Ensimmäinen asia, jonka Lo näkee virottuaan, on Vidarin selkä. Hurja musta hiuspehko peittää sen melkein kokonaan. Lo kurottaa kohti miestä, mutta vetää kätensä pian takaisin. Millä oikeudella hän koskettaisi Vidaria sen jälkeen, kun mies on joutunut kokoamaan hänen palasensa jälleen kerran?
Koko kehoa kolottaa, mutta se on pientä siihen verrattuna, että Lo muistaa menneisyytensä palanneen. Ei, se ei ole pelkkää menneisyyttä. Se on myös sinun nykyisyytesi ja tulevaisuutesi, älä koskaan unohda sitä. Lo painaa silmänsä uudelleen kiinni, mutta ei pysty unohtamaan punahiuksisen miehen hurjanvalkoisia silmiä edessään. Ne, jotka eivät usko paholaiseen, eivät ole koskaan todistaneet, miten sellaisten silmien katse läpäisee kaiken, mitä koskettaa.
”Lo? Oletko sinä hereillä?” Vidarin ääni herättelee Lon todellisuuteen.
Lo vetäytyy kavahtaen lähemmäs hirsiseinää.
”Helvetti, ehdin jo pelätä, että et tokenisi.”
”Anteeksi…” Se on ainoa asia, jonka Lo osaa sanoa.
”Hitto, penska, mitä sinä olit oikein tekemässä? Tai ei, ihan sama, ei puhuta siitä nyt. Sinun täytyy nyt levätä. Käske minut hittoon, jos haluat.”
”Älä mene.” Lo vihaa sitä, miten hauraalta hänen äänensä kuulostaa. ”Jää kanssani…”
Lo tunnustelee kehoaan. Kaikkialle sattuu. Hän nousee istumaan ja ojentelee käsiään. Vidar on suojannut ne harsolla. Iho on paleltunutta ja violettia, Lota kuvottaa. Hänellä ei ole selkeää mielikuvaa siitä, mitä ennen ja jälkeen punahiuksisen miehen saapumista tapahtui. Hän muistaa vain miehen huulet omillaan. Ja veren. Sydämenpala hänen sisällään pyrki ulos. Hän ei voi ajatella sitä nyt. Hän ei saa muistaa, että on noita, vaikka ei olekaan aivan kuten ne, joita tappaa työkseen.
”Saat kiittää luojaa siitä, että sinulle ei ehtinyt syntyä kuoliota minnekään. Ehdin saamaan sinut ajoissa lämpimään veteen. Helvetti sentään, miten säikähdin.”
”En minä luojaa kiitä, minä kiitän sinua”, Lo kuiskaa. Hän katsoo Vidaria pitkään. Mies on aina ollut siinä, huolehtimassa hänestä, koska hän ei itse osaa.
Vidarin aina yhtä kova ilme pehmenee. Mies kurottaa pörröttämään Lon vaaleaa tukkaa, ja Lo antaa hänen tehdä niin. Miten paljon hän haluaisikaan vain jäädä miehen lämpöön. Miten paljon hän vihaakaan itseään sen vuoksi.
”Teitkö sinä sen kaiken… yksin?”
”Mitenkäs muutenkaan, ei näitä äijiä täällä kiinnostanut auttaa, olivat sammuneet kauan sitten”, Vidar naurahtaa kuivasti. ”Onneksi et ehtinyt olla tajuttomana kauaa, muuten olisin hyppinyt seinille. Helvetissäkö minusta on tällaiseen lapsenlikkailuun, en osaa hoitaa edes tavallisia haavoja.”
Lo pysyy hiljaa. Häpeä on opettanut hänet siihen.
Sitten Lo ymmärtää, että Vidarin on täytynyt riisua ja pestä hänet. Ajatus on liian suuri, Lo käpertyy kasaan, vaikka keho tuntuu yhä aristavalta ja kipeältä. Häpeä vääntää häntä sykkyrälle. Mies on nähnyt kaiken, vaikka hänessä ei ole mitään nähtävää. Mikään, mitä hän on kokenut, ei ole koskaan jättänyt häneen fyysisiä jälkiä. Se tekee kaikesta pahempaa.
”Hei, pysy makuulla, sinun täytyy oikeasti levätä.”
”Meidän pitäisi mennä tekemään töitämme.”
”No, se on juuri nyt mahdotonta, koska herra päätti jäädyttää itsensä pakkasessa. Sitä paitsi me emme tällä hetkellä voi saada enempää ryhmäläisiä, koska heitä ei yksinkertaisesti ole tarjolla tähän hätään. Joudumme jatkamaan kahdestaan.”
”Oletko tosissasi?”
”En kai minä tällaisesta satuilisi.”
”Voi helvetti.”
”Mitä, eikö laatuseura miellytä?”
Vidaria naurattaa, mutta Lo käpertyy tiukemmin kasaan. Pellavainen paita tuntuu karhealta kipeytynyttä ihoa vasten. Lo vastustaa halua huutaa ääneen. Miksi tämä kaikki on aina niin vaikeaa?
”Ei minua haittaa olla sinun kanssasi kaksin, olemmepahan ainakin dynaaminen ryhmä”, Vidar sanoo.
”Ja laiton! Meillä on suuremmat todennäköisyydet kuolla.”
”Tilanteesta on raportoitu etelään. Eivätköhän ne lähetä sieltäpäin enemmän noidanmetsästäjiä tänne päin maailmaa. Hätä ei ole tämän näköinen, lepää sinä nyt vain.”
”Anteeksi. Anteeksi…”
”Hei, ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi.”
”Minä tuotan sinulle pelkkiä pettymyksiä…”
”Kuule penska, minä en vaihtaisi sinua edes viiteen raavaaseen mieheen. Mitä minä niillä tekisin, kun sinussa on jo kaikki? Olet ihan tarpeeksi pätevä, älä siitä huoli. Jotakin tuolla sinun pääkopassasi tapahtuu, mutta minä luotan, että kerrot minulle vielä joskus.”
”E-…”
”Tai sitten et. Joka tapauksessa minä pidän sinusta, Lo, eikä se muutu, vaikka riehuisit kuinka. Olin sinusta helvetin huolissani.”
Lo huomaa värisevänsä jälleen.
”Sinä olit panemassa jotain huoraa, mitä sinä minusta välität”, Lo sihisee.
Vidar alkaa nauraa.
”Niinkö pojat sinulle sanoivat?”
”Etkö sitten muka ollut?”
”Olin tietysti, mutta mitä se tähän kuuluu?”
Lo vaikenee. Helvetti. Hän puhuu aina liikaa. Etkö sinä opi pitämään turpaasi kiinni, vai pitääkö se sulkea?
”Minähän sanoin, että nautin vapaasta ja vastuuttomasta elämästä, sellainen minä olen. Mitä sillä on tekemistä sinun harhailujesi kanssa? Sinä olit pakkasessa puolialasti! Minulla ei ole hajuakaan, mitä sinun päässäsi liikkuu.”
”Minä… minä vain…” Raivo ja paniikki taistelevat elintilastaan Lon sisällä. ”Olisit pysynyt siellä nussimassa, kyllä minä pärjään yksinkin!”
”Helvetin hienosti pärjäsitkin! Katso nyt itseäsi!”
”Anna minun olla!”
”Ja mitä minun menemiseni sinulle kuuluvat? Meillä ei ole tekemistä eikä akuuttia työtehtävää. Ei huvittanut juopotella jätkien kanssa, joten mitä minun olisi pitänyt tehdä, jäädä paikalleni?”
Lo pitää kerrankin suunsa kiinni.
”Mitä sinä haluat? Ketä minun olisi pitänyt panna, sinuako?”
Lo säpsähtää aivan liki seinää. Hän painaa silmänsä kiinni ja vetää peiton kehonsa suojaksi. Eikö häntä ole jo nöyryytetty tarpeeksi? Hän tuntee, kuinka Vidar painautuu lähemmäs. Suuret kädet haparoivat hänen paleltuneita sormiaan.
”Hei… hei, anteeksi. Tuo oli kohtuutonta. Anna anteeksi.”
Lo tuntee häpeän painavan koko kehoa lysyyn.
”Kyllähän sinä tiedät, että sinä olet minulle paljon tärkeämpi kuin mitkään satunnaiset naiset.”
Vertaus ei lohduta Lota, hän ei ymmärrä, miksi he yhtäkkiä rinnastavat Vidarin naiset ja hänet, hän ei ole hetkeäkään ajatellut kuuluvansa siihen maailmaan. Sydän tykyttää kovaa, sisimmässään hän tietää, miksi suuttui niin kovasti Vidarin menosta. Hän ei vain saata myöntää sitä itselleen, koska se tarkoittaisi, että hänen täytyisi antautua kaikelle herkälle ja hauraalle sisällään. Hän ei puhu sitä kieltä. Hän ei osaa koskettaa eikä tulla kosketetuksi. Hän ei osaa muuta kuin sen, mitä valkosilmäinen mies on hänelle elämästä opettanut. Joskus hänen tekisi yhä mieli sulkea silmänsä ja laskea kymmeneen, jotta paha menisi pois. Mutta entä, jos hän on itse se paha, kaiken oman kärsimyksensä alku ja loppu? Millä hän sen manaisi pois?
Vidar ojentaa varoen kättään kohti Lota, ja Lo antaa miehen ottaa hänet lähelle. Vidar syleilee häntä häkellyttävällä hellyydellä, ja pelko on miltei raastaa hänet rikki, kunnes hän antaa itsensä painua miestä vasten ja kietoa kätensä tämän kaulalle. Itkettää. Lo ei ole koskaan ollut pienempi.
”Anteeksi, Lo, olen aina niin ankara sinulle”, Vidar kuiskaa ja silittää Lon selkää suurilla kourillaan.
”En minä tiennyt.”
”Hmm?”
”En tiennyt, että olen sinulle… tärkeä. En tiennyt, että minulla on sinulle mitään väliä.”
”Totta kai on. Todellakin on. Sinä… sinä olet…” Vidar ei viimeistele lausettaan, kietoo vain kätensä tiukemmin Lon ympärille ja pitää pojan sylissään.
Lo tärisee Vidaria vasten niin holtittomasti, ettei mies päästä häntä otteestaan.
”Hei. Ei mitään hätää. Kaikki on hyvin nyt. Mitä ikinä tapahtuikaan, on nyt ohi. Anteeksi, että jätin sinut yksin, olisihan minun pitänyt tietää, että olit heikkona.”
Vidar ei ole koskaan näin hellä. Pelottaa. Lo ei saa happea. Hän tahtoisi vain jäädä, hän tahtoo sitä niin paljon, ettei siinä ole enää järkeä.
”Olen tässä nyt. Olen vihdoin tässä, eikä sinulla ole mitään hätää.”
*
Kolmen päivän päästä Lo ja Vidar ovat keränneet tavaransa ja lähteneet Sudenmutkasta. Lo ei ole antanut itselleen lupaa ajatella tapahtunutta. Ei miestä metsässä eikä Vidaria, joka huolehti hänestä ja piteli häntä kuin jotakuta tärkeää. Lo ei ole koskaan ollut niin lähellä toista ihmistä. Hän ei kuvitellut edes voivansa olla. Kuva valkosilmäisestä miehestä kieppuu yhä mielessä. Minä rakastan sinua enemmän kuin kukaan muu. Se on aina ollut Lolle totta. Ja silti hän löytää itsensä ajattelemasta Vidarin lempeää kosketusta. Miten pelottava ja polttava se olikaan ollut, ja miten kipeästi hän tahtoisi palata sen piiriin, antautua miehen syliin ja pysyä siinä.
Mutta sellaista ei sanota ääneen. Ei miesten kesken. Ei noidanmetsästäjien kesken. He ovat vain kaksi miestä, jotka tekevät työtään yhdessä. Lo on tuottanut Vidarille niin paljon häpeää, ettei hän saata aiheuttaa sitä lisää. Ei Lo ole koskaan ymmärtänyt tunteitaan, miksi hän ymmärtäisi nytkään?
He pysyvät pohjoisen piirissä, ei ole mitään syytä lähteä etelään. Idemmässä on tehty havaintoja tulimagiasta. Meldan tekosia, epäilemättä. Yksi ryhmä on jo käynyt tarkistamassa tilanteen, mutta Lo ja Vidar menevät kylään kartoittamaan sitä lisää. Tätä Lo vihaa. Rutiinia. Kyselyä ja kaartelua. Vidar hädin tuskin puhuu Lolle heidän matkallaan metsien halki. Lo yrittää olla ajattelematta sitä, se ei ole mitään henkilökohtaista. Tuntuu hyvältä liikkua Sudenmutkasta, jossa alkoholin ja veren haju leijuivat kaikkialla.
Lähellä itäistä kylää Lo huomaa, ettei ole koskaan käynyt täälläpäin maata. Hänen maailmansa rajoittui pienelle alueelle. Sen miehen määräämälle. Vidar pysähtyy, kun kylästä tupruttavat savut erottuvat taivaalta.
”Lo. Meidän ei sitten tarvitse ryhtyä toimintaan tänään. Kierrellään vain ympäriinsä ja kartoitetaan näköhavaintoja. On vielä epäselvää, onko syytä olettaa, että Melda vaikuttaa yhä tällä alueella.”
Lo nyökkää.
Vidar on hetken hiljaa. Sitten mies tulee lähemmäs ja silittää rukkasellaan Lon poskea.
”Hei, penska, olet jaksanut tosi hienosti. Loistavasti tsempattu.”
Lo onnistuu vetämään nykivän hymyn kasvoilleen.
”Ei minua aivan oikeasti haittaa tehdä näitä hommia kanssasi kaksin”, Vidar sanoo.
Lo nyökkää. Hän ei tiedä, mitä tällaiseen kuuluu sanoa.
Tilanne kuluu loppuunsa, kaksikko kävelee kylään, joka on samanlainen kuin kaikki muutkin pohjoisen pikkukylät. Hirsimökkejä ja kalatoreja. Ihmisiä, jotka elävät tavallista, hidasta elämää ja pelkäävät noitia. Meldasta ei ole tehty näköhavaintoja. Koko päivä kuluu tietojenkeruussa, Lo ja Vidar tutkivat jopa poltetun talon, mutta mitään tärkeää ei käy ilmi. He pyytävät ihmisiä antamaan kaikki havainnot kylässä käyneistä ihmisistä, jotka eivät ole paikallisia. Tällaisissa paikoissa sellaiset havaitaan.
Iltasella Lo ja Vidar päästetään majapaikkaan, jossa on vain yksi huone vapaana. Noidanmetsästäjät pääsevät kaikkialle ilmaiseksi, sillä he tekevät työtä, jota kukaan ei halua tehdä. Kynttilöillä valaistussa huoneessa on vain yksi suuri, aavistuksen karu sänky, jonka päällä lepää valkeita taljoja.
”Oho. Vai että parisänky”, Vidar nauraa. ”No, mikäs siinä, olethan sinä nukkunut minun sylissänikin.”
Lo tuijottaa Vidaria räpyttämättä kertaakaan.
”Älä nyt järkyty. Olosuhteiden mukaan mennään kuten aina. En ole nukkunut lämpimässä huoneessa ikuisuuksiin, etkä ole sinäkään. Tämä on ihan toista luokkaa kuin Sudenmutkan vetoiset nurkat.”
Lo laskee aseensa ja lumisen viittansa lattialle ja istuutuu sängylle jalat ristissä. Vidar riisuu päällimmäiset vaatteensa, eikä Lo osaa kääntää katsettaan pois. Hän lamaantuu täysin, vaikka Vidar ei tee mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Paksu pellavapaita paljastaa miehen rintakehän, eikä Lo pysty katsomaan muualle, vaikkei ymmärräkään, mitä kokee. Vidar istuutuu sängylle hänen vierelleen ja kaivaa heidän kokoamansa listan. Vasta silloin Lo ymmärtää nostaa katseensa Vidarin keholta.
”Moni oli tehnyt havaintoja vieraasta miehestä, jolla oli pitkä musta takki ja jotain kasvojensa suojana. Katso. Nämä kuvaukset täsmäävät. Myös ajankohta on oikea”, Vidar sanoo ja osoittaa muistiinpanojaan.
”Eikö joku vanhemmista rouvista sanonut, että näki aivan selvästi palaneet kasvot miehellä?”
”Se selittäisi verhoilevat vaatteet.”
”Jos mies on noita, palaneet kasvot on huono juttu hänen kannaltaan. Sellaisesta tunnistaa aina.”
”Meldaako ei siis nähty?”
”Ei, vain tämä mies.”
”Magialla ei voi muuttaa ulkomuotoaan. Ehkä mies toimii Meldan kanssa.”
”Hyvin mahdollista. Kukaan ei ole koskaan raportoinut, että Meldalla olisi puolisoa.”
”Mihinköhän se nainen tarkalleen ottaen pyrkii?”
”Melda haluaa varastaa prinsessan. Ja aiheuttaa kaaosta, ilmeisesti.”
Lo värähtää. Hän ei voi ajatella tätä tänään. Hän tietää, mikä prinsessa on. Hän tietää enemmän kuin moni. Lo käpertyy pienemmäksi sängylle, kun hän ymmärtää olevansa loppujen lopuksi yhtä väärä kuin Meldakin. Kenties jopa pahempi. Hän salaa todellisen olemuksensa kaikilta. Hän ei uskalla enää vilkaista Vidariin päin.
”Lo? Onko kaikki hyvin?”
”On”, Lo valehtelee. ”Minua vain väsyttää.”
”Nukutaan sitten.” Vidar pakkaa muistiinpanot kasaan ja riisuu paitansa. Lo hätkähtää, Vidar riisuutuu liian nopeasti, jotta hän kykenisi reagoimaan. Vidar on miehekäs ja voimakas, mutta luut saattaa silti erottaa tämän ihon alta. Noidanmetsästäjät elävät aina reunalla. Vidar sysää taljat tieltään ja vetää toisen peitoista korviin saakka. Paksut mustat hiukset peittävät koko tyynyn. Lon sydän hakkaa. Tässäkö hänen pitäisi kyetä nukkumaan?
”Öitä, penska, pysytkin sitten omalla puolellasi.”
Lo säpsähtää kauemmas Vidarista.
”Äh, vitsailin vain, nuku vaikka sylissä, jos huvittaa.”
Lo kiskoo oman peiton päälleen ja kääntää Vidarille selkänsä. Sydän hakkaa niin kovaa, että Lo on varma, että yskisi taas pian verta. Vasta, kun Vidar kuorsaa, Lo sallii itsensä kääntyä. Vidar on niin lähellä. Lon koko kehoa kaihertaa. Hän tahtoisi sekä käpertyä miestä vasten että juosta kauas pois. Tunne alkaa sattua rinnassa, Lon on pakko nousta ylös ennen kuin hajoaa siihen paikkaan. Lo vetää viitan ylleen ja kävelee ulos. Pieni hetki vain. Vain sen aikaa, että hän saa ajatuksensa koottua.
Kaduilla on hiljaista, ei ketään missään, vain puuterista lunta, joka sataa hitaasti maahan. Lumi pehmentää ääniä, hetken maailma on täysin hiljaa. Kun Lo kuulee rasahduksen kulman takaa, hän ymmärtää, ettei ottanut muita aseita kuin pienen puukon vyöllään.
Kun miehen ruumis putoaa ikkunasta Lon eteen kadulle, hän ei tiedä, mitä tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti