Sinelmä: luku 11

Luku 11: Nimesi

Päivät seuraavat toisiaan samanlaisina sen jälkeen, mitä Nori kertoi Ranille nähneensä valossa. Valo näytti ystävälle, kuinka entinen suurajattelija sysättiin kuolemaansa. Vaiennettiin. On yhdentekevää, mitä heille sanotaan opettajien ja ajattelijoiden toimesta. Totuus on haudattu ja kaikki sen paljastaneet myös. Rani ei luota enää mihinkään, mitä hänelle sanotaan, Norin saama näky todistaa sen.

Tänään mestari harjoituttaa heitä kädestä pitäen. Ajatus on huimaava. Edellinen kerta, kun Rani pääsi koskettamaan miestä, oli silloin, kun hän huomasi tämän tärisevän kauttaaltaan. Hän ei vieläkään ymmärrä, miksi.

”Ajattele, Nori, me pääsemme koskemaan häneen tänään”, Rani hymyilee ystävälleen kävellessään kohti harjoitusluolaa.

”Me olemme juuri todistamassa yhteiskunnallista valhetta, ja sinä haaveilet täällä mestarista. Jep, Rani, niinpä…”

”En minä nyt kokoajan voi ajatella sitä, että meille valehdellaan ja kaikessa, mitä teemme, on kyse siitä, ettemme ole riittävän hyviä. Joskus, Nori, on ajateltava mestarin reisiä.”

Nori alkaa nauraa.

”Selvä on, selvä on. Mutta älä nyt innostu liikaa. Muista se sinun suunnitelmasi.”

Tosiaan. Kun Rani hieman nuorempana ymmärsi, että hänen ihailunsa mestaria kohtaan ei ollutkaan pelkkää varovaista ihastusta, hän päätti kantaa vastuun tunteistaan aikuisempana. Hän ei voisi oppilaana lähestyä mestaria ja saattaa miestä vaikeaan tilanteeseen. Hän sopi itsensä kanssa, että riittinsä jälkeen, jos hän yhä haluaisi mestarin, hän tekisi aloitteen. Siinä kävisi kuten hän Isaiakselle sanoi – hän menisi lähelle, suutelisi ja kaikki olisi hyvin, mestarikin tuntisi saman ja he hymyilisivät ja suutelisivat uudelleen. Jos. Jos vain.

”Muistan, muistan, ei tarvitse saarnata”, Rani tuhahtaa silti hymyä äänessään.

Norin hymyssä on tänään jotakin surumielistä. Rani ei uskalla kysyä. Ehkä hänen omat tunteensa surettavat Noria, onhan tyttö katsellut niiden kehittymistä kaikki nämä vuodet.

”Hän on edelleen meitä kaksikymmentä vuotta vanhempi opettaja. Koita muistaa, että hän ei todennäköisesti ajattele sinusta samoin. En tahdo olla kova tai tyrmätä unelmiasi, tahdon vain, että muistat sen. En halua sinuun sattuvan.”

Rani nyökkää. Hän ei ole uskaltanut ajatella sellaista vaihtoehtoa, vaikka kaikkein todennäköisintä on, ettei mestari ole lainkaan kiinnostunut sellaisista asioista. Varsinkaan itseään niin paljon nuoremman kanssa. Mestaria näyttää kiinnostavan vain opettaminen.

Itse harjoitukset sujuvat hyvin. Kun tulee Ranin vuoro, hänen koko kehoaan kihelmöi niin, ettei hän saata ajatella valoa. Hän ajattelee vain, miten kauniilta mestari näyttää sinertävän lyhdyn valossa. Pitkä nenä, kapeat kasvot ja keltaiset silmät. Mustat, pitkät hiukset, joita Rani tahtoisi kammata ja silittää. Kokomustat vaatteet ja hiukset tekevät miehestä entistäkin kalpeamman. Ranista mestari on ylimaallisen kaunis, kauniimpi kuin valo. Miehen etäisyys vain vahvistaa sitä.

”Oletko valmis?” Pehmeä ja silkkinen ääni. Mestari kuulostaa aina niin rauhalliselta, että Ranista olisi mahdotonta kuvitella tämän koskaan huutavan.

Rani nyökkää. Mestari ojentaa hänelle siroluisen kätensä, ja hän tarttuu siihen. Käsi on kylmä. On kuin veri ei kiertäisi miehessä laisinkaan. Rani tahtoisi helliä mestaria, pitää tämän lämpimänä, suukotella jokaista kylmää raajaa niin kauan, että miehellä olisi taas lämmin.

”Ajattele valoa. Tässä hetkessä, sinussa, minussa, meissä.”

Meissä. Me. Kunpa voisimmekin olla ”me”.

”Vedä sitä kohti. Sulje silmät, ei ole mitään hätää. Kaikessa rauhassa.”

Rani tuntee, kuinka otsan rikkinäinen kuvio hehkuu. Hän malttaa sulkea silmänsä. Valo läikkyy, se tuntuu tänään erilaiselta. Mestarin käsi hänen omallaan on kuin portti siihen maailmaan. Rani menee lähemmäs, ajattelee niin kovaa, että tuntee, kuinka ruumiinlämpö nousee. Valo vaatii aina veronsa. Kehoon alkaa sattua, mutta hän ajattelee kovempaa, niin kovaa, että valo viimein tulee kohti.

Se tuo mukanaan kuvan. Välähdys on nopea, mutta selkeä. Rani näkee itsensä kaukaa. Mestari on hänen sylissään, tämä on raukea ja mustat hiukset peittävät tämän paljasta kehoa. He suutelevat. Rani näkee vain hetken, kunnes riuhtaantuu takaisin todellisuuteen, takaisin hetkeen, jossa mestari katsoo häntä kauhistuneena ja pitää kiinni kädestä, joka vapisee ja polttaa. Rani riuhtaisee itsensä irti ja tuijottaa häkeltyneenä miestä edessään. Mestarin on täytynyt aistia, mitä Rani näki.

”Minä… tuota…”

Ei. Ei sen näin pitänyt mennä. Ei vielä. Rani on niin nuori ja kokematon ja mestari niin kaunis ja häilyvä kuin lempeä uni, joka aina karkaa luomien takaa, kun hän herää.

Mestarin suu on raottunut ja silmät suuret. Hän näyttää lähes hätääntyneeltä.

”Se… se oli…”

Valo ei näytä asioita, jotka eivät tapahdu. Ranin sydän sykkii niin lujaa, että se miltei hyppää kurkkuun. Rani ei tiedä, mitä sanoa. Hän nousee ylös ja jättää mestarin siihen. Paniikki velloo sisällä, tätä hän ei voisi mestarille selittää. Näitä ajatuksia, joita hän on kantanut niin nuoresta, että ne ovat jo osa sitä, kuka hän on. Rani lähtee pois eikä kykene enää kohtaamaan mestarin kauhistuneita silmiä.

*

Ajatukset eivät jätä Rania rauhaan koko päivänä. Nyt ei voi enää perääntyä. Mestari tietää, ja koska mestari tietää, hän ei voi enää pidätellä itseään. Olisi myöhäistä katua, kääntyä pois ja luovuttaa. Rani on päättänyt haluta tämän miehen.

Opettajien kylpyvuoro loppuu pian. Rani tietää, mistä löytäisi mestarin, jos nyt tahtoisi nähdä tämän. Oppilaat saavat mennä sinne myös, se ei ole kiellettyä, sitä ei vain yleensä tehdä. Joku keksii aina suuttua, useimmiten Kora. Rani on nähnyt Koran hakkaavan opettajien kanssa samaan aikaan kylpeneen tytön miltei hengiltä. Nyt Rani ei kuitenkaan pysty ajattelemaan Koraa tai ketään muutakaan. Hän ei ajattele edes Noria noustessaan ylös ja kävellessään kivisiä portaita alas lähteelle.

Maan alla on muutamia kuumia lähteitä, joissa he voivat kylpeä. Vesi on vihertävää ja sameaa, mutta niin lämmintä, että sinne tekisi mieli jäädä katselemaan ympärille ripoteltuja valokiven hippusia ja rentoutumaan. Rani tunnustelee valoa sisällään, antaa sen kertoa, onko tilassa muita. On. Hän aistii läsnäolon, tutun sellaisen. Valo tuntuu kannustavan häntä eteenpäin.

Portaiden alapäässä Rani näkee jo veteen. Kallioiden välissä on ikään kuin luonnon muovaama allas. Höyry nousee ilmaan. Ja siellä, altaan reunalla, on mestari, ja siihen Ranin ajatukset lakkaavat.

Rani ei ole koskaan nähnyt miestä paljaana. Tietenkään hän ei ole, vaikka hän on kuvitellut useita kertoja. Se, mitä Rani näkee edessään, piirtää kuvansa haaveitten päälle, tukehduttaa ne alleen. Mestari on pieni. Tavattoman pieni, niin paljon heiveröisempi kuin yhdenkään aikuisen ihmisen tulisi koskaan olla. Rani erottaa ohuen ihon läpi pistävät luut miehen joka hengenvedolla. Kaikki miehessä on haurasta, jollakin tapaa satutettua, eikä mikään, mitä Rani on koskaan ajatellut, päde enää tässä tilassa.

Tämä on jotakin muuta. Rani tuijottaa häkeltyneenä eikä pystykään sanomaan mitään. Mestari näkee hänet, valahtaa entistäkin kalpeammaksi ja vetäytyy taaemmas kuin Rani aikoisi satuttaa häntä.

Ei. Ei näin, ei tämän näin pitänyt mennä.

Rani raottaa suutaan. Miksi hän miestä kutsuisi, kun kertoisi tälle rakastavansa tätä? Ei mestariksi, ei koskaan, sillä se piirtää rajan heidän välilleen. Ei myöskään Esbethiksi, sillä hän ei tunne Esbethiä. Ranin haaveissa hänellä on miehelle vain yksi nimi, eikä hän ole koskaan sanonut sitä ääneen.

”Beth.”

Ja silloin mies alkaa huutaa. Varovaista, katkonaista vaikerrusta, joka pakenee mestarin huulilta eikä tunnu loppuvan missään. Kapeat kädet suojaavat kehoa, mestari vapisee kuin Rani uhkaisi hänen henkeään. Rani lamaantuu. Huuto tappaa jokaisen haaveen hänessä. Hän ei saata tehdä elettäkään, sillä mestari vain vaikertaa ja itkee. Kauniit kasvot hukkuvat kyyneliin, ääni tuntuu tulevan kaukaa, vuosien takaa.

Rani ei tiedä, mitä todistaa. Se on pahinta. Hän ei ole koskaan nähnyt mitään tällaista, ei ikinä. Hän ei tiedä sille nimeä, eikä sitä, millä sen saa loppumaan, mitä hänen pitäisi tehdä, jotta mestari ei enää huutaisi ja itkisi. Vaikka ei tämä ole pelkkää huutoa ja itkua, kyllä Rani on sitä nähnyt ja sen edessä osannut toimia. Tämä on jotakin muuta, paljon suurempaa ja pelottavampaa. Rani on täysin voimaton sen edessä.

Varoen Rani kahlaa veteen, menee lähemmäs vapisevaa miestä. Miten hän tahtoisikaan vain kahmaista tämän syliinsä, suukottaa ja pitää hyvänä. Hän ei tiedä, auttaisiko se. Hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka auttaa ja rakastaa jotakin tällaista. Hän tietää vain sen, mitä on kuvitellut ja haaveillut, eikä mikään tässä vastaa niitä ajatuksia. Valo ei lepata hänen rinnassaan, kun hän menee lähemmäs.

”Beth, minä…” Rani ei tiedä, miksi toistaa nimen. Tällä kertaa se saa mestarin nyyhkyttämään hiljaa kuin pieni lapsi, joka vasta opettelee kantamaan valoa. Mikä saa toisen tällaiseksi? Mikä aiheuttaa jotakin näin paljon heitä suurempaa?

Rani on jo miltei iholla. Mestari ei enää hyperventiloi, mutta paniikki kiiltää keltaisissa silmissä.

”Beth… Ah, saanko kutsua sinua Bethiksi?” Se on ainoa nimi, joka hänellä rakkaalleen on.

Mestarin huulet värisevät ja koko keho vapisee, mutta Rani erottaa nyökkäyksen kaikkien nykivien eleiden keskeltä.

”M-…” Sanat eivät kulje. Ne kuolevat mestarissa heti, kun hän vain yrittääkin puhua. Raniin sattuu jo niin paljon, ettei kivulla ole rajoja. Mestari osoittaa pitkällä sormellaan itseään ja nyökkää uudelleen.

”Anteeksi, minä en ymmärrä”, Rani parahtaa.

Miehen itku voimistuu, Rani huomaa vapisevansa itsekin. Mestari osoittaa itseään uudelleen.

”Nimi…”

”Niin?”

”Minun nimeni.”

”Sekö on sinun nimesi? Beth?”

Nyökkäys. Lisää itkua.

Rani on yhä vain vähemmän varma siitä, mitä tekee ja mitä todistaa. Hän ei ymmärrä mitään, hän on täysin kauhuissaan, joten hän päättää tehdä sen, mitä on tullut tänne tekemään. Hän menee lähemmäs mestaria ja vie kädet tämän harteilleen.

Jokainen luu miehen ihon alla tuntuu vasten Ranin sormia. Rani ei enää osaa edes ajatella, että he molemmat ovat paljaana, sellaiset ajatukset kuolivat ensimmäisenä. Hän koskettaa mestaria varoen, piirtää sormellaan tämän käsivarsiin ja toivoo, että kosketus rauhoittaa eikä pelota tätä pois.

”Tiedän, että tunsit tänään saman kuin minäkin”, Rani kuiskaa ja painautuu samalla varovasti miestä vasten. Hän tekee kaiken hitaasti, sillä mestari vapisee yhä kauttaaltaan ja tempoilee kuin pyrkisi pakoon. ”Valo näytti sen minulle. Se…”

Mestarin ilme on lohduton. Rani ei tiedä, mitä sanoa. Hän sanoo silti.

”Minä olen jo vuosia… olen…”

Jos hän sanoo sen, meneekö tämä kaunis, ihana olento hänen edessään täysin rikki?

”Rakastan sinua. Beth, minä rakastan sinua…”

Mestarin hengitys on raskas, mutta tämä katsoo Raniin silmät täynnä kyyneliä ja nyökkää hiljaa. Rani vie kätensä miehen kasvoille, sivelee ja hellii, ja se kaikki on juuri niin kaunista kuin hän on aina ajatellutkin. Mestari on kaunis, kaunein kaikista.

Rani painautuu miestä vasten ja tuntee, kuinka tämän keho reagoi häneen kaikesta kokemastaan huolimatta. Kaikki vaikeat, kipeät ja suuret tunteet risteilevät Ranissa, kun hän menee miehen syliin, tuntee jokaisen kohdan tämän hauraasta kehosta ja painaa huulensa tämän huulille.

Sitten Rani uppoaa. Se on erilaista kuin hän kuvitteli. Ei täydellistä ja saumatonta, ei hetkellistä hurmaa, vaan jotakin aivan muuta. Mestari on hetken lamaantunut, niin jäykkä, että Rani säikähtää. Sitten miehen kädet hakeutuvat hänen selkäänsä ja niskaansa, ja mies suutelee häntä takaisin niin kovaa, että hän säpsähtää. Mestari on intensiivinen, on kuin tämä kiinnittäisi kaiken itsestään kosketukseen. Rani antaa miehen tehdä sen. He ovat aivan kiinni toisissaan, vapisevat kumpikin, mutta mestari hamuaa häntä kuin ei voisi muutakaan, kuin se olisi kaikki, mikä tekisi tästä todellisen.

Mestarin kädet hapuilevat Ranin kehoa ja pysähtyvät alas, hipaisevat paikkoja, joita kukaan ei ole koskettanut, koska ne ovat olemassa vain mestaria varten. Rani ei halua ketään muuta sisälleen. Hän asettuu paremmin mestarin syliin ja nyökkää. He eivät voi puhua, kumpikaan ei saa sanaa suustaan, kauhu ja pelko ja halu sekoittuvat yhdeksi sotkuksi heidän sisällään ja he vain jatkavat koskemista, jatkavat opettelua ja hapuilevat tietään tähän maailmaan toistensa ihoilla. He suutelevat uudelleen, uudelleen ja uudelleen, ja kaikki on pelottavaa, kaikkea on liikaa ja silti liian vähän.

Ensimmäinen sana, jonka Rani kuulee mestarin huulilta kaiken aikana, on hänen oma nimensä.

Rani. Rani Rani Rani.