”Vala! Odota.”
Aarin ääni keskeyttää Valan askeleet portaissa.
”Mihin sinä pingot?”
”Minä…” Paniikki. Verta vaatteissa.
”Mitä hittoa, sisko? Mitä sinä olet tällä kertaa mennyt tekemään?”
”En mitään!” Aarin ilme ei näytä vakuuttuneelta. ”En mitään! Minä vuodan verta… tiedäthän…”
Aari kiskaisee Valaa käsivarresta ja retuuttaa siskon linnan alimpiin kerroksiin, jossa peseytymistilat sijaitsevat. Aari lukitsee alimpaan kerrokseen vievän oven riippulukolla. Vala tuijottaa harmaata kiviseinää vapisten. Tämä osa linnasta on aina ollut hänen vähiten suosikkinsa. Harmaa ja äänetön pesuhuone, kylmät kiviset lattiat ja jääkylmä vesi. Tätä ei uskoisi osaksi kuninkaanlinnan loistoa.
”Minä katson muualle, ja sinä peseydyt nyt heti.”
”En minä voi peseytyä, jos sinä seisot siinä! Olet minun veljeni!”
”Hitto, missä muualla me kävisimme keskustelun kuin täällä piilossa? Ei meistä saatanan rotista muuhun ole. Ala nyt vaan peseytyä, en minä sinun rumaa ruumistasi halua nähdä.”
”Haista paska.”
Vala riisuu verisen mekkonsa ja ryhtyy hinkkaamaan sitä jääkylmällä vedellä. Kädet vapisten hän yrittää saada kohtauksensa jäljet pois. Mitään ei saa näkyä tai haista, kuningatar tuntuu vaistoavan hänen jokaisen virheensä jo nyt.
”Me olemme olleet aivan luokattoman hitaita”, selkänsä kääntänyt Aari huokaa. ”Emme ole löytäneet vieläkään sitä, mitä tulimme tänne etsimään.”
”Mutta eihän meillä ole kiire”, Vala sanoo hiljaa.
”Ei kenties, mutta minä voin rehellisesti myöntää, että minulla ei ole aavistustakaan, mitä olen tekemässä.”
Tämän täytyy olla ensimmäinen kerta, kun Aari myöntää sen.
”Oletko tosissasi?”
”Helvetti, en kai minä sanoisi niin, jos en olisi? En ole löytänyt etsimästämme merkkiäkään. En pienintäkään. Sen sijaan me leikimme pyhimyksiä kuin mitkäkin hyväntekijät. Tämä on paha, tosi paha, mikään tällainen ei kuulunut suunnitelmaan.”
”Siitä olemme samaa mieltä.” Vala tuijottaa käsiään. Veri tuntuu pinttyneen häneen. ”Olin kuningattaren kanssa kaupungilla villitsemässä ihmisiä. He tahtoivat koskettaa minua. He olivat yhtä hysteerisiä kuin olisivat nähneet aidon jumalan.”
Vala vilkaisee kellarikerroksen pieniä ikkunoita, joista eteläinen aurinko kuultaa. Ulkona kaduilla ihmiset kulkevat ja ajattelevat heidän kantavan jumalallista valoa mukanaan. Linnan suurissa ikkunoissa jumalhahmo suorastaan ilkkuu heitä. Keitä te kuvittelette olevanne?
”Aari…” Valan ääni käy pieneksi.
”Hhm?”
”Minua pelottaa.”
”Tiedän sen.” Kerrankin veli ei iske takaisin. Aarin ääni on hiljainen ja ohut. ”Mutta emme me voi enää kääntyä. Hän ei koskaan antaisi meidän…”
”Älä”, Vala kuiskaa. ”Älä sano sitä täällä. Seinillä on korvat. Meidät kuullaan. Jäämme kiinni…”
Hiljaisuus laskeutuu. Aarikaan ei uskalla enää sanoa mitään. Vala pesee itsensä puhtaaksi verestä, vaikka hänestä tuntuu, että sen haju seuraa häntä joka paikkaan. Hänen sisällään on pala sydäntä. Hän ei kykene unohtamaan sitä hetkeksikään. Vala on vetämässä märkää mekkoa ylleen, kun Aari avaa jälleen suunsa.
”Joko sinä olet valmis?”
”En ymmärtänyt ottaa varavaatetta…”
”Helvetti, että sinä olet tyhmä.”
”Sinä kiskoit minut tänne.”
”Olisit käyttänyt aivojasi ja ollut pesemättä mekkoa.”
”Se oli veressä! Kuningatar olisi huomannut sen heti.”
”Kuningatar on jäänkylmä akka. Hänen silmiltään on vaikeaa olla piilossa.”
”Olen varma, että hän tietää. Aivan kuin hän voisi haistaa sydämenpalan minussa…”
”En yllättyisi, jos voisikin.”
Vala säpsähtää. Mekko tuntuu kylmältä hänen ihoaan vasten. Mikään ei koskaan lämmitä. Aari kääntyy, kun Vala antaa luvan. Veljen ilmettä on mahdoton tulkita. Aurinko loistaa ikkunasta ja piirtää valollaan Aarin valkoisiin hiuksiin.
”Etkö tosissasi ole saanut kuninkaasta mitään irti? Mitään?”
”Kuningas tuntuu keskittyvän kanssani aivan toisenlaisiin asioihin”, Aari naurahtaa. ”Alarick ei paljasta minulle mitään. Hän ei ole puhunut edes prinsessasta. Saati sitten siitä, mitä etsimme.”
”Sinun täytyy saada hänet luottamaan itseesi.”
”Sitähän tässä yritetään. Minulla on sentään koko kroppa pelissä”, Aari naurahtaa. ”Samaa ei voi sanoa sinusta.”
”Ketä minä muka yrittäisin? Kuningatartarko? Se akka ei luota kehenkään. Enkä minä ala panemaan ketään saadakseni haluamani.”
”Heikko”, Aari nauraa. ”Tosin ei sillä, että kukaan tuota sinun rääkättyä ruumistasi haluaisikaan. Sinä olet rumempi kuin meidän valheemme.”
Vala ei kykene sanomaan mitään takaisin. Hän tietää sen kyllä. Ei hänessä ole mitään katsottavaa.
”Pane sinä vain sitä kuningastasi, kyllä se sinulle jotain kertoo, jos saat sen tulemaan tarpeeksi monta kertaa”, Vala sihahtaa hampaittensa välistä. Sanoissa ei ole voimaa, hän ei jaksa enää iskeä takaisin. Aari on aina niskan päällä. Veljen täytyy rakastaa sitä.
”Se ei ole ongelma tällä kropalla”, Aari nauraa. ”Kuningas on hullaantunut. Ei vain selkeästi riittävän hullaantunut paljastaakseen minulle, missä pitää… sitä.”
”Järkyttävä ukko. En malta odottaa, että pääsemme lähtemään helvettiin täältä.”
Aari on hetken hiljaa. Veli näyttää miltei surulliselta.
”Minulla ei ole mitään tällaista elämää vastaan”, Aari sanoo heilutellen rannekorujaan.
”Sinulla ei ole koskaan ollut ongelmaa huomion kanssa”, Vala huokaa. ”Mutta mieti nyt vähän. Mieti, miten isossa roolissa uskonto on tässä maassa. Jumalpatsaita on kaikkialla, niiden tyhjät silmät tuijottavat meitä joka paikasta. Noitia kirjaimellisesti tapetaan, koska ne eivät ole jumalan tahdon mukaisia. Noidat ovat ottaneet itselleen voimat, jollaisia pitäisi olla vain jumalalla. Miten sinä kuvittelet meidän selviävän, kun me paljastumme? Mitä sinä kuvittelet kansan tekevän meille, jos jo noidat paloitellaan ja vuodatetaan kuiviin?”
”Jos.”
”Kun, Aari, usko minua. Kun me jäämme kiinni. Pidä vauhtia sen kuninkaasi kanssa. Kuiski mitä tahansa romanttista paskaa sen korviin, kunhan saat sen kertomaan. Me emme voi viettää täällä enää paljon aikaa.”
Aari kävelee lähemmäs, hopeiset korut kiiltelevät. Aari asettaa siron kätensä Valan poskelle ja hymyilee.
”Vala, pidä vaikka tauko. Pyydä kuningattarelta lupaa käydä jossakin. Rauhoitu. Sinä otat aivan liikaa kierroksia.”
”Ja sinä aivan liian vähän.”
Aarin hymy pehmenee.
”Niinkö? No, ainakin minä teen jotakin konkreettista tavoitteemme toteutumiseksi. Kyllä me löydämme etsimämme, ja sitten voimme juosta hittoon täältä.”
Miten huoleton. Miten vapaa. Vala ei pysty samaan. Sydämenpala hänen sisällään tuntuu elävän omaa elämäänsä, sykkivän omaan tahtiinsa. Hän ei koskaan totu siihen, että hän on nyt jonkun muun oma.
”Olet oikeassa”, Vala huokaa ja kävelee kohti ovelle vieviä portaita. ”Ehkä minä tarvitsen vain lomaa. Pienen tauon.”
Vaikka ei hänellä ole kotia, jonne mennä. Valalla ja Aarilla on aina ollut vain kadut. Ei kotia, ei perhettä.
”Hyvä. Käy jossain. Kuningatar osaa naamioida sinut niin, että porukka ei hypi kimppuusi ja vaadi sinua parantamaan tai korjaamaan jotain.”
Vala tietää jo, minne mennä. On vain yksi paikka, jonne hän saattaa mennä, kun kaikki muu sortuu.
”Aari…”
”Mitä nyt vielä?”
”Uskotko sinä tosiaan, että tällä voi olla kaunis loppu?”
Aarin vaaleat kulmat kurtistuvat. Sitten veli alkaa nauraa.
”Tottakai”, Aari sanoo hymyillen. ”Me selviämme tästä. Uskoisit itseesi. Tai jos et itseesi, usko minuun. Veli hoitaa.”
Aari taputtaa Valaa olalle ja avaa suuren lukon. Sen jälkeen sanoja ei enää vaihdeta. Vala jää yksin märkä mekko päällään ihmettelemään, mikä hänessä on vikana, kun hän ei kykene hellittämään hetkeksikään. Hän osaa vain odottaa ja pelätä, sitä hänen koko elämänsä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti