Luku 1: Häpeä
”Rani! Rani, tule jo, me myöhästymme pian.”
Nori ei koskaan hoputa. Rani pukee paidan päällensä ja juoksee luolan suuaukolle. Kylmänhehkuiset pienet valokivet luolan katossa välkkyvät kuin nekin patistaisivat poikaa eteenpäin. Rani näyttää niille kieltä.
”Joo joo, tullaan!”
Norilla on lyhyet shortsit, toppi ja kiire violeteissa silmissään.
”Mikä kesti?”
”Mikä kiire sinulla on?”
”Meistä kukaan ei halua ajattelijoiden vihoja niskoilleen. Alahan tulla”, ystävä sanoo ja kiskaisee Ranin ranteesta peräänsä.
”Ajattelijoiden? Heidänkö kanssaan me tänään olemmekin? Minä luulin, että mestarin.”
”Sinä toivoit, että mestarin”, Nori hymähtää kääntymättä katsomaan ystäväänsä.
”Hei! Kuules nyt…”
Rani ei sano enempää. Jos hän olisi muistanut heidän menevän ajattelijoiden tunnille, hän olisi laittanut jotain parempaa päälleen ja herännyt aikaisemmin. Ehkä Nori on oikeassa. Kenties hän ajatteli vain mestaria.
Valot ovat syttyneet kaikkialle luolastoon. Sininen hehku peittää kallionlohkareet. Rani kulkee tuttua polkua kohti rukousluolaa. Nori on jo päästänyt hänen kädestään ja kävellyt edelle. Rani vilkaisee kohti korkeita lohkareita ja miettii, miten entisaikojen kansa on kyennyt tekemään heille kodin maan alle. He tekivät sen pakosta. Nyt heidän maailmansa on pimeä ja valonsa pelkkä muisto siitä, mitä se joskus oli.
Kovien kallioiden takana on kylä. Kiveen ja pimeään rakennettu maailma. Silti valonkantajat eivät elä kylässä. Rani ei muista edes lapsena kulkeneensa katuja ja ihmetelleensä myyjiä ja koruja ja vaatteita. Valonkantajilla ei ole aikaa mennä kylään. Hädin tuskin edes niillä, joiden vanhemmat odottavat siellä lastensa menestyvän tällä puolella maailmaa. Rani muistaa mestarin vieneen heidät muutamia kertoja kylään kanssaan. Siitä on jo niin kauan, ettei Rani muista muuta kuin pitäneensä Noria kädestä.
”Rani! Mitä sinä siellä haahuilet?”
”Äh, anteeksi!”
”Onko kaikki hyvin?”
”On, kiitos. Olen vain ajatuksissani.”
Nori kohottaa kulmakarvojaan. Rani jää hetkeksi vain tuijottamaan Noria. Hänen paras ystävänsä on kaunis, sen hän toteaa joka kerta Noria katsoessaan. Pehmeät, lyhyet hopeanharmaat kiharat ja sirot piirteet. Joskus Rani miettii, miten kukaan ei ole napannut Noria mukaansa ja tehnyt hänestä prinsessaansa. Sitten hän muistaa, että kyseessä on Nori, eikä tämä koskaan sallisi sellaista.
”Sano vain, jos on jotain, josta tahdot puhua. Katsoit kylälle päin niin kaihoisana…”
”Vaikka ei minulla ole siellä mitään, mitä kaivata.”
”Meillä kaikilla on.”
Rani kohottaa kulmiaan.
”Vapaus.”
Rani hätkähtää. Nori ei jää odottamaan ystävänsä reaktiota, vaan kävelee rukousluolaan edeltä. Vapaus. Ranin rinnassa tykyttää. Tosiaan, he eivät voi lähteä. Osa heistä pitää sitä vapauttavana, sitä, että jokainen päivä on jonkun muun ennalta suunnittelema. Valonkantajuus ja koulutus ovat tärkeämpiä kuin kenenkään yksittäisen valonkantajan lapsuus tai satunnaiset haaveet. Sellaiset voi viskata pois koulutuksen tieltä. Harvalla edes on valon ulkopuolisia haaveita. Tämä on heidän maailmansa, tällaiseksi se on tullut.
Rukousluolaan on ripoteltu valoa hehkuvia kiviä. Yksi suurempi pala roikkuu katosta, valaisee kaiken. Nämä pienet hippuset ovat kaikki, mitä valosta on jäljellä. Sen ympärille maailma on rakennettu. Valokiven, joka meni rikki.
”Tervetuloa, nuoret.” Tällä kertaa suurajattelijan rinnalla on toinenkin ajattelija. Vain hieman tätä lyhyempi ja häiritsevän kaunis. Lempeän ruskeat hiukset ja lämpimän sävyinen iho. Kullanhohtoiset korut kiiltävät valoa vasten. Gael. Rani muistaa miehen, koska Nori inhoaa häntä. Mutta Nori inhoaa kaikkia ajattelijoita.
Raninkaan olo ei ole mukava ja levollinen, kun sessio alkaa. Nuoret istuvat ringissä suurajattelija ja Gael keskellään seisoen. He tarkkailevat jokaista liikettä. Heitä ei tarvitse enää opettaa rukoilemaan. Rani sulkee silmänsä ja toivoo, ett tämä olisi pian ohi.
”Kurottakaa kohti valoa. Tuntekaa se jokaisessa meissä, koskettakaa toistenne valoa. Rukoilkaa.”
Ajattelijoiden sessiot eivät ole samanlaisia kuin mestarin oppitunnit. Ajattelijat ovat uskonnollisia. Niin yksinkertaista se on. Rani ei kiellä valoa, se on eittämättä olemassa, mutta hän ei ole koskaan ymmärtänyt, mitä rukoilemisella on sen kanssa tekemistä. Hänestä on monesti tuntunut siltä, että ajattelijat tahtovat heidän rukoilevan, jotta he voisivat sanoa heille, etteivät he osaa. Mutta sellaisia ajatuksia ei niin vain jaeta. Rani puhuu siitä vain Norin kanssa, sillä hän tuntee samoin. Jos he sanoisivat siitä kenelle tahansa muulle, heille sanottaisiin, että he eivät kunnioita maailmanjärjestystä ja rukoile tarpeeksi. Heistä ei tule koskaan kunnollisia valonkantajia, heissä menee toivo täysin hukkaan.
”Rani…”
Venyttelevä, taipuisa ääni. Rani hätkähtää ja avaa silmänsä. Hän ei ehtinyt edes ajatella valoa. Gael on kumartunut hänen puoleensa. Hänen kulmansa ovat kaartuneet ja suunsa pienessä hymyssä.
”Yritätkö sinä edes?”
”Yritän”, Rani sanoo heti, vaikka se ei olisi koko totuus. Täällä ei saa näyttää heikkoutta. Täällä tulee potkituksi kalliolta alas, jos ei osaa.
Gaelin pitkät sormet sivelevät Ranin leukaperiä. Ei saa murtua. Ei saa hätkähtää. Täällä eletään valon ehdoilla, ja ajattelijat ovat valon sanansaattajia.
”Yritä kovemmin. Missä otsakuviosi on? Miksei se hehku?”
Rani säpsähtää ja puree hammasta. Nöyryytys tuntuu pistelynä iholla. Gael tekee hänestä pilkkaa.
”Ai niin…” Gaelin sormet pysähtyvät haavalle Ranin nenän päällä. ”Voi sinua.” Teennäinen suru ajattelijan äänessä nostaa sapen maun Ranin kielelle. Hänen tekisi mieli paeta, juosta, mutta sellainen antaisi vallan Gaelille.
Muut kuulevat oikein hyvin. Rani tietää, että Gael tekee tämän tarkoituksella. Rani ansaitsee muistutuksen siitä, että on ikuisesti erilainen muista valonkantajista. Jokainen valonkantaja syntyy kuvio otsassaan. Sitä ei näe ennen kuin tuntee yhteyden valoon ja se alkaa hehkua. Hehkusta ensimmäiset valonkantajat aikanaan tunnistettiin. Mutta Rani, hän on erilainen. Hänen kasvojaan haavoitettiin jo lapsena. Hänen kuvionsa ei toimi kunnolla. Yhteys valoon pätkii ja säröilee. Se ei ole samanlainen kuin muilla. Rani ei osaa tuntea siitä katkeruutta. Hän on saanut elää hyvän elämän siitä huolimatta. Hänellä on Nori ja toiveita tulevalle. Kukaan muu ei kuitenkaan salli hänen unohtavan, että hän olisi voinut olla jotakin.
Sessio kuluu loppuunsa tutulla painollaan. Rani ei näe välähdystäkään valosta koko session aikana, ja ajattelijat tietävät sen. Hänen otsansa ei hehku. Vain muutama muu oppilas istuu ringissä itkua niellen, valoton otsa häpeänään. Aina yhteys ei vain muodostu. Se on mielivaltaista.
”Kiitos, nuoret. Kiitos rukouksistanne.”
Rania ei edes itketä. Ranin tekisi mieli vain juosta. Hän tietää kyllä, ettei ole onnistunut valonkantajana.
”Toivottavasti muistatte, että rukouksenne voi vielä pelastaa meidät.”
Sanat on tarkoitettu niille, jotka eivät tänään tehneet tarpeeksi. Teidän vuoksemme me olemme ikuisesti maan alla pimeässä. Teidän vuoksemme me emme pelastu.
Nori poistuu paikalta nopeasti, Rani näkee tytön eleistä, ettei tämä voi sietää Gaelia ja suurajattelijaa silmissään. Rani yrittää kävellä rauhassa ystävänsä perään, kun kuulee Gaelin mairean äänen takanaan.
”Rani, Rani… Sinun kannattaa tulla yksityiselle rukoussessiolle, jos et tosiaan saa otsaasi hehkumaan.”
Rania oksettaa.
”Pidän mielessä. Kiitos.”
”Ei maksa vaivaa. Mehän olemme täällä teitä varten.” Gaelilla on tyytyväisyyttä äänessään. Rani ei voi sanoa mitään, mikä ei nöyryyttäisi häntä vain lisää. Hän joutuu luikkimaan takaisin koloonsa sanomatta sanaakaan puolustuksekseen.
Rukousluolan ulkopuolella Rani ymmärtää ensimmäistä kertaa, ettei muistanut hengittää. Hartiat vapisevat ja sydän tykyttää, mutta hän ei näytä sitä muille. Tämä häpeä on hänen omansa, ja hän unohtaisi sen taas pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti