Luku 3: Käsky
Jännite suorastaan rätisee ilmassa, kun Lo saapuu paikalle. Veren haistaa jo kaukaa, mutta Lolta kestää hetki nähdä kulman takana kyhjöttävä ruumis. Yksi hänen ryhmänsä miehistä. Se, joka huusi. Helvetti. Hän on myöhässä.
Lo näkee noidan heti. Musta huppu, varovainen, mutta voimakas olemus. Lon koko ruumis tärisee. Hänen kollegansa makaa hengettömänä maassa ja noita seisoo vielä siinä, pilkkaa häntä koko olemuksellaan. Lo tutkii noitaa katseellaan. Paljastetut ranteet, auki viilletyt. Verta putoilee maahan. Joskus Lon on mahdotonta havaita, missä vaiheessa noidat ehtivät tehdä veriuhrauksen. Vain silloin heidän voimansa ovat käytettävissä.
Tämä noita on nainen. Nuori ja karulla tavalla kaunis. Lumenvalkeat hiukset kehystävät kalpeita kasvoja. Miltei kuin ihminen. Langennut. Jumalan valon hylännyt olento. Lo maistaa sapen suussaan pelkästään katsoessaan naista. Niin valkea, olevinaan kaunis ja inhimillinen. Veri lumella todistaa jotakin muuta.
Lo tuijottaa noitaa silmiin. Kello käy. Tämä kestäisi vain hetken. Lo kuulee, kuinka jokin hänen takanaan syttyy palamaan. Noita on vielä nuori, ei osaa muuta kuin uhkailla. Lo vain tuijottaa. Kun Vidar käy noitaan kiinni takaapäin, Lo iskee. Noita käyttää magiaansa, Lon viitta syttyy tuleen, mutta Vidar ehtii viiltää noitaa kurkkuun. Lo riuhtoo viittansa pois ja iskee noitaa niin nopeasti, että tämä ei ehdi palautua.
Noidanmetsästäjien sääntö numero yksi. Tee noita toimintakyvyttömäksi.
Noitaa ei pidä päästää käyttämään voimiaan. Verenvuodatus ei auta, veri vahvistaa noidan voimia. Sido kädet. Sido jalat. Noita pitää eristää voimistaan. Lo sitoo noidan, estää tätä koskemasta omaan vereensä ja kiskoo sitten liekehtivän viittansa noidan päälle. Tulta käyttävä noita ei ole immuuni sen poltteelle. Kiljunta täyttää kadut, siviileitä saapuu katsomaan näytöstä.
Noita ei kuole vähästä. Lo tietää sen. Noitaa ei voi tappaa tappamalla. Noidan veri pitää vuodattaa kuiviin ja tuhota täydellisesti erillään ruumiista. Siksi uusia noidantappajia ei koskaan päästetä kentälle yksin. Jos noidan tappaa väärin, noita herää aina uudelleen henkiin. Niillä ei ole sydämiä. Niitä ei pidättele mikään. Lo katsoo, kuinka nuoren naisen kalpea liha tummuu. Hän haistaa palaneen ihon ja kuuntelee kivunhuutojen kakofoniaa kuin tuutulaulua. Kärsiköön noita puolestaan.
”Lo… Se pitää pilkkoa. Tiedäthän.” Vidarin ääni keskeyttää Lon ajatukset. Lo tarttuu suurempaan veitseensä, siihen, joka läpäisee luun. Sidotun noidan iho polttelee yhä, Lo ei koske siihen sivaltaessaan naista suoraan käsivarteen.
Ja silloin Lo päästää itsensä pois. Hän sallii raivon tulla, ja se tulee puhtaana ja kauniina. Hän leikkaa noitaa kuin saalista. Hän iskee oikeisiin paikkoihin, pilkkoo tämän niin, että tämä ei pääse enää käyttämään voimiaan. Veri sihisee maassa, noita yrittää parhaansa koota ruumistaan, mutta raajat ovat jo irti toisistaan. Nyt ne pitäisi vuodattaa kuiviin.
Lo katsoo maassa makaavaa, palaneenkäryistä päätä pitkään. Punamustan ihon takaa erottuu vielä silmät. Raivo Lossa kiehuu yli, hän sohaisee veitsensä vasten naisen kasvoja ja hakkaa niin kauan, ettei niistä jää mitään jäljelle. Siviilit tuijottavat yhä kauempaa, osa on hivuttautunut hitaasti taaemmas.
”Lo! Hei! Riittää jo! Hitto, lopeta, se on jo toimintakyvytön! Se ei tuosta nouse. Lo! Päästä nyt hitto irti siitä!” Vidar karjuu.
Veri kohisee Lon suonissa. Noita ei ole riittävän palasina. Kuole. Kuole. Kuole.
”Lo, voi helvetti!”
Vidar kiskoo Lon kauemmas, Lo säpsähtää äkillistä kosketusta, mutta mies ei päästä irti. Vasta, kun Vidar katsoo häneen talvensinisillä silmillään, Lo ymmärtää menneensä jälleen liian pitkälle.
Kaikki tuijottavat. Noidan palaset savuavat maassa. Vidar suo Lolle merkitsevän katseen ja siirtyy keräämään jälkiä oikeaoppisesti talteen. Lon suonissa sihisee. Tämä valkea noita on pelkkä pikkutekijä, ei mitään Meldan kaltaisten uhkakuvien rinnalla. Silti Lon raivo räjähti käsiin. Noita kuin noita. Ne kuvittelevat voivansa tehdä mitä tahansa.
Mutta ei Lo siksi sekoa silmille joka kerta, kun tapaa noidan. Vidar voi olla hänen mentorinsa, mutta miehen ei koskaan tarvitse tietää, miksi Lo menettää kontrollin noitaa iskiessään, miksi raivo on niin ylitsepääsemättömän suurta, ettei sitä saa sammuksiin. Vidar moittisi häntä jälleen, jahka he pääsisivät omiin oloihinsa hankkiutumaan eroon noidan ruumiista. Lo kestää sen. Lo voi leikkiä olevansa vain niskuroiva nuori, jos Vidar näkee hänet sellaisena. Se on parempi kuin totuus. Totuudesta ei voi puhua ääneen polttamatta kieltään.
Lo vapisee vasten talonseinää, kun kolmas noidanmetsästäjä löytää paikalle. Lo tuijottaa miestä häkeltyneenä uskaltamatta arvata, kuinka vauhkoontuneelta näyttää. Mies on sama ruskeatukkainen, jonka nimeä hän ei edelleenkään ole painanut mieleensä. Miehen poskella on verinen kädenjälki ja kauluksella veripaakkuja.
”Saitteko… sen kiinni?” mies puuskuttaa.
Lo nyökkää Vidariin ja noitaan päin.
”Hitto. Tästä ei tullut nättiä.”
Lo pudistaa päätään.
”Meitä on enää kolme…”
”Mitä?”
”Me menetimme muut. En voinut…” Hänen äänensä murtuu. Mies osoittaa poskeaan.
”Voi helvetti.”
Vidar selittää tilanteen paikallisille. Lo tuntee häpeän punan kuumottavan kasvoillaan. Hän on taas tässä. Hänen tekemisiään joudutaan selittämään muille, hänen silmitön raivonsa kostautuu niille, jotka pitävät hänen puoliaan ja ovat hänelle hyviä.
Vasta metsässä Lo saa jälleen happea. Vidar ja toinen mies pystyttävät nuotion. Lo istuu lumisella puunrungolla ja tärisee. Adrenaliini on hajonnut kehoon, nyt kaikkialle sattuu. Tapahtumien kulku vilisee rumana silmissä, Lo tietää ylireagoineensa. Jälleen. Kuinka monta kertaa sinä voit vielä tehdä noin ilman, että he potkivat sinut pois?
Tuli rätisee kutsuvasti, mutta Lo ei mene lähemmäs.
”Vidar, anna ant –”
”Mitä vittua tuo äskeinen oli?” Vidarin ääni kohoaa. Lon keho reagoi oitis. Hän vetää puukon esiin ilman, että ehtii ajatella sitä.
”Sohitko sinä minua aseella, helvetin raivohullu? Mikä sinua vaivaa?” Vidar huutaa.
”Älä huuda minulle! Älä huuda minulle!!”
”Sinähän tässä huudat!”
”Anna minun olla! Ilman minua emme olisi edes saaneet noitaa kiinni!”
”Minun ryhmäläiseni kuolivat! Nyt etelästä joudutaan hakemaan ruumiita kotiin päin. Mikä häpeä.”
”Etpä sinäkään tehnyt mitään tilannetta edistääksesi! Vai teitkö, Vidar? Missä sinä olit, kun he kuolivat?”
”Vittu, Lorelei, mikä sinua vaivaa!”
”Se ei ole nimeni!”
Kolmas mies nousee ylös ja asettuu heidän väliinsä. Miehen kulmat kurtistuvat.
”Hei, rauhassa! Mitä tämä nyt on? Eikö tässä ole vähän tärkeämpiäkin hommia hoidettavana kuin keskenään sähiseminen?”
”Turpa kiinni, Leon, minä koulutan nyt alaistani.”
Leon. Se hänen nimensä on.
”Iisisti, Vidar, sinä et mahda nyt mitään sille, mitä tapahtui. Tuo meni varsin mallikkaasti moneen aiempaan ylilyöntiin verrattuna. Mitä minä yritän tässä sanoa, on se, että pahempaakin on nähty. Rauhassa nyt vaan.”
”Sinä et ole mikään sanomaan minulle, miten minun tulee johtaa ryhmääni.”
”Joo, joo, muru, sinun egosi on iso, me ymmärrämme kyllä. Rauhoitutaanko silti?”
Lo näkee, kuinka Vidar käyttää kaiken energiansa siihen, että ei löisi Leonia suoraan kasvoille.
”Pilkkaatko sinä minua?”
”En, ei minulla ole syytä sellaiseen. Kunhan haluan välttää turhia kahakoita. Tässä ei ole nyt mitään järkeä.”
”Väitätkö sinä, etten saa oikaista oppipoikani virheitä?”
”Saat, saat, se ei kuulu minulle. Mutta te kaksi huudatte niin, että koko metsä kuulee. Säästäkää riitanne paremmalle hetkelle, meillä on noita tuhoamatta. Veren pullottamisesta tulee hauskaa nyt, kun päätitte polttaa ruumista…”
”Hitto, Leon, sinä olet ihan sietämätön.”
”Ikävää, mutta käytäisiinkö silti työn touhuun ennen kuin noita saa itsensä koottua?”
Vidar ei vilkaisekaan Lohon päin, vaan ryhtyy aavistuksen äristen kaivamaan noidan osia pussista. Lo ei pysty katsomaan koko toimitusta. Hän istuu puunrungolla vailla viittaa niin kauan, että pimeä saapuu.
Leon on jo käynyt nukkumaan makuupussiinsa, kun Vidar istuutuu puunrungolle Lon viereen ja kietoo paksun viittansa pojan harteille. Lo tuijottaa miestä silmät suurina.
”Sinä olet paljon pienempi kuin minä, tarvitset lämpöä. Haetaan sinulle uusi viitta pohjoisen tukikohdasta, jahka pääsemme sinne asti”, Vidar sanoo ja kiinnittää viitan edestä kiinni. Mies on niin lähellä, pelottavan hellä, että Lo kavahtaa aavistuksen taaksepäin. ”Ai. Anteeksi. En tarkoittanut tungetella.”
”Nytkö sinä et yhtäkkiä huudakaan minulle?”
”Lo, hei, ihan tosi. Anteeksi. Hermot ovat kireällä, kyllä tämä tästä. Sinun riehumisesi, se vaan… se on aidosti pelottavaa katsottavaa. Sinulla sumenee silmissä ihan sekunneissa. En ole koskaan nähnyt sellaista.”
Nykivä hymy kiipeää Lon huulille. Hänen tekisi mieli nauraa hysteerisesti. Et ole koskaan nähnyt etkä koskaan tule näkemään. Näistä asioista ei puhuta tämän auringon alla. Kunpa Vidar vaan tietäisi.
”Leon pelasti tilanteen”, Lo huokaa. ”Olemme hänelle paljon velkaa.” Lo nyökkää nukkuvaan mieheen päin.
”En pidä tuosta pojasta.”
”Mikä poika, tehän olette melkein saman ikäiset. Kolmenkympin puolin ja toisin.”
”Poika se on minuun verrattuna. Hitto, minulla on ikävä ryhmäämme.”
”Työn vaaroja”, Lo sanoo kuivasti. ”Älä kiinny kehenkään, eikö meille aina sanota niin?”
”Tietysti. Mutta ihmisiähän tässä ollaan. Ne olivat hyviä äijiä. Veljiä suorastaan. Ei veljen pidä haudata veljeä…”
”Ei auta. Kuolleita mitä kuolleita. Samoin kuin ne siviilit. Se oli rumaa, todella rumaa. Meidän olisi pitänyt jäädä siivoamaan paikkoja enemmän.”
”Ei meille siitä makseta.”
”En minä tee tätä rahasta.”
Vidar kurtistaa kulmiaan.
”Etkö muka?”
Lo pudistaa päätään, muistelee raivoaan. Ei, hän ei koskaan tekisi tätä rahasta.
”Minä ainakin teen”, Vidar huokaa. ”Rahasta ja vapaudesta. Missä muussa työssä saat kulkea näin vapaasti? Niinpä, et missään.”
Lo ei sano mitään.
”Lo, ei muistella pahalla. Oikeasti. Sinä olet kelvollinen kakara, pidän sinusta.”
”Kakara.”
”Olet yksitoista vuotta nuorempi, saan sanoa sinua kakaraksi, jos minua huvittaa.”
”Sen kun sanot, mutta älä sekuntiakaan kuvittele, että olen sellainen.”
Eletty elämä istuu syvällä Lossa ja kertoo jostakin aivan muusta. Asiat, joiden täytyi tapahtua, jotta hän on nyt tässä. Lo tuijottaa ympärilleen. Lumiset mättäät, kytevä tuli ja kiepissään tuhiseva Leon. Korkeat, suuret puut, joiden oksat riippuvat lumesta raskaina. Puun oksille valumaan jätetyt ruumiinosat. Kuin irvokas satu. Tällaista Lon elämä nyt on, ja hän on siitä kiitollinen joka ikinen päivä.
Kun jossakin rasahtaa, molemmat miehet reagoivat. Lo vie käden puukolleen, Vidar asettuu aivan Lon eteen. Se ei ole ensimmäinen kerta, kun mies tekee niin. Tulijalla on raskas askellus. Lo erottaa puiden takaa huppupäisen hahmon, suuremman kuin Vidar. Rikkaansinisestä, kullalla kirjaillusta viitasta Lo tietää, että tulija on etelästä. Hovikaartilla on aina kalliista kankaasta tehdyt viitat.
”Pohjoispuolen Vidarin ryhmä, oletan?”
”Se juuri. Kuinka voin auttaa?”
”Hänen korkeutensa lähettää etelästä kutsun pohjoisen Leonille saapua kuninkaalinnaan pikimmiten. Asia koskee prinsessaa.”
”Prinsessaa?” Vidarin kulmat kurtistuvat. ”Miten prinsessa liittyy minun ryhmääni?”
”Hänen korkeutensa tarvitsee vaaralliselle nuorelle naiselle vartijan. Harkinnan tuloksena hän päätyi kokeneeseen, mutta nuoreen noidanmetsästäjään.”
”Mihin joku hienostoneiti tarvitsee noidanmetsästäjän vartiointia?”
”Vidar.” Lo suo miehelle tietäväisen katseen. Vidar vaikenee.
Leon on jo pystyssä. Miehen katseesta ei erota, että tämä tuhisi syvässä unessa vain hetki sitten. On kuin hän olisi täysin valmis lähtemään.
”Kuulinko oikein?”
”Sinua odottaa suuri tehtävä, nuorukainen.”
”Prinsessan lapsenvahtina? Oletko tosissasi? Saako hänen korkeutensa todella määrätä sellaista?”
”Voit kysyä sitä hänen korkeudelta itseltään, kun pääsemme etelään.”
”Pitääkö minun lähteä… nyt heti? Meidän ryhmämmehän on alimiehitetty. Menetimme tänään välikohtauksessa kaksi ryhmäläistämme.”
”Sinun ei tarvitse huolehtia siitä”, Vidar sanoo. ”Me saamme uuden ryhmän koottua. Tästä on puolen päivän matka pohjoisen tukikohtaan.”
”Mutta…”
”Mene vain. Käsky kävi. Kuninkaan sanaa vastaan ei sanota, saamme leipämme häneltä.”
Leon kääntyy kohti kuninkaan viestinviejää.
”Hetkinen. Saanko vaihtaa pari sanaa ryhmäläisteni kanssa ennen äkkilähtöä?”
Viestinviejä nyökkää ja kääntyy ympäri.
Lo erottaa Leonin kasvoilta silkan paniikin. Aina yhtä rauhallinen nuorukainen katsoo heihin hermostunein silmin. He kaikki ajattelevat samaa. Noidat ovat alkaneet iskeä useammin, ja Lo ja Vidar jäisivät kaksin pohjoisen metsiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti