Luku 25: Jaettu
”Melkoinen sattuma, että päädyimme tänne samaan aikaan”, Ingvarin tumma ääni kaikuu luolassa. ”Minä elin siinä uskossa, että te ajattelijat ette juuri viihdy tiettyjen totuuksien äärellä.”
”Meidänhän tässä ennen kaikkea täytyy muistaa, mitä todella tapahtui, jotta voimme kääntää siltä selkämme jokapäiväisessä elämässämme”, Gael sanoo kaikessa rauhassa.
”Niin, sinä oletkin kovin omistautunut työlleni.”
”Suurajattelijana sitä sietää ollakin.”
Tunnelma on niin jäinen, että Noria värisyttää. On kuin jokin olisi valmis räjähtämään koska vain. Gael ei kuulosta enää samalta kuin äsken. Puhetyyli muistuttaa enemmän sitä pehmeää, näennäiseen ystävällisyyteen verhoiltua sävyä, jolla mies manipuloi nuorempiaan. Nyt se saa Gaelin kuulostamaan siltä, että hän yrittää kynsin hampain pitää puolensa. Noria hyytää. Hän ei ole koskaan ajatellut, että suurmestarilla on tällainen vaikutus muihin.
”Teillä nuorilla on niin paljon energiaa”, Ingvar hymähtää. Norin sisintä pistelee. Jos Gael on miehelle nuori, mikä hän sitten mahtaisi olla? Suurmestari on elänyt tätä elämää jo pitkään ja tietää, miten asiat tehdään. Nori on aina kunnioittanut miestä siinä missä muutkin, mutta nyt ilmassa on silkka vaaran tuntu.
”Opimme edeltäjiltämme.” Gael taitaa mielistelyn, mutta Norilla on tunne, että se ei mene läpi Ingvarin kohdalla.
”Niinhän se on.” Nori kuvittelee miehen kertovan, mitä on täällä tekemässä, mutta Ingvar ei sano siitä mitään. ”Sinulla on selvästi työt kesken. En häiritse enempää, tulen paremmalla ajalla uudestaan. Näytät tervehtyneen hienosti.”
Nori on vähällä haukkoa henkeään.
”Kiitän syvästi, suurmestari.”
”Älä suotta, sinä tässä vielä työskentelet. Eläkeläisenä minä vain kuljeksin ympäriinsä.”
”Ethän toki, sinähän pidät koko maailmaa kasassa.”
Nori ei näe sitä, mutta saattaa kuvitella Ingvarin kasvoille tarkoin harkitun hymyn. Vasta, kun Gael läimäisee pitelemänsä kirjan kovaa kiinni ja huokaisee syvään, Nori uskaltaa vetää henkeä.
”Tule vain esiin.”
Nori kömpii takaisin näkyviin ja näkee Gaelin nojaamassa kirjahyllyyn kuin ei aivan saisi hengitettyä.
”Se oli lähellä”, Gael huokaa ja pudistaa päätään. ”Valon nimissä, tuollaista ei tarvitse tapahtua ihan heti uudelleen…”
”Minun on päästävä pois täältä.”
”Sitä vähän minäkin. Alahan juosta, muru. Minähän sanoin, että minusta viis, mutta moni täällä keksisi luovia ratkaisuja sinun hävittämiseksesi, jos löytäisi sinut täältä.”
Norin tekisi mieli kysyä ihan mitä tahansa suurmestariin liittyvää, mutta jopa Gael näyttää niin uupuneelta, ettei hän uskalla.
”No? Mene nyt jo, jos arvostat elämääsi. En aio saarnata sinulle enempää, kiitos vain. En ole koskaan voinut sietää Ingvaria, jos sitä mietit. Ei mitään henkilökohtaista, ihme kyllä. Hän on vain niin…” Gaelin hampaat vääntyvät irveen. ”No, ymmärtänet. Ala nyt jo mennä.”
”Gael…”
”Älä taas aloita.”
”Minä taidan sittenkin pitää sinusta.”
Gaelin silmät suurenevat. Nori pitää siitä, että saa tämän miehen hämilleen.
”Tuota, kiitos? Mitä tuohon pitää sanoa? ’Kiva, että et inhoa minua, vaikka yhden teinin mielipide ei liikuta minua pätkääkään’? Minulla on sitä paitsi Isaias…”
”En tarkoittanut sitä”, Nori nauraa. ”Näkemiin, Gael. Kiitos kaikesta.”
Nori juoksee tummien lehvien ohi portaikkoon ennen kuin Gael ehtii sanoa mitään. Maailma on pian nukkumassa, Nori ohittaa monia kotiluolia ennen kuin pääsee luikahtamaan omaansa. Sydän sykkii lujaa, koko keho on adrenaliinin kyllästämä, mutta hän tietää totuuden, hän tietää sen viimein.
Kotiluola on hämärä, Nori ottaa valohippusen taskustaan ja asettaa sen pöydälle. Hämärä piirtää Ranin kuvan hänen eteensä. Rani istuu sängyllään ja tuijottaa eteensä silmät täysin tyhjinä. Pojan rystyset ovat rikki.
”Rani? Apua, mitä on tapahtunut?”
Rani vain tuijottaa eteensä.
”Rani! Hei, kuuletko sinä minua?”
Nori menee lähemmäs, mutta varoo koskemasta. Rani on jossakin kaukana, ja kun poika viimein reagoi Noriin, tämän silmät seisovat suurina päässä.
”Minä olin sinusta niin huolissani”, Rani sanoo ontolla äänellä. ”Missä sinä olit?”
”Rani, ihan oikeasti, mikä hätänä?”
”’Mikä hätänä’…” Rani lyö nyrkkinsä luolan seinään. Nori hätkähtää. ”Minä hakkasin Koran sillä välin, kun sinä seikkailit ties missä. Minua pelottaa. Minua pelottaa ihan hirvittävästi…”
”Mitä?”
Koran? Norin sydän pomppaa kurkkuun. Nori ei ole selvästikään vannottanut Koralle riittävän selkeästi, että Raniin ei kosketa, Rani on hänen paras ystävänsä. Mutta Raniko hakkasi Koran? Rani, joka ei koskaan satuta ketään edes ajatuksissaan?
”Minuakin pelottaa”, Nori kuiskaa. ”Mitä ihmettä, Rani? Mitä tämä nyt on? Tapahtuiko jotakin, satuttiko Kora sinua?”
”Kyllä, mutta en minä sen takia häneen koskenut. Kaikkea oli vain ihan liikaa sillä hetkellä. Tuntuu, etten kestä enää yhtään. Ja sitten Kora tuli sörkkimään, enkä jaksanutkaan enää mitään, minussa paloi jotain kirkkaalla liekillä enkä enää tiennyt, mitä tein. Pelottaa… Nori, minua pelottaa…”
Rani käpertyy kasaan ja alkaa itkeä. Nori menee lähelle ja kietoo kätensä pojan tärisevän kehon ympärille.
”Hei, hei, rauhassa nyt…”
”Tämä kaikki on ihan liikaa! Minun on pakko pyytää häneltä anteeksi! Kunnolla…”
”Ei, älä, se ei ole hyvä idea”, Nori sanoo ajatellen hakatuksi tullutta Koraa. Kora ei ole sellainen, joka antaa tehdä itselleen mitä vain. Jotain suurempaa on täytynyt tapahtua. Nori ajattelee haavoja pojan selässä.
Kun Rani ei enää vapise, Nori vain pitelee poikaa ja silittää tämän pehmeää tukkaa. Rani on niin tärkeä ja kaunis, hän sanoo sen ystävälleen aivan liian harvoin. Miten onnekas hän onkaan, kun Rani on hänen vierellään. Nori hivuttaa toisen kätensä Ranin omalle, sormet lomittuvat ja hetken kaikki on melkein hyvin.
”Minä olin etsimässä totuutta”, Nori sanoo vetäen syvään henkeä, ”ja tällä kertaa minä löysin sen.”
Rani tuijottaa häntä pitkään.
”Älä viitsi. Etkä löytänyt. Eikä.”
Nori nyökkää.
”On eräs paikka, jonka tahdon sinunkin näkevän.”
”Sinä… sinä ihan oikeasti löysit totuuden?”
Nori nyökkää uudelleen, tällä kertaa innokkaammin.
”En usko! Mitä ihmettä!”
”En minäkään oikein sisäistä tätä vielä. Paljon on tapahtunut. Meillä menisi koko yö, jos kertoisin.”
”No nyt sinun kyllä täytyy.”
”Sitä ennen”, Nori sanoo silittäen Rania hellästi niskasta, ”tahdon tietää, mikä parhaalla ystävälläni on hätänä.”
”Ei enää mikään, koska minun paras ystäväni on nähtävästi nero! Ja vähän mielipuoli.”
”Taitavat kuulua samaan pakettiin.”
Ranin silmissä kiiltää taas. Noria hymyilyttää. Sitten hän muistaa Koran. Kuinka hän pystyisi kohtaamaan pojan tämän jälkeen? Hänen kaksi rakastaan eivät ole koskaan tulleet toimeen, mutta siitä hän ei koskaan voisi puhua Ranille. Sen osan itsestään Nori on piilottanut syvälle.
”Mitä sinun ja Koran välillä todella kävi?”
”Hän kävi tyypilliseen tapaansa kimppuuni. Minulla vain naksahti. Koralla ei ole koskaan ollut mitään syytä vihata minua, minähän olen menetetyn potentiaalin oppilas, olisin voinut olla jotakin. En ole hänelle uhka. Hän tuntuu silti inhoavan minua aivan erityisesti, mutta ei näemmä riittävästi, että tappaisi minut. Minua on kiva vain lätkiä päin kallioita aina silloin tällöin.”
Nori tuijottaa surumielisenä heidän lomittuneita käsiään. Voi, Kora.
”Viimeaikoina koko todellisuutemme kannatteleminen on ollut todella raskasta. Valonkantajuus ja jatkuva valheessa eläminen on syönyt kaikki voimani.”
Norilla on tunne, että Rani jättää jotakin kertomatta, mutta ei puutu siihen.
”Ja minä…” Rani vetää henkeä, ääni värisee. ”Minä löin häntä. Valo läikkyi minussa, tuntui, että sekoan. Olin aivan varma, että kadotan itseni siihen tunteeseen. Löin ja löin. Se oli kamalaa.”
Noria pistelee kauttaaltaan. Hänen Raninsa. Hänen Koransa. Mitään tällaista ei pitänyt koskaan tapahtua.
”Ja sitten… Sitten jotakin vielä merkillisempää tapahtui.”
Nori saa hädin tuskin hengitettyä.
”Hän sanoi… hän sanoi minua äidikseen. ’Äiti, älä lyö’, hän sanoi, ja minun maailmani hajosi sillä sekunnilla. Lopetin. En ymmärtänyt mitään, mutta tiesin, mikä merkitys sellaisilla sanoilla on. Nori, hänen selkänsä… Koran selkä on aivan täynnä haavoja… Me olemme kaikki nämä vuodet tainneet käsittää hänet väärin.”
Itku purkautuu Norista väkivaltaisena huutona. Kaikki kuvat yhdistyvät hänen päässään. Viimein hän ymmärtää, miksi hänen rakkaansa käpertyy sanaakaan sanomatta pieneksi hänen syliinsä.
”Nori?”
”A-… Ei mitään. Ei mitään, tämä kaikki vain…” Nori painaa päänsä alas ja huutaa syliinsä.
”Minä tiedän. Se on kamalaa. Me elämme sairaassa, pimeässä maailmassa.”
”Ja totuus kaikesta, se… se ei helpota…”
”Niin minä vähän ajattelinkin.”
Pitkään Nori vain itkee. Hän itkee omaa rakastaan, tämän kipua ja sitä, ettei koskaan pystyisi sanomaan mitään, mikä auttaisi. Hän itkee Rania, joka kannattelee suuria taakkoja aivan yksin. Hän itkee maailmaa, joka elää valheessa, koska totuuden auki repiminen rikkoisi kaiken, mitä he tietävät. Elämä ei palaisi enää ennalleen. Voisiko sellaisesta haavasta koskaan kasvaa mitään kaunista ja ehjää?
Kun kyyneleet lakkaavat, Nori painaa vuorostaan päänsä Ranin syliin ja antaa pojan silittää tukkaansa hiljaa. Hetken he vain istuvat siinä, antavat myrskyn laantua.
”Tahdotko sinä kuulla, mitä olen viimepäivät tehnyt?” Nori kysyy lopulta. Hänen äänensä on aivan hiljainen.
”Jos sinä jaksat kertoa. Totuus on odottanut meitä jo seitsemäntoista vuotta, eiköhän yksi yö vielä mene.”
”Jaksan minä. Jaksatko sinä kuunnella?”
”Ehdottomasti.”
”No, aloitetaan vaikka sillä, että olen oppinut pitämään Gaelista.”
Sanat putoavat Norista yksitellen, ja kaikki se raskas valo, jota hän sisällään kantaa, muuttuu sana sanalta helpommaksi, kun hän saa jakaa sen kaiken Ranin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti