehui minua. Hän ei yleensä oikein osaa.”
Isaias hymyilee. Niin minäkin yritän.
”Hän… hän sanoi kaikkea tosi ihanaa, ja se sai minut muistamaan, että kukaan ei kukaan kehu minua yksityiskohtaisesti. Tarkoita, että kaikki sanovat aina jotain tosi helppoa. Minua kehutaan yleensä vain tukasta, tiesitkö sen? Olen se, jolla on upeat hiukset. Joskus tekisi mieli kyniä koko tukka pois.” Kyyneliä putoilee syliini. ”On kai minussa nyt hitto muutakin! Olenko todella niin vastenmielinen, että kukaan ei keksi mitään muuta sanottavaa?”
”Rakas…”
”Kyllähän minä tiedän, ettei minussa ole mitään katsomisen arvoista! Saatana, tiedän kyllä. Mutta mikä se on? Haavani, kokoni, jokin ihossani? Kasvoni? En ole nätti, tiedän sen kyllä, minulla on kivuliaan keskinkertaiset piirteet.”
”Gael.”
”Olenko minä sinulle liian iso? Sano suoraan. En minä loukkaannu, tiedän kyllä. Vittu, että minä vihaan itseäni. En vain yksinkertaisesti osaa muuttua.”
Isaias vetää minut tiukasti lähemmäs ja kietoo kätensä ympärilleni. Hän painaa päänsä hiuksiini ja silloin ymmärrän, että hänkin itkee. Hän rutistaa minua pitkään, ja jokin hänen voimakkaassa reaktiossaan saa minut itkemään hänen sylissään avoimesti kuin pieni lapsi.
Kun Isaias on rauhoittunut, hän ottaa kasvoni käsiinsä ja pyyhkii hellästi kyyneliä poskiltani. Niille ei ole tulla loppua, niin läsnä hän on.
”Anteeksi. Unohdan aina, että minun purkaukseni todella vaikuttavat sinuunkin.” Isaias itkee niin harvoin. Hänen kyynelillään on aina merkitys.
”Olen vain niin tavattoman surullinen siitä, ettet sinä ymmärrä omaa arvoasi. Anteeksi, etten ole antanut sinulle sellaisia kehuja, joita olisit tarvinnut. Eihän se nyt auta, kun joudut pyytämään niitä itse, mutta lupaan jatkossa sanallistaa ajatuksiani tarkemmin. Olen vain sellainen persoona, etten ole ymmärtänyt, ettei pelkkä ’olet upea’ sellaisenaan riitä.”
”Kyllähän sinä saat minut tuntemaan oloni rakastetuksi ja kauniiksi, älä huoli.”
”Mutta tämä oli ihan aiheellinen kritiikki, haluan, että sinä saat sellaisia kehuja kuin ansaitset.”
Nyyhkäisen. Pyyhimme molemmat kyyneliä poskiltani. Lohduton itku tuntuu raskaalta koko kehossa.
”Miten voi tuntua näin pieneltä ja isolta samaan aikaan? En ymmärrä. Tuntuu ihan lapselta. En minä ansaitse pyytää mitään hyvää.”
Isaias silittää kyynelten kastelemaa poskeani hellästi.
”Rakas…” Hänen äänensä madaltuu, pehmenee. ”Saanko kertoa sinulle kaikki lempiasiani sinussa? Ulkonäöstähän tässä nimenomaan puhuttiin, eikö niin?”
Nyökkään.
”Persoonallisuus on sitten oma itkunsa.”
”Minä ihan tosi itken kohta koko yön”, Isaias huokaa.
”Itketään yhdessä”, naurahdan kyynelteni lomasta.
”Saanko koskea sinuun samalla?”
”Saat.”
Isaias hymyilee. Hän vie hellästi kätensä reisilleni ja saa minut hymähtämään uudelleen.
”Okei, no tämä ei yllätä.”
”Jos saan tässä samalla erektion, se on sinun syysi.”
Hän saa minut aina nauramaan. Rakastan häntä niin, että koko kehossani säkenöi.
Isaiaksen käsi silittää reisiäni, peukalo koskettaa haavoja, mutta hän varoo koskemasta uusimpiin. Surun häivähdys käväisee hänen silmissään.
”Minä en ikinä, koskaan tuomitse sitä, että satutat itseäsi. Se on jotakin paljon meitä kahta suurempaa. Mutta minä todella toivon, että tiedät, että on muutakin. En koskaan syyttäisi sinua siitä, mitä teet. Olet rakas ja tiedän, että kipu on kulkenut kanssasi kauemmin kuin minä. Minulla ei ole oikeutta sanoa siihen mitään. Mutta tiedä, että rakastan sinua ja tulen aina suutelemaan jokaista haavaasi. Olet kaunis, eivätkä haavasi tee sinusta huonompaa kuin kenestäkään muustakaan. Joka kerta, kun puet lyhyitä mekkoja, olen niin iloinen. Pakahdun ylpeydestä. Ei siinä, että näyttää haavansa pitäisi olla mitään uskaltamista, ne ovat normaali asia, kaikki asiat kehoissa ovat normaaleja, koska me olemme eläviä ja toimivia olentoja. Mutta silti, koska tiedän, miten vaikeaa niiden näyttäminen sinulle on, olen suunnattoman ylpeä sinusta. Rakastan sinua kamalasti.”
Tiedän, että hän on vasta alussa, ja silti tunnen koko kehoni kihelmöivän. Isaias sanoo kaiken aina niin oikein. Minä uskon häntä, koska hän ei kuorruta sanojaan turhilla koristeilla, hän sanoo asiat sellaisina kuin ne ovat, ja se on kauneinta, mitä minulle voi antaa. Hän on aito ja rehellinen.
Isaiaksen kädet kiertävät keskivartaloani, ja huomaan värähtäväni, sillä olen vain hetki sitten harkinnut viiltäväni vatsaani ja lantiotani niin kauan, että sisälmykset valuisivat ulos. Isaias huomaa sen, ja vetää minut tiiviimmin itseään vasten.
”Minulla on täysi työ pysyä järjissäni joka kerta, kun näen sinut minimekoissa. Joka. Kerta. Luulisi, että siihen tottuisi, mutta en minä totu, olen joka kerta haltioissani ja haluan vain purra sinua, jättää vatsasi ja kylkesi ja rintasi täyteen merkkejäni.”
Hänen kätensä ovat lämpimät ja hellät. Rentoudun hiljalleen.
”Joskus vielä minä vaan käyn päälle julkisella paikalla, hitto, olet niin uskomattoman seksikäs. Nimenomaan sinun kehosi, Gael.”
”En uskalla syödä.”
Isaias huokaisee.
”Tiedän sen, rakas. Olen niin pahoillani.”
”Minulla meni pitkään tosi hyvin.”
”Tiedän, mutta ei se haittaa. Joskus tulee taantumia. Auttaisiko, jos minä tekisin sinulle ruokaa?”
”E-… En tiedä. Pelkään, että oikeasti joskus revin itseltäni jotain irti tai vahingossa aiheutan itselleni sisäisiä vammoja. Ei ole ollut kaukana.”
Isaias nyökkää vaisusti.
”Ei sinun tarvitse olla terve nyt heti tai välttämättä koskaan. En näe sinua keskeneräisenä tai rikkinäisenä sen vuoksi. Rakastan sinua aina siitä huolimatta.”
”Mutta onhan tämä nyt ihan naurettavaa. Kauhea vaiva ja huoli, ja olen silti niin vitun iso.”
”Rakas! Sillä ei oikeasti ole väliä!”
”Pitäisi helvetti olla!”
”Mutta kun ei ole!”
”Onko se sitten yhdentekevää, vai?”
”Ei sitäkään, johan minä sanoin, että sinä olet seksikkäintä tässä maailmassa. Nimenomaan sinä.”
”Mutta kun minä vihaan itseäni!”
”Tiedän, ja tämä taistelu on sinun taistelusi. Mutta minä rakastan sinua.”
”Rakastaisitko, jos muuttuisin mihin tahansa suuntaan?”
”Rakastan sinua ihan joka tapauksessa.”
”Eli se on yhdentekevää!”
”Gael, minä suutun ihan kohta!”
”Vittu suutu vaan! Anna mennä.”
”Tottakai minä kauhistuisin, jos sinä oikeasti menisit laihtumaan. Älä tee mitään niin holtitonta.”
”No älä pelkää, ei ole onnistunut.”
”Minua surettaa niin paljon, että puhut noin. En minä halua sinun muuttuvan. Tarkoitan vain, että vaikka näyttäisit ihan miltä tahansa, koski se sitten kokoa tai hiuksia tai ihan mitä vaan, olen rakastunut sinuun ja kaikki sinussa on minulle kallista. Mutta älä nyt helvetissä ryhdy riehumaan, meistä kumpikaan ei kestäisi sitä.”
Isaias vetää minut aivan liki itseään. Välissämme on vain vaatteet.
”Juuri nuo lanteet ja käsivarret ja vatsa ja takapuoli saavat minut tulemaan joka kerta, hitto Gael, minua itkettää.”
Hänen kätensä ovat tiukasti ympärilläni.
”Anna anteeksi, että suutun joka kerta, mutta tämä saa minut raivoihini, tahdon vain takoa tuohon kauniiseen päähäsi, miten upea olet. Tahdon vain suudella sinua joka paikasta.”
”Suutele sitten”, kuiskaan.
”Ihan kohta”, Isaias sanoo silittäen selkääni. ”Minulla on saarna kesken.”
Naurahdan kuivasti.
”Tahdon sinun muistavan, että olen aina halunnut vain sinut. Ja mitä ihmettä sinä sanoit kasvoistasikin? ’Keskinkertaiset’? Oletko oikeasti koskaan katsonut itseäsi?”
”Voi, olen, sadasti päivässä –”
”Tuo nenä! Ja nuo uskomattomat silmät, miten ne voivat olla noin intensiiviset ja ruskeat. Sinulla on aivan ihanat ripsetkin. Räpsyripsi. Olet niin kaunis.”
”Minulla on ihan liikaa luomia joka puolella.”
”Mitä!”
”Ne pilaavat kasvonikin!”
”Eivät takuulla! Kai minä olen muistanut suukotella niitä tarpeeksi?”
”Olet sinä.”
”Olen hulluna niihin. Pieniä merkkejä joka paikassa. Olet niin ihastuttava.”
”Vähän turhan paljon merkkejä ihan joka paikassa…”
Isaias sysää minut selälleen sohvalle.
”Saanko riisua sinut?”
Nyökkään. Isaias vetää kevyesti mekon yltäni ja hivuttaa kättään reittäni pitkin aina kaulalle asti.
”Jätän sinuun lisää merkkejä, sittenpähän tiedät, miten paljon rakastan sinussa kaikkea.”
Tunnen kiihkon Isaiaksen koko olemuksessa, hänen sanansa ovat alkaneet taipua päistään. Hän painaa huulensa lanteilleni ja kuljettaa käsiään joka paikassa. Hänen huulensa koskettavat paikkoja, joista olen epävarmin; hän suutelee ja puree sisäreisiäni ja vatsaani, ja tunnen, kuinka lämpö leviää kehooni hiljalleen.
Kaiken jälkeen Isaias makaa pää rinnallani ja sivelee kylkeäni hiljaa.
”Gael…”
”Niin?”
”Älä jätä minua.”
”Mitä?”
”Minua pelottaa. Älä jätä minua.”
Isaias nostaa katseensa, tuijotan häntä häkeltyneenä. Nautinto lämmittää koko kehoani, mutta Isaiaksen katse saa kylmän möykyn sykkimään rinnassani. Silkka huoli Isaiaksen sinisissä silmissä saa minut jäätymään paikalleni.
”Rakas, mitä nyt?”
”Tiedäthän sinä, millainen minä olen”, Isaias aloittaa. ”En ole koskaan ollut hyvä kiintymään muihin tai luomaan pysyviä suhteita. Olen aina viihtynyt omissa oloissani. Minä en tahdo olla riippuvainen muista, mutta tiedät, että olet aina minun ensimmäinen valintani. Ja minua pelottaa.”
”Iz…”
”Minua pelottaa, että sinä teet itsellesi jotakin peruuttamatonta. Mitä minä sitten tekisin? Gael, en ole koskaan todella toipunut siitä, kun yritit riistää henkesi.”
”En minä itsetuntoni vuoksi halunnut kuolla. Olen toipunut niistä ajoista. Valo on… valo on taas todellista.”
”Ei sellainen pelko poistu sydämestä niin nopeasti. Minä pelkään edelleen kuollakseni, että menetän sinut. En kestäisi sitä. Sinä olet minun ainoani. Olen paljas ja avoin sinun kanssasi, rakastan sinua yli kaiken, enkä kestäisi ajatusta siitä, että menettäisin sinut. Yksi kerta oli jo liian lähellä. En yksinkertaisesti pysty käymään sellaista surua läpi uudelleen.”
Isaiaksen silmissä on kyyneliä. Se laittaa kaiken uusiksi. Kaikki asettuu todellisiin uomiinsa. Hän avaa silmäni uudelleen ja uudelleen, tämä ihmeellinen, rationaalinen ja kaunis mies. Otan Isaiaksen kasvot käsiini, silitän ja hivelen.
”En ole menossa minnekään.”
”Ei se siltä näytä. En osaa anoa tai rukoilla, mutta rakkaani, ole kiltti äläkä jätä minua yksin.”
”En minä kuole. Iz, en minä kuole, ihan tosi.”
”Voitko olla varma? Et syö mitään, satutat itseäsi jatkuvasti ja minä tiedän, että on muutakin. Tiedän kyllä…” Isaiaksen ääni on pelon uuvuttama. Minuakin itkettää.
”Anteeksi”, sanon, ja ääneni sortuu. ”Olen pahoillani… Minä aina unohdan, miten kaikki oireiluni vaikuttaa sinuun.”
”Tiedän, että tämä on sinulle vaikeaa, mutta jaksa vielä. Jaksa vielä, rakas, tämä on sinun oma taistelusi. Olen tässä, tulen aina olemaan.”
Kiskaisen Isaiaksen pitkään suudelmaan.
”Sinä olet minun vertaiseni”, kuiskaan hänelle, ”olet aina ollut. Kiitos. Kiitos…”
Isaiaksen kipu saa minut aina ajattelemaan. Minä silitän hänen poskiaan vielä pitkään.
”Mennäänkö syömään jotain?” kysyn varovasti.
Isaias purskahtaa uudelleen itkemään, mutta hänen huulilleen leviää hymy. Hän nyökkäilee onnellisena.
”Voi kulta…”
Suukotan häntä.
”Kiitos kaikesta. Sinä osaat aina sanoa oikeat asiat. Kiitos, kun välität. Arvostan sitä eniten koko maailmassa.”
Isaias silittää hiuksiani ja suutelee minua hellästi.
”Minun kaunein rakkaani…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti