Luku 34: Lähemmäs
Oppitunteja ei pidetä. Se pahentaa kaikkea. Päivät matelevat hiljaisuudessa, mitään ei tapahdu. Jokaista valonkantajaa kuulustellaan erikseen. Ajattelijat ja mestari hoitavat kuulustelut, Rani odottaa huvittuneena vuoroaan. Nori on hiljainen, pelottavan hiljainen. Yhtä hiljainen kuin heitä ympäröivät odottavat ja pitkät päivät.
Rani istuu Norin vierellä penkillä, muut valonkantajat parveilevat heidän ympärillään ja keskustelevat kaikessa rauhassa. Kaikki tuntuisi tavalliselta, jos rinnassa ei tykyttäisi pelko siitä, että jotakin tapahtuisi pian, ja Rani olisi kaiken sen keskiössä tietämättä, mitä tehdä.
Kun yksi ajattelijoista tulee heidän luokseen, Rani ajattelee tämän kutsuvan seuraavan kuulusteltavaksi. Ajattelijan kasvot ovat vitivalkoiset ja vakavat.
”On tullut ilmi, että yksi valonkantaja teidän ikäryhmästänne on löydetty kuolleena”, ajattelija sanoo. ”Ikätoverinne Kora on kuollut.”
Rani säpsähtää. Siksi täällä on niin hiljaista. Kora ei ole täällä. Korako kuollut? Mikä Koran tappaisi? Kipu Ranin sisällä räjähtää, kun hän muistaa hakanneensa pojan. Hän muistaa pelon tämän kasvoilla. Ja nytkö Kora on poissa, noin vain? Syyllisyys vääntää Rania kasaan.
Rani vilkaisee ensimmäisenä Noriin, mutta Nori ei katso häneen. Tyttö ei katso mihinkään. Nori tuijottaa ääneti eteensä eikä edes räpyttele silmiään. Muiden reaktiot vaihtelevat. Osa näyttää suuttuneelta, osa peittää helpotuksensa kyyneliin. Moni on joutunut kärsimään Koran vuoksi. Silti pojan poissaolo loistaa heidän keskellään.
”Mihin hän kuoli?” Rani saa suunsa auki.
”Meillä on näköhavainto. Hänen on nähty tippuvan rotkoon.”
Tippuvan? Noin vain? Koralla oli mahtava tasapaino. Ehkä hän tappoi itsensä. Ehkä rikkoutuva valokivi oli hänelle liikaa.
”Tarjoamme tukeamme rukousluolassa tänä iltana, jos joku teistä tahtoo keskustella tästä tai muusta viimeaikoina koetelleesta. Me olemme teidän tukenamme.”
Rani haukkoo henkeään. Mitä kenenkään sanat enää auttaisivat?
”Seuraavaksi kuulusteluvuorossa olet sinä, Rani. Seuraahan.”
Rani nousee ylös tuntematta raajojaan. Keho on irrallinen möykky. Kaikki tuntuu vieraalta.
Kora on kuollut. Samoin se lapsi, joka kuoli vyöryssä. Rani ei edes tiennyt lapsen nimeä. Sellaisessa maailmassa he elävät. Kuulusteluja pidetään rukousluolassa. Ranin tekisi mieli irvistää, niin väärältä tila tuntuu kaiken tämän jälkeen. Alttarin edessä seisovat Beth, Gael ja kaksi muuta ajattelijaa. Tilanne on niin absurdi, että Rania miltei naurattaa. Hän pinnistelee, ettei purskahtaisi hysteeriseen nauruun, niin äärirajoilla hän on.
Beth on etäinen, aivan kuten hänen kuuluukin olla. Ilmekään ei värähdä. Mikään miehessä ei kieli muille, että hän on käynyt heidän edessään seisovan oppilaan sisässä ja suudellut tämän niskaa. Rani tuntee kaiken paineen istuvan omille hartioilleen. Hän pitää kasvonsa neutraaleina ja vastaa kysymyksiin. Valhe pitää. Hän ei kerro kenellekään, mitä on edellisten päivien aikana todella kokenut. Gaelin täytyy tietää. Miehen hymyssä on ymmärtävä vivahde. Rani ei koskaan uskonut elävänsä niin pitkälle, että Gaelista tulisi hänen rikoskumppaninsa. Varsinkaan Bethin edessä.
”Et siis kokenut valon pakenevan otteestasi? Etkä kokenut fyysistä kipua valokiven hajoillessa?” Kysyjä on Beth. Miten virallinen. Rani muistaa, kuinka sama äänensävy sai hänet aikanaan kipristelemään kehossaan. Hän ei saa ajatella sitä yhtään pitempään, tai keho reagoi omine lupineen, eikä se käy nyt.
Rani pudistaa päätään. Valo eli hänessä, mutta hän ei voi kertoa sitä nyt.
”Tilanne ei tuntunut minussa miltään. Se ei vaikuttanut valooni”, Rani selittää uskottavimmalla äänensävyllään.
”Hyvä on. Muistathan kertoa meille, jos jokin tilanteessa painaa mieltäsi tai tuntuu liian raskaalta kantaa yksin. Tilanne on vaikea meille kaikille. Emme tiedä, mikä sai elämänlähteemme käyttäytymään noin, emmekä uskalla luvata, ettei sama toistu. Me kaikki elämme samassa, vaikeassa tilanteessa.”
Rani nyökkää. Hänen tekisi mieli käpertyä Bethin syliin ja jäädä siihen asumaan.
”Saanko jo poistua?”
”Saat”, Beth sanoo yhtä sävyttömästi kuten siihenkin saakka. Vain he kaksi ajattelevat samaa asiaa. Se saa Ranin kehon kihelmöimään jopa tällaisella hetkellä. Hän nyökkää kaikille ja poistuu rivakasti paikalta. Kehossa tykyttää. Reaktio hävettää Rania niin, että hän odottaa hetken ennen kuin palaa muiden luokse. Kaikki on liian sekaisin ja hajalla, jotta hän sallisi itsensä kiihottua tällaisessa tilanteessa.
Rani odottaa muiden joukossa niin kauan, että Noriakin on kuulusteltu. Muut keskustelevat kaikesta niin kovaan ääneen, ettei Rani saa korviaan piiloon. Hän istuu yksin kivellä ja kuuntelee.
”Korako muka kuollut? Se paskiainen varmasti vain huijaa. Oikeasti hän tulee takaisin vaikka kuolleista voidakseen lyödä meitä kaikkia vielä kerran…”
”Sitä on niin vaikeaa uskoa. Tämä joukkio ei pysy kasassa ilman Koraa. Hän oli niin kovaääninen.”
”Ei Kora ole voinut vain tippua…”
”Ehkä nämä ajat koettelivat häntä. Ei se ensimmäinen kerta olisi, kun joku hyppäisi epätoivoissaan.”
”Voi valon nimissä…”
”Minulta muuten tivattiin tiukasti, miltä valo tuntui silloin, kun valokivi hajoili. Mestari on niin pelottava. Se äänensävy ja täysin ilmeettömät kasvot…”
”Niin meiltä kaikilta, hölmö. Osahan tuntui menettäneen valon kokonaan. Mutta eivät ne uskalla nyt täällä naamaansa näyttää. Jonkun pitää mennä kertomaan niille, että näyttäisivät vain, ei Kora ole täällä enää nauramassa kenellekään. Ajatella. Tuntuu niin oudolta.”
Kun Nori tulee takaisin, moni tuntuu hiljenevän. Rani nousee ylös ja kävelee ystävänsä perässä pois.
”Apua”, Rani kuiskaa pienen matkan päässä. ”Apua, mitä hittoa tässä maailmassa todella tapahtuu? Ensin Gael, nyt Kora… Ovatko kaikki todella niin epätoivoisia? Meidän on pakko tehdä jotain. Tiedät, mitä tarkoitan.”
Norin ilme ei muutu. Rani ei ole vieläkään nähnyt tytön räpäyttävän ripsiään.
”Nori?”
Hymähdys. Nyt tyttö räpyttelee jälleen. Hymyilee ja katsoo Rania kuten tähänkin asti.
”Ah, ei mitään”, Nori sanoo. ”Tämä on vain melkoista pyöritystä.”
”No sitä, jos jotakin”, Rani huokaa. ”Miltä sinusta tuntuu nyt?”
”Ei oikein miltään”, Nori sanoo. ”Ei miltään. Ajattelijat ja mestari eivät epäilleet mitään. Paitsi Gael tietysti, hänen täytyy tietää, että me kaksi koimme jotakin erityistä. Mutta muut eivät, menin hyvin läpi.”
”Hyvä, minäkin varmasti.” Rani ajattelee Bethin hillittyä olemusta. Ehkä se todella pelottaa joitakin heidän ikätovereitaan. Rani ei saa ajatella sitä liikaa, ettei uppoa pehmeisiin unelmiinsa nyt. Tämä ei ole se hetki. Ei todellakaan.
Kaksikko jatkaa matkaansa jutellen niitä näitä. Nori tuntuu aavistuksen jännittyneeltä, mutta Rani pistää sen kaiken tapahtuneen piikkiin. Kauhukseen Rani huomaa, että heistä kumpikaan ei osaa enää puhua normaaleista asioista. Kaikki pyörii valon ympärillä, aivan kaikki, he ovat kuin mustia perhosia tanssimassa vasten valoa.
”Minä en todellakaan osannut odottaa Koran kuolevan”, Rani huokaa lopulta, kun ei muutakaan keksi. ”En sitten koskaan saanut sovittua hänen kanssaan. Minulla on siitä ikuisesti huono omatunto.”
Nori ei vastaa mitään. Tyttö kävelee hänen edellään portaita alas. Huomaamattaan he ovat lähestymässä kaiken alkulähdettä, valokiveä, joka loistaa rikkinäisenä heidän yläpuolellaan. Rania suututtaa. Tänään hän toivoo, että mitään valoa ei olisikaan.
Rani on aikeissa vaihtaa aihetta, raivota Norille siitä, miten ahtaassa raossa he ovat elämässään, kun hän näkee silmäkulmassaan jotakin tuttua. Jotakin, joka ei kuulu tänne. Pitkä, mustaan kaapuun verhottu ruumis ja kokonaisen astinkiven peittävät mustat hiukset. Beth. Beth makaa kivellä heidän edessään.
Nori pysähtyy ensimmäisenä. Muistot verisenä makaavasta Gaelista juoksevat Ranin mielessä. Beth. Se on Beth. Miksi mies on täällä? Eikö mestarin kuuluisi keskustella muiden kanssa heistä nuorista?
Rani ei haista verta, mutta hänen tajunnassaan alkaa keinua. Beth ei liiku.
”Mitä…”
”Mitä täällä tapahtuu?” Norin kasvot ovat valkoiset. Tytön hartiat tärisevät.
Rani hädin tuskin kuulee. Hän juoksee Bethin luokse, kumartuu, kääntää miehen ympäri. Silmät ovat painuneet kiinni. Rani pakottaa itsensä sulkemaan omansa, tunnustelmaan valoa Bethissä. Se välkkyy. Se on epävakaa. Pulssia ei tunnu ranteessa. Rani kääntää Bethin ympäri ja tuntee veren tämän takaraivossa. Kaikki, mitä tapahtuu sen jälkeen, mustenee reunoistaan. Rani ei tunne kehonsa ääriä, kun hän alkaa huutaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti