Sinelmä: luku 15

Luku 15: Kokonainen

Rani on nukahtamaisillaan, kun Nori tulee tökkimään häntä hereille.

”Rani! Rani!”

”Mmmm… mikä hätänä?”

”Nouse ylös! Nyt heti!”

Rani hypähtää istumaan. Norin kasvoilla ei ole pelkoa, mutta tyttö näyttää kiihkeältä.

”Mmmitä nyt…” Rani mutisee unisena.

”Kuu ja aurinko. Kuu ja aurinko!”

Rani joutuu räpyttelemään silmiään pitkään, että saa ne pysymään kunnolla auki. Kuu ja aurinko. Lapsille kerrottavia satuja. Myyttejä ajasta kauan ennen valokiveä. Sellaisilla tarinoilla ei ole mitään pohjaa mihinkään. Niillä vain selitetään päivän kulkua, päivää ja yötä. Ei aurinkoa ja kuuta ole olemassa, vaikka ne sanoissa yhä elävätkin.

”Mitä, jos aurinko ja kuu olivat sittenkin todellisia? Entä jos?”

”Nyt kuulostaa kyllä erittäin kaukaa haetulta. Miten sinä tällaista ajauduit ajattelemaan?”

Nori on hetken aivan hiljaa. Jokin vaikea käy tytön katseessa. Rani ei osaa lukea sitä.

”Olen vain pyöritellyt kaikkea päässäni. Jokaista mahdollista vaihtoehtoa, jota emme ole vielä miettineet. Jos meille valehdellaan kaikesta, mistä valhe on alkanut?”

”Nori… Nori.” Rani tarttuu ystäväänsä ranteesta. Tyttö säpsähtää. ”Ole kiltti ja mene nukkumaan. Sinä käytät niin paljon aikaa kaiken ratkaisemiseksi, että pelkään sinun vielä uupuvan.”

”Niin käytänkin. En kestä ajatella, että elämme joka päivä suorittaen kaikenlaista vain, jotta joskus pääsemme takaisin normaaliin elämään. Mutta eihän kukaan täällä edes tiedä, millaista se elämä oli! Meillä on vain valossa välkähtäviä kuvia siitä maailmasta. Entä, jos mitään pelastusta ei olekaan ja tämä on kaikki, mitä meillä on ja tulee koskaan olemaan? Miksi emme sitten tyytyisi siihen? Minun on saatava tietää, miksi me joudumme kokemaan jotakin tällaista. En tahdo sitä itseni vuoksi, vaan nuorempien, niiden, joilla kaikki on vasta edessä. En halua, että kukaan joutuu elämään tässä kirotussa, kipeässä systeemissä, joka ruokailee meidän verellämme ja hiellämme.”

Uupumus tuntuu joka osassa Ranin kehoa. Hän hädin tuskin enää edes kuulee, mitä hänen ystävänsä puhuu.

”Nori, minusta sinun kannattaisi luovuttaa hetkeksi”, Rani huokaa ja lysähtää takaisin selälleen. ”Siinä vaiheessa, kun ryhdyt kaivelemaan vanhoista saduista totuuksia, huomaa, että olet ihan liian pitkällä. Pidä taukoa. Nauti elämästä. Rentoudu, edes hetkeksi.”

Nori hilautuu aavistuksen taaksepäin. Ilme tämän kasvoilla on täysin häkeltynyt.

”’Nauti elämästä’, oletko tosissasi? Tarkalleen ottaen mistä siinä? Tottakai minä nautin arjesta ja ilosta ja ystävyydestä, mutta tämä systeemi uuvuttaa meidät hengiltä! Täällä saa tappaa ja hakata ja satuttaa eikä kukaan puutu siihen! Emme me elä normaalia elämää!”

Tytön ääni kohoaa niin korkealle, että Rani tietää itkun olevan lähellä. Nori ei koskaan itke. Nori ei anna tunteitaan kenellekään muulle kuin itselleen. Ranin sydän pamppailee. Mitä hän on oikein tekemässä?

”En minä voi vain antaa asioiden olla! Kuvittelin, että sinuakin kiinnostaisi tutkia tätä kaikkea minun kanssani niin kuin aina ennen. Meillä on enemmän todisteita kuin koskaan, mutta sinä et tunnu välittävän vähääkään.” Nori vapisee jo. Ranin tekee pahaa katsoa, hän on nähnyt Norin näin suunniltaan viimeksi lapsena ”Mutta mikäpä minä sinulle enää muutenkaan olisin. Hädin tuskin jaksat jutella kanssani enää. Et sinä enää paljon muuta tee kuin haaveile mestarista.”

Rani säpsähtää kiinni luolan seinään kuin lyötynä. Reaktio on tarpeettoman voimakas ja Rani katuu sitä heti, sillä se voisi paljastaa heidät Norille. Tällaiseksiko hän on tullut? Pojaksi, joka itkettää parasta ystäväänsä? Nori on aina ollut siinä, hänen rinnallaan. Nyt Nori tuntuu olevan kaukana, kauempana kuin valo, kauempana kuin se maailma, jota heidän kansansa janoaa takaisin.

”Anteeksi, Rani, en tarkoittanut…” Nori itkee. Aidosti ja peittelemättä.

”Etpä tietenkään. Minun rakkaudestani voi aina vitsailla, mutta tällaisina hetkinä se sitten paljastuu, mitä siitä todella ajatellaan”, Rani huokaa ja nousee ylös sängystä. ”Mitäpä sinä siitä muutenkaan ymmärtäisit.”

Nori hätkähtää. Tytön ilme on niin lohduton, että Rania vääntää. Ei hänen näin pitänyt sanoa. Ei hän näin ajattele. Anteeksi. Nori rakas anna minulle anteeksi.

Rani kävelee luolansuulle eikä käänny enää katsomaan itkevää ystäväänsä.

”Minä nukun yöni jossain muualla.”

Lähellä kotiluolaa norkoilee saman ikäisiä valonkantajia. Rani ei vilkaisekaan heihin päin, he saavat viettää koko yönsä ulkona, häntä ei kiinnosta. Hän kulkee jopa korkealla kalliolla istuvan Koran ohi vilkaisematta poikaan päin.

”Jassoo, mihin sitä ollaan menossa keskellä yötä? Eikö kilttien poikien pitäisi olla nukkumassa?”

”Ei kuulu sinulle”, Rani ärähtää tiedostaen sen riskit. Kora ei tartu hänen ärtymykseensä.

”Ei kai vain tullut riitaa ystäväsi kanssa? Mitenkäs sinun nyt käy?”

Rani ei sano mitään. Itku tempoilee kurkussa, hän tahtoisi vain luovuttaa. Jostain syystä Kora ei sano enempää. Rani jatkaa matkaansa, kävelee rukousluolan ohi ja näkee Gaelin ja Isaiaksen istumassa kivisellä penkillä. Kaksikko nauraa ja keskustelee, ja Raniin vain sattuu. Jopa Gaelilla on kyky hankkia ystäviä ja aitoja tunteita elämäänsä. Jostain syystä se sattuu enemmän kuin hän haluaisi tunnustaa itselleen.

Rani pistää juoksuksi, kun kukaan ei ole näkemässä. Hän juoksee jalkansa kipeäksi varomatta pikkukiviä, jotka raatelevat paljaita jalkapohjia. Hän juoksee, kunnes tulee mestarin luolalle. Luola on jälleen pimeänä.

”Mestari?” Rani kokeilee luolansuulta. Ei vastausta. ”Beth?”

Hiljaista vaikerrusta. Rani huokaisee syvään. Hän ei kestäisi tätä nyt. Hän tahtoisi vain hengittää miehen silkkistä tukkaa, imeä lempeää tuoksua sisäänsä.

”Beth, mikä hätänä?”

Rani löytää miehen polviltaan maasta. Rani etsii lähimmän piiloon sullotun pienen valokiven palasen ja osoittaa sillä mestaria. Hän hengähtää ja pudottaa kiven maahan nähdessään, miltä mies näyttää.

Kaulus on auki ja kaula täynnä syviä, verestäviä viiltoja. Kasvot ovat kyynelistä märät ja hiukset siellä täällä.

”Mikä hätänä?” Rani kysyy lapsen äänellä, kun ei muutakaan osaa.

”E-… aaa…”

”Ei hätää. Ei mitään hätää, ihan rauhassa. Saanko tulla lähelle? Nuo täytyy puhdistaa. Voi… voi rakas…”

Veren haju on pistävä. Rani vetää mestarin syliinsä. Mies on lähes hervoton eikä pysty puhumaan laisinkaan. Ja hän kuvitteli tulleensa tänne hellään syleilyyn. Hän halusi hukuttaa surunsa ja pelkonsa pehmeisiin suudelmiin ja ihaileviin katseisiin, mutta mestari onkin aivan hajalla. Tiedostus ei iske lujaa, se leviää kehoon hitaasti kuin myrkky.

Tällainen Beth on. Tällaista tämä tulee olemaan.

Rani vie varoen kätensä haavojen ylle, mutta ei kosketa.

”Ssh, ole rauhassa. Ei mitään hätää, olen tässä. Kokeilen erästä juttua.”

Rani sulkee silmänsä ja kohtaa valon. Se tulee miltei heti, hänen ei tarvitse ajatella sitä. Hän tuntee sen väreilyn kehossaan, erottaa sen lempeän, ehdottoman tunnun joka hengenvedolla. Hän vetää sitä kohti haavoja. Ranin keho vapisee ja kuumenee, valo vaatii veronsa. Mutta kun hän avaa silmänsä, haavat ovat jo lähes umpeutuneet. Veren haju on pelkkä ilmassa kieppuva muisto.

”Ra… ni.”

”Olen tässä. Rani on tässä. Ei hätää. Olen tässä ja rakastan sinua.”

”Minä… ei sinun olisi… Älä tee tuollaista, älä käytä valoa noin, minä revin ne aina vain uudelleen auki, minä… minä en opi koskaan. Olen väärä ja hirveä ja satutan sinua. Mene pois. Mene pois, jos kunnioitat itseäsi…”

”Kulta rakas. Minun sattuu, kun puhut noin.”

”Minä tulen vielä rikkomaan sinut!”

”Emmehän me ole vielä ehtineet edes kunnolla olla yhdessä! Älä sano noin, emme me voi tietää.”

Mestari vain itkee ja painaa lopulta päänsä Ranin olalle.

”Rani…”

”Niin?”

”Voitko kutsua minua aina vain Bethiksi? Se… se on minun nimeni.”

”Tietysti. Ei hätää.”

Rani ei tiedä, mitä nimeen liittyy, mutta se tuntuu olevan miehelle elintärkeä. Hän silittää Bethiä kyljistä, ottaa miehen syliin niin kuin pitelisi lasta. Beth on pitkä, mutta tämä takertuu Raniin niin hyvin kuin lähes hervottomilla raajoillaan kykenee. Rani heijaa ja pitelee, kunnes itku lakkaa ja Beth tuijottaa lohduton ilme kasvoillaan Rania.

”Haluatko sinä ihan tosissasi olla minun kanssani? En oikein itsekään vielä… en ymmärrä, miten tämä toimii. Mikään tästä. En ole koskaan…”

Rani näkee, että tämä empii.

”En ole koskaan ollut ihan tällä tavalla kenenkään kanssa.”

”Okei. Ei se mitään. En ole minäkään. Se on meille molemmille ihan uutta.”

”Mutta minä olen kolmekymmentäseitsemän. Se on… se on vähän eri asia tämän ikäisenä.”

”Ei välttämättä.”

”Minä en… minä en ole ihan normaali.”

”Sinä olet aivan ihana.”

”Rani, kun siis…” Beth nieleskelee. ”Minä en pysty puhumaan siitä, mutta tulen olemaan tällainen vielä pitkään. Kenties… aina. Pystytkö sinä olemaan kanssani siitä huolimatta?”

”Minä tahdon olla kanssasi. Tahtoisin myös oppia ymmärtämään sinua. En olisi ikinä osannut ajatella, että se mestari, joka opettaa meitä aina niin lempeästi ja rauhallisesti, voisi…”

Kyyneleet kiiltävät Bethin keltaisissa silmissä.

”Minähän sanoin, että olen ihan rikki. Kelvoton.”

”En tarkoita sitä. Sinä vain peität kaiken tämän aika pahuksen hyvin. En kuvitellut, että sinuun on sattunut kaikki nämä vuodet näin paljon. Se hirvittää minua. Kunpa olisin aikaisemmin voinut auttaa jotenkin, ihan miten tahansa.”

”E… Rani, ei sinun tarvitse. Ei oikeasti.”

”Haluan yrittää. En tahdo olla mikään pelastaja, ei minusta ole sellaiseen, mutta haluan olla vierelläsi. Olen katsellut sinua kaikki nämä vuodet. Jutellut kanssasi, ihaillut sinua… Voi, Beth, minä ihan tosi tahdon olla vain sinun kanssasi.”

Beth nyökyttelee. Pahin paniikki näkyy olevan ohitse, mutta Rani ei vielä osaa lukea sitä, hän ei tiedä, milloin Beth menee uudelleen rikki hänen edessään. Mies ei tunnu olevan kiinni missään; mikä tahansa saattaa koska tahansa heittää hänet raiteiltaan.

”Rani… On monia asioita, joita sinun pitäisi tietää. Mutta minä… minä en osaa kertoa. En oikeasti.”

”Hyvä on. Voidaan aloittaa ihan rauhassa.”

”E-… en tiedä, miten kertoa sinulle mistään, mitä olet jo joutunut todistamaan, mutta… Mutta minä tulen todennäköisesti saamaan tällaisia kohtauksia nähtesi vielä paljon. Hyvin paljon.”

Rani nyökkää. Hän ei ollut valmistautunut mihinkään tällaiseen, ei laisinkaan. Beth ei koskaan ole näyttänyt pienintäkään merkkiä siitä, että tähän sattuisi. Mutta nytkö Rani perääntyisi, ensimmäisen esteen ilmettyä? Ei hän ole haaveillut miehestä edessään lähtiäkseen heti tämän luota.

”Ja minä… minä en ole harrastanut seksiä todella pitkään aikaan.”

Rani nyökkää.

”Minä olin neitsyt”, Rani tunnustaa, ”sinä olit ensimmäiseni. Joten ei se mitään.”

Beth vie käden suulleen. Sitten mies silittää varoen Ranin kasvoja.

”Enhän satuttanut sinua? Anna anteeksi…”

”Ei, et satuttanut”, Rani kuiskaa hellästi ennen kuin Beth ehtii itkeä uudelleen.

”Viettelin alaikäisen…”

”Beth pieni, kuuntele minua. Et vietellyt. Minä osaan kuule ajatella ihan itse.”

”Mutta…”

”En tiedä, miksi ajattelet, että sinussa on jotakin pahaa ja viallista, mutta voin vannoa, että et ole tehnyt minulle mitään väärää. Olet hellä ja ihana, olet aina ollut. Olit sellainen jo, kun olin ihan pieni. Minulla ei ole vanhempia, joten muistan, miten ihanalta tuntui, kun meidän mestarimme olikin niin lempeä. Vaikka sinähän taisit olla silloin itsekin tosi nuori.”

”Kaksissakymmenissä.”

”No, joka tapauksessa, olit minulle tärkeä jo silloin.”

”Sinäkin minulle. Sinä olit… minä, siis…” Bethiä itkettää jälleen. ”Muistan, kun pidin sinua ensimmäistä kertaa sylissä. Jotain minussa meni pysyvästi pois paikoiltaan. Siitä lähtien olen halunnut vain suojella sinua kaikelta. Olit niin puhdas ja pieni. Olet edelleen. Minä… ja minä olen…”

”Sinä olet ihana ja turvassa”, Rani kuiskaa ja vetää Bethin pehmeään suudelmaan.

Suudelman jälkeen Beth värisee aivan kiinni Ranissa ja tuntuu menevän läpi niin monia tunteita, ettei pysty hetkeen kokoamaan itseään. Rani silittää ja hellii, hänellä on koko yö aikaa. Hän ei menisi takaisin Norin luokse, hän ei pystyisi vielä.

”Lisäksi, Rani, minä… minä en aidosti tiedä, millainen olen. Siis ollenkaan.”

”Huomaan, haukut itseäsi siihen malliin.”

”Ei, kun tarkoitan, että en tiedä, miltä näytän ja millainen persoonallisuus minulla on. Minulla ei ole aavistustakaan. Oikeasti. Se voi vaikeuttaa asioita. En tiedä, miltä kehoni tuntuu ja näyttää, kosken siihen vain peseytyessä. En oikein… en oikein tiedä itsestäni mitään. Olen vain mestari. Enkä minä tahdo olla sinun kanssasi vain mestari.”

”Sinä… et tiedä, miltä näytät?”

Beth pudistaa päätään.

”En ollenkaan.”

Rani vetäytyy hivenen taaksepäin ja joutuu vetämään syvään henkeä. Itkettää. Itkettää niin paljon, että on vaikea hengittää. Mitä ikinä hän kuvittelikin, ei tätä, ei laisinkaan tätä. Mitä sellaista on täytynyt tapahtua, että Beth on irtaantunut itsestään näin pahasti? Rani ei uskalla arvailla. Hän on tekemisissä jonkin paljon heitä suuremman kanssa, ja hän on mykkä sen edessä.

”Hyvä on. Selvä… Kiitos, kun kerroit. Tuota, jos et tiedä, miltä näytät, haluatko, että kerron?”

Beth tuijottaa Rania suu auki.

”Voisitko? Voisitko oikeasti?”

”Totta kai.”

Beth nyökkää. Epätoivo kiiltää silmissä.

”Sinä olet kaunis, mutta se kai nyt on selvää, kun minulta kysytään. Sinulla on pitkät ja silkkiset mustat hiukset ja hyvin kalpea iho. Sinulla on pitkä ja terävä nenä sekä keltaiset silmät”, Rani aloittaa luettelemaan ominaisuuksia, joita on ihaillut kaikki nämä vuodet. Hän napittaa Bethin kaapua auki puhuessaan ja paljastaa luisevan rintakehän. Hän muistaa yhä, miltä tuntui nähdä mies ensimmäistä kertaa paljaana. Häntä itkettää tavallaan edelleen.

”Olet… olet tosi pieni. Ihosi on ohut ja tunnen luusi, kun kosketan sinua mistä tahansa. Sinulla on jonkin verran haavoja ja mustelmia ympäriinsä, ja veikkaan niiden johtuvan siitä, että olet niin laiha. Lisäksi… sinä et oikein koskaan hymyile, mutta sinulla on sirot, kauniit kasvot ja sinua on ihana suudella. Olet kaunein asia, jonka tiedän, ja haluan sinun tietävän sen”, Rani sanoo sivellen Bethin solisluita ja kaulaa. Hän vetää kaavun varoen pois, niin, että Beth on lähes alaston hänen sylissään.

”Tuo… tuohan kuulostaa aivan kamalalta”, Beth sanoo aavistus epäuskoista naurua äänessään. ”Taidan näyttää aika surkealta.”

”Sinä olet kaunis”, Rani sanoo suukottaen Bethin kaulaa, ”kaikkialta, ihan kokonaan.”

”Onko sinulla huono maku, Rani? Minä olen ymmärtänyt, että sinun ikäisesi tahtovat vahvan ja voimakkaan kumppanin…”

”Minun ikäiseni tahtovat taitavaksi valonkantajaksi ja kansamme pelastajaksi, eivät kumppania. Ja minä tahdon sinut.”

Rani näykkii varovasti Bethin kaulaa saaden miehen päästämään pieniä, varovaisia henkäyksiä.

”Rani… ah… odota, vielä yksi juttu.”

”Mhhmh?”

”Minä pelkään seksiä.”

Rani lopettaa heti.

”Ei, älä lopeta, minä haluan sitä. Haluan sitä, mutta pelkään sitä.”

”Mistä tiedän, milloin et enää halua ja milloin pitää lopettaa?”

”Älä lopeta. Haluan, että kosket. Haluan sitä enemmän kuin mitään. Saatan panikoida ja itkeä jälkikäteen ja minun on vaikea puhua silloin, mutta en tahdo, että lopetat. Koske minuun kaikkialta, luotan sinuun. Haluan sinua.”

”Voi Beth…”

”Oikeasti. Olen täysin tosissani. Älä vaan lopeta. Olet kuin uni. En tahdo vielä herätä.”

”En anna sinun herätä.”

”Hyvä. Älä lopeta, älä…”

Rani vetää Bethin syliinsä, kiskoo miehen kaavun kokonaan pois ja sallii tämän mustien hiusten pudota päälleen. Beth on oikeassa. Hän ei halua lopettaa vielä. Hän ei halua lopettaa koskaan, sillä Beth on siinä, viimein hänen ihollaan, eikä hän ole koskaan tuntenut itseään kokonaisemmaksi kuin nyt.