Lo herää aamun ensisäteisiin, jotka paistavat sängyn jalkopäähän. Lon pää lepää Vidarin rinnalla, miehen toinen käsi on kietoutunut hänen ympärilleen ja puristaa hänet suojelevasti itseään vasten. Vidar tuntuu olevan jo hereillä, sillä kun Lo kurottaa katsettaan tätä kohti, tämän silmät avautuvat oitis.
Vidarin ilme on sekoitus hämmennystä ja kiitollisuutta. Käsi vetäytyy Lon hiuksiin, pörröttää niitä ja pysähtyy sitten pojan poskelle.
”Saitko nukutuksi?”
”Sain”, Lo kuiskaa. Hänen hurjistunut kehonsa suostui rauhoittumaan kaiken jälkeen, ja nyt hän on tässä, lempeässä aamussa Vidarin kanssa.
”Onko sinulla kaikki hyvin nyt? Sattuuko johonkin?”
Lo sulkee silmänsä ja tunnustelee. Alaruumis on hellänä, mutta hän ei tunne pistävää kipua missään. Hämmennys ja tieto siitä, että tämä on nyt tehty, tuntuvat suuremmalta kuin se, mitä todella tapahtui.
”Kaikki hyvin. Ei satu. Vähän aristaa vain.”
”Sano vain, jos tahdot puhua jostain. Ihan mistä vain.”
”Kiitos. Minä sanon. Juuri nyt kaikki on hyvin.”
Lo kömpii ylemmäs ja ottaa Vidarin kasvot käsiinsä. Mies on niin lähellä, että Lota vapisuttaa. Kaikki tämä on nyt hänen edessään. Hänen tunteensa ovat saaneet vallan, ne tunteet, joita hänen ei edes pitänyt osata nimetä. Tämä kaikki on väliaikaista, mutta entä sitten, mitä merkitystä sillä on, kun saa olla aivan lähellä toista?
Vidar suutelee Lota pitkään, Lo tuntee jälleen uppoavansa. Vatsanpohjaa kutittelee, keho reagoi heti.
”Sinä olet niin tavattoman nätti. Tämä… tämä kaikki on vaan niin…”
Lo suukottaa Vidaria kevyesti.
”En tosiaan kuvitellut koskaan rakastuvani. Saati sitten mieheen", Vidar huokaa.
”Hah, en minäkään.”
”Etkö sinä muka pidä yksinomaan miehistä? Minä kuvittelin niin.”
Lo naurahtaa. Kunpa hän olisikin ehtinyt miettiä sellaisia asioita elämässään.
”En tiedä. Ehkä. En ole koskaan miettinyt sitä.”
”Ai jaa? Minä kyllä olen.”
”Tiedän sen”, Lo nauraa vasten Vidarin rintakehää. ”Sinä olet aina ajatellut vain tissejä ja reisiä…”
”Ja takamuksia.” Vidarin käsi hipaisee Lota takaa. Lo nauraa.
”Niin, niitä unohtamatta. Harmi sinulle, että olen niin kokonaisvaltaisen lättänä kaikkialta.”
Vidarin ilme vakavoituu.
”Sinä olet aivan uskomattoman ihana.”
Lo huomaa vapisevansa hivenen.
”En koskaan kuvitellut sinun olevan näin… hellä.”
”En minäkään”, Vidar tunnustaa. ”Minä en ajatellut voivani tuntea mitään… tällaista. Olen pannut monia naisia, mutta mikään ei ole ikinä saanut minua tuntemaan mitään sellaista kuin sinä eilen. Olet uskomaton. Ja minä olen niin helvetin rakastunut.”
Lon tekisi mieli itkeä Vidarin tunteiden edessä. Vidar on kylmän ja miehisen maailman kasvatti, ei hän puhu tunteista eikä koe niitä. Ja nyt Vidar on siinä, raottamassa Lolle ovea paikkaan, jonne kukaan ei ole vielä kurkistanut.
”Meillä taitaa olla edessämme työpäivä…” Vidar huokaa ja kiepsahtaa niin, että pääsee painamaan päänsä tyynyyn. Lo hymähtää ja silittää Vidarin hurjaa mustaa tukkaa.
”Onko pakko, jos en millään tahdo? Haluaisin vain jäädä tähän ja… ja vain…” Vidar nostaa päätään ja virnistää.
”Voimmehan me vielä…”
”Pidätkö sinä aamuseksistä?”
”En tiedä”, Lo tunnustaa.
”Haluatko kokeilla?”
Lo ei ollut varautunut kaiken tapahtuvan vielä uudelleen. Vidar tuntuu huomaavan hätäännyksen hänen ilmeissään, ja häntä hävettää, ettei ole vielä oppinut piilottamaan sitä.
”Hei, penska, ei sinun tarvitse tehdä mitään, mitä et halua. Rakastan sinua silti.”
”E-… en minä sanonut –”
”Minä tiedän, että sinua jännitti eilen. Haluan koskea sinuun vain, kun itse tahdot niin. Seksissä tulee rumaa jälkeä, jos ei kuuntele omia ja toisen rajoja. Eli ei mitään hätää, okei? En minä ala yllättäen inhota sinua, jos et tahdo nussia joka sekunti. Jos sinulla on mitään, mitä jännität tai mietit, kerro minulle. Pohditaan yhdessä.”
Lo tuijottaa Vidaria suu auki. Tämä ei ole hänelle tuttu maailma. Ei paholainen koskaan kysynyt tai pohtinut, se mies otti kaiken, mitä tahtoi ja juuri silloin, kun se hänelle parhaiten sopi.
”Lo? Älä nyt väitä, että suostumus on sinulle ihan uusi juttu.”
”T-...tuota, en ole koskaan oikein ajatellut sellaistakaan.”
Vidar hätkähtää.
”Siis… kai sinä halusit seksiä eilen?”
”Halusin!” Lo huudahtaa tarpeettoman kovaa. ”Et tehnyt mitään väärää. Minua vain hermostutti kovasti.”
”Ole rehellinen. Ole kiltti, muuten tämä ei toimi.”
Lo nielaisee. Vidar vihaa sinua. Hän vihaa sinua.
”Minä haluan kyllä sitä, mutta toistaiseksi pelkään sitä enemmän kuin nautin siitä. Mutta ei se tarkoita, ettemme voisi tehdä sitä.”
”Oletko aivan varma? En todellakaan tahdo satuttaa sinua.”
”Sitten sinä menet panemaan jotain naisia, ja sitä minä tahdon vielä vähemmän!”
On Vidarin vuoro säpsähtää.
”Ajatteletko oikeasti, että jos et tahtoisi seksiä kanssani juuri nyt, minä menisin heti vieraisiin?”
”E-… en tiedä, anteeksi…”
”Meillä ei ole mikään kiire edetä. En minä ole hyppäämässä sänkyyn kenenkään muun kanssa. Höpsö, olen odottanut niin pitkään, että saisin… että voisin olla…”
Hellyys saa Vidarin äänen taipumaan, eikä Lo enää kestä, vaan työntää miehen selälleen ja asettuu tämän päälle. Lo suutelee Vidaria lujaa, ja Vidar sulaa hänen alleen, kunnes tarttuu lempeästi, mutta lujasti Lon kasvoihin.
”Lo… hei. Odota. Ei, tätä en nyt tarkoittanut. Ei ole kiire.”
”Mutta sinä…”
”Pikkuinen. Ei meillä ole mikään kiire.”
Vidar vetää Lon syliinsä, aivan vasten rintaa, ja silittää pojan selkää.
”Olet aivan ihana. Mutta nyt sinä hätäilet. Älä pakota itseäsi tuntemaan mitään, mitä et vielä tunne. Herätään rauhassa ja tehdään päivän työt, okei? Meitä odottaa raadeltu noita metsässä.”
”Mutta…”
”Ssh, olen kunnossa.”
”Vihaatko sinä minua? Kun olen tällainen?”
Ensimmäistä kertaa koskaan Vidar näyttää silkan surulliselta Lon edessä. Mies silittää hänen poskeaan ja painaa suukon hänen otsalleen.
”Sinussa ei ole mitään vikaa. Älä ole niin ankara itsellesi.”
Sen sanottuaan Vidar nousee sängystä. Lon katse kiertelee miehen alastonta kehoa, poskia kuumottaa tahtomattaankin. Miten lempeä Vidar on, sittenkin. Tunne on niin huumaava, että se miltei kuristaa Lon.
*
Työt tuntuvat hyvältä. Rutiininomaista, tuttua tuhoamista. Lo on tottunut verenpolttaja, sen hän osaa, sitä hän on tehnyt. Tappaminen on aina ollut helpompaa kuin hellyys, niin se vain menee. Hän saa toimia rauhassa, sillä Vidar on tiedottamassa kyläläisille tapahtuneesta. Kun Lo palaa takaisin Vidarin luo kylään, kyläläiset pyörivät heidän ympärillään ja esittävät kysymyksiä. He vastailevat niihin tottuneesti, Lota ei haittaa ihmisten huomio, vaikka heidän katseensa tuntuvat aina kipeältä muistutukselta siitä, ettei hän voisi enää koskaan olla heidän kaltaisensa.
Kyläläisten keskuudessa seisoo vanhempi, pitkä ja kapea nainen, jonka harmaat hiukset on sidottu niin kireästi taakse, että kasvot näyttävät entistäkin kapeammilta. Nainen tuijottaa pelkästään Lota, ei lainkaan tämän veren tahraamia käsiä. Kun nainen tulee lähemmäs, Lo varautuu iskemään veitsellä. Parhaat noidat ovat rauhallisia, käyttäytyvät kuten ihmiset. Vähän kuten sinäkin, petturi.
”Anteeksi”, vanha nainen sanoo, ja Lo hätkähtää naisen kuulasta ääntä. ”Sinä… sinä näytät kamalasti eräältä, jonka tunsin kerran. Saanko kysyä henkilökohtaisen kysymyksen?”
”Tuota… toki.” Lo nielaisee. On niin kovin vähän mitään, mitä hän voi kenellekään kertoa. Vidar on huomannut naisen lähestyneen ja tullut lähemmäs.
”Oletko kotoisin tältä seudulta?”
”Pohjoisesta, kyllä. Tässä kylässä en ole koskaan aikaisemmin käynyt, pahoitteluni.”
”Selvä, kiitos. Sinä näytät aivan häneltä.” Äänessä on hiven kaihoa.
Lo vain nyökkää. Uteliaisuus, jota hän ei yleensä tunne ihmisiä kohtaan, kaihertaa häntä.
”Saanko minä puolestani kysyä, minkä niminen tuttusi oli?”
”Lorrie”, nainen sanoo.
Lo säpsähtää rajusti taaksepäin, niin rajusti, että muutkin näkevät sen. Lo vilkaisee sivusilmällään Vidaria. Helvetti. Tämä on huono juttu. Vidar tuntuu ymmärtävän hädän Lon katseessa, vaikka ei voi millään tietää, mistä se johtuu.
”Siksi häntä kutsuttiin. Hänen oikea nimensä oli Lorelei. Oletko kunnossa?” Nainen ei tule lähemmäs, Lo arvostaa sitä.
”Minä… tuota…”
”Lo?” Vidarin ääni on täynnä taitavasti peitettyä huolta. Lon keho vapisee, mutta hän rakastaa sitä, miten nopeasti Vidar on valmis tarttumaan tilanteeseen.
”Vidar. Minun täytyy keskustella tämän naisen kanssa. Pystytkö pitämään tilanteen kasassa sillä välin?”
Yksi katse riittää. Vidar tietää pysytellä lähettyvillä, jos jotakin tapahtuu.
Lo ja nainen kulkevat kadunkulman taa katseilta ja korvilta piiloon. Lon koko kehoa kihelmöi. Tällä seudulla on elänyt ja kulkenut vain yksi Lorrie, vain yksi nainen, joka kantaa samaa synnyinnimeä kuin Lokin.
”Se nainen”, Lo sanoo hiljaa katsoen naista silmiin, ”oli minun äitini.”
Vanha nainen räpyttelee silmiään kuin pitääkseen kyyneleet poissa.
”Vai niin… vai niin.” Nainen pyyhkii silmäkulmaansa. ”Nuorukainen, tiedätkö, missä hän nyt on?”
”En”, Lo sanoo hymähtäen, ”minulle ei suotu kunniaa koskaan tavata häntä.”
Nainen ymmärtää aiheen sensitiivisyyden oitis.
”Oi. Anteeksi, anteeksi kamalasti.”
”Ei se mitään, et tiennyt.” Lo huokaa. Kaikkein vähiten hän tahtoisi ajatella hänet hylännyttä naista juuri nyt. ”Mutta… jos sinä tunsit minun äitini, minä kuulisin mielelläni, millainen hän oli.”
Hymy leviää vanhan naisen kasvoille piirtäen viivoja hänen kasvojensa kartastoon.
”Lorrie oli uskomaton. Raivostuessaan pelottava, siihen ei auttanut mennä väliin. Hänessä paloi sammuttamaton tuli, mutta hän oli myös tavattoman hellä ja auttoi aina meitä kyläläisiä milloin missäkin. Lorrie auttoi minua ensimmäisessä synnytyksessäni. Hänen hermonsa eivät pettäneet, vaikka minä itkin ja huusin.”
Lo hädin tuskin pysyy kiinni itsessään.
”Lorrie ei juuri puhunut itsestään. Kukaan meistä täällä ei tiennyt, mistä hän oli tullut, hän pyöri aina vain noidanmetsästäjien porukassa. Taitava hän siinä olikin. Sillä naisella ei ollut menneisyyttä, mutta hän meni tuli silmissään eteenpäin. Hänellä oli tuollaiset samanlaiset polttavan vihreät silmät kuin sinullakin, nuori mies.”
Lo tietää sen. Hän on kyllä kuullut, miten paljon muistuttaa naista, joka synnytti hänet ja jätti hänet pedon armoille. Kyseinen peto kertoi kaiken, mikään ei jäänyt Lolle epäselväksi.
”En tiennyt, että Lorriella oli lapsia.”
”Ei hänellä ollutkaan. Hän hylkäsi minut vauvana.”
”Luojan tähden…”
”Minä olen aina vihannut sitä naista.”
”Hänellä oli varmasti syynsä toimia, kuten toimi. Eräässä vaiheessa hän vain katosi. En koskaan nähnyt häntä raskaana.”
Lo puree hampaansa yhteen.
”Anteeksi, tämä keskustelu on varmasti epämukava käydä.”
”Ei se haittaa. Olen tottunut.”
”Mikä sinun nimesi on, nuori mies?”
”Lorelei”, Lo sanoo hymyillen niin, että suupieliin sattuu. Paholainen antoi hänelle saman nimen kuin hänen synnyttäjällään oli. Mikä häpeä. Peto tuskin erotti heidän hajua toisistaan. Lo oli vain Lorrien jatke. Lorrien, joka ei jäänyt lapsensa luo.
Nainen ei hätkähdä, kohottaa vain kulmiaan.
”Vai niin…”
”Se ei ollut äitini antama nimi.”
”Niin, Lorrie puhuikin aina hänestä. Se mieskö sinut kasvatti?”
Lon silmissä sumenee. Hänen on otettava viereisen talon kiviseinästä tukea, jotta ei pyörtyisi. Yhtäkkiä hän haistaa veren käsissään selvemmin kuin koskaan. Hänen äitinsäkö oli juoksennellut ympäriinsä kertomassa paholaisesta? Ei, se ei voinut olla niin.
”Se… se mies ei ollut isäni.”
”Todellako? Lorrie vaikutti aina silmittömän rakastuneelta.”
”Ei, hän ei ollut isäni. Se on ainut asia, jonka tiedän varmaksi.”
”Sitten Lorrielle on täytynyt todella tapahtua jotakin. Hän ei olisi luopunut suhteestaan siihen mieheen. Lorrie paloi aina kirkkaasti, myös suhteessaan. Pitkään kuvittelin, ettei se nainen edes halunnut miestä rinnalleen, mutta kun hän puhui punatukastaan, hän vaikutti aidon rakastuneelta.”
Oksennus maistuu suussa. Lon tekisi mieli juosta, pakokauhu kasvaa hänen sisällään. Hän kuvittelee synnyttäjänsä puhumassa paholaisesta pelkkänä punatukkaisena miehenä. Miten sanoilla onkaan valta taltuttaa peto ihmiseksi, tehdä jostakin niin suuresta kädenlämpöistä.
”Minä… Kiitos keskustelusta, mutta minun täytyy nyt palata parini luo.”
”Kiitos itsellesi. Olen pahoillani, jos tämä toi ikäviä muistoja pintaan, se ei ollut tarkoitukseni. Sentimentaalisuus otti vallan mielestäni. Moni täällä muistelee Lorrieta lämmöllä, mutta sinulla on oikeus tunteisiisi. Meistä kukaan ei koskaan tiennyt, mitä Lorrielle tapahtui, ja sinun tapaamisesi saa kyseenalaistamaan sitä toden teolla.”
Lo nyökkää.
”Itse asiassa, voisitko tehdä minulle palveluksen?” Lo kysyy naiselta.
”Tietenkin. Te noidanmetsästäjät teette kunniallista työtä.”
Tietäisitpä, mikä minä olen.
”Kysele äidistäni. Jos palaan tälle alueelle, tulen kysymään.”
”Toki, voin tehdä sen. Saanko kertoa kyläläisille, että hänellä on poika?”
”Säästä se.” Mitä harvempi tietää Lon olemassaolosta, sitä parempi. Lo tietää pettävänsä vielä kaikki.
”Selvä. Voimaa matkaasi, nuori mies.”
”Kiitos.”
Lo nyökkää syvästi naiselle ja palaa aukiolle. Vidar on jo kerännyt kaiken tarvittavan mukaan, ihmismassa on hälvennyt. Lo palaa Vidarin luo ja antaa tälle merkitsevän katseen. Nyt pois täältä.
Vasta läheisessä metsässä Lon polvet pettävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti