Vidar on lämmin Lota vasten vielä seuraavana aamunakin. Lo ei herää paniikissa, koska hän haistaa miehen tuoksun ja tuntee, kuinka tämän viitan turkiskaulus kutittaa poskea. Asioita, jotka saavat hänet muistamaan, missä hän on. Hän on täällä, pohjoisen metsissä, lähellä Ivarellea. Ei jossakin kaukana, niissä hetkissä, jotka eivät jätä häntä rauhaan vieläkään.
Vidar ei ole vielä avannut silmiään, Lo tuijottaa miestä kykenemättä liikkumaan. Aamu on valkenemassa, tänään on auringoton pakkaspäivä metsässä. Vidarin mustissa kiharoissa on lumihiutaleita. Lo ei ole aikoihin ollut näin lähellä ketään, eikä koskaan näin lähellä toista ihmistä. Lo ei osaa läheisyyden kieltä, mutta tämä on erilaista, tämä on puhtaan käytännöllistä. Keho pysyy aisoissaan. Lo yrittää pitää hengityksensä tasaisena.
Vidarilla on rosoiset piirteet. Ajamaton sänki ja pieniä haavoja kasvot täynnä. Silti miestä on turvallista katsoa. Vidar tuntuu rauhalliselta, miehen jatkuva tasaisuus ja välinpitämättömyys tekevät hänestä helpomman lähestyä. Kun mies avaa silmänsä, Lo säpsähtää.
”Hui saatana”, Vidar alkaa nauraa. ”Kauanko sinä olet maannut siinä tuijottaen minua?”
Vidar vetää kätensä pois Lon ympäriltä. Lon kurkkua kuivaa, turvallisuuden tunne on hetkessä poissa.
”A-… en minä…”
”Kunhan vitsailen”, Vidar hymähtää pörröttäen Lon vaaleaa tukkaa. ”En olisi itsekään viitsinyt siirtyä, jos olisin herännyt ennen sinua. Saitko nukuttua?”
Lo nyökkää ja kiskaisee itsensä ripeästi ylös. Päässä heittää. Hän ei sittenkään osaa olla kenenkään lähellä, ei edes silloin, kun sillä ei ole mitään merkitystä.
”Käyn metsästämässä meille jotakin syötävää”, Lo sanoo ja nappaa jousen ja viinen mukaansa.
”Lo! Hei. Odota.”
”Niin?”
Vidar on hetken aivan hiljaa.
”Oletko kunnossa? Minä… Minä ajattelin, että menisimme tänään Sudenmutkaan. Meillä ei ole kiire.”
Lo tyytyy vain nyökkäämään.
Lunta on tullut yön aikana lisää, pienikokoisena Lo joutuu tarpomaan siinä polviaan myöten. Metsä on tuttu, nämä samat reitit Lo on kulkenut kymmeniä kertoja. Tämä on turvallisen matkan päästä siitä paikasta, jossa kaikki Lon elämässä on tapahtunut. Silti Lo osaa olla varuillaan yksin kulkiessaan.
Jossakin rasahtaa. Talvi vaimentaa ääniä, mutta Lon kuulo on aina ollut korostetun hyvä. Hän jähmettyy niille sijoilleen. Pohjoisessa saaliseläinten jäljittäminen on vaikeampaa, talvessa eläimiä liikkuu harvakseltaan. Lo odottaa. Hengitys huuruaa pakkasessa.
Jokin punainen vilahtaa vasemmalla. Lo huomaa käsiensä tärisevän. Aivan kuin liekinpunaiset hiukset kiertäisivät puita. Lo maistaa veren suussaan, hänen kehonsa reagoi oitis.
Rauhoitu. Se voi olla vaikka kettu. Tietenkään se ei ole hän.
Rahinaa. Uusi rasahdus. Lo on varma, että näkee hiuksia. Kuulee hengityksen. Ei, tämä ei ole mahdollista, se mies ei tule tänne, se ei seuraa häntä, koska hän tekee, mitä käsketään. Lon tekisi mieli huutaa. Hän yrittää vain elää elämäänsä, ja kaikki tämä likainen ja väärä seuraa häntä edelleen.
Kun jokin tulee lähemmäs, Lon ensimmäinen reaktio on iskeä. Lo ei tiedä, mitä tekee, kun ryhtyy hakkaamaan. Hän ei näe eikä kuule, hän vain hakkaa. Kun kiljunta alkaa, hän ei ole varma, huutaako itsekin.
”Lo! Lo, mitä sinä teet!?” Vidarin kauhistunut ääni herättää Lon todellisuuteen. ”Ei, mitä vittua?!”
Vidar riuhtaisee Lon irti kohteestaan, mutta Lo ei ole vielä lopettanut. Pahaa ei ole piesty pois, hänen täytyy jatkaa, koko keho kiljuu tarvetta vain iskeä uudelleen ja uudelleen. Vasta, kun Vidar ravistelee häntä hartioista, hän ymmärtää, missä on. Metsässä. Vidarin kanssa.
Kauhun lamaannuttamana Lo vilkaisee sivulleen vain nähdäkseen lumessa teinitytön, jolla on ketunpunaiset hiukset ja auki viilletty kurkku. Lo on iskenyt tyttöä kaikkialle, minne on ehtinyt.
”Mikä helvetti sinua vaivaa! Mitä vittua! Sinut pitäisi erottaa tämän perusteella!”
Vidar on oikeassa. Lo pitäisi erottaa. Lon ei pitäisi kuvitella hetkeäkään kykenevänsä normaaliin elämään.
”Hänen… hiuksensa…”
”Mitä?”
”Punaiset hiukset… minä… minä vain…”
”Sinä olet ihan sekaisin. Luoja, nyt me karkaamme täältä ja vähän äkkiä. Mennään Sudenmutkaan raportoimaan Ivarellen välikohtauksesta. Tästä”, Vidar sanoo ja nyökkää kohti Lon raatelemaa tyttöä, ”voi parhaimmillaan syyttää noitia, jos joudumme kuulemaan tästä myöhemmin. Tästä emme puhu sanallakaan kenellekään. Nyt vittu vauhtia jalkoihin, minä en katsele tällaista sinulta enää koskaan. Sinä aiheutat minulle pelkkiä ongelmia.”
Vidar lähtee harppomaan kohti leiriä. Lo tuijottaa lumessa kyhjöttävää tyttöä. Mistä tyttö edes tuli tänne? Lo on aina vihannut sivullisten kuolemia. Hän tuijottaa silmät lasittuneina tytön veristä ruumista kykenemättä tekemään mitään tätä auttaakseen. Tyttö ei ollut noita. Pelkkä tavallinen lapsi. Vidar on oikeassa. Hänessä on jotain pahasti vialla.
Leiripaikka on siivottu, noidan lihan palanut haju leijuu ilmassa. Veren Vidar on pullottanut ja sitonut vyölleen. Mies vetää vaatekerroksia sen suojaksi.
”Kaikki on pakattu. Kanna jotain. Meidän pitää lähteä täältä, noidat ovat varmasti haistaneet jo palaneen toverinsa.” Vidarin ääni on jo rauhoittunut, mutta Lo ei pysty menemään lähemmäs.
He kävelevät kaikessa hiljaisuudessa pitkän matkaa. Metsässä ei tule ketään vastaan, punahiuksinen tyttö oli ainut, joka liikkui täälläpäin. Lota kuvottaa. Tyttökin oli vain jonkun lapsi. Viaton sivullinen. Mikä häntä vaivaa? Kun raivo räjähtää, se ei tunne mitään rajoja, se ei näe eikä kuule.
”Vidar.”
”Ei, meillä ei ole mitään keskusteltavaa. En jaksa kuulla sinun selityksiäsi. Mennään nyt vain tekemään raportti Ivarellen tapahtumista ja katsotaan sitten, saammeko joukkoomme joitakin, jotka eivät sekoa hetkessä.”
”Minä tiedän kyllä olevani pettymys.”
”Yritä sitten kovemmin.”
”Minä…” Lo maistaa veren yhä suussaan. Hänhän yrittää. Kokoajan. Vereslihalla. Mutta se ei riitä, ei ole koskaan riittänyt.
”Et koskaan kerro minulle mitään itsestäsi, joten minä en hitto tiedä, mikä sinulla on hätänä, mutta jotain tuolla sinun nupissasi viiraa, kun tapat pikkutyttöjä sekunneissa. Minä jätin sinut hetkeksi vahtimatta, ja tässä tulos. Helvetin hienoa, Lorelei, kyllä sinun äitisi olisi sinusta ylpeä.”
Lo pysähtyy niille sijoilleen. Ei äitiä. Ei tuota nimeä.
”Sinä et tiedä siitä mitään”, Lo sihahtaa. ”Älä puhu siitä ämmästä.”
”En kai minä voi tietää, kun sinä et kerro.”
”Minulla ei ole äitiä! Se ämmä hylkäsi minut, en muista edes hänen kasvojaan!”
Äiti. Kirottu, kirottu olento, joka synnytti hänet tähän maailmaan ja jätti sen miehen armoille. Lo toivoo, että hänen äitinsä on kuollut kivuliaan kuoleman. Se nainen ansaitsee kerätä mätää kylkiinsä jossakin syvällä maan alla. Lo tappaisi naisen itse koska tahansa, jos koskaan kohtaisi tämän. Äiti jätti hänet. Äitiä ei kiinnostanut, ja Lo sai maksaa seuraukset.
Vidar kääntyy ympäri. Lo tärisee taas. Vidar kävelee lähemmäs, Lo vetää kätensä automaattisesti suojakseen. Älä tule lähemmäs.
”Tiedätkö, penska, minusta olisi tosi kiva kuulla, mitä sinä olet oikein kokenut”, Vidar sanoo niin lempeästi, että Lon tärinä pahenee. Ei, ei lähemmäs.
”Älä…”
”Hei. Ei mitään hätää.”
”Ei! Älä…”
”Lo. Minä tässä.”
”Älä koske!!”
”En koske. Ei hätää. Rauhoitutaanpa vähän.”
Lo tuijottaa miestä edessään. Tässä miehessä ei ole mitään samaa kuin siinä, joka kasvatti hänet. Vidar on karkea ja raju, mutta pehmeällä tavalla, sillä tavalla kuin ihmiset ovat. Lo vetää syvään henkeä. Vidar ei ole tehnyt mitään.
”Anteeksi”, Lo hengähtää. ”Kun raivostun, en näe mitään muuta… Se… se on oire. Anteeksi.”
”Tahdotko joskus puhua siitä?”
Lo pudistaa päätään. Hän ei voisi.
”Aina minä vain huudan sinulle. Et sinä taida tuolle mitään voida…” Vidar huokaa.
”Olen tuottanut sinulle pelkkiä pettymyksiä. Tiedän sen.”
”Et ole”, Vidar sanoo aiempaa hellemmin. Lon keho huutaa edelleen. Lämpö Vidarin äänessä saa hänet pelkäämään. ”Minä pidän sinusta, penska. Ihan tosi.”
Lo vain vapisee. Kun hän sulkee silmänsä, hän näkee toisen miehen kuvan eikä saa sitä pois, vaikka tahtoisi.
”Lo, saanko minä…” Vidar ojentaa kätensä kuin tahtoisi halata. Eivät pohjoisen miehet tee sellaista. Mutta eivät he myöskään nuku sylikkäin tai tapa satunnaisia nuoria tyttöjä. Lo ei osaa koskettaa, mutta hän antaa Vidarin tulla lähelle. Kenties tällä kertaa se ei tuntuisi väärältä.
Hetken Vidarin tuoksu on turvallinen. Inhimillinen. Sitten keho reagoi taas ja Lo vetäytyy kauemmas miehen lämmöstä. Se ei ole häntä varten. Vidar ei sano mitään, mies tuntuu jo tottuneen.
”Jatketaanko matkaa?”
Lo nyökkää. Häpeä sykkii koko kehossa. Sen kanssa hän on opetellut elämään.
Kun Sudenmutkan ensimmäiset hirsimökit lähestyvät, Vidar pysähtyy hetkeksi.
”Ei sitten sanaakaan tuosta äskeisestä välikohtauksesta.”
Lo nyökkää. Hän pitäisi suunsa kiinni.
”Ivarellen tapahtumat täytyy raportoida mahdollisimman täsmällisesti. Olisi varmasti myös hyvä saada lisätietoja Leonin lähdöstä, sikäli täällä tiedetään siitä yhtään enemmän.”
Sudenmutka on paikka, jonne noidanmetsästäjät kokoontuvat ja jossa he harjoittelevat. Luminen piha on tarkoin vartioitu, suuret hirsimökit kiertävät aluetta. Sisään on vaikea päästä ilman, että joku huomaa.
Keskellä pihaa on harjoittelutanner. Lo muistaa itsekin harjoitelleensa siinä lähitaistelua. Tärkein koulutus tapahtuu kuitenkin todellisessa maailmassa. Vidar vilkuttaa kättään tutuille miehille, jotka ryntäävät tervehtimään tätä. Taputuksia olalle. Miehisiä, nopeita halauksia. Lo tuijottaa ympäröivää elämää kuin jotakin vierasta. Hän kykenee yhä näkemään verkkokalvoillaan vain tappamansa tytön. Verinen kurkku valkeaa lumea vasten. Ei hänestä ole tähän elämään, ei tällaisena. Mitään tästä ei ole tarkoitettu hänen kaltaisilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti