Luku 33: Rotko
Esbeth ei ole käynyt lähellä rotkoa pitkään aikaan. Täällä liikkuu vain sairaita ja opettajia, Isaias mukaan lukien. Tänään kaikkialla on hiljaista, edes Isaias ei ole kotona. Miehen täytyy olla Gaelin seurassa lähempänä rukousluolaa. Esbethiä oksettaa. Hänen koko olemuksensa on kuin kalvo, joka odottaa puhkeamista. Kaikkea on liikaa.
Rotko. Pimeä ja syvä, silti kutsuva. Miten helppoa sitä olisikaan vain hypätä kuoleman kylmään syleilyyn. Esbeth fantasioi kuolemasta vain harvoin, sillä hän ei koskaan jaksa ajatella niin pitkälle. Mutta nyt hän on tässä, ajatuksen päässä ikuisuudesta. Se lämmittää häntä. Mahdollisuus kuolla koska tahansa. Se on turvallinen kuin äidin syli, vaikka ei hänellä ole koskaan ollut äitiä, hänellä on aina ollut vain Ingvar. Esbethiä naurattaa. Jos hän ei tiedostaisi seisovansa julkisella paikalla, hän käpertyisi kasaan ja nauraisi niin, että se kaikuisi rotkossa.
”Mestari? Mitä sinä siellä teet?” Kova, vaativa ääni. Nuori. Esbeth kääntyy kannoillaan ja näkee pitkän pojan kulmat kurtistuneina. Kora. Oikea riesa. Esbeth vetää syvään henkeä. Pojan on täytynyt etsiä hänet varta vasten.
”Ajattelen”, Esbeth hymähtää. Rohkeaa pojalta tulla suoraan hänen puheilleen. Kukaan ei ole pitkään aikaan tehnyt sitä. Toki Kora on se, jota muut pelkäävät eniten. Mitä pitempään Esbeth poikaa katsoo, sitä paremmin hän ymmärtää, miten nuorelta tämä näyttää. Keho on lihaksikas ja voimakas, leukaperät kireät. Tukkaa on taljan verran, osa hiuksista roikkuu pienillä leteillä siellä täällä. Hurjan kaunis, sen Esbeth ymmärtää. Mutta nuori. Ihan liian nuori olemaan sellainen kuin on.
”Minäkin olen ajatellut”, Kora hymähtää ja hymyilee niin, ettei silmissä kiillä. Tyhjän pojan hymy. Mistä lähtien Kora on näyttänyt tältä?
”Kerro toki.”
”Minä näin, kun sinä suutelit häntä.”
Jotain räjähtää Esbethin sisälle. Jotain hyhmäistä ja väärää. Ei. Ei eiei. Tämä on loppu.
”Omaa oppilastasi. Aikamoista varomattomuutta henkilöltä sinun asemassasi.”
Esbeth voisi kieltää, mutta hänen kehonsa on jo antanut hänet ilmi. Paniikki, jota hän ei kykene hillitsemään.
”Ja koska minä tiedän nyt, mitä sinä teet oppilaittesi kanssa, sinun kannattaa tehdä tismalleen niin kuin sanon.”
Ei! Ei se niin mene! Esbethin sisin huutaa, se ei suostu tähän. Ei hän ole oppilaan kanssa, useammasta puhumattakaan. Hän rakastaa Rania, kaunista pientä Rania, eikä siinä ole mitään pahaa. Pelko lamaannuttaa Esbethin paikoilleen. Keho tuntuu raskaalta ja tahmealta, joltakin ylimääräiseltä, joka ei ole yhteydessä häneen.
Olet paha.Tämä todistaa sen. Sinä olet vietellyt oman oppilaasi ja nyt saat maksaa siitä.
”Minä… minä en…”
”Älä yhtään yritä, minä näin sen. Suutelit häntä valokiven hajoillessa. Prioriteetit kunnossa, hah. Sinä paljastuitkin aikamoiseksi vehkeilijäksi, mutta ei se mitään, sellaiseenhan minä olen tottunut.”
Kuinka poika saattaa. Kuinka hän kehtaa. Esbethin sisällä juoksee kymmeniä tunteita, mutta ne sekoittuvat yhdeksi kylmäksi möykyksi eikä hän osaa nimetä niistä ainuttakaan.
”Minäpä kerron, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minun riittiini ei ole enää kamalan pitkä matka. Jos kivi jatkaa reistailuaan, teemme tämän ennen sitä. Sinä julistat minut pelastajaksi. Kerrot kaikille, että minä se olen.”
”Mutta sinähän olet taidoton”, Esbethistä pakenee vastentahtoisesti. Hän vie käden suulleen.
Koran kulmat kurtistuvat entisestään.
”Ei sillä ole merkitystä, mitä olen tai en ole. Julista minut pelastajaksi, saa kaikkien päät kääntymään.”
”Tuo on järjetöntä. Sinunhan pitäisi näyttää kaikille, mihin pystyt. Pelastaa meidät täältä.”
”Opin sen kyllä vielä. Ensin sinä kerrot kaikille, että olen pelastaja. Tee minusta legenda. Vain sinä voit tehdä sen, sinua he uskovat.”
”Ei se toimi noin”, Esbeth parahtaa. Kuinka harhainen poika oikein on? ”Ei se –”
”Tahdotko, että kaikki saavat tietää sinun pelehtivän oppilaittesi kanssa?”
Umpikuja. Esbeth ei voi kertoa Koralle, ettei kukaan voi olla pelastaja, ei vain voi, sellaista ei ole olemassa. Heidän valonsa kuolee ja he sen mukana. Esbethiä naurattaa ja itkettää. Mitä väliä millään enää olisi? Hän voisi häpäistä itsensä, sillä ei ole hänelle merkitystä. Inhotkoon kaikki häntä, pitäköön häntä lapsiinsekaantujana. Mutta Rani, Rani pitäisi jättää tästä pois. Raniin ei saa sattua, se on ainut kirkas ajatus Esbethin päässä.
”Minä en anna sinun kertoa tästä kenellekään”, Esbeth sanoo rauhallisesti. ”Sinun pyyntösi on harhainen. Kaikki huomaisivat väistämättä, ettei sinusta ole pelastajaksi.”
”Kuulepas. Sinun kannattaa tehdä, mitä sanon. Minun selustani on turvattu.”
Esbethistä pääsee epäuskoinen naurahdus.
”Vai niin? Ja kenen toimesta?”
Kora tulee lähemmäs. Pojan olemus muuttuu, vahvistuu silmissä.
”Suurmestarin”, Kora pudottaa huuliltaan, ja samassa Esbeth kavahtaa rajusti taaksepäin.
Mitä tämä on? Missä minä olen? Kora ei ole yksi niistä lapsista, jotka Esbeth on antanut Ingvarille. Ei koskaan. Esbeth tietää, ettei Ingvaria kiinnosta tällaiset uhittelevat pikkupojat. Ingvar tahtoo viattomia ja helppoja saaliita.
”Mikä tarkalleen ottaen saa sinut kuvittelemaan, että suurmestari suojelisi sinua?”
”Katsos, Rani ei taida olla ainut, joka käyttää kehoaan menestyäkseen. Minä osaan sen homman myös. Olen osannut jo kauan.”
Raivo räjähtää Esbethissä sellaisella voimalla, että hänen kehonsa nytkähtää. Ei väliä, että Kora näkee sen, kaikki on mennyt jo liian pitkälle. Esbeth tietää, ettei voisi enää kävellä tilanteesta ulos.
”Minä olen ollut hänen jo vuosia. Rakas äitini antoi minut hänelle ja pyysi häntä tekemään minusta seuraavan pelastajan keinolla millä hyvänsä. Olen ollut hänen omansa lähes koko ikäni. Hän suojelee minua. Hän on tehnyt minusta pelastajan.”
”Valehtelija”, Esbeth sylkäisee suustaan, vaikka tietää, että kaiken täytyy olla totta. Ei poika keksisi tällaista. Eikä Ingvar kieltäytyisi, jos lapsi tuotaisiin ojentaen hänen syliinsä.
”Haluatko nähdä todisteita? Niitä löytyy kehostani kyllä”, Kora sanoo nykien housujaan alaspäin.
”Älä”, Esbeth hengähtää.
”Sitä vähän minäkin.”
”Ei Ingvar sinua puolustaisi, vaikka olisit kuinka käynyt hänen kehollaan.” Esbeth kuvittelee Koran Ingvarin syliin. Kuvottava, väärä näky.
”Minä olenkin erityinen”, Kora sihahtaa, ja silloin raivo Esbethissä läikkyy yli.
”Niin olin minäkin, kunnes täytin kaksikymmentä”, Esbeth nauraa. ”Usko minua, lintunen, hän ei vilkaisekaan sinuun päin enää muutaman vuoden päästä. Sinun rakas suurmestarisi ei piittaa sinusta vähääkään. Hänellä on jo nuorempia sänkyään lämmittämässä.”
On Koran vuoro hätkähtää.
”Tarkoitatko sinä, että… että sinä…?”
Esbeth nauraa. Nauru ei lakkaa millään, se on maanista ja katkeilevaa, se vääntää Esbethiä kasaan.
”Kuinka muutenkaan kuvittelisit minun perineen mestarin paikan?”
”Käytitkö sinä suurmestaria…?”
”Olin kahdeksan, kun hän raiskasi minut ensimmäisen kerran.”
”Hän…” Kora vie käden suulleen. Esbeth näkee, että poikaa oksettaa.
”Kuulit oikein.”
”En usko sinua. Hän on niin lempeä, vaikka…”
”Niin hän onkin. Hän on lempein olento, jonka tunnen. Silti hän raiskasi minut, kun olin kahdeksan, eikä hän lopettanut vuosiin.”
Kora perääntyy. Varmuus katoaa hetkeksi, ryhti painuu lysyyn. Sitten pojan hartiat jännittyvät ja hän näyttää jälleen samalta kuin aina. Iskuvalmiilta.
”En usko sinua. Olen erityinen, ja se, mitä suurmestari on minulle tehnyt, vahvistaa minua. Sinä olet harhainen ja suhteessa oppilaasi kanssa, sinuna en syyttelisi ketään muuta.”
”Tahtoisin nähdä, kun huomaat, miten väärässä olet. Haluaisin olla katsomassa, kuinka suurmestari halveksii aikuistuvaa kehoasi muutaman vuoden päästä. Mutta minulla ei taida olla aikaa sellaiseen.”
”Sinun on turhaa väitellä tästä kanssani, minulla on kaikki aseet sinua vastaan.”
”Minun on vaikeaa kuvitella, että Ingvar on ollut jonkun kaltaisesi kanssa. Olet pelkkä raakalainen. Minä en olisi koskaan vienyt kaltaistasi hänelle.”
”Anteeksi mitä?”
”Hänen on täytynyt olla epätoivoinen huoliessaan sinut. Raukka. Minä olen antanut hänelle lapsia jo vuosia.”
”Sinun täytyy valehdella. Tuo on… tuo… Minun piti olla ainoa.”
”Ikävä tuottaa pettymys, mutta et ole läheskään niin erityinen kuin luulet. Moni ikätovereistasikin on ollut samalla paikalla.”
Vahingonilo, jota Esbeth ei tahtoisi tuntea, kietoutuu hänen sydämensä ympärille ja puristaa lujaa. Viimein hänellä on ote tästä pojasta. Tämä kaikki on hänen oman varomattomuutensa seurausta, ja hän kantaa sen taakan.
”Sinä kuulostat siltä kuin olisit kateellinen”, Kora sanoo aiempaa hiljaisemmin.
”Niin minä olenkin”, Esbeth sanoo vihaten jokaista sanaansa. ”Olin hänen ensimmäisensä.”
Kuvotus Koran ilmeessä kertoo Esbethille kaiken. Tällainen hän on. Hän herättää toisissa syvää inhoa.
”Vaikka sinulla on nyt Rani…”
”Ei Rani ole minun”, Esbeth sanoo hiljaa.
”Ei vai? Minä näin sinun suutelevan häntä. Et pääse minua koskaan pakoon. Viimeisen kerran – tee, mitä tahdon, niin jätän sinut tekemään oppilaillesi ihan mitä lystäät. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Minä tahdon vain osani.”
Pelkkä pieni poika. Se Kora on seistessään siinä hänen edessään. Silti Esbeth näkee pojassa ne piirteet, joita muut nuoret tässä pelkäävät. Hän näkee, miten pitkälle Kora on valmis menemään. Suru vihlaisee rintaa, kun hän ymmärtää, ettei hänellä ole vaihtoehtoja.
”Hyvä on”, Esbeth sanoo pehmeästi ja on kääntyvinään ympäri.
”Mitä? Annatko sinä periksi? Oho, ajatella.”
Esbethin kädet löytävät Koran kurkun. Poika ei ehdi reagoida, niin nopea ja luja kuin aina onkin.
”M-… mitä sinä…”
”Sinä et satuta häntä.”
”Mestari… en saa henkeä…”
Esbeth sysää pojan lähemmäs rotkonreunaa. Hänen koko kehonsa huutaa häntä lopettamaan, mutta hän ei lopeta, hän katsoo raakaa pelkoa Koran silmissä.
”Ole kiltti… ä-”
Ei. Hän ei olisi. Tällä kertaa hän ei olisi kiltti, sillä se maksaisi hänelle Ranin turvallisuuden.
”Apua… äiti, apua, auta –”
Esbeth päästää irti. Kora horjahtaa. Katse on pelkän lapsen. Esbeth ehtii nähdä kuvajaisensa siitä ennen kuin Kora putoaa alas. Hän tuijottaa pimeää nielua vielä hetken ennen kuin kääntyy ja kävelee pois. Kaikki hänen sisällään on aivan hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti