maanantai 27. syyskuuta 2021
Häät
perjantai 24. syyskuuta 2021
Paniikki
torstai 16. syyskuuta 2021
Sinelmä: epilogi
Epilogi: Lupaus
Maailma on kaunis sinä yönä. Vuodet ovat vierineet, jättäneet merkkejään maailmaan. Temppeli on tyhjentynyt, tavallinen kansa on jo käynyt kastautumassa valosuihkuun. Rani ja Nori ovat opastaneet heitä, antaneet heidän vastaanottaa auringon ja kuun hehkun. Se on heidän tapansa pysyä yhteydessä valoon yhä edelleen. Silti Rani ja Nori ovat ainoat, jotka tuntevat valon kaikkialla, näkevät välähdyksiä ja tuntevat kuvion otsassaan hehkuvan.
Rani istuu temppelin portailla ja katsoo kuuta, jonka säteet loistavat alas maailmaan. Nori suorastaan säkenöi, tyttö imee yötä itseensä ja hymyilee. Kaikki on mennyt viimeaikoina hyvin, heidän työnsä on rutinoitunut eikä kukaan enää kysy, miksi valokivi on poissa ja aurinko ja kuu jälleen täällä. Ranilla ja Norilla ei ole siihen vastauksia, he ovat kaksin ihmeen kanssa. Vain he ovat syntyneet yhteys maailmaan rinnassaan, eikä heillä silti ole sen enempää vastauksia kuin muillakaan.
Kun Rani erottaa tutun, pitkän hahmon kauempaa tieltä, hymy kiirii hänen kasvoilleen. Bethillä on musta, laahaava asu ja korsetti. Asu on ylhäältä läpinäkyvä, eikä mies olisi koskaan pitänyt sellaista vuosia sitten. Silloin Beth piilotti kaiken itsestään. Nyt Rani katsoo, kuinka hänen rakkaansa astelee kiire jaloissaan hänen luokseen eikä tällä ole enää tarvetta peittää itseään maailmalta. Beth ei ole enää aikoihin ollut joku, joka pelkää.
Silti miehen keltaisissa silmissä kiiltää huoli.
”Tulkaa katsomaan, jotakin ihmeellistä on tapahtunut”, Beth henkäisee.
Rani ja Nori vaihtavat katseita. Rani nousee ylös ja tarttuu Bethiä kädestä.
”Onko kaikki kunnossa?”
”On, kaikki on hyvin”, Beth sanoo. ”Tulkaa katsomaan, tämä… tämä on uskomatonta.”
Rani ja Nori seuraavat Bethiä halki katujen. Lyhtyjä on sytytetty ympäriinsä, kaikki ovat tehneet kotinsa tähän maailmaan. Taloja on ehostettu, kauppoja perustettu, kaikki asettuu hiljalleen uomiinsa. Beth johdattaa heidät tavalliseen, kiviseinäiseen taloon, jonka portaille on asetettu lyhty loistamaan.
Sisällä on väkeä. Rani erottaa Gaelin ja Isaiaksen kehdon ääreltä. Paikalla seisoo myös muita entisiä ajattelijoita. Rani kävelee lähemmäs Nori kannoillaan. Kehdon kyljessä istuu nuori nainen, joka silittää tarkoin peiteltyä lasta.
Ranin sydän hakkaa, valo hänen sisällään tietää jo.
”Ajattelijat, tulkaa katsomaan”, nainen sanoo, ja viimein Rani muistaa, että nykyään sanalla tarkoitetaan heitä. He ovat ainoat.
Rani kumartuu kohti kehtoa. Kirkas hehku paljastaa jo, mitä on tapahtunut. Vauva on pieni, aivan pieni ja uusi tähän maailmaan. Silti tämän otsaan on piirtynyt kuvio, joka hehkuu. Uusi ajattelija. Valonkantaja. Lapsi kurottaa pikkuisia käsiään kohti Rania ja Noria kuin aistisi heidät ainoiksi kaltaisikseen.
Kaikki tilassa katsovat heitä. Rani tuntee kyynelten kohoavan silmiinsä. Norin reaktio on identtinen. He molemmat tietävät, mitä tämä merkitsee. He eivät ole enää ainoat. Syntyy lisää kansaa, joka tuntee yhteyttä valoon kuten hekin. Rani tarttuu Noria kädestä ja jää tuijottamaan kehdossa lepäävää pientä ihmettä, lupausta huomisesta.
Sinelmä: luku 41
Luku 41: Lämpö
Rani vetää syvään henkeä ennen kuin avaa oven keittiöön. Päivän raskaus tuntuu joka hengenvedossa. Häneltä on jälleen kysytty enemmän kysymyksiä kuin mihin hän osaa vastata. Nyt olisi aika antaa vuorostaan muille ajateltavaa. Beth ei ole täällä, mutta mies on aamulla ennen Ranin lähtöä antanut viimein luvan kertoa asioistaan. Miehen katse oli anonut armoa. Päätä tämä viimein.
Kaikki ovat jo koolla, reipas puheensorina täyttää asunnon. Vasta keittiöön kävellessään Rani ymmärtää, miten onnekas on. Hän saa olla tässä, ystäviensä ympäröimänä lämpimässä kodissa.
Nori, Gael ja Isaias istuvat pöydän äärellä ja juttelevat kuin kaikki olisi niin kuin ennenkin. He näyttävät vapautuneemmilta, sen Rani on pistänyt viimeaikoina merkille. Nori suorastaan hehkuu. Nori kertoi, mitä Koran äidin kanssa tapahtui. Sen jälkeen tytön silmät eivät ole olleet joka päivä itkusta punaiset. Nori on keskittynyt lapsiin ja valosta kertomiseen. Se jaksaa lämmittää Ranin rintaa joka päivä. Nori saapuu aina kotiin, tapahtui mitä tahansa.
Gaelin ja Isaiaksen valot tuntuvat erilaisilta. Rani huomaa niiden muuttuneen enemmän toistensa kaltaisiksi. Heidän ympärillään on lempeä, rakastunut aura. Gaelin toinen silmä on toista sameampi, sen katse ei kohdistu enää mihinkään. Sen hinnan mies on joutunut kaikesta maksamaan, mutta Rani tuntee lämpöä rinnassaan, kun näkee Gaelin Isaiaksen lähellä. Miehen ainoa näkevä silmä katsoo Isaiasta sellaisella hellyydellä, ettei Rani voi olla tuntematta sitä. Isaias pyörittää Gaelin vapaana roikkuvaa suortuvaa ja varastaa tältä katseita aina silloin, kun Nori ei huomaa. Ranin saapuminen saa kaikki hätkähtämään.
”Hei, kaikki”, Rani tervehtii ja vetää tuolin alleen. Huonekalut tuntuvat vieläkin vaikeilta ja uskomattomilta kivisten luolien jälkeen. Jokainen päivä on ihme. ”Kiitos, että olette tulleet paikalle.”
”Rani, sinun työminäsi näkyy, laita se piiloon”, Nori hymähtää. ”Tosi virallinen ote. Pois se, me saamme kestää tuota ihan riittävästi joka päivä.”
”Huh, onneksi minun ei enää ikinä tarvitse”, Gael huokaa ja huiskauttaa tuttuun tapaan kättään. ”Se hyöty siitä on, ettei tarvitse enää valehdella kenellekään tuntevansa yhtään mitään valoon liittyvää.”
”Te nuoret teette niin hyvää työtä”, Isaias sanoo. ”Minkä vuoksi me istumme tänään tässä? Ymmärsin, että sinulla oli meille painavaa asiaa. Missä Beth on?”
Ranin ilme kiristyy.
”Ai”, Gael sanoo, ”liittyykö tämä jotenkin Bethiin?”
”Minä olen tässä kertoakseni eräästä suuresta Bethin elämään vaikuttavasta asiasta. Hän ei pysty kertomaan teille itse eikä myöskään kykene koskaan keskustelamaan kanssanne mistään siihen liittyvästä. Hän kuitenkin haluaa teidän tietävän.”
Rani tietää Bethin kertoneen jo Norille. Nori tuijottaa pöytää heidän edessään.
”Kiitos luottamuksesta”, Isaias sanoo.
Rani vetää syvään henkeä. Tämä ei ole hänen tarinansa kerrottavaksi, mutta Beth ei koskaan pystyisi tähän muiden istuessa ja odottaessa sitä häneltä. Rani tekee sen rakkaimpansa vuoksi.
”Suurmestari ei ollut hyvä mies”, Rani sanoo pitäen äänensä kurissa. ”Se mies on hyväksikäyttänyt lapsia jo vuosikymmeniä. Ottanut heitä omakseen.”
Gaelin ilme alkaa muuttua. Huulet raottuvat, kulmat kohoavat.
”Ingvar hyväksikäytti Bethiä lapsuudesta nuoruuteen. Hän kietoi Bethin itseensä, manipuloi Bethiä, teki hänestä orjansa. Vielä viimeisiin hetkiin saakka Ingvarilla oli Bethistä tiukka ote.”
Gaelista pääsee korkea parahdus. Mies lyhistyy vasten Isaiaksen olkaa ja itkee hillittömästi. Rani nielaisee.
”Meidän yhteiskuntamme maan alla ei rakentunut pelkästään yhdelle valheelle. Sen miehen vallan alla tapahtui paljon sellaista, joka ei koskaan nähnyt valoa.”
Isaias silittää Gaelin niskaa hitain vedoin. Mies ei kykene nostamaan katsettaan.
”Maailmassamme on yhä edelleen paljon sellaisia lapsia ja nuoria, joita Ingvar on koskenut. Ja Beth, hän…”
Rani nielaisee. Hän tietää Bethin haluavan tämän julki. Hän tietää, miten Bethiä pelottaa.
”Beth vei Ingvarille lapsia. Pakotettuna.”
Nori on sulkenut silmänsä. Tyttö tietää kaiken jo, mutta sen kuuleminen ei tee siitä helpompaa käsitellä.
”En ole oikea henkilö puhumaan siitä, mikä ajaa kenetkin tekemään jotakin sellaista. En myöskään ole se, joka voi Bethin tuomita. Haluan vain painottaa, että Beth tahtoo parantua haavoistaan ja ryhtyä vihdoin elämään elämää ilman Ingvaria. Hän yrittää jatkuvasti. Hän tahtoi minun kertovan teille, koska hän ei kykene tekemään sitä itse.”
Gael on ensimmäinen, joka avaa suunsa.
”Beth on siis kaikki nämä vuodet ollut vakavasti traumatisoitunut?”
Rani nyökkää hiljaa.
”Ja minä olen kutsunut häntä friikiksi pikku paskaksi…”
”Anteeksi mitä?” Isaias jyrähtää. ”Sinä teit mitä? Gael, et sinä voi mennä sanomaan kenellekään sellaisia asioita!”
”Tiedän! Tämä on kamalaa, minun täytyy pyytää uudestaan anteeksi…”
”Ole kiltti ja jätä se tekemättä, Beth vain hermostuisi siitä suotta. Hän halusi minun kertovan ennen kaikkea lasten vuoksi. Jotta mitään tällaista ei enää koskaan tapahtuisi. Me olemme eläneet vuosia pimeässä, tietämättä, että mies, johon luotamme, ei välitä politiikastamme vaan siitä, saako hän lisää lapsia vuoteeseensa.”
”Ja minä olen täysin tästä tietämättä ottanut teini-ikäisiä iholleni…” Gael sopertaa.
”Se syyllisyys sinun on kannettava yksin”, Isaias huomauttaa. Mies ei enää silitä rakkaansa niskaa.
”Tiedän sen…”
”Rani, kiitos, kun kerroit. Tämä… tämän kaiken sulattelu tulee ottamaan aikaa”, Isaias sanoo. Sitten pöytä hiljenee. Rani ei sano enää mitään, hän odottaa, että kaikki saavat vedettyä henkeä. Gaelin käsi hapuilee Isaiaksen omaa, Isaias tarttuu siihen viimein.
”Tämä vahvistaa sen, mitä olen harkinnut. Minä tahdon esittää julkisen anteeksipyynnön, vaikka se kuulostaisi tekopyhältä. En tahdo saada anteeksi, tahdon vain, että teoistani kärsineet tiedostavat, että ymmärrän tekoni. Helvetin Ingvar… Jos olisin koskaan tiennyt, että se tekee sellaista lapsille, olisin repinyt sen kurkun auki. Vaikka en minä sen parempi ollut…”
”Sinä olet sentään muuttunut”, Rani sanoo. Muut nyökkäilevät.
”Yritän parhaani. Vaikka ei tässä nyt minusta ollut kyse, anteeksi. Minun täytyy puhua Bethille. Hänen täytyy myös kantaa syyllisyyttä kaikesta…”
”Puhu vain. Uskon, että hän arvostaisi tukeasi.”
Kaikki nyökkäilevät ja tuijottavat pöytää vielä hetken. Rani tietää heidän ajattelevan samaa kuin hänkin. Tuolla ulkona kävelee paljon sellaisia lapsia ja nuoria, joita on satutettu vastentahtoisesti, ja he kohtaavat heitä joka päivä.
Nori nousee pöydästä ensimmäisenä. Tyttö vie käden Ranin olalle ja puristaa.
”Etsin Bethin jostain. Haluatteko pitää illan kaksin tämän jälkeen?”
”Ei tarvitse. Tämä on sinunkin kotisi.”
Nori hymyilee. Tyttö hehkuu aivan uudella tavalla. Valo Norissa on hiljalleen asettumassa paikoilleen, ja Rani rakastaa olla sitä todistamassa.
”No, sitten minun ei tarvitse käskeä sinua sanomaan Bethille, että tuen häntä. Voin sanoa sen itse.”
Rani virnistää.
”Ihanaa, hyvä. Nähdään.”
”Hei, Nori, odota! Meilläkin oli teille uutisia, mutta niiden kertominen tämän jälkeen…” Gael keskeyttää.
Rani ja Nori kallistavat yhtä aikaa päitään.
”Uutisia?”
”Hyviä sellaisia?”
”Kaikki otetaan vastaan”, Rani huokaa.
Gael ja Isaias vilkaisevat toisiaan, katoavat hetkeksi omaan maailmaansa. Silloin heidän katsettaan ei läpäise mikään, sen väliin ei pääse.
”Me olemme ajatelleet mennä naimisiin”, Gael sanoo hymyillen niin aidosti, että Rania lämmittää. Mies ei pysty peittelemään innostustaan.
”Sehän on ihana uutinen!” Nori hengähtää. ”Minä en muista koko elinikänäni todistaneeni ainoitakaan häitä.”
”En minäkään, ei sellaista meidän puolellamme maailmaa tehty. Tuskin tehtiin kylässäkään…”
Häät. Jotakin hyvää ja puhdasta, kahden olennon toisiinsa limittyvät valot. Siitä tulisi kaunista. Olisi jotakin hyvää, jota odottaa. Rania hymyilyttää sittenkin. Näin asiat löytävät paikkansa, kokoavat itsensä yksi kerrallaan. Maan alla keskityttiin vain valonkantajiin, häät tai muut seremoniat olivat turhia. Alhaalla pidettiin vain riittejä.
”Kaiken logiikan mukaan te kaksi vihkisitte meidät, sillä te olette nyt ne, joiden kanssa valo kulkee”, Isaias hymähtää, ”mutta voimme toki keksiä jotakin muutakin, sillä teillä riittää töitä kaiken kanssa.”
”Ei, me teemme sen”, Nori sanoo vilkaisematta Raniin. Tytön tiukka äänensävy kertoo Ranille tarpeeksi. ”Me todellakin teemme sen.”
”Ehdottomasti. Te olette meidän ystäviämme ja me autamme. Kiitos, että kerroitte, tällainen uutinen todella piristää. Kerron Bethillekin.”
Gael ja Isaias nousevat ylös. Isaias pyyhkii kyyneliä Gaelin silmistä ja vie kätensä rakkaansa vyötäisille. Lähekkäin he kävelevät pois, kiittelevät vielä moneen kertaan. Kun he katoavat kuun valaisemaan yöhön, Rani vetää syvään henkeä.
”Se meni hyvin”, Nori sanoo. ”Tosi hyvin.”
”Melkoinen reaktio Gaelilta.”
”Hän on ollut aivan kammottava, sietääkin tuntea vähän syyllisyyttä”, Nori hymähtää päätään pudistellen. ”Mutta nyt he tietävät.”
”Sinä olet ottanut tämän yllättävän hyvin sen jälkeen, kun…”
Nori nyökkää vaisusti. Tyttö alkaa näyttää uupuneelta.
”En antanut itselleni muuta vaihtoehtoa. Beth ei ole paha. Hän on ensimmäinen olento, joka pakottaa minut kohtaamaan sen, miten suuria asioita maailmassa on. Niin paljon meitä suurempia, aivan kuten valo ja pimeyskin. Minä ymmärrän Koraakin nyt paljon paremmin, enkä usko, että hän olisi koskaan selvinnyt tänne saakka. Ja jos olisikin, olisiko hän hyväksynyt maailmaa tällaisena?”
Nori pudistaa itse päätään.
”Enpä usko. Joten kannan häntä sydämessäni ja elän täysin rinnoin tätä elämää. Meillä on paljon, paljon tehtävää.”
”Kuten ystäviemme häät”, Rai hymähtää.
”Todellakin. Ihana uutinen. Olen aidosti onnellinen siitä. Tahdon lisää hyvää ja kaunista tähän maailmaan.”
Nori kävelee ovelle.
”Käyn etsimässä Bethin jostakin. Saatte minun puolestani olla hetken kaksin, minä voin mennä katselemaan kuuta. Se rauhoittaa.”
”Kiitos, Nori.”
Nori hymyilee.
”Tarkoitan sitä.”
”Tiedän. Kiitos itsellesi. Minä rakastan sinua, Rani.”
Sitten Nori sulkee oven perässään.
*
Beth seisoo makuuhuoneen ovella uskaltamatta kohdata Ranin katsetta suoraan. Miehellä on yllään tyypillinen pitkä, musta kaapu, jonka kaulus on ylös asti napitettu. Beth on kuin arka, valoa pakeneva eläin, joka ei uskalla astua näkyviin.
Rani istuu sängyllä alusvaatteisillaan peitto yllään ja hymyilee rakkaalleen. Beth ei uskalla liikkua ovensuusta, vaikka Rani yrittää katsellaan kertoa, että kaikki on hyvin, he ovat turvassa. Rani nousee ylös, vie kätensä Bethin omille ja silittää kämmenselkiä.
”Kaikki meni hienosti”, Rani sanoo rauhallisesti.
”Vihaavatko he minua?” Beth kysyy niin pienellä äänellä, että Rani uskoo puhuvansa jälleen pienelle pojalle rakkaassaan.
”Eivät vihaa. Gael alkoi tosin itkeä hillittömästi, koska hän on ilmeisesti ollut sinua kohtaan hyvin törkeä. Isaias taitaa vetäytyä hetkeksi pohtimaan tätä, hän on aina niin ajattelevainen. Uskon, että tämä on kova kolaus hänelle opettajana. Lasten ja nuorten turvallisuus on aina ollut hänelle tärkeää…”
”Minä todella epäonnistuin mestarina…”
”Rakas, sinä olet pahoinpidelty. Armahda itseäsi vähän.”
”Tiedätkö, Rani, minä olen miettinyt asioita. Ihan todella miettinyt. Se on helpompaa täällä, kun valo on viimein todellista. Tunnen sen olossani.”
Beth siirtyy viimein pois ovensuusta, Rani vetää tämän mukanaan sängylle. Kuunvalo piirtää valkeita raitoja Ranin paljaalle keholle, ja Beth kuljettaa hetken huuliaan Ranin kaulalla ja solisluilla ennen kuin kiepsahtaa tämän vierelle sängylle. Rania kihelmöi, Beth on kehittynyt niin kovasti, niin uskomattoman kovasti. Hän on rakkaastaan niin ylpeä, että voisi haljeta.
”Olen vihdoin saanut tarvittavan etäisyyden kaikkeen tapahtuneeseen, jotta voin käsitellä sitä irrallisena itsestäni”, Beth kertoo silittäen samalla Ranin rintakehää. ”Nykyään Ingvarin ajatteleminen tekee minut vain surulliseksi. Joskus mietin, osasiko hän koskaan olla surullinen. Sitten muistan sen ainoan kerran, jolloin hän itki. Hän itki sitä minua, jonka menetti. Hän rakasti minua kerran, siitä ei ole epäilystäkään. Sellainen rakkaus väänsi meidät molemmat muottiinsa.”
Rani tahtoisi sanoa, ettei se ollut rakkautta, se oli kaikkea muuta, se oli kammottavia tekoja, hikeä ja tyhjiä sanoja. Mutta se ei ole hänen sanottavissaan. Maan alla hän olisi vielä sanonut niin, mutta nyt, kun valo kulkee päivittäin hänen kanssaan, rytmittää hänen elämäänsä, hän tietää paremmin. Hän ei voi sanoa Bethille, mihin tämän tulisi uskoa selviytyäkseen.
Beth jatkaa Ranin silittämistä. Miehen pää nojaa Ranin olkaa vasten, kaikki on niin lämmintä ja turvallista.
”Minä tulen aina ja ikuisesti rakastamaan häntä jollakin tasolla. Mutta se poika, joka eli hänen ehdoillaan ja hänen vuokseen, kuoli hänen kanssaan. Minä voin päästää sen pojan pois, olen viimein oma itseni. Olen hitaasti alkanut antaa itselleni anteeksi.”
Ranin silmiin kihoaa kyyneliä. Beth kääntää päätään, Rani suukottaa miestä suulle ja jää katselemaan tämän piirteitä. Miten pitkälle he ovatkaan tulleet.
Oikeat sanat eivät tule, mutta niiden ei tarvitsekaan. Rani vetää Bethin hellästi päälleen ja suutelee. Kosketukset tihenevät, Rani kertoo jokaisella sipaisulla rakastavansa. Valo läikkyy rinnassa, Rani on niin ylpeä, että pakahtuu. He jatkavat, kunnes ovi kolahtaa. Beth singahtaa Ranin päältä omalle puolelleen sänkyä ja vetää peiton Ranin suojaksi. Nori seisoo ovella ja pudistaa hymyillen päätään.
”Huono ajoitus, anteeksi”, tyttö naurahtaa.
”Tule vain sisään”, Rani sanoo nousten istumaan. Beth pysyttelee vielä peiton alla, mies painaa päänsä Ranin syliin kuin pieni, äitinsä helmoihin pakeneva poika.
Nori istuutuu sängylle heidän viereensä.
”Teillä taitaa olla täällä kaikki hyvin”, Nori tokaisee hymyä äänessään.
”On. Oikein hyvin.”
Beth nousee istumaan ja katsoo Noria pitkään.
”Kiitos”, Beth kuiskaa, ”kiitos, että olette tässä minun kanssani. Molemmat teistä.”
Rani etsii molempien rakkaittensa kädet. Hän katsoo, kuinka Beth hapuilee varoen Norin kättä, ja tyttö tarttuu siihen oitis. He kaikki parantuvat hiljalleen. Rani on kiitollisin siitä, että saa jakaa tämän maailman rakkaimpiensa kanssa. Niin kauan, kun Ranilla on nämä kaksi kättä, joihin tarttua, pelko tulevasta ei lävistä hänen rintaansa.
Valo välkkyy Ranin sisällä, kaikki on oikein. Kaikki on loppunut ja silti vasta alussa. Sen muistaminen saa valon voimistumaan Ranin rinnassa. Rani puristaa käsiä kovempaa ja hymyilee.
Sinelmä: luku 40
Luku 40: Anteeksianto
Nori katsoo silmiin miestä, joka on riistänyt hänen rakkaansa hengen. Miestä, jota hänen paras ystävänsä rakastaa kokonaisen auringon voimalla. Nori on keinoton ja sanaton tämän edessä. Beth ei ole julma, sen Nori tietää valmiiksi. Kaikelle on aina syynsä. Silti Nori näkee vain rakkaansa itkemässä kipuaan pois. Hän ei kykene lopettamaan Koran haavojen ajattelua, Koran kyynelten, kaiken sen pahan, jota poika ei koskaan päässyt pakoon, koska tämä mies hänen edessään päätti pojan elämän.
”Kiitos, kun tulit luokseni. Kiitos luottamuksesta. Minä tahdon olla sinulle rehellinen. Tapoin Koran tietäen, mitä tein. Se olin minä. Katsoin häntä silmiin, kun hän kuoli.”
Norin sisällä on aivan hiljaista.
”Tämä kaikki on vellonut sisälläni kuin musta spiraali. Ei vain hänen kuolemansa, vaan kaikki se, joka siihen johti. Nori, sinä olet nyt ajattelija.” Beth vetää syvään henkeä. ”Sinun on hyvä tietää asioista, jotka pitivät yhteiskuntaamme kasassa tuolla maan alla. On sellaisia asioita, joista sinä et tiedä, kun autat muita valon kanssa. Silti ne ovat siellä, ja ne vaikuttavat kaikkeen koko ajan.”
Kun Beth avaa suunsa, Nori kuuntelee. Ensin Nori ajattelee, että mikään, mitä mies sanoisi, ei saisi häntä enää avautumaan kuorestaan. Sitten Beth pudottaa hänen syliinsä sellaisia sanoja, jotka saavat hänet tuijottamaan miestä mykistyneenä.
Ingvar. Kaikki johtui aina Ingvarista.
Mitä pitempään Nori Bethiä kuuntelee, sitä selkeämmin hän ymmärtää, että mikään tästä ei koskaan ollut miehen vika. Hän ei voi etsiä syyllisiä. On vain tekoja, asioita, jotka tapahtuvat, ja kaikki riippuu siitä, kuinka he kantavat seuraukset.
Norin koko ruumis tuntuu raskaalta. Kaikki ne vuodet hän piteli Koraa tietämättä, että neljäkymmentä vuotta vanhempi mies teki samoin. Koraa oli suudeltu ja koskettu paikoista, joita hän kosketti kaikki ne vuodet tietämättä siitä mitään.
Ja Beth. Mies kertoo itsestään täristen ja vetäen syvään henkeä, mutta tämä kertoo silti. Nori huomaa kunnioituksen läikehtivän sisällään. Beth ei pysty katsomaan häntä silmiin, tämä tuijottaa puupöytään hioutuneita kuvioita, mutta tämä puhuu silti omalla äänellään. Nori ei koskaan pystyisi sellaiseen, jos olisi kokenut saman.
”Joten… Rohkenisin tulkita siten, että sen pojan äiti ei kaihtanut keinoja tehdä lapsestaan pelastajaa”, Beth huokaa lopulta. ”En tiedä, kauanko Kora eli Ingvarin leluna. Ingvarin tuntien…”
Nori värähtää.
”En tahdo puolustella tekojani. Haluan kuitenkin, että tiedät, etten tappanut Koraa sen vuoksi, millainen historia hänellä oli Ingvarin kanssa. Tein sen yksinomaan Ranin turvallisuuden vuoksi. Jos suhteemme olisi tullut silloin julki…”
Nori tietää kyllä. Kyyneleet putoilevat poskille, kivulla ei ole hänelle sanoja. Hän vain nyökkää. Hän ei voi vihata tätä miestä. Vihdoin hän ymmärtää, miksi Beth oli mestarina aina niin etäinen. Viimein hän ymmärtää, millaisen todellisuuden Rani joutui kohtaamaan. Hien ja lian. Kivun sen alla.
”Sinulla on täysi oikeus vihata minua ja olla koskaan puhumatta minulle, mutta toivon, että olet Ranille rehellinen. Rani on ollut kovin allapäin, kun ei ole voinut tukea sinua tämän surun äärellä.”
Nori nielaisee. Hän tietää, että on huono tässä. Suhteissa. Ystävyydessä. Rakkaudessakin.
”Minulla ei ole ollut sanoja puhua tästä hänelle”, Nori sanoo lopulta hiljaa. ”Olisin tahtonut kertoa jo kauan sitten. Mutta Koran äiti…”
”Ymmärrän. Minäkään en ole hyvä puhumisessa.”
”Tietääkö Rani kaikesta tästä?”
Beth nyökkää.
”Ranilla on ollut jaksamista minun kanssani”, Beth huokaa. ”Hän on kovin kärsivällinen.”
”Hän on päättäväisin persoona, jonka tunnen”, Nori tunnustaa. ”Mutta Beth, minä…”
Mitä Nori voisi sanoa? Ei ole tämän miehen syytä, että Koran valo sammui. Se oli sammunut jo kauan sitten. On vaarallista ajatella, että Koralla olisi voinut olla toivoa. Silloin suru murskaisi Norin alleen.
”Minä en syytä sinua mistään. En ole vihainen sinulle.”
”Kiitos, mutta sinä saisit syyttää.”
”En voi elää katkeruuden kanssa. Mieluummin annan sinulle mahdollisuuden.”
”Ei sinun tarvitse yrittää sietää rakkaasi tappajaa siksi, että Rani on kanssani.”
”Et sinä ole mikään tappaja, Beth. Tällä päätöksellä ei ole mitään tekemistä Ranin kanssa. Minä itse tahdon kohdata sinut uudelleen. Sinuna itsenäsi.”
Nori nousee ylös ja ojentaa miehelle kätensä. Beth tärisee yhä. Nori tahtoo miehen tietävän, ettei hän näe tätä pelkkänä uhrina. Tämä ei ole sääliä, tämä on tasavertaisuutta. Inhimillisyyttä. Sääli on myrkkyä satutetun haavoille.
Kun Beth tarttuu Norin käteen, Nori tietää tehneensä oikein.
*
Polku viettää ylöspäin, Nori ei ole aivan varma suunnasta. Hän antaa valon kertoa sen. Kun yhteys hänen sisällään vahvistuu, hän tietää olevansa oikean takana. Kiviset portaat ja raskas, suuri ovi. Jos Nori avaisi sen, paluuta entiseen ei olisi. Bethin sanat kaikuvat Norin sisällä, hänen on pakko tehdä tämä, hänen täytyy. Koputus. Toinen. Nori vetää henkeä. Hän ei tullut tänne kostamaan.
Oven avaa lyhyt, tumma nainen, joka on kietonut paksun tukkansa leteille pään päälle. Nori ei ole koskaan nähnyt naista. Hän ei ole edes kuvitellut tätä mielessään. Hänelle nainen on ollut vain satunnainen joku, joka asui kylässä ja satutti hänen rakastaan. Koran äidillä ei pitänyt olla kasvoja.
Nori tuntee pistelyä kehossaan. Nainen on tavallinen. Aivan tavallinen. Nuo pienet kädet ovat hakanneet Koran selän verille. Tuo keho on pidellyt Koraa aloillaan. Nori ei tunne siitä mitään. Kuvat eivät yhdisty. Hän ei osaa kuvitella sitä, vaikka tietää sen todeksi.
Nori kutsuu itsensä sisään, vetää oven kiinni perässään. Hän on naista vain hivenen pitempi, jotta voi katsoa tätä alaspäin.
”Mikä”, Nori sanoo pehmeästi, ”ajaa aikuisen naisen antamaan oman poikansa hyväksikäyttäjälle vapaaehtoisesti?”
Nori pitää äänensä vakaana. Ymmärrys leviää naisen kasvoille. Norin raivo kasvaa joka sanalla. Hän antaa sen tulla, sykkiä ruumiissaan kuin valo. Sillä on kaikki oikeus tehdä niin.
Kauhu peittää naisen ilmeen vain muutamaksi sekunniksi. Sitten huulet kovettuvat suoraksi viivaksi, silmät siristyvät. Nori tietää, ettei tästä tulisi helppoa. Norilla on jo kaikki vastaukset, hän tietää kyllä, mikä tätä naista ajaa, mutta hän tahtoo nähdä sen tämän kasvoilta. Hän tahtoo nähdä, painaa sen mieleensä ja kävellä sitten pois.
Ylpeys tekee naisesta virittyneen, jokainen ele on jäykkä ja varovainen.
”Etkös sinä ole toinen niistä lapsista, jotka rupesivat leikkimään ajattelijaa?”
”Vastaa kysymykseeni.”
Nainen nauraa rahisevaa naurua. Nori ei jaksa tuntea sääliä.
”Noin nuori. Kuvittelet varmaan tietäväsi jotain, kun valo leikkii nyt kanssasi.”
Naista pelottaa. Raivo Norin sisällä tasoittuu, pehmentyy. Nainen on pelkästään säälittävä. Ei kukaan sellainen, joka tekisi mieli liiskata pienemmäksi kuin tämä jo on.
Norin ei tarvitse toistaa kysymystään. Hiljaisuus laskeutuu, nainen tietää kyllä, ettei voi paeta.
”Kyllähän sinä varmasti tiedät, että teidät kaikki myytiin koulutussysteemille. Teidän vanhempanne saivat sitä paremman aseman, mitä taitavampi heidän valonkantajansa oli.”
Nori tietää kyllä. Hän ei ole aikoihin ajatellut, että hänellä oli joskus vanhemmat. Niinköhän he saivat koskaan sen, mitä halusivat.
”Minä vain keksin jotakin luovempaa. Suurmestarin taipumuksista ei hiiskuttu, mutta tietyissä piireissä…” Naisen kasvoille leviää valoton hymy. ”Päätin kokeilla. Tiesin, että se mies olisi voinut tehdä lapsestani pelastajan. Yksi lapsi sinne tai tänne, se on pieni hinta siitä, millaisia ovia pelastajan äitiys avaa.”
”Sinä hakkasit häntä.”
Nainen säpsähtää. Tuli leimahtaa mustissa silmissä.
”Kuka sinä olit minun lapselleni?”
Rakastan sinua, oma kuuprinsessani. Näkisipä Kora Norin nyt. Nori sulkee hetkeksi silmänsä, ajattelee valoa sisällään. Kaikki valo on yhteydessä. Koran valo kulkee ikuisesti hänen kanssaan, hän kantaa poikaa matkassaan joka askeleella.
”Minä rakastan Koraa, eikä hän ole sinun lapsesi. Hän ei tule enää koskaan olemaan lapsesi. Tämän jälkeen hän saa levätä rauhassa.”
Nori menee lähemmäs. Valo voimistuu. Hän voisi murskata naisen valon, koskettaa sitä ja puristaa sen palasiksi, mutta se maksaisi hänelle jotakin. Eikä hän ole sellainen. Hän joutuu muistuttamaan siitä itseään, kun raivo mustenee hänen sisällään. Tämä nainen on kaiken aikaa tiennyt, mitä tekee. Kora oli hänelle väline, pelkkä lelu.
”Sinä satutit omaa poikaasi, koska hän ei kyennyt olemaan sitä, mitä häneltä halusit. Me salasimme suhteemme kaiki nämä vuodet, ettei hän olisi joutunut kärsimään siitä. Kora oli yksinäinen. Tiesitkö koskaan, että hän olisi vain halunnut ystäviä? Aitoja, läheisiä ystäviä? Hän ei voinut saada sellaisia, koska sinä olisit satuttanut heitä.”
Noria oksettaa katsoa naista suoraan. Tämä pieni olento on ohjaillut hänenkin elämäänsä, ja hän tahtoo vain päästää tämän pois. Nori tarttuu naista kauluksesta ja painaa tämän vasten seinää. Koko kehossa tykyttää.
”Minun tekisi mieli hakata sinut. Satuttaa niin lujaa, että et enää kävelisi.”
Valo antaa Norille voimakkaan olon. Se läikkyy kaikkialla. Hän tuntee valon naisessa, hän erottaa, miten se pienenee hänen omansa tieltä. Noria vapisuttaa, kaikkea on paljon, hän tahtoo tuhota tämän naisen niin paljon, että se pelottaa. Pelko haisee ilmassa. Nori katsoo naista silmiin ja erottaa niistä kuvajaisensa. Tämä ei ole hän. Hän ei ole tällainen. Tuo tyttö on joku muu.
Nori päästää irti. Nainen luisuu seinää vasten lattialle ja huohottaa. Vasta silloin Nori erottaa kauhun tämän ilmeessä. Hän olisi todella voinut murskata valon naisessa. Hän vetää syvään henkeä. Hän ei ole tällainen. Tämän pitemmälle hän ei menisi, ei nyt eikä koskaan.
”Hirviö. Se sinä olet. Kansa palvoo hirviötä…” nainen sihisee.
”Minä en valinnut tätä. En valinnut kuuta, en valinnut olla pelastaja, minä vain synnyin ja tein sen, mitä oli pakko. En ole joku, jota voi vain palvoa.”
Nainen katsoo häntä kauhun sumentamin silmin.
”Minä teen vain osani tässä maailmassa. Taistelen sen eteen, että kaltaisiasi vanhempia ei tule enää koskaan. Sinä tuhosit Koran, annoit hänet hyväksikäyttäjälle ja pahoinpitelit häntä. En toivo sinulle mitään hyvää. Jos minulle koskaan paljastuu, että hankit vielä lapsia tai kohtelet jotakuta muuta kuten Koraa, minä tapan sinut. Revin sinut kappaleiksi. Tiedä se.”
Nori kävelee pois. Kokonaan, kauttaaltaan, hän ei palaisi tähän enää koskaan. Hän ottaa Koran muiston sydämeensä, painaa sen sinne ja päästää kivun pois. Nainen saisi sen kokonaan. Hän ei tahdo sitä enää. Nori on kipunsa kantanut. Tässä on tarpeeksi, hiljaisuudessa heidän välillään. Hänen ei tarvitse nähdä tätä naista enää koskaan.
Kun Nori kävelee raikkaaseen ilmaan ja tuntee auringon hyväilyn ihollaan, hän ei tunne itseään lainkaan vahvemmaksi.
Sinelmä: luku 39
Luku 39: Kuunvalossa
Ingvar on poissa ja maailma on aivan hiljaa. Beth herää öisin eikä tiedä, kuka on. Hehkuva myytti katsoo häntä yölliseltä taivaalta, loistaa sirppinä hänen sänkyynsä. Sänky. Hänellä on nykyään suuri, pehmeä sänky ja lempeästi tuhiseva poika vierellään. Rani jäi siihen, ei antanut kenenkään pelotella itseään pois hänen luotaan. Beth ei vielä sisäistä sitä. Joka kerta, kun joku kutsuu häntä hänen nimellään, hän ajattelee Ingvarin katsetta ennen kuin hän jätti tämän yksin kuolemaan. Ingvar loi hänet. Ingvar loi kaiken sen, mitä hän on koskaan tuntenut, mutta kun Rani kutsuu häntä ja suukottaa hänen poskeaan, hän tuntee ennennäkemätöntä hellyyttä. Hän tahtoo niellä pojan kokonaisena, pitää tämän ikuisesti osana itseään.
Tämä maailma on erilainen. Vieras. Aika kuluu, valonlähteiden vuorottelu taivaalla merkitsee yhden päivän alkamista ja toisen loppumista. Aika vain kuluu ja kuluu, asiat asettuvat uusiin uomiinsa. Beth ei pysy perässä. Kun hän herää öisin ja myyttinen kuu katsoo häntä taivaalta, hän tuntee syvältä leikkaavaa kauhua. Niinä hetkinä hän on yhä mestari ja yhä lapsi, jota koskettiin kaikkialta. Ingvar ei tule takaisin kertomaan hänelle, miten elämää eletään. Mestarius ei anna suojaansa, mestaria ei tarvita. Valonkantajia ei tarvita. Koko maailma on revitty riekaleiksi ja nyt kaikki tanssivat sen jäänteissä. Vain Beth seisoo kaiken keskellä, ja pahimpina hetkinä hän ei muista mitään. Ei edes nimeään eikä sitä, että on olemassa Rani, jota hän rakastaa.
Totuus paljastuu kaikille eloonjääneille hiljalleen. Yöt seuraavat päivää, kipein totuus on vaikein kantaa. Se, että he elivät valheessa. On niitä, jotka ovat käyneet ajattelijoiden kimppuun ja niitä, jotka ovat tulleet huutamaan vasten Bethin kasvoja. Beth ei ole voinut kieltää heitä. Hän on ollut yksi niistä, jotka ovat tienneet totuuden valokivestä ja säilyttäneet sen salassa. Hän ansaitsee huudon, ja hän ansaitsisi enemmänkin. On öitä, joina hän ei saa Koraa ja muita nuoria mielestään. Kaikki ne, joihin piti sattua, jotta tänne päästiin.
Kun Beth eräänä yönä herää hyperventiloiden, Rani herää myös. Beth onnistuu usein pitämään kohtauksensa piilossa, ettei Ranin tarvitse huolehtia siitä.
”Beth? Hei, rakas?”
Beth pudistelee villisti päätään. Ei hän ole rakas. Hän on väärä. Hän on satuttanut muita.
”Saanko koskea?”
Beth ei pysty tekemään mitään. Hän vain tuijottaa Rania avuttoman pitkään ja toivoo, että Rani ymmärtää koskettaa. Rani tulee varoen lähelle, pyytää lupaa katseellaan, eikä Beth tiedä, mitä tehdä, paniikki ja kipu lamaannuttavat hänet paikalleen.
Rani jää hänen vierelleen sängylle, mutta ei kosketa, vaikka jokainen osa pojasta kurottaa häntä kohti. Kunpa hän pystyisi sanomaan jotakin. Hetken on kurouduttava ensin umpeen. Beth odottaa ja odottaa, että kaikki menee ohi, että hengitys tasaantuu ja ajatukset kulkevat jälleen. Hän keskittyy Raniin, katsoo kaikkea pojassa ja yrittää muistella, miltä nykyinen elämä tuntuu. On tämä sänky ikkunan alla. On kuu, joka paistaa suoraan sängylle ja värjää Ranin hiukset aivan valkeiksi.
”Rani…”
Rani hymyilee ja vie käden Bethin poskelle. Rani on aina niin hellä. Menisi vielä kauan, että he pääsisivät yhdessä kaduille. Ingvarin muisto on liian lähellä. Jos Beth pitäisi Rania kädestä ja kulkisi temppelille valosuihkuun, hän ei muistaisi Ingvarin kuolleen. Hän ajattelisi, että Ingvar on yhä jossakin siellä ja näkisi heidät.
”Rani, minä en ansaitse sinua. En ansaitse elää näin hyvää elämää sen jälkeen, kun olen antanut Ingvarin satuttaa muita…”
”Montako kertaa minun tarvitsee kertoa sinulle, että sinua on manipuloitu ja hyväksikäytetty koko sinun ikäsi? Se ei tietenkään oikeuta kaikkea, mutta rakas, sinun on oltava itsellesi armollisempi. Sinulla ei juuri ollut vaihtoehtoja.”
”On muutakin.” Nielaus. ”Muistatko hetken ennen kuin kaikki pimeni? Kun kaaduin.”
”Muistanko! Beth, en ole koskaan ollut niin puhtaan kauhuissani kuin silloin.”
”Sanoin sinulle silloin tehneeni jotakin kamalaa.”
Rani tuijottaa häntä pitkään.
”En tarkoita tätä pahalla, mutta sinä sanot sellaisia asioita varsin usein. En… en kiinnittänyt siihen huomiota silloin. Ja sitten, no, sitten alkoi tapahtua.”
Beth nyökkää. Häpeä kuumottaa poskia. Hän tietää kyllä sanovansa kaikenlaista paniikin iskiessä.
”Minä aivan oikeasti tein silloin jotakin kamalaa. Minä…”
Beth nielaisee. Se olisi kerrottava, vaikka se ajaisi Ranin hänen luotaan. Ehkä niin olisi hyvä.
”Minä tapoin Koran”, Beth sanoo aivan pienellä äänellä.
Rani räpyttelee silmiään ja tuijottaa sitten pitkään kuuta.
Sitten Rani tulee lähemmäs ja vetää Bethin pitkään halaukseen. Beth itkee. Rani vain silittää.
”Voi rakas”, Rani huokaa Bethin mustiin hiuksiin. ”Miten se tapahtui?”
”Se ei ollut vahinko. Minä tapoin hänet tarkoituksella. Anteeksi… anteeksi, Rani…”
”Pystytkö kertomaan minulle, mitä tapahtui?”
Beth nyökkäilee. Hän kertoo. Hän kertoo Koran uhkauksista ja Ingvarista. Siitä, että Korakin oli miehen uhri. Hän kertoo kateudesta ja katkeruudesta.
”Mutta en minä sitä sen vuoksi tehnyt, että kadehdin sitä poikaa”, Beth itkee, ”tein sen, koska tiesin hänen olevan vaaraksi sinulle. Hän olisi tehnyt jotakin.”
”Ja nyt suhteemme on joka tapauksessa julki…”
”Mutta en minä tiennyt! En tiennyt, että voisimme koskaan olla yhdessä, että olisimme täällä! Se poika kuoli aivan turhaan…”
Rani vie kätensä Bethin harteille ja puristaa lempeästi, mutta lujaa.
”Et voi ajatella noin. Et saa. Olit hyvin nurkkaanajetussa tilassa.” Ranin ilme on hetken suunnattoman murheellinen. ”Niin oli varmasti Korakin. Se meni, miten meni. Sitä ei voi enää muuttaa. Se on aivan helvetin kammottavaa ja surullista, mutta sitä ei sellaisenaan enää voi korjata. On yritettävä jotakin muuta.”
”Vihaatko sinä minua?”
”Minäkö vihaisin sinua?” Ranin ääni pehmenee. ”En voisi koskaan. Mutta meillä on vielä paljon edessämme. Tämä tekee minut lähinnä surumieliseksi. Kora taisi sittenkin olla pelkästään onneton. On kamalaa, että hänelle piti käydä niin, ettei hän saanut apua. Mutta kuten sanoin, sitä ei voi muuttaa. Monta muuta asiaa sen sijaan voi.”
Beth kohottaa kulmiaan.
”On vielä mahdollista tarjota apua niille, jotka ovat hyvin nuoria eivätkä ymmärrä, mitä heille on tehty.”
”Minä… minä en pysty puhumaan heille. En yksinkertaisesti pysty. Olen pahoillani.”
”En tarkoittanut, että sinun täytyisi.”
”Mutta Rani… Jos kaikki se tulisi julki, minun pitäisi puhua Ingvarista. Enkä voisi koskaan tehdä sitä. En pysty puhumaan pahaa siitä miehestä. Hän oli kaikkeni, enkä kykene kertomaan kaikesta kokemastani kivusta edes sinulle.”
Rani huokaisee syvään.
”Tässä on muutenkin hyvin paljon kaikkea. Kokonainen maailma selvitettäväksi. Minä tahtoisin rohkaista uhreja puhumaan. Voisin tarjoutua kuuntelemaan. Sinusta ei tarvitsisi koskaan mainita sanallakaan.”
”Mutta jos tieto Ingvarista leviäisi… se… se…”
”Tahdotko sinä yhä suojella sitä miestä?”
Beth katsoo poispäin.
”Beth! Ihan oikeasti…”
”Anteeksi…”
Pitkään aikaan ei sanota mitään. Kuu pysyy taivaalla ja sänky kylpee sen valossa. Rani vetää verhot kiinni, silmät häkeltyvät hämärästä. Ne ovat ehtineet jo tottua siihen, että valoa on kaikkialla.
”Tahdotko sinä todella, että heidän olonsa paranee?”
”Tahdon! Olen tehnyt heille väärin!”
”Sitten on otettava se riski, että kaikki saavat tietää Ingvarista. Tämä täytyy tehdä sensitiivisesti. Ei kukaan uhri tahdo asiotaan leviteltävän. Varsinkaan nyt, kun kaikki ovat joutuneet luomaan maailmansa uudelleen. Tämä on kamalaa kaikille.”
”Tiedän… anteeksi…”
”Minua ja Noria on alettu kuuntelemaan. Voisimme hyvin auttaa muita.”
”Teistä tulee ajattelijoita. Todellisia ajattelijoita. Tarvitsette sellaiset hienot valkeat kaavut, hienommat kuin Gaelilla ja muilla koskaan oli…”
Beth onnistuu jo hymyilemään, kun ajattelee Rania valkeassa kaavussa. Kaunis. Rani on aina niin kaunis.
”Hassu”, Rani hymähtää. ”Olet ihana, mutta ihan oikeasti, minä tahdon auttaa. Ei meidän kuvamme huvin vuoksi historiankirjoissa ollut. Kaikki valo on yhteydessä ja me olemme viimein löytäneet paikkamme.”
Beth säpsähtää. Rani on kantanut Norin kanssa niin suurta taakkaa, ettei kukaan saata koskaan ymmärtää sitä.
”Te olette vielä niin nuoria…”
”Niin, sille ei mahda mitään. Mutta koska olemme nuoria, meillä on paljon aikaa ja aivan erilaista ymmärrystä kuin monella muulla.”
Niin ihanan itsevarma. Bethin kehoa kihelmöi.
”Rani, eikö sinua haittaa, että minä olen niin vanha?”
”Hitto, et sinä mikään vanha ole.”
”Kaksikymmentä vuotta sinua vanhempi, kyllä minä olen…”
”Jos sinua yhtään lohduttaa, et tunnu siltä.”
Beth onnistuu naurahtamaan.
”Mitenköhän tuo pitäisi ottaa?”
”Hyvin, höpsö, sinä olet nuorekas.”
”Minä pelkään olevani kuten Ingvar.” Ilme vakavoituu.
Rani hätkähtää. Poika ei enää hymyile.
Rani painaa suudelman Bethin huulille ja pudistaa päätään.
”Sinä”, Rani sanoo sivellen Bethin paljasta reittä, ”et ole yhtään kuten se mies. Sillä, mitä me olemme yhdessä, ei ole mitään tekemistä sen kanssa.”
Siihen Bethkin tahtoo uskoa. Koko sydämestään. Hän vetää Ranin syliinsä ja antaa pojan suudella kaulaansa, solisluitaan, kaikkea, mihin yltää.
”Sinä pystyt kehittymään. Voit jatkaa ilman sitä miestä.”
”Sinun kanssasi.”
”Minun kanssani ja yksinkin. Kaikki, mitä siihen tarvitaan, on jo täällä”, Rani sanoo painaen kätensä Bethin rintakehälle.
He katsovat toisiaan pitkään. Beth löytää ennennäkemätöntä lohtua siitä, miten järkähtämättömästi Rani on hänen vierelleen. Silti Bethiä kaihertaa, että hän sitoo pojan itseensä, tekee tästä orjansa.
”Rani… Oletko sinä onnellinen näin? Minä olen ajatellut asioita.”
”Olen minä, älä siitä huolehdi.”
”Tahtoisitko, että Nori asuisi kanssamme?”
Ranin silmät suurenevat.
”Kävisikö… kävisikö se sinulle? Nori on asunut vähän siellä täällä. Tämä kaikki on ollut hänelle hyvin vaikeaa.”
”Niin, olen huomannut sen. Haluaisikohan hän asua meidän kanssamme? Jaksaisiko hän sitä? Paitsi, jos hän vihaa minua.”
”Muru, miksi hän vihaisi sinua?”
”E-en tiedä, entä, jos hän kokee, että vein sinut häneltä?”
”Nori ei ajattele kenestäkään sillä tavalla. Voin vannoa sen sinulle.”
”Pelkään, että se tyttö syrjäytyy yksinään.”
”Niin minäkin”, Rani sihahtaa. ”Ehdotetaan sitä hänelle. Ja…”
Rani silittää Bethin kämmenselkää.
”Ja minä yritän parhaani rohkaista lapsia kertomaan mahdollisista traumaattisista kokemuksista. Olivat ne sitten Ingvariin tai valoon tai vaikka molempiin liittyviä. Meillä on melkoinen sotku selvitettävänä. Kaikki Gaelinkin asiat…” Rani värähtää. ”No, siinä on hetkeksi mietittävää.”
Beth luisuu peittojen alle ja silittää Ranin polvia ja reisiä matkallaan. Ranilla on niin sileä ja kaunis iho. Bethin on vaikeaa uskoa, että tämä pieni, ihana olento aivan oikeasti on siinä, antamassa hänelle lämpöään.
”Nukutaanko?” Rani kysyy hivuttautuessaan Bethin viereen peiton alle.
”Nukutaan”, Beth kuiskaa ja kietoo kätensä tiukasti Ranin ympärille. Poika painaa päänsä hänen rintaansa, ja kaikki on niin lämmintä ja pehmeää, että Bethin silmät painuvat kiinni. Rani kurottaa vielä suukottamaan Bethiä, ja sitten he rauhoittuvat, antavat unen tulla. Uni tulee raskaana ja lempeänä, ja Beth antaa sen tulla.
*
Kahden päivän päästä Nori on asettunut asumaan heidän luokseen. He elävät nyt maailmassa, missä mikään ei ole vielä kenenkään omaisuutta. Nori voi vain tulla, asuttautua toiseen makuuhuoneeseen ja elää heidän kanssaan. Niin helppoa se on. Hierarkia ei ole ehtinyt muodostua uudelleen. Selvää on vain se, että ne, joilla on yhteys valoon, ovat kaikkien katseiden kohteena. Rani ja Nori. Vain Rani ja Nori.
Beth katsoo vierestä, kuinka Rani ja Nori oppivat elämään uudessa asemassaan. He ovat nyt ajattelijoita, todellisia sellaisia. Päivät kuluvat tasaisesti. Heille muodostuu arki, tavallinen, koulun ja valon ympärillä pyörimätön arki. Nuoret laittavat ruokaa, Beth enimmäkseen lepää, sillä vuosien odotus on vihdoin päättynyt. Hän saa eläköityä rauhassa, hän saa nukkua kipuaan pois.
Päivisin aurinko paistaa ikkunasta sisään ja saa huoneet loistamaan. Joskus valo sattuu Bethin silmiin niin, että hän käpertyy sängynpohjalle odottamaan pimeän tuloa. Eräänä iltana Rani ja Nori ovat tulleet pitkästä tilaisuudesta kotiin ja aikovat laittaa ruokaa. Keskustelussa on sävy, jota Beth ei tunnista. Hän nousee istumaan ja kuuntelee.
”Minusta tuntuu, että minun on viimein tullut aika tunnustaa sinulle jotakin.” Norin ääni. Beth voi kuvitella, kuinka Rani kallistaa päätään ja lopettaa kaiken muun tekemisensä. Sellainen Rani on. Rani keskittyy aina keskustelukumppaniinsa.
”Siitä on kulunut jo tarpeeksi aikaa.”
Rani ei vieläkään sano mitään. Beth haluaisi sulkea korvansa, hänellä on sellainen olo, ettei mitään tästä ole tarkoitettu hänen korvilleen.
”Minä… Minä en tiedä, miten kertoa tästä. En ole koskaan tiennyt. En ole uskaltanut.”
”Voit kertoa minulle ihan mitä tahansa.”
”Minä rakastin Koraa.” Beth kuulee, kuinka Nori vetää henkeä. ”Uskallan vihdoin sanoa sen ääneen.”
Jokin Bethin sisällä särähtää. Elämä kolmin on sujunut rauhallisesti. Joskus Nori katsoo häntä kuin ei kuuluisi joukkoon, joskus hän katsoo Noria surumielisenä siitä, ettei koskaan voisi ymmärtää Rania kuten tyttö ymmärtää. Ja nyt. Nyt tämä. Teko, jota Beth ei päse pakoon. Kyyneleet tulevat käskemättäkin.
”Minä rakastin Koraa vuosia, ja hän rakasti minua, ja nyt se kaikki on poissa”, Nori jatkaa itkien. ”Olen kantanut meitä yksin sydämessäni ja niin teki hänkin, mutta nyt häntä ei enää ole, hän elää vain muistoissani, enkä jaksa enää piilotella… en jaksa…”
”Nori rakas, en tiedä, mitä sanoa…”
”Minä rakastin sitä surullista, väkivaltaista poikaa, enkä osaa olla siitä pahoillani. En vieläkään tiedä, miksi hänet otettiin tästä maailmasta, tiedän vain, että häneen sattui ja hän meni liian pitkälle. Rakastin häntä, Rani, siinä se…”
Beth kuulee Ranin itkevän. He kaikki itkevät, mutta eri itkua. Beth tietää kerrankin, mitä tekee, kun kävelee keittiön pöydän äärelle ja kohtaa sen, minkä kohtaamista hän on vältellyt. Oman vastuunsa. Hän ei suostu olemaan pelkkä uhri, jonka kipu oikeuttaa kaiken, mitä hän tekee. Rani näkee sen, pojan suu loksahtaa auki. Beth ei antaisi Ranin estää häntä.
”Nori, anna minulle anteeksi”, Beth sanoo katsoen tyttöä tämän itkusta punertaviin silmiin. ”Se olin minä. Minä tapoin Koran.”
Aika pysähtyy. Beth tuijottaa Noria, Nori tuijottaa häntä, ja Rani seisoo tilanteessa täysin liikkumatta. Norin kasvoilta ei voi lukea mitään, kun hän kävelee pois talosta. Rani jää tuijottamaan tytön perään, mutta ei tee elettäkään lähteäkseen perään.
”Mitä helvettiä. Mitä helvettiä!” Rani huutaa itkuisena. ”Miksi sinä noin teit? Ja miksi hän ei koskaan kerro minulle mitään! Apua…”
”Minun oli pakko”, Beth parahtaa. ”En todellakaan tiennyt, että sillä pojalla oli… että nuo kaksi…”
”En minäkään! Hitto! Miksi hän ei kertonut?”
”Rani, ota rauhassa, hän palaa kyllä.”
”Miksi tällaista tapahtuu vielä? Minä en jaksa enempää… tätä…”
”Rani rakas…”
Epätoivo pojan äänessä on sakeaa, se täyttää koko huoneen. Beth menee lähelle, kietoo kätensä Ranin harteille ja suukottaa poikaa ohimolle.
”Minä en olisi tuolla alhaalla vielä edes riitti-ikäinen, hitto sentään, ja nyt minä joudun kannattelemaan valon ohella vielä sitä, etten koskaan todella kyennyt auttamaan parasta ystävääni…”
”Sinun ei tarvitse pystyä kaikkeen vain siksi, että olet yhteydessä valoon. Ei sinun eikä Norin.”
”Miksi sinä menit kertomaan hänelle? Nyt kaikki on taas aivan sekaisin… Ei hän halua asua kanssamme enää tämän jälkeen.”
”Olen pahoillani, mutta minä en aio elää enää valheessa. Meistä kenenkään ei pitäisi. Tämä on vähintä, mitä voin tehdä. Nyt Nori voi lakata miettimästä, kuka tappoi hänen rakkaansa.”
”Hänen rakkaansa… Nori ei koskaan sanonut mitään. Ei yhtään mitään, ei sanallakaan.”
”Ei sellaista pidetä salassa ilman hyvää syytä.”
”Voi, syitä oli varmasti kymmeniä, mutta miksi hän ei kertonut edes minulle? Kyllä hän olisi voinut…”
”Joskus me pelkäämme läheistemme reaktioita kaikkein eniten.”
Beth vetää syvään henkeä.
”Minä olen myös ajatellut kertoa ystävillemme siitä, mitä olen kokenut, Rani. Norille, etenkin Norille nyt, kun olen sen hänelle velkaa. Hän ansaitsee tietää, miksi se poika kuoli. Tahdon myös Gaelin ja Isaiaksen tietävän.”
Rani katsoo Bethiä häkeltyneenä.
”Myös Gaelin? Vaikka hän on ollut niin vaikea sinulle?”
”Elämä on muuttunut. Tahdon hänen tietävän, sillä tulemme olemaan vielä paljon tekemisissä. Haluan… ystäviä. Autatko minua? Voitko sinä… kertoa heille? En usko, että pystyn tekemään sitä.”
Rani räpyttelee hetken silmiään. Sitten poika nyökkää hitaasti.
”Totta kai.” Rani pudistelee huokaillen päätään. ”Minun täytyy vain keksiä, mitä ihmettä teen Norin kanssa… Häneen on täytynyt sattua ihan hirvittävästi. Ei pelkästään Koran kuolema.”
Rani valuu istumaan pöydän äärelle ja hukuttaa kasvot käsiinsä. Pojan hartiat vapisevat.
”Olen ollut idiootti… täysi idiootti…”
”Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä jostakin, josta et tiennyt mitään. Te olette vahvoja, te pystytte keskustelemaan tästä. Nori taitaa vain tarvita aikaa rauhoittua.”
Rani pyyhkii kyynelten kastelemia kasvojaan ja hymyilee leuka väristen Bethille.
”Sinä olet kehittynyt niin paljon, rakas. Et olisi puhunut maan alla tuolla tavalla.”
”Valo ja tämä ympäristö taitavat tehdä ihmeitä.”
”Tai se, että alamme vihdoin päästää irti kaikesta siitä, joka todella piti meitä pimeydessä.”
Beth hymyilee. Rani on oikeassa.
Itkuisena Rani kurottaa silittämään Bethin suortuvia. Rani tekee sitä usein. Beth rakastaa sitä, että hänen pitkiä hiuksiaan silitetään. Pieni, arkinen rituaali.
”Olet niin kaunis, kun hymyilet”, Rani kuiskaa. ”Ja me selviämme tästäkin.”
”Niin selviämme. Meidän täytyy antaa kaiki ymmärryksemme ja myötätuntomme Norille. Ja aikaa, se tyttö tarvitsee nyt aikaa.”
Rani painaa päänsä Bethin olalle, ja he jäävät toistensa lämpöön. Käsi hakeutuu vasten kättä, ja siinä on tarpeeksi.
Kuluu viikkoja, että Beth näkee Norin taas. Tyttö ei tule takaisin kotiin. Rani kertoo heidän käyneen keskusteluja, mutta Nori on vetäytyvä ja hiljainen. Kun Nori eräänä hämäränä iltana istuu pöydän ääressä kasvot kynttilän valaisemina, Beth tietää hetken koittaneen. Hän vetää tuolin alleen, ristii kätensä pöydälle ja kohtaa Norin sellaisena kuin on.
”Hei, Nori. Minulla taitaa olla sinulle kerrottavaa.”