Gosulookkeja

 

 

Yhdessä

Linnea makoilee sohvalla kädet vatsansa päällä ja huokailee. Näen heti hänen ilmeestään, mitä hänen mielessään liikkuu. Kädet silittävät vatsan pehmeää kaarta hellästi, silmissä kiiltää kaipuu. Istuudun hänen viereensä, nostan hänen jalkansa syliini ja silitän niitä.

”Murunen.”

Ei reaktiota.

”Kulta, hei.”

Linnean ääni on niin hauras, että tuskin tavoitan sen.

”Toistaisitko, rakas? En kuule.”

”Mä ajattelen sitä taas.”

”Rakas…”

”Mä en voi sille mitään.” Kädet puristuvat vatsalle. ”Hän ei oo siellä enää…”

”Rakas, me saadaan vielä lapsi. Ei ole mitään hätää.”

”Sä tiedät, mitä mä tarkoitan.” Linnea nousee istumaan ja painaa molemmat kätensä reidelleni. ”Me ei koskaan voida saada meidän lasta.”

Otan tytön suoraan syleilyyni ja pusuttelen lempeästi hänen päätään.

”Kuule, sä oot ollut niiin rohkea tän asian kanssa. Ei ole mitään hätää. Mä tiedän, että suhun sattuu. Saa sattua. Tää on iso asia.”

”Mun enkelitytär on tuolla jossain ja mä tunnen kuinka mä petin sen. Rakas, mä petin meidän lapsen. Annoin sen kuolla.”

”Sä tiedät, että me ei voida saada biologista lasta… Ei vaan voida. Se ei ois oikein.”

”Ja kaikki mussa kuolee sen tiedon eestä.”

Mikään rutistus ei nyt lohduta. Minä tiedän, miten suuri asia tämä on Linnealle, suurempi kuin saatan edes käsittää. Hän on hylännyt suurimman unelmansa voidakseen olla minun kanssani. En tiedä, miten sellaisen tiedon kanssa pitäisi elää.

”Rakas. Sä oot niin vahva. Me saadaan lapsi ja kaikki menee hyvin. Se lapsi, jonka sä vielä joskus tähän maailmaan synnytät, tulee olemaan meidän yhteinen, vaikka mä en sen biologinen isä olisikaan. Mieti vaikka mies- tai naispareja, eihän nekään voi saada lasta, jonka biologinen vanhempi kumpikin ois. Mutta se ei tarkota mitään. Se on vaan biologiaa, todellinen vanhemmuus on jotain aivan muuta.”

Näen, kuinka sanani asettuvat häneen. Siskoni ei vielä hymyile, mutta lempeys asuu hänen katseessaan. Hän silittää minua leuasta ja painaa pehmeän suudelman huulilleni.

”Kiitos, rakas.”

”Tehdäänkö jotain kivaa?”

Linnea nyökkää ja hymyilee.

Hän tulee syliini ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hän katsoo minua pitkään kuin tallettaisi jokaisen piirteistäni sydämeensä. Samalla hellyydellä hän katsoo kevään ensimmäisiä nuppuja ja kadulla vastaan tulevia lemmikkejä. Linnean silmissä on loputon rakkaus tähän maailmaan, enkä saata uskoa, että minä saan hänen rakkauksistaan kaikkein kauneimman. Rakkaani on katsellut tätä maailmaa noilla suurilla, ihmeitä näkevillä silmillään niin kauan, kun on ollut olemassa. Silti hänen suunnattomassa rakkaudessa ja hellyydessään on sävy, jonka hän suo vain minulle.

Tämä tyttö on ainut, joka on koskaan saanut nähdä minut pienenä ja avuttomana. Ollessani nuorempi, pikkusiskoni sai nähdä kyyneleeni. Hänen sylinsä oli se, johon saatoin painaa pääni ja itkeä. Vanhempiemme edessä ei voinut itkeä, isot miehet eivät itkeneet. Linnea oli ensimmäinen, joka sai minut itkemään. Hän silitti päätäni ja piteli. Hänen sylissään sain itkeä pois kaikkia niitä kyyneliä, joita en lapsena saanut itkeä pois. Ei ollut mitään itkettävää, olin elänyt onnellisen tavallisen nuoren ihmisen elämän, ja silti kaikki padonneet kyyneleet tulivat, kun Linnea kuiskasi nimeni hellästi ja näki, milloin minun tarvitsi purkaa jotakin.

Hän on aina ollut herkkä kohtani. Tämä ihmeellinen pieni tyttö, nyt jo nuori nainen, joka on vuokseni antanut unelmansa omasta perheestä. Minä maksaisin sen hänelle sata kertaa takaisin. Antaisin hänen hankkia lapsen, olisin sille eno tai isä tai miksi lapsi ikinä minut kokisikaan. En sotkisi pientä samaan pimeään, johon vedin Linnean mukaani, kun suutelimme ensimmäisen kerran hänen ollessaan vielä taimi. Lapsi ei saisi tietää mitään. Lapsesta tulisi onnellinen. Aivan kuten meistäkin.

”Lindsu… Mä rakastan sua.”

Sanon sen monesti, mutta joskus se tuntuu koko kehossani, kun sanon sen ääneen. Vapisen tunteen voimasta. Linnean ilme muuttuu raukeaksi, hänen suudelmansa on pehmeä ja kostea ja täynnä kevättä.

”Mäkin”, hän henkäisee vetäessään happea, ”rakastan sua.”

Linnea painaa reisiään lantiotani vasten. Kuljetan käteni hänen selkäänsä pitkin takapuolelle, toinen käsi pysähtyy sivelemään kaula ja niskaa. Tämä tyttö on aina ollut maailman kaunein, mutta vanhemmiten hän kukkii kauttaaltaan. Nuo pehmeät lanteet, pisamaiset posket. Lämpöisten sukkahousujen peittämät pehmeät reidet. Täyteläiset rinnat, jotka puskevat esiin poolopaidasta. En käsitä, kuinka voin olla näin onnekas. Minun oma rakkaani.

Suutelemme tiukemmin, hivutan käteni Linnean paidan sisään ja saan hänet hymähtämään suutani vasten. Rakkaus läikehtii vatsani pohjassa, kun riisun Linnean paidan ja nappaan hänet vyötäisiltä tiukemmin syliini. Painan huuleni hänen rinnoilleen, näykkäisen vaaleanpunaisten rintaliivien reunaa.

”Rakas, haluatko sä nyt?”

”Haluan.”

”Vaikka surettaa?”

”Mä olen onnellinen, kun sä kosket mua. Kun mulla on sut. Kristian…” 

Linnean kädet hivuttautuvat housuihini, ja kaikki minussa on valmis hänen kosketukselleen. Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin poskeni alkavat punottaa, kun hän katsoo minua suoraan alas. Hän on aina ihaillut jokaista kehonosaani huolella. En kestä, että se saa minut edelleen punastelemaan kuin pikkupojan.

Olemme tänään erityisen helliä ja intohimoisia, tämä hetki hänen kanssaan tuntuu merkityksellisemmältä kuin mikään aikoihin. Se raukeus, joka kehooni leviää meidän ollessamme valmiita ja Linnean maatessa alastomana vieressäni, on nautinnollisin hetkeen.

”Linnea”, henkäisen hänen nimensä, ”Linnea, Linnea…”

”Mulla on niin paljon parempi olo”, hän kuiskaa vasten kaulakuoppaani. Linnean käsi silittää paljasta vatsaani ja rintakehääni. Hän painaa pieniä suukkoja kaulaani.

”Ihana kuulla. Sitä mä sulle halusinkin. Voin laittaa sulle mannapuuroa mansikkakeitolla vielä tänään ja katotaan jotain sun valitsemaa sarjaa. Vaikka hitto sit Stranger Thingsiä.”

”Onko meillä MANSIKKAKEITTOA kaapissa? Ja mitä, kestäisitkö sä mun Steve-hehkutuksen?”

”Mä rakas teen sun kans ihan mitä vaan. Rupeenko tekeen sitä puuroa?”

”Sä hemmottelet mua edelleen samalla tavalla ku lapsena… Oot Krisu hirveen söpö.” Linnea suukottaa minua suulle. ”Oo vielä hetki siinä. Sun käet mun ympärillä.”

Minä kiedon käteni tiukemmin tyttöni ympärille ja pidän hänet lämpöisenä. Olen niin onnellinen. Me selviämme kaikesta, kun saamme olla lähellä toisiamme.

Appelsiinimehua

Adamilla on valtavat käsivarret ja tiukat leukaperät. Kun hän paloittelee kurkkua aamupalavoileipiimme, jään vain tuijottamaan, kuinka käsivarsien suuret lihakset kiristyvät ja liikkuvat ihonmyötäisen t-paidan alla. Kaikki hänessä on kovaa, suurta ja kiinteää, ja minä tunnen oloni uskomattoman pieneksi kyhjöttäessäni sohvalla liian iso villapaita päällä.

Adam hymyilee nähdessään minut sykkyrällä sohvalla. Hän laittaa leipälautasen pöytätasolle, käy hakemassa itse tekemänsä aamulatet ja sieppaa minut syliinsä. En saata uskoa, että tämä mies on todellinen, että tämä elämä on todellista. Tämä on kuvitelmaani, elän unelmaani, paitsi että kaikki on parempaa kuin olisin koskaan kyennyt uneksimaan. Aamiaisleivät ja itsetehty latte. Hänen vahvat käsivartensa, jotka kietovat minut syleilyynsä.

”Näytät ihanalta”, hän sanoo hellästi ja suukottaa poskeani.

”Aika väsyneeltä vaan”, hymähdän.

”Aina sä käännät kaikki kehut pois päin. Oikeesti. Sä oot kaunein ihminen, jonka oon koskaan tavannut.”

Hän siirtää otsatukkaani silmieni tieltä ja katsoo hellästi suoraan silmiin.

”Adam hei, älä viiti…”

”Oon tosissani.” Adamin ääni on uskomattoman hellä, niin hellä, että minua pelottaa. Kaikki tämä rakkaus ja hellyys ja lämpö. Ne kuuluvat sille kuvalle, joka hänellä on minusta. Ujolle, hassulle pojalle, joka keskustelee hänen kanssaan yön pikkutunneille ja joka käpertyy hellänä hänen kainaloonsa iltaisin. Ei sille pojalle, joka poistelee systemaattisesti naisten yhteydenottoja hänen puhelimestaan, lähettelee viestejä hänen puolestaan ja on erottanut hänet yhteensä kolmesta naisesta. Eikä varsinkaan sille pojalle, joka tiesi jo ennen ensimmäistä virallista keskusteluamme hänen perhetaustansa, kotiosoitteensa, perheensä kotiosoitteen ja suuren osan seurusteluhistoriasta. Löysin jopa hänen ala-asteen aikaisia kuviaan.

Ei, sellaista poikaa Adam ei rakastaisi. Sellaisesta hän ei saa tietää mitään. En itsekään kykenisi rakastamaan sellaista ihmistä, kuvotan itseäni täysin ymmärrettävistä syistä. Ansaitsen jokaisen pahan asian, jonka kohtaan. Muistan säännöllisin välein rankaista itseäni siitä, mitä olen tehnyt.

Adam suukottelee kaulaani ja silittelee kylkeäni hellästi. Tuntuu, ettei hän millään malttaisi käydä aamiaisen pariin.

”Miten mulla on käynyt sellainen tuuri, että mä löysin ihan etsimättä ihmisen, jota rakastan näin järkyttävän paljon? Elliot, sä oot legit syy uskoa elämään ja hyvään.”

Onnistun vain hymähtämään. Tänään syyllisyys istuu liian raskaana harteillani.

”Eli? Etkö sä taaskaan yhtään kuuntele mua? Ihan just hyökkään sun kimppuun, ettäs tiedät.”

”Etkä hyökkää!” kikatan, kun hän vie kätensä paitani alle ja kutittaa kylkeäni. Adam saa painettua minut alleen sohvalle ja suukottelee kasvojani.

”Hei! Adam! Seeeiiis!”

Kikatamme ja kiusaamme toisiamme pitkän tovin. Adam suutelee minua lujaa, mutta pehmeästi, ja minä ymmärrän taas, että tämän täytyy olla untani. Kuvitelmaa. Maailman ihanin mies suutelemassa ja hellimässä minua. Kun Adam nousee päältäni ja silittelee vielä hellästi vatsaani noustessaan, hänen ilmeensä kirkastuu.

”Hitto, unohdin appelsiinimehun!”

Adam säntää keittiöön hakemaan appelsiinimehua aamiaiseemme. Tuijotan häkeltyneenä miestä, joka tuo eteeni kaiken. En saata sanoa mitään, en osaa. Ei tälle kaikelle ole sanoja. Adam ei mitenkään voi olla todellinen. Eikä se olekaan. Hänet on annettu versiolle minusta. Adam hyräilee ärsyttävää radiohittiä kaataessaan mehua ja keinuttaa päätään melodian tahtiin. En mitenkään voisi olla rakastuneempi, en mitenkään.

Silti syyllisyys painaa luissani, kun Adam tulee takaisin ja suukottaa minua. 

Tämä ei tapahdu minulle. Ei todella.

Niin kauan, kun hän ei tunne todellista minua, tätä ei tapahdu.

Kevään suudelma

Kun Linnea tulee yliopistolta, hän kaivaa vaaleanpunaisesta laukustaan rasiallisen mansikoita ja virnistää. Hän riisuu pehmeän tupsupiponsa ja vaaleanpunaiset tumppunsa pöydälle ja katselee tyytyväisenä vuoroin mansikoita, vuoroin minua.

”No?”

”Mitä no?”

”Mansikoita!!”

”Ihana juttu, baby, mutta mistä hyvästä?”

”Kevät tulee! On maaliskuu!”

”Ja siksi mansikoita?”

”Olet ihan tyhmä.”

Linnea mutristaa huulikiiltoisia huuliaan.

”Et ymmärrä nyt yhtään!”

”Valaise vähän, rakas.”

”Kevät! Ihana rakas kevät tulee! Sitä pitää juhlistaa!”

Nousen keittiön tuolilta ja nappaan Linnean syleilyyni. Hän mutristaa yhä huuliaan ja katsoo minua tuimasti. Pörrötän hänen vaaleaa päätään ja saan hänet lopulta kikattamaan. En ole osannut odottaa kevättä, sillä minulle kevät on tässä pienessä tytössä, jonka saan joka ilta vetää kainalooni ja suukottaa. Silti se, miten tiedän hänen reagoivan tulevaan kevääseen, saa minut täyttymään innosta. Linnea rakastaa kevättä enemmän kuin mitään. Hän hihkuu innoissaan jokaista auringon pitsittämää lumikinosta ja hangen alta pilkistävää vihreää kasvia.

”Oot maailman söpöin, tiesitkös”, kuiskutan Linnean tukkaan.

”Mutta kun KEVÄT!”

”Sä olet mun kevät”, sanon suukottaen Linneaa hellästi päälaelle.

”Kuules nyt!” Linnea sanoo mätkäisten minua olkaan, mutta kikattaa silti onnellisena kainalossani. Hänen naurunsa on keväinen puro, joka liplattaa aurinkoisessa metsässä valtoimenaan. Varvut pilkistävät lumen alta, kevätaurinko putoilee pisaroina puitten välistä. Siltä hän tuntuu, minun kevääni, minun rakkaani.

”Sä kyllä rakastit kevättä jo pienenä. Kaivoit kumpparit esiin ja menit hyppimään lätäköihin, vaikka katoilta putoili vielä märkää lunta ränneihin.”

”Se on maailman paras asia! Rakastan sitä yli kaiken! Ja tuun aina rakastamaan.”

”Mä rakastan kulta sua yli kaiken.”

”Hei nyt en kestä sua yhtään, onko murulla ollut vähän ikävä?”

Mutristan huuliani.

”Voihan se olla.”

Linnea suutelee minua suoraan suulle.

”Hassu. Oon tässä nyt. On viikonloppu and I’m all yours. Meidän ei tarvii käydä ees porukoilla ennen sunnuntaita, voidaan vaan… olla.”

Hänen äänensä muuttuu pehmeäksi ja taipuisaksi, ja se saa kehoni välittömästi kihelmöimään. Vien käteni Linnean pörröiseen tukkaan ja silitän hänen niskaansa.

”Me ei olla hetkeen… tai siis.”

”Haluatko sä ottaa mut nyt?”

Linnean puhe on selkeän kiihottunutta. Hän painaa pehmeän kehonsa omaani vasten ja tunnen, kuinka hänen rintansa tuntuvat pehmeinä kehollani. Minussa värähtää heti.

”Mmh… rakas.”

Laitamme nopeasti ohimennen mansikat jääkaappiin ja nauramme, kun suutelen Linneaa hänen avatessaan jääkaappia. Kannan kikattavan tyttöni sohvalle ja riisun hänet niin, että hänen yllään on pelkkä tiukka vaaleanpunainen toppi ja vaaleat pitsiset pikkuhousut.

Painan pääni hänen rintoihinsa ja kiskon hampaillani paitaa alemmas. Linnea kikattaa minun hamutessani huulillani hänen rintojensa kärkiä. Linnea tarttuu sormillaan tukkaani ja puristaa sen tiukkaan otteeseensa.

”Ota mut”, Linnea kuiskaa vääntelehtien allani. Nousen istumaan ja kiskon vyöni nopeammin pois kuin koskaan. Revin paidan vauhdilla Linnean yltä, ja hänen rintansa keinahtavat niin, että minulla alkaa seisoa. Linnea auttaa minut housuistani ja sujauttaa kätensä alushousuihini. Hänestä pakenee onnellinen henkäys.

”Mun pretty boy…”

”Vain sä voit kutsua toisen ihmisen penistä tolla nimellä…”

”Mut kun se ON pretty boy! Ja niin oot säkin… mun upea mieheni.”

Linnea suutelee minua samalla, kun hieroo minua alhaalta, ja minä voin vain painautua nälkäisenä häntä vasten. Rakastan tyttöäni näin hellänä ja halukkaana, ja maltan tuskin pysyä ihossani, niin kovin minussa sykkii.

Linnealla on vielä alusvaatteet yllään. Se ei käy. Autan häntä pikkuhousuistaan ja me nauramme, kun se menee potkimiseksi ja ähellykseksi siitä huolimatta, että olemme molemmat jo aivan valmiita yhdyntään.

”Vaatteita on aina ihan liikaa”, nauran.

”Miks tää on aina tällasta! Sitä paitsi nää on liian pienet anyway…”

”Voi muru tarviitsä uudet? Anna mä hellin sua…”

”Eiiih sä ostat aina mulle asioita!”

”Täytyyhän mun tytöllä olla sopivia alushousuja.”

”Oon pitänyt näitä teiniajan hepeniä ihan sun vuoks, vaikka ne jäi pieneks ajat sitten.”

”Mun vuoks?”

”Mua kiihottaa muistella sitä aikaa. Sua. Ja meidän sen aikaista elämää.”

Kaikki yöt salaa Linnean huoneessa. Isän tai äidin ollessa keittiössä livahdin mukamas vessaan, kunnes pääsin siirtymään Linnean huoneeseen ja painumaan vaativana ja rakastavana hänen päälleen.

”Plus mä tiedän, että sä tykkäät mun kropasta”, Linnea sanoo hymyä äänessään. Tykätä ei kuvasta sitä, mitä minä ajattelen hänen kehostaan. Hän on aikuistuttuaan tullut entistä muodokkaammaksi, vatsa ja rinnat ovat pyöristyneet ja hän näyttää niin kertakaikkisen naiselliselta ja kauniilta, että en pysy housuissani. Hänen pukeutumisensa korostaa hänen kehonsa muotoja, hän pukee paljon suloisia vaaleanpunaisia asuja ja käyttää pörröisiä asusteita. Minua kiihottaa uskomattomasti nähdä hänet tyttömäisissä asuissa, ja nytkin hänen alusvaatteensa ovat suloisen vaaleanpunaiset. Hän tekee tämän tahallaan, tiedän sen; viettelee minut tyttömäisen pehmeällä olemuksellaan.

”Kulta mä RAKASTAN sun kroppaa… Mun kaunis ihana.”

Linnea hymyilee onnellisena ja painaa minut päälleen. Riisun hänet alastomaksi, ja hän vääntyilee kuumeisesti allani. Suutelen hänen rintojaan ja saan hänet henkäilemään ja puristamaan uudelleen kätensä tukkaani. Suutelen häntä kaikkialta, näytän hänelle, mitä hän ansaitsee. Minun kevääni. Pääni täyttyy kevään väreistä ja valosta, kun saan Linnean voihkimaan.

Rakkaani sivelee minua pitkään alhaalta ennen kuin laitamme kondomin ja asetamme minut hänen sisäänsä. Emme koskaan unohda ehkäisyä, vaikka Linnealla on pillerit. Sitä riskiä emme voi yhdessä ottaa. 

Linnea nauttii tänään täysillä, hän laukeaa ennen minua ja huohottaa allani vielä hetken ennen kuin minäkin painun väsyneenä häntä vasten ja hengitän seksin tuoksua ilmassa. Linnea pyörittelee suortuviani sormiensa välissä, hän tuntuu olevan täysin läsnä kehossaan. Sivelen hänen lantionsa kaarta ja reisiään vielä hetken, viipyilen hänen kehollaan. Meillä ei ole tänään mikään kiire. Viikonloppu käärii meidät peittoonsa ja voimme vain olla.

Valon liittämät

Kuu on kivunnut korkealle taivaalle, tähdet tanssivat pisaroina sen ympärillä. Ystävämme ovat koristelleet kaiken niin kauniiksi, tämä paikka tuntuu siltä, miltä minusta tuntuu, kun Rani hymyilee minulle. Valkea portti, koristeellinen ja täynnä valkeita köynnöksiä ja lehtiä. Sinisiä kukkia kaikkialla. On kuin kävelisimme kuun pinnalla, kaikki on niin hehkuvaa ja kaunista. Virallinen seremonia on vasta seuraavana päivänä. Kävelen tilan halki ja huomaan, että kaikki täällä tuntuu rauhalliselta ja omalta. Ei mitään liian suurta, mutta kaikki on silti valkoisin kivin koristeltua polkua myöten kaunista ja meidän näköistämme. Penkkirivejä ei tarvittu, emme ole kutsuneet niin paljon vieraita. Kaikki seisovat.

”Näyttää niin ihanalta”, Rani kuiskaa takaani. Hän ja Nori ovat tulleet kanssani mukaan. Nori on päävastuussa siitä, miltä hääpaikkamme näyttää, enkä voisi kiittää häntä enempää.

”Nori, en ymmärrä, miten sinä…” Sanat eivät taaskaan tule. Minä vain pudistelen päätäni ja toivon, että hymy löytää kasvoilleni ja kertoo Norille sen, mitä tunnen. Nori hymyilee lämpimästi ja koskettaa nopeasti kättäni.

”Ihanaa, että pidätte. Ajattelimme Gaelin ja Isaiaksen kanssa, että tämä olisi ihan teidän näköisenne.”

Vilkaisen puitteita vielä kerran ennen kuin menemme kotiin. Tuntuu kuin katsoisin sitä kaikkea itseni läpi. Sen minän, joka minusta on tullut Ranin myötä. Rani on tehnyt minusta jonkun, joka voi seistä tässä ja mennä seuraavana päivänä naimisiin. Joskus tuntuu, että pieni, luolan perällä verta vuotava lapsi sisälläni katsoo kaikkea tätä hämillään, silmät suurena ihmetyksestä. Jos kertoisin pienelle itselleni, missä olen nyt, hän ei koskaan uskoisi sitä. Se saa minut sekä surumieliseksi että onnelliseksi. Rinnassani samaan aikaan pistää ja tuntuu kevyeltä, painottomalta. Se lapsi ei kestäisi, jos kertoisin, että hänen rakastamansa mies ei koskaan pelastaisi ja kävelisi salaa alttarille hänen kanssaan. Lapsi murtuisi sen tiedon edessä. Mutta hän ei vielä tiedä, että on jotakin todellisempaa, jotakin, jonka varaan rakentaa kaiken.

Koko kehoni kihelmöi matkalla kotiin, kun ajattelen, mitä pian tapahtuisi. Vilkuilen Rania sivusilmällä, ja hän näyttää niin hyvältä, että en pysty katsomaan häntä pitkiä aikoja ilman, että koko olemukseni tärisee. Silmät räpsivät. Kaikki tuntuu suurelta, kaikki tässä. Silti tunnen kihelmöivän odotuksen alla silkkaa onnea. Se on suurempi kuin kauhu siitä, mitä tämä tarkoittaa lapselle sisälläni.

Rani kertoo moneen kertaan, ettei millään malta nukkua ensiyötä. Hän pyörii keittiössä ja olohuoneessa ja raastaa tukkaansa. Hän näyttää niin upealta. Hänen pyörittyään tarpeeksi minä menen ja pysäytän hänet, nappaan kevyesti ranteista ja kuljetan hänen pienen, jäntevän kehonsa vasten omaani.

”Hei. Kaikki kunnossa?”

”Joo, tottakai, rakas. Kiitos.” Rani silittää minua nenänpäästä. ”Olen vain tosi innoissani. Jännittää. Apua. Vaikka paikalla ei ole paljon väkeä, silti!”

”Harmittaako sinua se, ettei koko kansa voi osallistua valonkantajansa häihin?”

”Ei tietenkään, me menemme sinun ehdoillasi tässä. Minulle on kaikkien tärkeintä, että saan naida miehen, jota olen rakastanut elämäni ensimmäisistä vuosista lähtien.”

”Sinä olet niin…”

Painan pääni Raniin, hengitän poikaa sisääni. Olemme olleet yhdessä kolme vuotta. Vain. Kolme vuotta vastaan kolmekymmentäseitsemän vuotta jotakin, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Olen yllättänyt itseni löytämällä kodin tästä pojasta, jonka tuoksu on heti ensimetreillä alkanut merkitä minulle turvaa. Hitaasti ja rauhassa olen rakentanut kotiani tähän poikaan, opetellut lukemaan häntä, tulkitsemaan hänen eleitään. Ja rakastamaan. Ehdottomasti myös rakastamaan.

”En voi uskoa, että me menemme todella naimisiin”, Rani henkäisee ja katsoo minuun käsittämätön onni kasvoillaan. En koskaan kykene ymmärtämään, miten paljon aurinkoa yksi olento voi kantaa sisällään. Loputtomasti. Äärettömästi.

”En minäkään. Minun aurinkoni.”

Sanani saavat Ranin värähtämään. Hän tarraa minuun tiukemmin ja hymyilee leveästi. Hän näyttää aina niin onneliselta, kun ilmaisen hänelle, miten paljon häntä rakastan.

”Minun tuleva puolisoni”, Rani kikattaa. ”En kestä. Minun täytyy uneksia. Tämä on suurin unelmani koko maailmassa. Uskomatonta. En ikinä tahtonut muuta kuin sinut.”

Minusta on yhä edelleen uskomatonta, että hän on kantanut ajatusta minusta yhtä kauan kuin valoa. Se tekee minut niin kiitolliseksi, etten osaa pukea sitä sanoiksi. Saatan vain ihmetellä hänen edessään. Rani tietää, että minun on vaikeaa pukea sanoiksi.

”Pitäisikö teidän kuhertelevaisten mennä ajoissa nukkumaan, että jaksatte huomisen pyörityksen?” Nori huikkaa kulkiessaan pyykkikasan kanssa ohitseni.

”Kutsuitko sinä meitä juuri kuhertelevaisiksi?” Rani nauraa. ”Ihan kamala! Itse olet kuhertelevainen, et puhu enää muusta kuin Gaelista…”

”HYS nämä ovat teidän häänne! Ei huomiota minuun, kiitos! Nukkumaan siitä, ja muistakaa syödä ennen sitä.”

”Olet Nori kuule ihan kuin meidän kotiäiti”, Rani nauraa ja irrottautuu hiljalleen minusta.

”Minä en saakeli ole yhtään kenenkään kotiäiti! En äiti, enkä VARSINKAAN kotiäiti! Vaikka ei se teidän kahden kanssa aina ihan siltä tunnu…”

Nori kävelee nauraen kylpyhuoneeseen pyykkikasan kanssa.

”Meidän pitää herätä huomenna aikaisin. Hopi hopi rakkaat, iltatoimiin niin kuin olisi jo.”

”Ja sinäkö et muka ole kotiäiti…” Rani mutisee.

Me saamme nopeasti syötyä ja peseydyttyä ja käymme makuuhuoneeseemme kuin olisi aivan tavallinen päivä. Rani ei malta pysyä aloillaan, hän pyörii kuin väkkärä ympäriinsä ennen kuin istuutuu ikkunan alla olevalle sängyllemme ja ryhtyy kierimään sängylläkin. Tällaisina hetkinä rakastan häntä sietämättömän paljon.

”Rani kulta. Se menee hienosti.”

”En saata uskoa, että sinä olet se, joka rauhoittelee minua! Tämänhän piti olla toisin päin”, hän nauraa ja kiepsahtaa kiinni minuun. Istun sängyn laidalla ja hän painaa päänsä syliini. Pörrötän vaaleaa tukkaa. ”Hermostuttaako sinua yhtään?”

”Minun on pakko tunnustaa, etten kykene sisäistämään tätä vielä. Sen näkee sitten. Tuntuu hurjalta, että joku katsoo minua sellaisessa tilassa. Tuntuu ylipäätään hurjalta kaikki siinä, että tämä tapahtuu, mutta se tuntuu jo niin suurelta, etten ihan täysin pysty sisäistämään sitä.”

”Olet tosi arvokas”, Rani kuiskaa. Jatkan hänen tukkansa silittelyä. ”Olen vieläkin niin ylpeä siitä, että kosit minua. En todellakaan odottanut sinun tekevän sitä.”

”Se on minulle niin, niin iso asia”, kuiskaan pienellä äänellä. Lapsella sisälläni on jälleen asiaa. ”Minusta se on ikään kuin… aloitus. Lopetus. Aloitus ja lopetus samaan aikaan. Siihen kiteytyy niin paljon.”

”Tiedän sen, rakas, ja olen koska tahansa valmis keskustelemaan kanssasi siitä.”

Nyökkään hiljaa. Rani sulkee silmänsä ja antaa minun vain silitellä häntä. Kaikki on tässä pojassa. Kaksikymmentävuotias nuori mies, jonka sydämeni valitsi rinnalleen jo kauan sitten. Me käymme Ranin kanssa vieretysten makaamaan. Annan Ranin tuoksun täyttää kaikki aistini. Minä tiedän jo ennalta, kenet näkisin unessani tänä yönä. Se olisi välttämätöntä. En pelkää. En enää. Suukottelen Ranin niskaa ennen kuin nukahdan.

Uni tulee kuten ennustinkin. Jokainen kohta hänestä on ennallaan, nuo kovat, julmat piirteet, punainen tukka ja arpi toisen silmän päällä. Aiheuttamani vamma. En koskaan unohtaisi sitäkään. Hänen näkemisensä näin ei herätä enää sitä samaa kuin aikaisemmin. Tunnen vain lempeää surua rinnassani, kun katson hänen piirteitään, jotka ovat niin kivuliaan tutut ja silti kauempana minusta kuin koskaan.

”Minä menen nyt.”

Tiedän, ettei hän aio sanoa mitään. En tunne hänessä valoa. Hän vain katsoo minua, ja tiedän hänen katseestaan, että hän rakastaisi minua aina, aivan kuten minäkin häntä. Hän ei silti omista minua. Ei enää. Hän on osa minua, osa sitä, joka olen. Osa, jonka annan lipua jatkuvasti kauemmas.

”Minä tiedän, että tulen näkemään sinut vielä, mutta nämä taitavat olla eräänlaiset hyvästit. Huomisen jälkeen minä annan virallisen lupauksen. Sen saman, jonka sinä vannoit vielä antavasi minulle.”

Hänen katseessaan on enemmän surua kuin mitään muuta. Me molemmat tiedämme, mitä avioliitto merkitsee meille. Hän kuiski siitä minulle vuosia. Nyt ne vuodet on viimein kulutettu loppuun.

Tahtoisin sanoa anteeksi ja kiitos, mutta minusta tuntuu, että olen sanonut tarvittavan jo kauan sitten. Minua surettaa katsoa häntä tällaisin silmin. Uusin. Hänen piirteensä näyttävät niin paljon julmemmilta ja vanhemmilta nyt, kun sydämeni tietää, että minulla on viimein koti. Ihan oikea koti, joka vahvistuu nyt.

Olen sanonut kymmenittäin hyvästejä. En tiedä, monestiko joudun vielä sanomaan, ennen kuin olen todella päästänyt hänet pois. Katson häntä pitkään. Hymyilen vaisusti. Rakastan häntä aina, mutta se kaikkein kipein on viimein poissa. Olen valmis ottamaan seuraavan askeleen.

”Jää hyvästi”, minä kuiskaan ties kuinka monetta kertaa. Tiedän, ettei tämä olisi viimeinen kerta, mutta jokin sisälläni tuntuu selkeämmältä kuin aikoihin. Hänen kuvajaisensa hälvenee, uni pyyhkiytyy hitaasti pois.

En muista lopun yön unista mitään. Herään aamulla aikaisin Ranin vierestä ja ymmärrän, että olen herännyt loppuelämääni. Oma valintani tuhisee vieressäni ja näyttää niin uskomattoman suloiselta, että hetken mielijohteesta suukotan hänet hereille.

”Huomenta, tuleva aviomieheni”, kuiskaan Ranille. Hän hymyilee heti aamusta niin sädehtivästi, että kaikki minussa tuntuu valmiilta.

”Rakas, en voi uskoa, että olemme tässä.”

Rani mönkii syliini.

”Nyt sitten vain ylös ja laittautumaan. Näemme toisemme seuraavan kerran seremoniassa. Nukuitko hyvin?”

”Nukuin.”

”Ja kaikki on kunnossa?”

Nyökkäilen.

Rani ponnahtaa ylös, nousen hänen perässään ja kiedon pitkäksi aikaa kädet hänen vyötäisilleen.

”Kiitos, rakas, kun olet. Pian me olemme aina toistemme”, sanon ja suukotan Rania poskelle.

”Rakastan sinua. Maltetaan vielä hetki”, Rani sanoo hymyillen.

Me valmistaudumme eri paikoissa, emme halua paljastaa asujamme toisillemme etukäteen. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisena Rani eteeni astelee seremoniassa. Minä löydän itseni Gaelin ja Isaiaksen kotoa. Isaias ei ole täällä, hän on jo hääpaikalla, mutta minä ja Gael pärjäämme asuni kanssa hyvin kahdestaan. Kenenkään muun kanssa en suostuisi laittautumaan.

Tuntuu vieraalta olla jonkun muun kuin Ranin edessä paljaana, mutta Gael ei tunnu olevan millänsäkään siitä. Hän sohii ympärilläni, kiristää korsettia, asettelee koruja juuri oikein ja istuttaa minut lopulta alas laittaakseen tukkani ja kasvoni.

”Sinusta tulee absoluuttisesti kaunein olento koko auringon ja kuun alla, ettäs tiedät”, Gael sanoo hymyillen, kun alamme olla valmiita. Minä onnistun vain hymyilemään kiusaantuneesti.

”Olen täysin tosissani. Sinä olet NIIN uskomattoman kaunis.”

”Noh, älä nyt… Emmehän ole nähneet sinun asuasi vielä.”

Gael mutristaa huuliaan heristää sormeaan.

”Ehei, tämä ei ole kilpailu, vaan sinun hääpäiväsi.”

”Tuntuu niin uskomattomalta.”

”Me olemme Isaiaksen kanssa niin onnellisia teidän puolestanne. Olette ihanimmat. Juuri tällaista onnea olemme teille toivoneet.”

Hymyilen.

”Te näytitte Isaiaksen kanssa koko maailmalle hienosti mallia.”

”Kansa mahtaa olla onnellinen toisen valonkantajansa häistä.”

”Harmi vaan, että eivät saa suuria häitä…”

”Se ei ole sinun vikasi.”

”Kiitos.” Hymyilen. ”Ehkä kansa saa häät, jos sinä ja Nori menette vielä naimisiin.”

Gael alkaa nauraa. Rakastan kuunnella sitä, hänen naurunsa rauhoittaa.

”Niinköhän se olisi ihan laillista?”

”Nori voisi vaikka päättää siitä itse… Hän ja Rani.”

”Oijoi. No mutta, ei puhuta minun suhteistani sinun hääpäivänäsi.”

”Me olemme kyllä hyvä tiimi, vihaamme kumpikin puhua itsestämme. Pitäisikö sitä puhua vain säästä…”

”Ihan kamalan tylsää”, Gael nauraa. ”Mutta kuule, Beth. Miltä nyt tuntuu?”

Hän nojailee olkapäihini, katsomme molemmat kuvajaistani peilistä. Yllätän itseni kykenemällä siihen. Itseni katsomiseen. Gaelin kosketus tuntuu hyvältä, en tahdo häntä kauemmas. Olen ilahduttavan läsnä ihossani tänään. Maailma tuntuu armolliselta.

”En oikein pysty sisäistämään, että tämä tapahtuu todella”, kuiskaan. ”Tiedät varmasti, mitä avioliitto merkitsee minulle.”

Gael nyökkäilee ja hymyilee pehmeästi.

”Olen sinusta niin ylpeä. Minun kaunis rakas ystäväni. Olet kehittynyt niin hienosti. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka iso asia tämä sinulle on.”

”Todella iso. En… en osaa kuvata sitä. Rani on… hän…”

Vien kädet kasvoilleni. Tunnen, kuinka koko kehossani hehkuu.

”Rakastan Rania.”

”Sen näkee teistä molemmista niin kauas. En ole koskaan tavannut keitään yhtä aidon rakastuneita kuin te kaksi.”

Gael laskee hunnun koristeltujen, ylös koottujen hiusteni päälle. Huntu on musta ja sen yläosasta lähtee tummansinisiä perhosia. Perhosvana harvenee ja vaalenee hunnun alaosassa. Se on häikäisevän kaunis.

Nousen ylös ja tuijotan pitkään itseäni peilistä. Ihoni hehkuu, silmämeikkini hohtaa sinistä helmiäistä. Puvussani on korkea kaulus ja läpinäkyvät hihat sekä yläosa. Ihonmyötäiset hihat huipentuvat suuriin, leveneviin pitsihihoihin. Koruja ja kynsilakkaa. Pitsiä. Mustaa, sinistä. Olen onnellinen tunnistaessani itseni tästä maalauksesta. Tämä todella olen minä, se minä, joka kuuluu yksinomaan Ranin syleilyyn ja tähän uuteen, säkenöivään maailmaan.

Seremonia alkaa illalla. Vieraita on suunnilleen kymmenen, en tunnista kaikkien kasvoja, sillä en aina kykene yhdistämään henkilöitä kasvoihin, vaikka yrittäisinkin. Rani tuntee kaikki, ja tärkeintä on, että ystävämme ovat paikalla. Tähdet ja kuu ovat kivunneet taivaalle, kaikki hehkuu yön hopeisessa loistossa. Kaikki vieraat ovat pukeutuneet hopeaan ja kultaan ja valkeaa, kaikkien asut sointuvat toisiinsa. 

Minä pelkäsin, että valkean portin alle polkua astellessani menettäisin yhteyden itseeni, aistini täyttyisivät liikaa ja pettäisivät minut. Mutta minä olen elossa. Tunnistan nämä kädet, tämän kehon. Ja minä tunnistan tuon nuoren miehen, joka seisoo portin alla selkä minuun päin. Näen Ranin asun ensi kertaa. Kermanvärinen vaalea puku, leveät lahkeet. En näe häntä etupuolelta, mutta jo tämä riittää saamaan kehoni mutkalle.

Gael seisoo pitkässä beigen- ja kullanhohtoisessa mekossa Ranin edessä. Hänellä on vihkimisoikeudet, ja hän on ainut, jonka halusimme vihkimään meidät. Meidän kansallamme ei ole vielä vakiintuneita hääperinteitä, joten minä kävelen kuun valaisemaa valkoisten kivien koristamaa polkua yksin kohti Rania. Soittajat soittavat heleää, rauhallista musiikkia huilulla ja harpulla, ja melodia saa koko kehoni heräämään henkiin. Sen lujittamana kävelen rauhallisesti tumma, koristeellinen laahus perässäni kohti porttia ja kohtaan Ranin.

Kun hän kääntyy minun puoleeni ja nostan hunnun kasvojeni tieltä, tunnen, kuinka koko olemukseni kiinnittyy tähän poikaan. En ole koskaan nähnyt mitään yhtä ihanaa kuin läpäisemätön onni hänen kasvoillaan. Hänen turkooseissa silmissään hehkuvat kaikki taivaan tähdet. Kaulus on avonainen, puvuntakin alla ei ole mitään. Kaulalla on yksi kultainen ketju. Rani ei ole koskaan näyttänyt upeammalta. Hänen silmissään on kyyneliä. Hetken me vain katsomme toisiamme huilumusiikin hiipuessa hiljalleen taa.

Seremonia on lyhyt. Sanat lausutaan kuunvalon todistaessa. Minä ja Rani painamme kätemme yhteen ja katsomme toisiamme silmiin.

”Valon läsnäollessa julistan teidät aviopuolisoiksi.”

Minun sydämeni on perhonen. Se liitää kohti taivasta.

”Voitte suudella.”

Rani vetää minut niskasta suudelmaan. En ole tuntenut valoa vuosiin, mutta tiedän sen olevan tässä, aivan meissä kiinni. Meidän valomme kurottavat kohti toisiaan ja lomittuvat niin, ettei niitä erota enää toisistaan.

Yleisö heittelee valkeita terälehtiä. Me suutelemme uudelleen ja uudelleen. Kuunvalo saa Ranin kasvot hehkumaan. Näen hänestä kauas, että hän tuntee valon. Hän kulkee sen kanssa. Minä annan kaikkeni sirottua häneen ja hän minuun, me lomitumme, tulemme yhdeksi kirkkaaksi valoksi.

Olen viimein vapaa.