Viiden vuoden jälkeen
Rannan hiekka on kosteaa, Leahin paljaat varpaat uppoavat sen pehmeään tuntuun. Yö on kuulas, tähdet loistavat kirkkaana meren yllä. Tällaisina hetkinä kaikki on niin henkeäsalpaavan kaunista, että sitä tuntee koko maailman olevan läsnä yhdessä hetkessä. Leah kävelee pitemmälle, kahlaa nilkkojaan myöten veteen ja katsoo avonaista, tähtien täplittämää taivasta.
Ofelia astelee kauempana, tytöllä on yllään pelkkä kevyt valkea mekko, joka jättää olkapäät paljaaksi. Ofelian hiukset ovat kasvaneet vuosien varrella, ne ulottuvat pitkälle selkään. Tytön katse on pysynyt samana, sama vilpitön, puhdas kipinä, jolla on voima liikuttaa maailmoja.
Leah menee lähemmäs, hymyilee nähdessään Ofelian kuun valaisemat kasvot. Tyttö on yhä kaunein kaikista, tämä on pelkästään kaunistunut Leahin tunteiden syvetessä ja vuosien vieriessä.
”Rakas? Mitä sinä ajattelet?” Ofelia kysyy hymyä äänessään.
”Minä ajattelin sitä päivää, kun me pakenimme.” Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Hetkistä tornissa. Lumisista metsistä ja noitien tummasta verestä. Leah ei tiedä, mitä sille mantereelle tapahtui, sana ei ole kiirinyt sinne, missä he astelevat nyt vailla pelkoa huomisesta. Hän kantaa sen ajan muistoa ikuisesti sydämessään. Niiden hetkien, jotka sallivat hänen kasvaa siksi naiseksi, joka hän nyt on.
”Sitäkö sinä ajattelet? Voi, siitä on ikuisuus”, Ofelia nauraa. ”Tämä taivas saa minutkin ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka siellä jossain katsovat kanssamme samaa kuuta. Toivon, että heillä on kaikki hyvin. Jaksan uskoa siihen.”
”Niin minäkin.” Ofelia on opettanut Leahin toivomaan.
Leah menee lähemmäs, kuljettaa kätensä Ofelian niskaan. Vuodet kaukana täällä ovat olleet lempeitä, ne ovat opettaneet Leahille paljon uutta maailmasta ja itsestään. Ofelia on kasvanut kiinni hänen ihoonsa, heistä on tullut yhtä. He ovat kävelleet käsi kädessä rannikolla, haaveilleet, eläneet ja toivoneet. Yhteiset vuodet ovat lämpimiä, ja Ofelian iholla Leah tietää olevansa turvassa. Ei enää salaisuuksia, ei enää peittelyä ja valheellista identiteettiä. Pelkkää raakaa rehellisyyttä.
Ofelian iholla on yhä haavoja, jotka häneen iskettiin milloin kenenkin toimesta. Muistot kilpailusta lepäävät yhä kartastona Ofelian keholla. Leah silittää Ofelian haavoja aina hellästi.
”Leah.” Ofelian silmissä tuikkivat kaikki maailman tähdet.
”Niin?”
”Ei mitään”, Ofeliaa sanoo hymyillen ja kurottaa suutelemaan Leahia. Taivas kurottaa heitä kohti, kaikki on niin kaunista, että sattuu.
*
Etelän kaduilla on aina liikettä. Joku myy torilla hedelmiä, joku kertoo tarinoita, osa on pysähtynyt rupattelemaan kadunkulmaan. Melda pitää tänään huppua päässään, jonakin toisena päivänä ei. Kaikki tässä maailmassa on muuttunut, ja silti nämä kadut ovat yhä samat. Samat kuluneet, kaiken nähneet mukulakivet, joihin lapset ja vanhukset kompastelevat. Maailma on sittenkin yksinkertainen.
Kaduilla kiertää yhä viiden vuoden jälkeenkin tarinoita jumalasta ja paholaisesta. He elävät sanoissa, ja Melda tietää, että niin kauan, kun kertomukset elävät, niillä on voima muokata maailmaa.
Kukaan ei tiedä, mikä satu on alkuperäinen, mistä kertomukset lähtivät. Joku väittää, että kuningas ja kuningatar tappoivat viisi vuotta sitten toisensa. Toinen kertoo, että se oli prinsessa, joka tappoi heidät molemmat ja katosi sitten. Osa syyttää noitia, osa ihmisiä, mutta yksi on varmaa. Totuus noidista sikisi kaikkialle maahan. Ihmiset saivat vihdoin tietää, että noituus oli vaihtokauppaa, joka oli lähtöisin jumalasta. Se muutti kaiken. Siksi on olemassa päiviä, jolloin Melda uskaltaa jättää hupun pois ja kävellä kasvot kaikelle kansalle nähtävissä kaduilla.
Meldalla ei ole kaduille virallista asiaa, hän tahtoo vain tuntea eteläisen ilman vasten kasvojaan. Hän ei ole pitkään aikaan tuhonnut mitään, hän on vain elänyt. Meldan katse pyyhkii avonaista toria. Vasta, kun hänen silmiinsä tarttuu tuttu, tummahiuksinen nainen, hän hätkähtää.
Ei voi olla totta.
Melda ei ole nähnyt Valaa henkilökohtaisesti kaikkina näinä vuosina. Hän on vain kuullut, kuinka nainen on saanut kansan keskuudessa äänensä kuuluviin. Noituudesta on haluttu kuulla. Kaikki tarinat on nostettu pöydälle, niiden totuudenmukaisuutta on punnittu jokaisen taholta. Vala, jota kuningas ja kansa piti todisteena jumalan olemassaolosta, on paljastanut kaiken omasta magiastaan ja tullut arvostetuksi omana itsenään.
Nyt Melda näkee Valan, eikä mikään naisessa ole muuttunut, paitsi katse tämän silmissä. Itsevarmuus on syttynyt niiden pohjalla, ja se sopii Valalle, nainen näyttää kauniilta. Melda muistelee, miltä tuntui koskettaa Valaa, joka oli epävarma ja tuntui janoavan mitä tahansa, joka piti tämän kiinni maailmassa. Nyt naisella on tuli silmissään. Valan kuvankaunis veli seisoo hänen vierellään, he kumpikin tuntuvat puhuvan innokkaaseen sävyyn. Vala on kaunis. On aina ollut.
Ja silloin heidän katseensa risteävät. Hetki on nopeasti ohi, mutta Meldan koko kehossa säkenöi. Hän kääntyy kannoillaan ja kävelee rivakasti kohti kotia. Valan katseesta Melda näki kaiken. Kehityksen, ymmärryksen, sanomattomat sanat heidän välillään. Melda ei tiennyt ajattelevansa Valaa edelleen. Ja nyt naisen katse antoi hänelle anteeksi. Elämä jatkuu.
Melda vetää oven perässään ja hengittää syvään vasten eteisen seinää. Vuodet ovat olleet vaikeita ja pitkiä. Maailma on muuttunut, sitä on muutettu. Hallinto on yhä edelleen sekaisin, mutta noitien tilanne on vakaampi. Metsästys on lakkautettu, sen toteuttajat toteuttavat sitä salassa.
Melda ajattelee Valaa. Anteeksiantoa ja ymmärrystä naisen silmissä. On kuin hän saisi takaisin palasen jostakin, jota hän ei kuvitellut enää koskaan saavansa koskettaa. Hänen äitinsä kuoli hänen silmiensä edessä, jumala repi äidin rikki. Silti Melda kantaa Allyriaa yhä mukanaan, vaikka anteeksiantoa ei koskaan tullut. Äiti ei koskaan nähnyt hänen syvimpään ytimeensä, sinne, missä hän oli pelkkä pelkäävä lapsi, jonka oma veli oli ainut, joka häntä rakasti. Mutta nyt Vala katsoi häntä jälleen, ja jokin siinä ravistelee Meldaa niin, että vuosia vanhat kyyneleet pääsevät lippaastaan.
”Melda? Rakas?”
Rolandin tuttu ääni herättelee Meldan hetkeen. Hän kohottaa katseensa ja näkee miehen keittiössä. Paita on puoliksi auki, palohaavat näkyvät kauas. Viimeaikoina veli ei ole muistanut muuta nimeä itselleen kuin sen, jonka Melda on miehelle antanut. Veli on ollut Roland, joku, joka ei ole muistanut heidän yhteistä menneisyyttään. Sitä Melda ei ole saanut korjattua. Mikään magia maailmassa ei ole kyennyt parantamaan jo tapahtunutta vahinkoa. Siksi Melda on ottanut kaikki ne hetket, jotka voi.
”Mitä tapahtui?”
”Ei mitään, minä… Minä vain näin erään, jota en kuvitellut enää tapaavani.”
”Valan?”
”Rakas, muistatko sinä jälleen?”
Roland nyökkää. Melda pyyhkii kyyneliään. Kaikki on hyvin, kaikki on vihdoin hyvin.
”Minä näin hänet torilla. Hän katsoi minuun, ja… ja jokin hänen katseessaan antoi minulle anteeksi.”
Rolandin piirteet pehmenevät, hymy leviää miehen haavoitetuille kasvoille.
”Se sai sinut ajattelemaan äitiä, eikö saanutkin?”
Melda nyökkää.
”Minä tein niin paljon hänen eteensä, ja minkä vuoksi, minkä ihmeen vuoksi…”
Roland tulee lähemmäs, vetää Meldan syleilyynsä.
”Ei ole enää hätää. Elämä jatkuu.”
Niin. Elämä jatkuu.
Rolandista Melda ei ole kyennyt luopumaan. Mies on hänen viimeinen kytköksensä itseensä ja menneisyyteensä. Veli on yhä edelleen hänen kaikkensa, vaikka niin ei pitäisi olla. Äiti ei koskaan saanut tietää. Sekin kalvaa Meldaa niinä hetkinä, jolloin Roland unohtaa itsensä ja Melda on ainut, joka muistaa.
Mutta mies on yhä tässä. Ja hän. He elävät edelleen, ja Melda on päättynyt katsoa tämän loppuun, tämän kipeän ja kummallisen elämän.
”Kaikki on hyvin”, Roland kuiskaa ja puristaa Meldaa tiukemmin.
Siinä mies on oikeassa. Kaikki on vihdoin hyvin.
*
Kapakka on täynnä ihmisiä, Vala istuu vetoisessa nurkassa ja katsoo, kuinka hänen veljensä räpyttelee pitkiä silmäripsiään raskasrakenteiselle miehelle kapakan toisessa päädyssä. Moni kiinnittää heihin huomiota, mutta tänään he saavat olla rauhassa. Vala keskittyy vain siihen, että saa vihdoin olla keskellä ihmisiä, katsella heidän eloaan. Se on kaikkein tärkeintä, jatkuva, puron lailla juokseva elämä.
Valaa ei pelota muuttuva maailma, hän päätti jo silloin, kun kivi lähti vyörymään, seurata sen liikettä. Ja minne se onkaan hänet johtanut. Ihmisten eteen. Puhumaan ja kertomaan. Moni on uskonut hänen kertomuksensa punahiuksisesta miehestä, joka syötti hänelle palan sydäntään.
Jääsilmäistä kuningatarta ja tämän miestä ei enää ole, maailma on kruunusta vapaa. Hallinto on sotkuinen, hetkeksi perustettiin neuvosto. Hetken noidat kapinoivat ja vaativat valtaa itselleen, mutta yritykset tuhottiin kerta toisensa jälkeen. Vihdoin tilanne on alkanut asettua uomiinsa. Neuvosto, joka kyhättiin hädässä ja paniikissa, on pyytänyt noitia valitsemaan joukostaan jäsenen liittyäkseen heihin. Valaa on kysytty. Hän ei ole vielä vastannut.
Vala ei usko, että vuodetkaan veisivät pois sitä pelkoa, joka syntyy, kun elää lainsuojattomana ja pelkää jokaista vastaantulevaa. Tai sitä pelkoa, kun joutuu esittämään koko kansan edessä jotakuta, joka ei ole eikä tule koskaan olemaankaan. Menetettyjä, selkäytimeen säilöttyjä haaveita, jotka maailma poltti pois. Monta ovea on suljettu ja yhtä monta avattu. Vala etenee hitaasti, aivan kuten maailmakin. Hänellä ei ole kiire.
Aari istuu vahvemman miehen sylissä ja silittää tämän partaa. Vala on katsonut, kuinka hänen veljensä on tappanut sydänsurujaan miehen kuin miehen kanssa. Vuodet ovat vieneet Aarin yhä kauemmas petollisen kuninkaan muistosta, mutta jokin veljen tavassa koskettaa miehiä muistuttaa yhä sitä samaa, haurasta nuorta miestä, joka miltei kuoli siskonsa vierelle. Vala toivoo Aarille vain rauhaa. Juuri nyt veli näyttää onnelliselta, ja se riittää.
Vala pitäisi veljensä puolia koska tahansa. Jos maailma jotain hänelle on opettanut, niin sen, että hänellä on aina ollut joku vierellään. Ei äitiä, ei rakastettua, vaan huikentelevainen ja ailahteleva veli, jota Vala rakastaa kaikesta huolimatta. Se saa hänet hymyilemään. Hän tahtoo pitää Aarin vierellään aina.
Osa joukosta ryntää kadulle, kapakkaan tulee tilaa. Yllättäen ruskeatukkainen, pisamainen tyttö tulee lähemmäs Valaa ja vetää penkin alleen. Vihreät silmät säkenöivät. Vala kohottaa kulmiaan.
”Hei”, nuori nainen tervehtii. ”Saanko tarjota jotain?”
”Hei”, Vala hymähtää. Tämä tyttö saattaa olla vain yksi niistä, jotka näkevät hänessä vain noidan, joka kantaa paholaista rinnassaan. ”Ei kiitos, mieluiten vain katselen.”
”Katsele sitten minua”, nainen hymähtää. ”Mikä sinun nimesi on?”
Vala hätkähtää. Kaikki näillä seuduilla tuntevat hänen nimensä.
”Vala.”
”Kaunis nimi.”
Hymy kiipeää Valan kasvoille. Hän ei ole vielä tottunut olemaan joku, jota lähestytään. Mutta tämä tyttö tuntuu katsovan häneen suoraan, ei odotustensa läpi. Vala nojaa pöytään ja kohtaa tytön vihreät silmät. Vala osaa jo seisoa omilla jaloillaan. Hän on taistellut tiensä tähän maailmaan, pitänyt itse huolen itsestään. Hän sallii itsensä uskoa ja yrittää. Vala kallistaa päätään ja hymyilee tytölle.
”Mikä sinun nimesi on?”
*
Lo seisoo ikkunan edessä, nojaa puisiin karmeihin ja katsoo, kuinka Vidar hakkaa halkoja tupaan takapihalla. Mies on käärinyt hihansa, Lon katse eksyy karvaisiin ja arpisiin käsivarsiin ja jää niihin asumaan. Huomatessaan ajatuksen eksyvän hän naurahtaa itselleen ja kääntyy takaisin keittiöaskareittensa pariin.
Vuodet eivät ole koulineet Losta hiventäkään taitavampaa tai kärsivällisempää ruoanvalmistajaa, mutta yhteinen mökki on pakottanut hänet opettelemaan. Työt täytyy tehdä. Lo rakastaa arkea. Hän rakastaa hetkiä, jolloin hän ja Vidar puuhastelevat omissa nurkissaan. Takkatulen loimua, ruoan mausteista tuoksua ja ulkona puhaltavaa lumista tuulta. Sellaiseksi elämä on hiljalleen muovautunut. Se on näyttänyt värinsä, ja Lo on hyväksynyt ne sellaisenaan.
On öitä, jolloin Lo herää haukkoen happeaan ja tuntee, kuinka sydämenpala puristaa rinnassa. On öitä, joina hän näkee niin eläviä unia Inanista, että on varma, että mies seisoo pimeässä metsässä ja odottaa häntä. Inanin ihon tuntu ei ole vielä kuollut hänen omaltaan, hän muistaa yhä, miltä tuntuu, kun paholainen koskettaa häntä.
Mutta Inan ei ole enää täällä. Lo tietää sen. Jumalat ovat nyt jossakin, jossa heidän verensä ei enää aiheuta kaaosta. Sen ajatteleminen tuntuu epätodelliselta Lon koko kehossa. Mies, joka määritti hänestä kaiken, on nyt lopullisesti muualla. Kukaan ei enää odota häneltä mitään.
Kiitollisuus lepää Lon joka teossa. Hänen ei tarvitse enää odottaa ja piilotella. Hän on vapaa, ja mies, jota hän rakastaa, tuhisee hänen vieressään joka yö. Vidar tietää kaiken. Lo on oppinut pudottelemaan itsestään pieniä palasia, antamaan itseään vähä vähältä. Vidar on ottanut kaiken lämmöllä vastaan. He riitelevät, nauravat ja itkevät, sitä heidän elämänsä on, aivan tavallista elämää. Mitään muuta Lo ei rakasta niin paljon kuin tavallisuutta, normaalia arkea, jonka askareet ovat hänelle kaikki kaikessa.
Kuoriessaan perunoita Lo jää hetkeksi tuijottamaan käsiään. Näillä käsillä ei ole tapettu noitia vuosiin. Ne ovat verestä vapaat. Viha on jäänyt menneisiin vuosiin, hetkiin, jolloin Lo ei kestänyt minuutensa painoa.
Kun Vidar tulee sisälle, Lo jättää askareensa ja ryntää halaamaan miestä. Vidar pudottaa klapit eteiseen ja nostaa Lon syliinsä.
”Noh, minähän kävin vain pihalla, hassu, tuliko jo ikävä?”
”Tuli”, Lo sanoo ja upottaa kätensä Vidarin kiharoihin. Hän suutelee miestä koko kehonsa palolla. Kun he siirtyvät yhdessä keittiöön, Lo ei tahdo päästää Vidarista irti.
”Olen niin kiitollinen, että olet siinä.”
Sellaiseksi vuodet ovat elämän muovanneet. Aivan tavalliseksi. Hymyillessään Vidaria vasten Lo tietää, että se riittää. Hän on valmis kohtaamaan maailman sellaisenaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti