Lunta putoilee taivaalta Lon kasvoille. Lo makaa tiukasti makuupussiin kietoutuneena ja kuuntelee Vidarin kuorsausta vasemmalla puolellaan. He nukkuvat vieretysten metsässä, kylään ei viitsinyt enää jäädä, jotta heidän läsnäolonsa ei houkuttele noitia paikalle.
Lo pystyy ajattelemaan vain naista, joka puhui hänen äidistään. Lorrie. Lorelei. Hänen äitinsä, josta hän ei pitkään tiennyt muuta kuin sen, että tämä oli noidanmetsästäjä, joka hylkäsi hänet. Paholainen kertoi myöhemmin lisää, mutta se ei auttanut, se kaikki oli yhtä suurta pelon ja kauhun jatkumoa. Oli olemassa nainen, joka olisi voinut pitää hänestä huolta sen miehen sijasta. Sitä Lo ei koskaan voinut antaa anteeksi. Mitä äidille olikaan tapahtunut, oli jotakin riittävän suurta, jotta tämä ei koskaan enää palannut.
Vidar nukkuu Lon vierellä niin sikeästi, että Lo tuntee edes rahtusen turvaa. Lo selitti tilanteen Vidarille nopeasti, mutta mitä hän lopulta voisi kertoa ilman, että mainitsisi kasvattajaansa sanallakaan? Kukaan ei saa tietää paholaisesta, ei edes Vidar. Lo jää vain tuijottamaan Vidaria, jonka piirteet näyttävät hämärässäkin niin komeilta, että häntä huimaa. Vidar ei ole hyvännäköinen siinä, missä monet miehet ovat, mutta tämän piirteet ovat persoonallisella tavalla hurmaavat. Lo tahtoisi herättää miehen unesta voidakseen käpertyä tämän kainaloon niin, että tämä voisi silitellä häntä ja puhua hänelle kauniisti. Mutta ei Lo ole tottunut vaatimaan mitään sellaista itselleen. Tämä kipu on hänen omaansa.
Lo kääntyy selälleen ja tuijottaa tähtien täplittämää taivasta, josta kevyttä pakkaslunta putoilee metsään. Hengitys huuruaa, on niin kylmä, ettei sitä enää edes ajattele. Lo yrittää kerrata kaikkea, mitä tietää äidistään. Nimi Lorelei, ikä tuntematon. Toimi noidanmetsästäjänä, oli ilmeisen rakastettu ja voimakasluontoinen. Lota oksettaa, millä sävyllä vanha nainen puhui Lorriesta.
Puiden takaa kuuluu rasahdus. Lo pomppaa oitis pystyyn, kaikki ajatukset kuolevat. Jos jokin Lossa vielä toimii, niin hänen herkät aistinsa. Lo puristaa puukkoa kädessään ja tuijottaa. Kun punaiset suortuvat kiertävät puita, Lo tuntee pitkästä aikaa polttelua rinnassaan. Lo vilkaisee Vidariin päin, mies ei saa todistaa tätä, ei missään nimessä. Lo kävelee poispäin heidän leiristään, punaiset hiukset seuraavat. Kun valkoiset silmät ilmestyvät keskelle hämärää, Lo pitää päänsä kovana. Tällä kertaa hän ei antaisi pelolle valtaa ruumiistaan. Hänellä ei ole varaa siihen.
”Sinä löyhkäät ihmiseltä”, pimeys sanoo.
”Ja sinä järjestät aina yhtä dramaattisen sisääntulon.”
”Onko joku ollut sisässäsi? Sinä haiset aivan ihmiseltä.”
”Mitä se sinulle kuuluu?”
”On siis.”
”Anna minä soluttaudun tavallani.”
”Sen kun parittelet kenen kanssa haluat, ihmiset pitävät siitä. Oppivat luottamaan sinuun paremmin.”
Lo nielaisee. Paholainen ei tiedä mitään. Peto hänen edessään ei ole ihminen, se ei tule koskaan ymmärtämään, mitä Lo tuntee katsoessaan Vidariin. Hän hädin tuskin ymmärtää sitä itsekään.
”Mitä sinä tahdot? En voi olla tässä kauaa. Jos Vidar herää nyt, hän hätääntyy.”
Paholainen naurahtaa. Lo ei vieläkään näe miehen kasvoja.
”Sinun aikasi koittaa pian. Sen minä tulin sinulle kertomaan. Jatka soluttautumista, ansaitse ihmisten luottamus. Ja sitten minä tahdon sinun menevän etelään.”
”Miksi etelään?”
”Kaikki tulee tapahtumaan siellä.”
”Kaikki?”
”Kaikki.”
Vihdoin Lo erottaa paholaisen piirteet. Mies tulee lähemmäs, paljastaa kasvonsa hämärässä. Mikään paholaisessa ei koskaan muutu. Suorat, pitkät punaiset hiukset ja kallionkovat kasvonpiirteet. Aina yhtä kova, aina yhtä kaunis.
”Joko sinä tarvitset minua… suunnitelmaasi?”
”En aivan vielä, mutta pian.”
”Miksi sitten tahdot minut etelään?”
”Jotta olet valmiina, kun kaikki tapahtuu.”
”En vieläkään ymmärrä, mihin todella tarvitset minua.”
”Tahdotko todella tietää?”
”En kai muuten olisi kysynyt.”
Paholainen kallistaa päätään. Eleestä tulee mieleen eläin.
”Elämä ihmisten kanssa on muuttanut sinua, Lorelei.”
Lo irvistää tahtomattaan ristimänimelleen. Hän on ajatellut sen traagisuutta jo tarpeeksi yhdelle yölle.
”Ne kaksi, joilla on pala sydäntäni, tulevat takuulla epäonnistumaan. He ovat linnassa vain aiheuttaakseen kaaosta.”
Lon suu loksahtaa tahtomattaankin auki.
”Sinä et siis…?”
”En lähettänyt heitä linnaan kuin yhdestä syystä, ja se on eri syy kuin se, jonka kerroin heille.”
”Oletko tosissasi? Ne kaksoset, joita kansa palvoo jumalallisina, ovat siellä siis ihan huvin vuoksi?”
”Melkein.”
”Nyt minä en ymmärrä.”
Paholainen nauraa. Lo ei ole koskaan sietänyt ääntä, mutta hän ei uskalla viedä käsiä korvilleen.
”Minun suunnitelmani ei koskaan pitänyt toteutua niiden kahden kautta. En edes kertonut heille, kuka olen, mutta uskon, että he tietävät sen nyt.”
”Oletko tosissasi? Miten helvetissä sinä sait heidät tekemään mitään puolestasi ilman, että edes kerroit, kuka olet?”
”He olivat katulapsia. Veli tahtoi vain olla kaunis ja huomioitu, sisko halusi mitä tahansa, mistä pitää kiinni. Lupasin kertoa hänelle hänen äidistään. Se riitti.”
”Millainen helvetin masokisti suostuu nielemään palan toisen sydäntä ilman, että tietää yhtään, mihin ryhtyy?”
”Johan minä sanoin. Epätoivo aiheuttaa ihmeellisiä asioita.”
”Kerrataanpa vielä – sinä annoit heille jonkin tehtävän, mutta se on pelkkää teatteria, niinkö? Et todella oleta heidän selviytyvän siitä?”
”Minä annoin heille vain yhden tehtävän. Heidän pitää vapauttaa Agnos.”
”Voi saatana.”
Lo potkaisee lunta edessään. Hän ei ole kaivannut tätä maailmaa. Ei laisinkaan. Hän tahtoo vain tehdä rutiininomaista työtä ja turruttaa itsensä totuuksilta, jotka ovat liian suuria hänen kestettäväkseen.
”Kyllähän sinä tiedät, ettei siitä mitään tule. Miten jotkut katulapset Andolin kaduilta osaisivat vapauttaa jumalan, jota kuningas pitää ties missä piilossa? Eiköhän se olento olisi jo vapautettu, jos se olisi niin helppoa”, Lo sanoo.
”En kertonut heille, mikä Agnos on.”
”Mihin sinä pyrit tällä kaikella? Uskotko todella, että he saavat Agnosin vapaaksi?”
”Siihen on aina mahdollisuus.”
”Mutta se ei ole se, mihin pyrit tällä tempauksellasi?”
Mies pudistaa päätään.
”Kunhan annoin heille jonkin päämäärän linnassa. Todellisuudessa pyrin siihen, mikä tapahtuikin. Halusin saada kuninkaan keskittymään vain ja ainoastaan heihin.”
”Koska…?”
Paholainen vie sormen suulleen.
”Ssh. Ei kaikkea kerralla.”
”Et vain tahdo kertoa minulle.”
”En niin. En vielä.”
Paholainen tulee lähemmäs, vetää Lon aivan rintaansa vasten. Kaikki katoaa taustalle. Talvi, kauempana nukkuva Vidar ja jopa kaikki ne aseet, joilla noidan saa palasiksi. On vain paholaisen tuoksu, miehen voimakas keho Lota vasten.
”Lopulta minä tarvitsen vain sinua”, paholainen kuiskaa ja silittää Lon hiuksia. Ele on niin erilainen kuin kaikki ne kosketukset, joita Lo saa Vidarilta. Lota kuvottaa. Paholainen ei koskaan ole läsnä kosketuksissaan. Se vetää Lon yli rajan.
”Tiedätkö, Lorelei, sinä olet poikkeus. Sinä ja äitisi.”
”Minun äitini –”
”Minä todella pidin hänestä. Hän oli ensimmäinen ihminen, jota kohtaan tunsin aitoa kiintymystä. Ajattele sitä. Minä, joka olen kulkenut täällä yhtä kauan kuin jumalakin, aikojen alusta asti, rakastin sinun äitiäsi aidosti.”
”Entä minua? Olenko minä äitini korvike?”
”Sinä olet osa äitiäsi. Teillä on sama tuoksu. Sama tuntu. Te yhdessä olette minulle Lorelei.”
”Lopeta.”
”Minä olen ainut, joka tuntee sydämesi. Rakastan sinua silloinkin, kun muut kääntävät selkänsä.”
Paholainen tarttuu Lota leuasta ja painaa huulensa tiukasti Lon omille. Losta ei ole koskaan tuntunut siltä, että mies suutelisi häntä. Paholainen on niin kova ja raaka, että ele tuntuu pelkältä halulta merkitä Lo hänen omaisuudekseen.
”Ja tiedätkö mitä? Lupasin sille kodittomalle tytölle, jota nyt palvotaan, tietoa hänen perheestään. Minulla todella on kaikki se tieto, jota hän janoaa. Jos hän ja hänen veljensä vapauttavat Agnosin, kerron hänelle kaiken.”
”Oletko tosissasi?”
”Minä pelaan rehellistä peliä.”
”Juurihan sanoit huijanneesi heitä. Tuskin itsekään uskot, että he voivat vapauttaa Agnosin. Sitä paitsi mitä edes tekisit, jos hänet vapautettaisiin?”
”Repisin vihdoin sydämen hänen rinnastaan.”
Lo vaikenee. Jumalten touhuja. Tähän hän ei puuttuisi.
”Olitko tosissasi siitä, että tiedät kaksosten äidistä jotakin?”
”Tiedänpä hyvinkin. En minä heitä sattumalta valinnut. Se tyttö on kuin ilmetty äitinsä.”
”Tunsitko hänen äitinsä? Millä tavalla?”
Paholainen naurahtaa.
”Huomaa, että olet ollut ihmisten seurassa, kun olet oppinut kiinnostumaan muiden asioista. Hänen äitinsä ei ollut samanlainen kuin sinun omasi. Kukaan ihminen ei ole ollut kuten sinun äitisi.”
Lo sulkee silmänsä hetkeksi. Niin, kukaan ei ollut kuten hänen äitinsä. Ja silti hänen äitinsä oli valmis hylkäämään hänet pedon syliin. Ainoatkaan kauniit sanat eivät toisi hänelle sitä lämpöä, jota vailla hän on elänyt koko ikänsä.
”Sinä tiedät kyllä pohjoisen tapaturmasta. Siitä noitaiskusta, jossa ei vuodatettu laisinkaan noidanverta, mutta jossa ihmisiä lakosi kuin riistaa.”
”Se oli aina sinun tekosiasi, eikö niin? Veretön magia.”
”Se oli niiden kaksosten äiti. Se nainen oli silloin ainoa noitani.”
”Todellako?”
”Hän oli myös syy sinun syntymääsi.”
”Siis… mitä? Mitä?”
”Tahdotko tietää koko tarinan?”
Lo räpyttelee silmiään. Koko kehoa pistelee. Lunta vain sataa. Tämä kaikki tapahtuu oikeasti.
”Tottakai. Sinä et koskaan kertonut, että tiedät.”
”Ei ollut oikea aika.”
Helvetti, sinäkö siitä päätätkin?
”Nytkö on?”
”Parempi.”
”Kerro sitten. Miten minä synnyin ja mitä kaksosten äidillä oli minkään kanssa tekemistä?”
Paholaisen katseesta ei koskaan tiedä varmaksi, milloin hän katsoo suoraan silmiin. Lolle siinä on aina ollut kyse tunteesta. Siitä repivästä poltteesta vatsanpohjassa, kun hänestä tuntuu, että paholainen näkee suoraan hänen sisälleen.
”Kaikki alkoi, kun noidanmetsästäjät, Lorelei mukaan lukien, nappasivat kaksosten äidin kuten kenet tahansa muunkin noidan.”
”Lorrie. Kutsu häntä Lorrieksi, ole niin kiltti.” Lo nielaisee. Hän vihaa anelua. Ja kello käy. Vidarin on parempi nukkua sikeästi. ”Mikä sen noidan nimi oli?”
”Maron.” Paholainen pitää pienen tauon. ”Noidanmetsästäjät eivät silloin tienneet, millaisen olennon todella nappasivat. Mutta Lorrie, älykäs, rakas Lorrie, tiesi heti, että Maronissa oli jotakin väärää.”
”Olitteko sinä ja Lorrie silloin jo…?”
”Olimme.”
”Etkä sinä kertonut Lorrielle koskaan olevasi…?”
”En.”
Lo puree hammasta. Miten paholainen voi sanoa rakastaneensa jotakuta, jolle ei edes kertonut, kuka on? Samassa Lon rintaa pistää. Sydämenpala hänen sisällään muistuttaa, ettei hänkään ole ollut rakkaalleen rehellinen.
”Maron oli kauhuissaan. Kuuntelin varjoista, kuinka hän kertoi hysteerisenä Lorrielle kahden kesken, kuinka kansa oli ymmärtänyt kaiken väärin.” Paholainen hymähtää. ”’Oletko koskaan katsonut tarkkaan jumalaa esittäviä patsaita? Oletko nähnyt, millaiset silmät sillä on?’ Niin hän kysyi Lorrielta.”
Lo nielaisee.
”Maron käytännössä kertoi Lorrielle Agnosista ja minusta. Kahdesta erilaisesta olennosta, joilta kansa sai magian. Lorrie järkyttyi. Hän ymmärsi, että koko yhteiskunta perustui valheelle. Mitään todellista syytä metsästää noitia ei ollut, se kaikki oli pelkkää väärinymmärrystä ja konfliktia konfliktin perään.”
”Sinä et ole koskaan puhunut minulle magian historiasta.”
”Enkä aio puhua nytkään. Tämä kaikki saa odottaa vielä vähän. Mutta Maron ja Lorrie keskustelivat siitä. Lorrie ymmärsi. Hän näki Maronissa ihmisen. Lorrien on täytynyt kauhistua, kun ei ollutkaan vuosia tappanut jumalattomia petoja vaan entisiä ihmisiä.”
Lo irvistää. Hän muistaa yhä lapsenkasvoisen noidan, jonka hakkasi tohjoksi. Miten vähän tämä maailma todella tietääkään mistään. Kaikki magia tässä maailmassa on peräisin vain kahdelta olennolta.
”Sinä olet noidanmetsästäjä ja tiedät, mitä siitä seuraa, jos saaliin päästää tahallaan vapaaksi.”
”Kuulusteluja. Ongelmia.”
”Aivan oikein. Lorrie vietiin etelään kuulusteltavaksi. Nykyisen kuninkaan äiti, melkoinen raivotar, oli silloin hallitsijana ja ohjasi kuulusteluita. Lorrie oli poissa niin kauan, että kuvittelin menettäneeni hänet.”
”Minun äitiäni siis kuulusteltiin noidan vapauttamisesta niin ankarasti?”
Paholainen nyökkää. Olennon läsnäolo ei tunnu yhtä pahantahtoiselta tämän puhuessa Lorriesta. Se tekee Lon olon entistäkin epämukavammaksi.
”Kun Lorrie palasi takaisin, hän kantoi sinua sisällään. Vaistosin sen heti. Lorriessa tuntui vieras läsnäolo.”
”Tarkoitatko, että minä… että minun…”
”Tarkoitan, että Lorrielle tehtiin väkivaltaa linnassa. Joku otti hänet väkisin ja sinä synnyit sen seurauksena. Olen aina vannottanut sinulle, että minä en ole sinun isäsi. En missään nimessä.”
Lota heikottaa niin, että hän joutuu ottamaan tukea seinästä. Hänen olemassaolonsa ei ole koskaan tuntunut hauraammalta. Turhemmalta. Tietenkään hänen äitinsä ei halunnut häntä.
”Miksi helvetissä hän sitten synnytti minut? Kyllä kaikki noidanmetsästäjät tietävät, millä rohdoksilla saada keskenmeno.”
”Hän halusi.”
Kaksi sanaa. Lo kumartuu puunjuurelle ja antaa ylen. Koko keho tärisee. Tämä on liikaa. Ihan liikaa.
”Hän halusi sinut alusta asti. Olisitpa nähnyt, millä palolla hän halusi lapsen. Hän halusi kasvattaa sinut yhdessä minun kanssani. Lorelei, sinä olit aina haluttu lapsi. Ihan aina.”
”Hän hylkäsi minut! Hän jätti minut kaksin sinun kanssasi!”
”Niin, mutta sinä et tiedä, miksi.”
”Kerro minulle sitten!”
Paholainen huokaa syvään.
”Sanoin, että Maronilla oli sen kanssa tekemistä. Lorrie päästi noidan vapaaksi, ja minulla oli suunnitelmia Maronin varalle. Pohjoisen tapaturma, muistatko? Se oli suunnitelmissani pitkään. Halusin sen tapahtuvan. Minä en vain tiennyt, että Lorrie olisi paikalla.”
”Hän… hän siis…”
”Kaikkia paikalla olleita epäiltiin. Jokaista. Lorrie oli kokenut linnassa jo tarpeeksi, hän ei voinut enää ottaa riskiä jäädä kiinni. Hänen oli pakko lähteä maanpakoon.”
Sanat eivät riitä. Lo vapisee polvellaan lumessa. Hänen äitinsä ei tahtonut jättää häntä. Lorrien oli pakko. Kaikki nämä vuodet Lo on kironnut äitinsä nimeä.
”Sinä tiedät, että tästä maasta on vain yksi tie pois, ja se on merelle.”
”Pakeniko minun äitini merelle?”
”Pakeni. Eikä hän koskaan tullut takaisin, vaikka hän lupasi ja vannoi, ettei pysyisi poissa kauaa, vain sen aikaa, että paniikki hälvenee.”
Hiljaisuus laskeutuu. Lo yrittää laittaa palasia yhteen.
”Minun suunnitelmani koitui Lorrien kohtaloksi. Hän jätti sinut minun huostaani, koska uskoi koko sydämestään, että pystyn huolehtimaan sinusta yhtä rakastavasti kuin hän olisi tehnyt.”
Lota oksettaa. Hän tahtoo sylkeä sisältään kaiken, mitä on. Sydämenpala hänen rinnassaan tuntuu vääremmältä kuin koskaan.
”Minä menetin Lorrien, mutta sain sinut. Palasen häntä.”
Oksettaa. Oksettaa.
”Syyllistä pohjoisen tapaturmalle ei koskaan löydetty. Maron ei jäänyt kiinni, mutta kuoli toisaalla ennen kuin ehdin keksiä hänelle uutta käyttöä.”
”Sinä aiot siis kertoa epätoivoisille uusille leluillesi palkinnoksi, että heidän äitinsä on kuollut?” Lo alkaa nauraa. Nauru on hysteeristä ja kimpoilee puusta toiseen. ”Miten jalo sinä oletkaan!”
”He janoavat tietoa, ja minulla on sitä. Reilua, eikö sinusta?”
”Mikä sinua vaivaa? Mikä helvetti sinua vaivaa?”
Paholainen tulee lähemmäs, pyyhkii Lon leuan ja kallistaa pojan päätä.
”Minä en ole kuten te ihmiset. Olen kuten hän, joka antoi magian ihmisille, jotka kiittämättöminä ottivat sen vastaan ja lopulta alkoivat vihata ja pelätä sitä. Olen kuten hän, jonka odotan saapuvan luokseni vihollisena. Hän, joka on enemmän kaltaiseni kuin kukaan. Minä en koskaan tule olemaan kuten te ihmiset, älä ikinä kuvittele minun toimivan kuten te.”
Lo tuijottaa miestä vapisten.
”Sinä tiedät, mikä minä olen, sinä tiedät nimeni. Paholaisen nimen. Ja nyt sinä tiedät tragedian syntymäsi takana, ole hyvä, siinä se kaikkinensa.”
Lo ei pysty rimpuilemaan pois miehen otteesta. Paholainen jättää hänet polvilleen lumeen ja nousee ylös.
”Enempää minä en tällä kertaa sinulle anna. Lapsi, minä odotan, että sinä menet ja teet kuten toivon. Yksityiskohdista keskustelemme myöhemmin. Älä unohda, että olen ainut, joka sinulla on ja tulee koskaan olemaan.”
Lo nostaa hoiperrellen runkonsa maasta. Puut heiluvat, koko metsä keinuu.
”En unohda.” Sydämeen sattuu. ”En koskaan unohtaisi sitä, Inan.”
Miehen nimi. Vain hänelle uskottu. Paholainen hymyilee sen kuullessaan ja kääntyy punaiset hiukset keinahtaen metsään. Mies katoaa pimeään, mistä tulikin. Lo jää vapisten seisomaan vasten puuta ja miettii, millaista on olla poika, joka tietää paholaisen nimen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti