Jan
Minä rakastan poikia.
Rakastan katsella heitä istumassa pulpeteissaan kuin heidän olisi kaikki valta maailmassa. Rakastan heidän ylimielistä asennettaan, rentoja vaatteitaan ja purkkia, jotka he länttäävät pulpettien pohjiin. Kaikki heissä on niin suloisen kypsymätöntä ja hataraa.
Rakastan erityisesti sellaisia poikia, jotka eivät tiedä, kuinka upeita ovat. Ujoja takapulpetin poikia, joilla on kirkkaat silmät piilossa lasien takana ja löysät hupparit peittämässä heidän suloiset, pienet pojanvartalonsa. Sellaisia poikia minä rakastan kaikkein eniten.
Enemmän kuin mitään muuta minä tahdon rakastaa heitä. Ei, tahdon heidän rakastavan minua. Näkevän, että teen kaiken heidän eteensä. Joka päivä opetan heille historiasta, vaikka todellisuudessa tahtoisin pidellä heidän linnunluisia vartaloitaan, suudella heidän kaulojensa pehmeää, tuoretta ihoa ja kertoa, kuinka kauniita he ovat.
Ja ennen kaikkea minä tahdon, että he näkisivät minut. Näkisivät minun mitäänsanomattoman olemukseni läpi, kurottaisivat kohti ydintäni. Janoan heidän rakkauttaan.
Tai edes yhden. Jos edes yksi heistä, joille soin lempeitä katseita pöytäni takaa, olisi katsonut minua pitkään ja nähnyt. Minä tiedän, etten olisi saanut tehdä niin. En missään nimessä olisi saanut ajatella heistä sellaisia ajatuksia saati lähestyä heitä lempeästi, mutta tein sen aina kunnioittaen, varoen. En kourinut heitä takapuolesta kuten ne miehet, joista uutisoitiin. En suudellut ketään väkisin, en pakottanut kenenkään kättä sukukalleuksilleni. En tungetellut iholle, hellästi saatoin hipaista suloisten poikien ranteita ja lantiota, kehuin heitä, annoin pallon heille. Saatoin antaa heille siimaa, kertoa, miten voisin auttaa heitä kokeissa, jos he olisivat hetken kanssani. Suurin osa panikoi. Moni suuttui. Kukaan ei koskaan kertonut, koska heille homoksi leimaaminen oli pahempaa kuin se, että nelikymppinen opettaja ehdotteli jotain. En koskaan tyrkytä itseäni samalle pojalle kahdesti, ymmärrän ein päälle.
Minä tahdon vain jonkun, jonka viereen käpertyä. Jonkun, jonka viedä kanssani deiteille ja hemmotella. Joku kaunis, jolla on kirkkaat silmät ja kapea, poikamainen vyötärö. Poika, jota silittää niskasta ja suudella hellästi. En tahdo mitään pahaa. Tahdon vain jonkun, jota rakastaa ja joka rakastaisi minua enemmän kuin mitään.
*
Anton
Opettaja on kaunein ihminen koko maailmassa. Hänen täytyy olla jo nelissäkymmenissä, mutta kaikki hänessä on niin herkkää ja rakastettavaa. Hänen pitkä vaaleanruskea tukkansa, jota tahtoisin vain istua rauhassa kampaamaan. Hänen suloinen, terävä nenänsä ja ruskeasankaiset silmälasinsa. Löysät paidat ja suunnattoman pitkä, laiha varsi. Ja ennen kaikkea hänen ujohko, nöyrä olemuksensa. Kaikki hänessä tuntuu alati pyytelevän itseään anteeksi. Hän on sietämättömän suloinen.
Olen kuullut jo koulun alussa huhuja siitä, että hän ahdistelee oppilaita. Asiaa ei olla koskaan tutkittu ja huhut on monesti kuitattu sillä, että ilkeämieliset pojat tahtovat hänet pois virastaan. Kukaan ei ole koskaan saanut todisteita hänen ahdistelustaan. Minä, joka olen aina pitänyt itseäni feministinä ja kuvitellut, että puolustaisin kaikkia, joita sorretaan, olen löytänyt itseni innostumasta joka kerta, kun kuulen ahdistelusyytteistä. Se on merkinnyt minulle mahdollisuutta. Jos opettaja todella pitää nuorista pojista, se tarkoittaa, että hän todella voisi nähdä minut. Tahtoisin vain tarttua hänen kapeaan lantioonsa ja vetää hänet pehmeään suudelmaan.
Olen kokeillut onneani monesti. Kerran jätin hänen pöydälleen piirroksen, jonka olin tehnyt hänestä. Hän ei tiennyt tekijää, mutta vaikutti häkeltyneeltä piirroksen nähdessään. Hän ei näyttänyt sitä kenellekään, mutta näin, kuinka hän sujautti sen laukkuunsa.
Olen lähestynyt häntä keskustelemalla tuntien aiheista, viittaillut ahkerasti ja monesti jopa sipaissut häntä ohimennen. Mikään siinä ei ole saanut häntä lähestymään minua. Minä vain odotan ja odotan. Ehkä se tekee minusta epätoivoisen. En vain voi lakata tuijottamasta häntä ja ajatella, että hän voisi olla minun. Mies, jonka tiedän olevan kiinnostunut nuoremmistaan. Haluan hänet omakseni. Ihan vain omakseni.
*
Jan
Kiinnitän Antoniin ensimmäistä kertaa kunnolla huomiota, kun hän jää tunnin jälkeen keskustelemaan kanssani. Poika ei ole sellainen, joita jään yleensä tuijottamaan pitemmäksi aikaa luokassa. Hänellä on pörröinen vaalea tukka ja hauska tyyli. Korkeavyötäröisiä housuja ja villapaitoja. Pehmeä, tyttömäinen vatsa ja vyötärö. Kynsilakkaa ja korvakorut. Rohkea poika, sen myönnän. Minulta kestää pitkään tajuta, miten pitkään hän minua tuijottaa. Kauhu kylvää minuun siemenensä. Voisiko tämä poika tietää, millaisia asioita teen joidenkin poikien kanssa tässä koulussa? Tahtooko hän käräyttää minut?
Vaikka en minä mitään pahaa tahdo. En ole koskaan tahtonut. Joidenkin poikien kanssa saa aina sovittua, että he saavat parhaat numerot, kun polvistuvat ja hyväilevät minua suullaan. He ovat suloisen naiiveja eivätkä voisi koskaan rakastaa minua kuten minä rakastan heitä, mutta he saavat kehoni nauttimaan.
Mutta Anton. Hän ei ole kuten ne pojat. Antonissa on jotain eloisaa ja elämänjanoista. Hän on lähelläni aivan erilainen kuin muut pojat. Aluksi epäilen, että hän tietää jotain ja pyrkii käräyttämään minut, mutta mitä pitempään olen hänen seurassaan, sitä vilpittömämmältä hän tuntuu. Me käymme pitkiä keskusteluja ja alan huomata, että poika silmäilee minua yhä vain pitempään.
Muut pojat eivät koskaan flirttaile kanssani eivätkä vilkuile minua tavalla, joka kielisi viehtymyksestä. En ole tottunut sellaiseen. Minä kasvoin luvulla, jolloin homoseksuaaleja ei ollut muualla kuin brutaaleissa vitseissä. Silloin eivät miehet pukeneet pieniä hameita ylleen ja laulaneet televisiossa. Minä kasvoin katsellen naisten kuvia lehdistä ja tyydytin itseäni itkien ja toivoen, että tuntisin edes jotakin. Tämän sukupolven miehet saattavat valita. Minä en voinut.
Anton katsoo minua yhä vain pitempään. Keskustelumme tuntien aikana ja niiden jälkeen käyvät yhä vain polveilevemmiksi, ja huomaan viihtyväni hänen silmissään. Vihreät ja intensiiviset. Haastavat.
Hänen ensimmäinen siirtonsa on täysin suora. Me olemme juuri keskustelleet hänen ja muutaman muun aktiivisemman oppilaan kanssa politiikasta ja vaaleista, kun Anton jättäytyy muista jälkeen ja nojaa pulpettiin. Hänen hymynsä on itsevarma.
”Ope.”
”Niin, Anton?”
”Mitä sulla on tänään illalla?”
Kysymys on niin suora, että yskähdän peittääkseni reaktioni. En siis kuvitellut omiani. Yritän karkottaa ajatuksen siitä, että tämä poika tekee tämän vain harhauttaakseen minut ja saadakseni minut kiinni. Kukaan ei koskaan suo minulle kahdesti katsetta. Anton katsoo niin kiinteästi, että tärisen.
”Kuinka niin?” minä kysyn, vaikka tiedän, mitä hän tarkoittaa.
”Olisin tahtonut viedä opettajan illalliselle.”
Vilkuilen ympärillemme.
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä, mitä sanoin.” Anton hymyilee. ”Saanko mä viedä sut syömään?”
”Y-ymmärränkö oikein, että tämä on… treffikutsu?”
Poika vain hymyilee. Hänellä taitaa olla kevyt kerros huulikiiltoa. Hän näyttää nätiltä, en voi kieltää sitä. Sydämeni hakkaa. Mitä tapahtuu?
”Anton, tiedäthän, että en taida voida vastata myöntävästi asemani huomioon ottaen?”
Poika hymyilee niin, että hampaat näkyvät. Vatsassani läikähtää.
”Lähtisitkö, jos en kysyisi oppilaana?” Anton vilkaisee kelloa. ”Koulupäivä loppui just. Nyt oon vaan Anton ja mä haluaisin viedä sut illalliselle.”
Minua pyörryttää. Tajuan sen vasta, kun Anton tulee lähemmäs ja tarttuu minusta kiinni, etten kaadu. Hänen kätensä on yhtäkkiä vyötäisilläni ja katseensa niin intensiivinen, että minua huimaa lisää.
”Onko kaikki hyvin, ope?”
”S-sinähän sanoit, että emme ole enää opettaja ja oppilas…”
”Oi. Hupsis. Ai niin.” Hän kikattaa. ”Unohdin.”
”Minä tulen.”
Mitä? Mitä minä olen tekemässä? Tämä ei ole sama asia kuin pöydän takana polvistuvat pojat, jotka hyväilevät minua suullaan. Tämän pojan silmissä kiiltää. Hän on todella puhunut kanssani. Hän on silmäillyt minua jo pitkään.
”Ope…”
”Sano minua vain Janiksi, ole kiltti.”
Anton hymyilee.
”Jan.”
Hän lausuu nimeni niin pehmeästi.
”Mun on tunnustettava sulle yksi asia. Mä en alun perin ajatellut pyytäväni sua treffeille vielä. Mun piti odottaa vielä kaksi vuotta, mutta nämä meidän juttutuokiot…”
Hän seisoo siinä edessäni kallistaen päätään ja katsoen minua suoraan silmiin.
”Sä olet kauneinta, mitä tässä maailmassa on.”
En pysty sanomaan mitään.
”Ja se piirros, jonka joku joskus jätti luokkaan… Se oli mun tekemä.”
*
Anton
Me löydämme itsemme himmeästi valaistusta syrjäisestä ravintolasta. Istumme loosissa, ja Jan näyttää niin kauniilta, että minua kihelmöi joka puolelta. Miten kukaan voi olla noin upea? Tuo pitkä nenä ja sirot, pitkät sormet. Joudun pinnistelemään, etten syöksy pöydän yli suutelemaan häntä. Muistutan itseäni, että hän saattoi suostua tähän vain minun mielikseni. Hän nyppii ruskean villatakkinsa hihaa ujosti, ja minun vatsanpohjaani polttelee.
”Näytät tosi kauniilta”, sanon ja kurotan eteenpäin. Hän sipaisee ujosti nenäänsä ja hymyilee.
”Kiitos”, hän kuiskaa. ”En voi uskoa, että me olemme oikeasti illallisella.”
”Mä olen unelmoinut tästä niin paljon.”
Jan naurahtaa kuivasti.
”Anteeksi, jos tuotan pettymyksen.”
”Et todellakaan. Sä olet uskomattomin ihminen, jonka tiedän.”
”Uskomattomin?”
”Sä olet älykäs, uskomattoman karismaattinen ja sä näytät ihan veistokselta. Tahtoisin vain kuunnella sua tuntikausia, en ikinä kyllästy sun sanoihin ja ääneen.”
Jan vie kämmenen suulleen ja hymyilee niin häkeltyneenä, että alan nauraa.
”Äläkä näytä noin yllättyneeltä! Eikö kukaan ole koskaan ennen sanonut sulle näitä asioita?”
”Minä en ole vähääkään karismaattinen”, Jan sanoo haroen tukkaansa, ”oletko nähnyt, minusta kirjoitetaan koulun vessoihin ja Jodeliin?”
”Oletko sä JODELISSA?”
Jan punastuu.
”Sä olet siis myös yllätyksellinen.”
”Usko minua, en ole ollenkaan noin kiehtova.”
”Ehkä mä kuitenkin päätän siitä itse, mähän tässä sut treffeille kutsuin.”
”Puhutaan siis mieluummin sinusta. Puhut kovin vähän itsestäsi. Haluan kuulla.”
Se saa minut hymyilemään ja ponnahtamaan ylös.
”Haluatko?” hengähdän.
”Tietysti”, hän sanoo hymyillen. ”Sinä olet käytännössä vallannut luokkani ja minusta tuntuu, että olet ainoa ihminen, kenelle olen jutellut edellisinä kuukausina kunnolla. Ja silti sinä puhut niin vähän itsestäsi. Poika näyttää tuolta eikä siltikään mainosta itseään.”
”’Tuolta’?”
”Sinulla on tosi erottuva ja rohkea tyyli.”
”En osaa päättää, onko tuo kehu vai ei.”
”Ehdottomasti on. Se sopii sinulle. Ihanan väriset korvakorut.”
”En voi uskoa, että sä kehuit mua juuri.”
”Luulisi sen olevan aika pientä verrattuna siihen, mitä sinä juuri sanoit minusta.”
”Sä olet todella uskomaton.”
Jan jatkaa kiusaantunutta hiustensa silittelyä.
”Kerro minulle mitä tahansa itsestäsi. Asutko sinä yksin? Vai jonkun kanssa?”
”Perheeni asuu viereisellä paikkakunnalla, mä muutin pieneen opiskelijayksiöön lukion ajaksi. Eli asun yksin, mutta hengaan mun perheen kanssa joka viikko. Eroperhe, faijalla on uusi naisystävä ja sen kanssa yksi lapsi. Sen lisäksi mulla on yks täysi pikkusisko.”
”Eli sinulla on kaksi sisarusta?”
”Jep, siskoja molemmat. Iskän ja sen naisystävän laps on kahdeksanvuotias ja mun toinen pikkusisko on viisitoista. ”
”Sinua vuoden nuorempi?”
”Joo”, sanon ja irvistän. Jan alkaa nauraa.
”Liian saman ikäinen, niinkö?”
”Ihan hirveä otus, käymme toistemme hermoille niin paljon. Ja samalla rakastan sitä enemmän kuin mitään.”
”Niinhän se sisarusten kanssa tuntuu menevän. Minä en tosin tiedä siitä mitään, minulla ei ole sisaruksia.”
”Eikö?”
”Minä asun kahdestaan kissani kanssa. Vanhempani ovat vanhainkodissa.”
”Mä arvasin, että sä olet kissaihminen.” Nielaisen. ”Oletko sä yksinäinen?”
”Olen.”
Ojennan kättäni. Hän katsoo sitä empien ennen kuin tarttuu siihen. Silitän hänen kylmiä, pitkiä sormiaan. Saan väristyksiä. Minä todella kosken häneen.
”Oon pahoillani.”
”Olen tottunut siihen. Rakastan kissaani, joten en oikeastaan ole koskaan täysin yksin.”
Silitän hänen kättään. Hänen kämmenselkänsä tuntuu aavistuksen karhealta. Hän hymyilee vaisusti, hänen ilmeestään näkee, että myötätuntoni löytää perille. Silittelen hellästi hänen kämmenselkäänsä, kun tarjoilija tuo ruokamme. Kanapastaa minulle ja caesarsalaattia hänelle. Jan kiskaisee kätensä takaisin omalle puolelleen pöytää tarjoilijan tullessa.
Ilta on lämmin. Me keskustelemme sekä omista elämistämme että yhteiskunnasta. Janilla on paljon ajatuksia politiikasta, ja se virkistää minua, sillä juuri sellaisista keskusteluista olen nauttinut hänen kanssaan. Jan osoittaa aitoa kiinnostusta elämääni ja ajatuksiini, ja se yllättää minut, sillä minähän tässä olen käytännössä raahannut hänet mukaani.
Maksan meidän molempien annokset ennen kuin Jan ehtii tehdä elettäkään. Ravintolan ulkopuolella hän protestoi ankarasti.
”Ethän sinä nyt nuori yksin asuva ihminen voi vähistä rahoistasi –”
”Mä kutsuin sut tänne. Sä otit riskin ja tulit, vaikka mä olen sun oppilas.”
”Anton –”
”Kiitos. Mulla oli tosi hauskaa. Sä olet uskomattoman kiehtova ihminen. Ja myös hyvä kuuntelemaan. Kiitos, mulle tuli tosi kuultu olo sun seurassa.”
Astun askeleen lähemmäs. Tahtoisin kutsua hänet kotiini, tahtoisin kutsua hänet minuun asumaan ja pitää ikuisesti sisälläni, mutta minulla ei vielä ole sellaista oikeutta. Tartun kevyesti hänen käteensä ja kurotan. Hän hätkähtää, kun painan suukon hänen poskelleen.
”Nähdäänkö me vielä?” kysyn hymyillen. Hän tietää, etten tarkoita koulua.
Olen jo astellut kauemmas, kun hän tarttuu minua kädestä. Hän vilkuilee huuliani ja näyttää siltä, että haluaisi myös pyytää minut kotiinsa. Kissaa katsomaan. Hymyilen. Kutsun häntä lähemmäs. Jan sipaisee leukaani ja suukottaa minua poskelle.
”Nähdään”, Jan vastaa hymyillen.
Sen myötä me alamme tapailla.
Käymme kuukauden ajan joka viikko useita kertoja jossakin, mutta emme kutsu toisiamme koteihimme emmekä mene toisiamme sen lähemmäs kuin poskisuudelmat ja käden silittäminen. Joka kerralla tahtoisin mennä yhä vain pitemmälle, mutta minä koen, että pallo on hänellä. Hän on neljäkymmentävuotias opettajani, ja se, että olen päivänselvästi rakastunut häneen, on nyt hänen tiedossaan. Otan täyden vastuun tunteistani, jos hän antaa minun.
Olen viimein lähempänä tätä miestä kuin koskaan.
*
Jan
Minua pelottaa.
Antonin tunteissa ei ole enää mitään epäselvää. Tässä ei ole kyse mistään muusta kuin kauniista kipinästä hänen silmissään. Tämä poika on niin rohkea, että minua puistattaa. Olen oppinut tuntemaan hänet yhä vain paremmin, ja mitä pitempään katseeni lepää hänen piirteissään, sitä lämpimämmäksi oloni käy.
Anton on kaunis ja eloisa. Hänen vaatteensa imartelevat häntä, rakastan hänen pehmeää vyötäröään ja kirkkaita, suuria korvakorujaan. Rakastan kuunnella hänen puhettaan, rakastan sitä, miten hän ilmaisee mielipiteensä. Ja hän saa minut myös häkeltymään ja punastelemaan niin helposti. Rakastan sitäkin.
Mitä minä sitten epäröin?
Tämä poika on kuin lähetetty eteeni. Vihdoin joku kaunis ja nuori, jonka silmissä maailmassa ei ole mitään niin ihanaa kuin minä – niin vaikeaa kuin se onkin minulle uskoa. Silti jokin minussa laittaa vastaan, kun yritän kutsua häntä luokseni tai vetää hänet suudelmaan. Anton selvästi on tahtonut tutustua minuun aidosti ja hän on alusta asti ollut rehellinen ja suora. Hän on kaikin tavoin uskomattoman lähestyttävä ja hurmaava.
Ja silti minä vapisen hänen edessään.
Kukaan ei ole koskaan ollut tällainen. Minua ei ole kosketettu neljänkymmenen vuoden aikana tuskin kertaakaan, koulussa vaihtamani kosketukset nuorukaisten kanssa eivät ole rakastetun hyväilyjä. Minä en ole koskaan harrastanut penetroivaa seksiä. Minä olen pieni poika maailmassa, jossa minun kaltaisiani ei hyväksytty. Nyt etsin kosketusta vääristä paikoista.
Joten kun Anton on lähelläni ja katsoo minua varmasti, minä huomaan pelkääväni. Vihdoin kaikki odottamani on suoraan edessäni, enkä tiedä lainkaan, kuinka siihen tulisi reagoida.
Kun olemme kahvilassa, minä päätän viimein, että minun on tehtävä tälle jotakin. Näen joka tapaamisella, kuinka Anton odottaa. Poika istuu vierelläni kahvilan sohvalla, kun hivutan hiljalleen käteni hänen harteilleen ja vedän syliini. Antonin ilme käy pehmeäksi ja raukeaksi. Hän hymyilee niin onnellisena, että rinnasta ottaa. Painan pojan itseäni vasten ja silittelen hänen pehmeää valkeaa tukkaansa. Hän painautuu hellästi minua vasten. Hetki on täysin lautaukseton, ja silti tunnen, kuinka Antonin lämpö ja pehmeys saavat jonkin minussa heräämään.
”Anton… Tahdotko tulla katsomaan Pörröä?” Kissaani.
”Tahdon”, hän vastaa raukeasti ja kohottaa päänsä ylös. Suukotan häntä poskelle. Hän hengähtää.
Me olemme luonani nopeasti. Kengät potkitaan eteiseen, takit pysyvät päällä, kun Anton painaa minut seinää vasten ja suutelee.
En ole koskaan suudellut ketään –
Antonin kädet uppoavat hiuksiini, hänen huulensa ovat täynnä janoa ja ne hamuavat omiani kiihkeästi ja silti lempeästi. Minä vien käteni hänen niskaansa ja vedän tiukemmin lähemmäs, ja me vain suutelemme ja suutelemme, kunnes havahdun mau’untaan jaloissamme.
Anton päästää nauraen irti. Hän vilkuilee oranssia karvapalloa jaloissaan ja nauraa.
”Cockblock”, hän kikattaa kissalle ja kumartuu rapsuttamaan sitä. Pörrö, joka ei ole tottunut ihmisiin, tarkkailee Antonia aikansa ja lopulta puskee pojan kättä vasten. Minä kumarrun heidän luokseen ja silitän vuoroin kissaa, vuoroin Antonia. Hän näyttää niin ihanalta siinä minun kaikkein rakkaimpani kanssa. Tämän täytyy olla hyvä idea. Jos Pörrö hyväksyy Antonin, minunkin pitäisi kyetä siihen. Suukotan Antonia hellästi ohimoon ja hän painaa suudelman suoraan huulilleni.
”Jan”, hän kuiskaa, ”mä olen niin, niin uskomattoman rakastunut suhun.”
Minä jäädyn vain sekunniksi, ja hän ehtii huomata sen.
”Ei hätää, en odota sulta mitään sen vuoksi, mitä mä tunnen. Olen tuntenut jo pitkään. Ehkä se on viehtymystä siihen ihmiseen, joka sä olet ollut luokassa, mutta silti, oon haaveillut susta kaiken tän aikaa.”
”En minä lopulta kovin erilainen ole siviilissäkään.”
”Pointti olikin, että mä otan täyden vastuun mun tunteista enkä tahdo sulle minkäänlaisia paineita. Tiedostan sun aseman mun opettajana, eikä tässä ole kyse siitä. Kyse on vaan susta.”
”Anton…”
Poika on niin hellä ja vastuullinen. Tartun häntä vyötäisiltä ja vedän vasten itseäni. Hänen kätensä lepäävät kaulallani.
”Anton. Minä tahdon edetä sinun kanssasi.”
”Tahdotko?” Hänen äänensä on yllättynyt ja pehmeä.
”Tahdon. Mutta…”
”Ei hätää.”
”Minä olen neitsyt.”
Häkellys löytää Antonin kasvoille.
”Tiedän, se voi tulla yllätyksenä, mutta en ole koskaan ollut sängyssä kenenkään kanssa. En sillä tavalla. En ole edes…” Nielaisen. Ajattelen poikia hyväilemässä kaluani. Se on ollut eri asia. ”Tuo äskeinen oli ensisuudelmani.”
Antonin piirteet sulavat ja hän riuhtaisee minut oitis uuteen suudelmaan. Tämä on entistäkin pehmeämpi ja hellempi. Antonin kädet eksyvät paitani napeille.
”Jan…”
”Haluan sinua.”
”Mäkin sua. Ihan hirveästi.”
”Voitko näyttää minulle?”
Kaiken. Näytä minulle, miten suudelmat ja kosketukset tekevät minusta todellisen. Minä en osaa.
En ehdi esitellä hänelle asuntoani. Pörrö jää pää kallellaan tuijottamaan peräämme, kun raahaan Antonin eteisestä makuuhuoneeseen ja hän jo painuu päälleni. Anton katsoo minua suunnaton nälkä katseessaan. Tämä kaikki on ollut hänessä kaiken aikaa.
”Saanko riisua sut?”
Nyökkään. Hän napittaa paitani auki ja kiskoo minut vaatteistani ripeämmin kuin osasin odottaa. Hänen poskensa punoittavat, kun hän tuijottaa alastonta ylävartaloani. Tiedän, että näytän sairaalloiselta ja kärsineeltä, mutta hän tuntuu pelkästään kiihottuvan siitä, mitä näkee. Hänen kätensä hivelee kylkiluitani ja lantiotani ja pysähtyy karvoihin, jotka johtavat vatsasta alaspäin.
”Jan… Miten sä voit olla noin kaunis? Oot niin upea. Tollanen veistos. Oot niin hiton siro ja pieni ja apua. Mä en kestä. Saanko mä oikeasti olla sun kanssa näin?”
”Saat”, minä kuiskaan. ”Sinäkin olet tosi hurmaava. Saanko riisua sinut?”
”Ei sun tarvii kysyä. Ota mut. Pliis. Niin kovaa kuin ikinä haluat.”
Hänen rohkeutensa saa kaluni seisomaan niin vaativana, ettei minulla ole valinnanvaraa. Riisun hänet kirkkaista vaatteistaan ja tuijotan hänen alastonta vartaloaan posket punaisina. Anton on ihana. Hänen kasvoissaan on väriä ja ne ovat aina eloisat. Kirkkaat, suuret silmät ja kimmoisa, terve iho. Rakastan hänen pehmeää vyötäröään ja reisiään.
Anton ei ole sellainen siro ja rietas poika, joita yleensä otan iholleni, mutta jokin siinä saa minut haluamaan häntä enemmän. Hän on suloinen ja rohkea ja hänen energiansa houkuttelee minut lähemmäs.
Tiedän olevani kokematon ja kiusallinen kosketellessani häntä joka puolelta. Käteni eivät löydä mitään, mihin jäädä. Anton suutelee kaulaani ja huuliani rentouttaakseen minua, hän tuntuu osaavan tämän kuin tämä olisi kirjoitettu häneen. Hän painaa lantioni omaansa vasten niin, että tunnen, kuinka hänen kalunsa seisoo.
”Hei… Ei oo hätää. Sä olet jumalainen.”
En ymmärrä, miten tämä poika voi olla tällainen. Kuinka hän kohtaa minut näin vilpittömästi ja avoimesti? Näin paljaana.
Omasta jäykkyydestäni huolimatta saan Antonin huohottamaan. Kun olen hänen sisällään, ainoa asia, jota pystyn ajattelemaan, on se, että olen jonkun sisässä. Hikoiluttaa. Pelottaa. On kylmä ja kuuma samaan aikaan. Anton on kovaääninen, ja se kiihottaa minua lisää. Minä todella voin aiheuttaa toisessa ihmisessä jotain tällaista. Saan hänet tulemaan, ja vaikka en itse pysty olemaan niin läsnä kehossani, että tulisin, koko kehoni tärisee mielihyvästä.
Anton jää minua vasten makoilemaan ja hengittää hikisenä ja hengästyneenä vasten rintaani.
”Sä olet täydellinen”, hän huohottaa.
”E-ei kai kukaan nyt sentään täydellinen…”
”Sä olet. Mulle. Kaikki sussa on mulle täydellistä. Sä olet niin uskomattoman upea. Kiitos… En voi uskoa, että sä teit ton just mulle.”
Suukotan hänen poskeaan.
”Anteeksi, jos olin kiusallinen. E-en tiedä, miten päin tulisi olla.”
”Kiusallinen? Mä rakastan sua. Jan. Mä rakastan sua.”
Hän sanoo sen sellaisella varmuudella, että kaikki minussa häkeltyy ja kipristyy kasaan. Anton kiepsahtaa päälleni ja silittelee hellästi kasvojani. Tämä hellyys korventaa syvältä.
”Sulla on tosi kaunis keho”, hän kuiskaa lempeästi. ”Oot niin nätti ja pieni ja… Ääh. Rakastan sun kauniita pitkiä pianistinsormia.”
”En osaa soittaa pianoa.”
”Pianistinsormet ne silti on. Ja sun upea kaula, kellä ees voi olla noin veistoksellinen kaula! Ja tää lantio ja tää sun kaunis happy trail, mä en kestä sua, en kestä, että saan koskea suhun näin… Ja sun… sun.”
Hänen kätensä pysähtyy kalulleni. Koko kasvoni kuumottavat, on niin vaikea hengittää.
”Kaikki sussa on mulle niin käsittämättömän arvokasta.”
Nieleskelen.
”Kai tiedät, etten todellakaan osaa vastata tähän mitään?”
”Tiedän. Enkä odotakaan sitä. Haluan vain sanoa asiat nyt, kun vihdoin voin.” Anton painaa päänsä kaulakuoppaani ja tuijottelee minua silmät tuikkien. ”Jan. Tahtoisin saada sut nauttimaan. Saanko mä?”
”Mitä se tarkoittaa?”
”Haluisin suudella sua joka paikasta ja antaa sulle blowjobin. Jos se käy.”
Ajattelen kaikkia niitä poikia, jotka olen laittanut polvilleen. Hätäännyn, kun kuvittelen Antonin siihen. Sitten katson hänen pehmeitä, suloisia piirteitään ja ymmärrän, että tämä poika tässä on kantanut pitkään ajatustaan minusta. Se lämmittää minua.
”Jos vaan pystyt siihen ja se on sulle okei.”
”Pystyn minä. Haluaisin sitä.”
”Ei oo hätää. Oot niin kaunis. Haluun suudella sua joka paikasta…”
Voisin vain antautua hänelle. Nuorelle pojalle, joka on niin hätkähdyttävän varma. Painun selälleni ja annan Antonin napata jalkani ja painaa päänsä sisäreisiini. Suljen silmäni, annan lämmön tulla.
*
Anton
Minä rakastun Janiin joka hetki vain lisää.
Kaikki hetket hänen kanssaan ovat minulle arvokkaita. Hän alkaa hiljalleen lämmetä ja avata itseään minulle. Huomaan hänen olevan vielä odottamaanikin ujompi ja sulkeutuneempi, mutta hiljalleen saan hänestä uusia kuoria auotuksi.
Jan on hajamielinen. Vaikka hän on opettajana tarkka ja muistaa paljon yksityiskohtia, kuten tarkkoja vuosilukuja, hän ei muista syödä ja saattaa joskus unohtua tuntikausiksi lukemaan kiinnostavaa kirjaa tai artikkeleja. Jan nukkuu sukat jalassa, useimmiten villasukat. Hän kuorsaa joskus unissaan, ja se on minusta tavattoman hellyyttävää.
Rakastan häntä.
En ole varma, rakastaako hän minua. Hän on hyvin hidas tunteissaan ja tarvitsee paljon varmistelua. En ole vielä koskaan ottanut puheeksi sitä, että tiedän hänen historiastaan ikäisteni poikien kanssa. En tiedä, tahtooko hän seurustella kanssani. Meidän tapaamisemme eivät ole pelkästään seksiä. Monesti me vain makaamme sylitysten sohvalla ja juttelemme, syömme ja katsomme sarjoja. Aivan kuin seurustelisimme. En silti tahdo painostaa häntä päättämään, miten hän minut mieltää ja mitä hän minusta tuntee. Näen kauas, ettei hän ole siihen vielä valmis.
Meidän yhteinen aikamme on minulle kalleinta, mitä minulla on. Näen perhettäni, mutta koska asun yksin, minun on helppoa viettää kaikki vapaa-aikani Janin kanssa. Me jatkamme sillä tavalla yhdessä pitkään. Minä pääsen lukion toiselle vuodelle ja tiedän tanssivani vanhat. Otan sen Janin kanssa puheeksi eräänä iltana, kun hän on laittanut meille pitkän kaavan illallisen ja ostanut konvehteja. Jan on ihminen, joka ostaa niitä muuten vain. Hän ei koskaan itse syö suklaata, mutta hän tietää minun rakastavan niitä.
Käperryn hänen kainaloonsa ja annan hänen vetää viltin päällemme.
”Rakas, mä tosiaan tanssin ne vanhat ens keväänä. Olethan sä okei sen kanssa?”
Jan silittää tukkaani.
”Onko sinulla jo joku mukava tyttö parinasi?”
”Ääh, no joo, on yks tyttö mua kysynyt. Oisin periaatteesta halunnut tanssia jätkän kanssa, mutta en mä halua viedä sinne ketään muuta miestä kuin sut.”
”Se ei taitaisi onnistua…”
”Onhan sitä joskus ollut ope parina, jos ei millään löydy.”
”Tuo nyt on hieman surullista. Etkä sinä ole surullinen.”
”Jan kulta, ei kai se kenenkään vika ole, jos ei löydy paria…”
”Minä en koskaan tanssinut vanhoja.”
”Voii rakas, tanssitaanko jokin yksi tanssi siellä? Ei ketään haittaa. Sellaista sattuu. Saatan kyllä näyttää tooosi rakastuneelta, jos me tanssittaisiin. Oisit niin kaunis smokissa.”
”Ei kukaan halunnut olla minun parini, enkä minä… en minä käsittänyt, miksi kaikki siinä tuntui niin vaikealta.”
Janin katse lamaantuu. Tätä käy hänelle usein. Rakkaimpani katoaa jonnekin kipeään, josta en ole vielä täysin saanut otetta. Tällaisina hetkinä minusta tuntuu, että olemme valovuosien päässä seurustelevasta parista.
”Kukaan ei koskaan katsonut minuun päin. Naisia ei kiinnostanut tämän näköinen mies, olen aina ollut laiha ja kalpea enkä erityisen komea… Enkä minä halunnut naista, minä halusin…”
Jan painaa päänsä alas. Tartun hänen täriseviin käsiinsä.
”Haluan vain, että joku haluaa minut. Että joku kaunis poika tässä maailmassa pitää minua maailman ihanimpana ja komeimpana ja… Se on niin typerä toive, enhän minä ole sellainen.”
Vaikka minä olen tässä, ihan tässä näin.
”Rakas… Mulle sä olet kauneinta maailmassa.” Jatkan kämmenen silittelyä. Jan itkee. ”Ihan kaikin mahdollisin tavoin. Mun oma rakas. En vieläkään voi uskoa, että me ollaan oltu yli vuosi tässä.”
”Jos joku vain katsoisi minua ja näkisi sen, mitä minä näen muissa…”
”Rakas. Mä olen tässä. Jan kulta mä rakastan sua.”
”En jaksa enää…”
”Jan… Hei.”
Otan itkusta tärisevän miehen syliini, silittelen häntä ja annan hänen itkeä minua vasten. Kuiskuttelen hänelle kuinka rakastan häntä ja olen aina pitämässä hänestä kiinni. Hän ei pysty sanomaan mitään, hän itkee vain.
”Anton, otatko tuosta tuota suklaata?” hän kuiskaa lopulta. ”Ostin ne sinua varten…”
”Rakas kulta.” Suukottelen hänen rystysiään. ”Ei oo mitään hätää, rakastan sua.”
”Voin tanssia sinun kanssasi sen vanhojentanssin, jossa saa pyytää kenet vain… Jos se ei mielestäsi aseta sinua pulaan.”
”Nyt sä rakas välttelet tätä.”
Janin huuli värisee.
”Ota suklaata. Ole niin kiltti…”
”Kulta.” Tartun Jania leuasta ja silitän. Hänen silmänsä kiiltävät hätää. Suukotan häntä huulille. ”Otetaan yhdessä sitä.”
Minä jään siihen hänen viereensä silittelemään kaikkea sitä pientä ja haurasta hänessä, joka ei ole koskaan tullut kohdatuksi ja pidellyksi. Jan on aivan liian pienenä ymmärtääkseen, mistä tällainen rakkaus kumpuaa, mutta en odota häneltä mitään. Tänä iltana tahdon vain pidellä häntä.
*
Jan
Minä en tiedä, mitä tunnen. Anton on pysynyt vierelläni puolitoista vuotta, kun hänen vanhojentanssipäivänsä koittaa. Kukaan muu maailmassa ei ole katsonut minuun kuten hän. Kukaan ei ole tullut lähelle, pidellyt ja suudellut ja nähnyt kaikkea minussa niin tavattoman kauniina. Meidän ei tarvitse rakastella jatkuvasti, me voimme vain olla toistemme seurassa ja tiedän, että se riittää.
Tiedän, miten paljon Anton minua rakastaa. Ihan kaikkea minussa. Hän on uskomattoman pyyteetön, herkkä ja kaunis. Hän sanoo minulle juuri sellaisia asioita, joita olen aina tarvinnut.
Miksi minä en tunne mitään, kun katson häntä? Hänessä on kaikki, mitä koskaan tahdoin tältä elämältä. Aivan kaikki. Minun pitäisi olla uskomattoman onnellinen hänen rinnallaan. Mutta minä tunnen leikkaavaa kauhua, kun olemme yhdessä. Niin harvoin voin antaa itseni olla rauhassa ja käpertyä huoletta hänen syliinsä. Kaikki yhteisessä elossamme on ihanaa, rakastan helliä arkisia hetkiämme ja Antonin teräviä, huumorintajuisia huomioita kaikesta. Arvostan hänen kaunista kehoaan ja meidän rakasteluamme; vaikka en pysty ymmärtämään sitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen todella jonkun sisässä ja saan hänet huutamaan sillä tavalla. Sekin pelottaa minua. Olen Antonille jotain niin suurta.
Anton on vanhojentansseissa niin kaunis. Minussa läikkyy, kun vain katsonkin häntä. Missä tämä tunne on silloin, kun hän on lähelläni? Miksi minua pelottaa niin suunnattoman paljon, kun hän katsoo minua silmiin ja suutelee?
Osaan jokavuotiset tanssit ulkoa eikä minua kiinnosta se blondi, joka roikkuu Antonin käsikynkässä. Neiti tuntuu itsekin käsittävän parinsa seksuaalisen suuntautumisen eikä vaikuta kiinnostuneelta. Anton suorastaan säkenöi. Hänellä on helmikorvakorut ja pieni helminauha kaulalla ja aivan hienoinen aavistus huulikiiltoa. Miten tämä yleisö reagoisi, jos nyt menisin hänen luokseen, vetäisin hänet vyötäisistä itseäni vasten ja maistaisin kiiltoa hänen huulissaan?
En tee niin. En voi tehdä. En edes silloin, jos olisimme täällä kahden.
Mutta minä tanssin hänen kanssaan sen tanssin, jonka hänelle lupasin. Emme ole ainoat oppilas ja opettaja, jotka tanssivat, eikä kukaan kiinnitä huomiota siihen, kuinka puristan Antonia hieman tiukemmin ja kuinka katsomme toisiamme tanssissa keinuessamme. En ole koskaan ollut hyvä tanssija, mutta olen joskus tanssittanut tyttöjä opettajana tällaisissa tansseissa. En tahdo muistella niitä hetkiä. Pakotettuja hymyjä tyttöjen huulilla ja vain vaivoin piilotettua inhoa heidän katseissaan.
Antonissa on pelkkää syvää rakkautta. Täällä en pakene sen edestä. Anton on kanssani ja juuri nyt tahdon olla vain tässä häntä vasten. Tanssin loputtua tiedän, että poika menisi vielä jatkoille ystäviensä kanssa. En voisi mennä perässä, saatan vain toivoa, että hän tulee luokseni ja ottaa minut syliinsä. Anton on niin kaunis. Itkettää. Tällaisina hetkinä haluaisin uskoa, että voisin rakastaa häntä. Että kun sanon kiitos tanssista, tarkoitan rakastan sinua.
Kello on puoli kaksi yöllä, kun ovikelloni soi. Anton hymyilee kasvot punoittaen oveni takana. Hänen liikkeittensä kömpelyys antaa ilmi hänen humalatilansa.
”Jan!” hän hihkaisee ja kiepsahtaa kaulaani heti ovella.
”Oletko sinä juonut paljonkin?”
”Pari… pari vaan. Tiiät mut. Se on sellasta hupijuomista vain. En halua olla kännissä. Haluan olla just nyt panemassa sua sun sohvalla.”
”Anton.”
”Mmm rakas pane mua nyt.”
”Sinä olet melkoisen humalassa. En voisi.”
”Etkö sä rakasta mua? Mä tiiän, että sä et rakasta mua. Oon aina tiennyt.”
”Tulisitko nukkumaan? Laitan sinulle iltapalaa ja mennään sitten unille.”
”Sä et vittu rakasta mua…”
”Juteltaisiinko huomenna?”
”Sä et ikinä sano mua muruks tai rakkaaks…”
”Anton. Mennään nukkumaan.”
”Ja taas! Aina vaan kylmästi mun etunimi. Ja tiedätkö Jan mitä. Mä tiedän susta yhen jutun.”
Kavahdan vaistomaisesti taaemmas. Jokin kylmä valahtaa sisälleni.
”Pojat ottaa sulta arvosanoja vastaan suihin, kyllä mä tiedän”, Anton sanoo vailla kaikkea sitä lämpöä, joka hänen suloisessa äänessään usein asuu. ”Ne on varmaan päässy lähemmäs sua kuin mä koskaan. Vaikka mä rakastan sua eniten ikinä.”
Anton horjahtaa niin, että joutuu ottamaan seinästä kiinni. Hänen silmissään kiiltää, mutta hän nauraa silti. En uskalla mennä lähemmäs ja koskettaa poikaa.
”Sä päästät varmaan kenet tahansa muun lähemmäs kuin mut”, Anton nauraa katkonaisesti. ”Ykkösen pojat, jotka ei vielä tiiä, miten täällä toimitaan. Abit, jotka on tottuneet mielisteleen opeja ja jotka tietää, ettei ne jää kiinni. Avaatko sä niille muutakin kuin sepaluksesi?”
”Anton, en tiedä, mistä sinä –”
”Älä YRITÄ!”
En ole koskaan kuullut Antonin äänessä silkkaa raivoa. Poika tärisee kauttaaltaan.
”Jan, mä en tiedä, mikä mussa on vialla, kun sä et innostu musta yhtään. Oon aina ollut itsevarma, mut puoltoista vuotta alkaa olla jo aika pitkä aika olla tyypin kanssa suhteessa ilman mitään rakkauden sanoja.”
Nieleskelen. En voi puolustautua. Tiedän, etten voi roikottaa Antonia enempää.
”Joten kertoisitsä, mikä se mussa on, mistä sä et tykkää? Oonko liian säyseä ja kiltti?”
”Ei se ole –”
”Vai oonko mä epäviehättävä? Vihaatko sä mun tyyliä?”
”Anton –”
”Tai liian lihava? Oon jopa miettinyt laihduttamista, vaikka mä tykkään mun kropasta tällasena.”
”Ei, et todellakaan! Ei tämä ole mitään sellaista.”
”’Tämä’? Eli säkin tiedostat, että jotain tässä nyt on?”
Anton nojaa seinään ja itkee. Hänen kauniit kasvonsa punoittavat kauttaaltaan. Minä yritän mennä lähemmäs ja halata häntä, mutta hänen kätensä muodostavat muurin välillemme.
”Anton kiltti… Olet ihan liian humalassa. Olet vielä niin nuori. Mennään nukkumaan.”
”Mä rakastan sua yli kaiken… Enkä mä edes tiedä, seurustellaanko me.”
”Seurustelemme me.”
Uhma murtuu. Anton valahtaa syliini ja itkee hillittömästi.
”Minä vain…”
”Kai sä tajuat, että haluan antaa sulle kaiken?”
”Tiedän minä.”
”Tuun aina rakastaan sua eniten.”
Minä ajattelen poikien helliä huulia kalullani. Kaikkia niitä hetkiä, kun olen vain toivonut, että he antaisivat minulle kaikkensa ja rakastaisivat minua eniten maailmassa. Ja tässä hän on; maailman hellin ja rakastavin poika. Mikä minussa on vialla, kun nytkin jokin sisälläni haluaisi työntää hänet pois ja paeta?
”Oon varmaan ihan vitun idiootti, kun tulin niin onnelliseksi siitä, että säkin ajattelet meidän seurustelevan…”
”Anton, sinulla on hammasharja luonani. Minä ostan sinulle konvehteja, joita en itse syö. Kyllä me seurustelemme. Minä vain…”
”Ssh. Älä sano sitä. Mä haluan vaan, että sä olet nyt siinä. Älä sano mitään. Jos et rakasta, niin älä sano sitä nyt. En ehkä kestäisi sitä.”
”Mennäänkö nukkumaan? Pidän sinua sylissä.”
”Oisin halunnut sun nussivan mut puhki…”
”Olet liian tuntuvassa humalassa. Anna minä huolehdin sinusta.”
Talutan Antonin mukanani makuuhuoneeseen, riisun hänet vaatteista ja tuijotan hänen kaunista kehoaan, kun hän pukee ojentamaani villapaitaa päälleen. Onko tämä kaunis ihminen todella ajatellut, ettei kelpaisi minulle tällaisenaan? Tiedän Antonin olevan itsevarma niin tyylistään kuin kehostaankin. Tämä laittaa konkreettisesti perspektiiviin sen, miten vähän olen antanut pojalle rakkautta ja arvostusta.
Menen sängylle hänen taakseen ja vien kädet villapaidan alle, tunnustelen pehmeää, lämmintä kehoa. Itkuinen Anton päästää onnellisen hengähdyksen minun silittäessäni hänen vatsansa kaarta.
”Kai sinä tiedät, että olet ihan uskomattoman kaunis ja haluttava?”
Antonista lähtee äänekäs nyyhkäys.
”No…”
Suutelen hänen niskaansa.
”Arvostan kaikkea sinussa.”
Kyynelehtien Anton tulee aivan liki minuun, nojaa niin hellästi, että heikottaa. Miten paljon haluaisinkaan vain heittäytyä ja jäädä tähän pakokauhusta huolimatta.
”Mun ihana rakas…” Anton itkee ja vetää minut makuulle. Pidän hänet aivan kiinni, otan itkuisen pojan rintaani vasten ja yritän kerrankin olla hänelle se, jonka hän minusta haluaa.
*
Anton
Me olemme yhdessä vielä vuoden sen jälkeen.
Abivuoteni on kiireinen ja jo sitä edeltävä kesä tuntuu lopun alulta. Jan ei koskaan puhu minulle tunteistaan. Näemme lähes joka päivä. Pörrö on paras ystäväni, rakastan istua sohvalla mieheni ja kissan kanssa. Ilmassa rätisee odotus. Kaikki yhteiset hetkemme jättävät sanomatta sen, jota pelkään.
Hän ei rakasta minua.
Minä jatkan hänen hellimistään, sanon hänelle kaiken, mitä sydämessäni on, ja silti tiedän, että hän ei vieläkään ole valmis sanomaan samaa minulle. Vanhempani epäilevät minulla olevan suhde, niin tiiviisti vietän aikaa jossain muualla. Olemme pysytelleet varovaisina, mutta suljettujen ovien takana hän on minun. Minä tahdon hänet ja vain hänet. Me elämme kuten kuka tahansa pariskunta aina abivuoden penkkaripäivään saakka. Räväköiden penkkarirituaalien jälkeen menemme opettajat mukanamme paikalliseen baariin, ja kaikki siinä tuntuu niin säkenöivältä, etten tunnu pysyvän nahoissani.
Tämä on perinne. Joka penkkarien aikaan opettajat tulevat abiturienttien kanssa baariin ja juttelevat ja pelaavat. Laulavat jopa karaokea. Opiskelijat saavat nähdä, että opettajatkin ovat ihmisiä. Minua huvittaa. Olen ajatellut viimeaikoina harvinaisen vähän sitä, että Jan on opettajani. Minulle hän on ensijaisesti mies, jota rakastan.
Jan seisoo seinäruusuna taustalla, enkä ehdi jutella hänen kanssaan nyt, kun voisin tehdä niin kaikkien nähden. Kaverini nykivät minua joka suuntaan eikä minulla ole perusteita hylätä heitä ja siirtyä heidän mielestään tylsän ja puisevan historianopettajan seuraan. Vihaan sitä, että he voivat ajatella niin. Jan on kauneinta maailmassa, ja nyt en millään pääse livahtamaan hänen viereensä. Haaveilen juovani kevyttä drinkkiä hänen vieressään ja nojailevani rennosti pöytään ilman, että kukaan tajuaa, mitä me teemme yhdessä.
Sanon kavereilleni meneväni vessaan, enkä löydä Jania mistään. Hymähdän ajoituksellemme, hänenkin täytyy olla miestenvessan tienoilla. Miten romanttista. Suuntaan vessoille ja kuulen heti ovella äänen, joka saa koko systeemini jumittamaan.
Janin hienoiset huokaukset.
Jan huokailee tällä tavalla vain tietyssä tilanteessa. Ei. Ei tämä ole todellista. Kopin ovi on hävyttömästi raollaan, en voi uskoa, että hän tekee näin, varsinkaan tällä tavalla. Miten tämä voi olla mahdollista.
Kävelen kuin transsissa ja pakotan itseni avaamaan oven, vaikka tiedän, että näky ei tulisi poistumaan mielestäni koskaan. Tämä on kuin surkeasti kirjoitetusta teinisarjasta, ei tämä voi olla elämääni, ei tämä voi olla se, miten tämä päättyy.
Poika on luokkalaiseni. Hyvä koripallossa ja matematiikassa, surkea reaaliaineissa. Jan on sulkenut silmänsä ja luopunut silmälaseistaan hetkeksi. Poika on kömpelösti kumarassa ja miltei kaatuu heti, kun avaan oven. Kaikista ihmisistä, jotka heidän varomattoman leikkinsä voisivat keskeyttää, se olen juuri minä, joka kävelen väärään aikaan sisään. Tai oikeaan. Minulle oikeaan.
Ilme Janin kasvoilla syöpyy verkkokalvoilleni. Hänen silkka kauhunsa on siinä paljaana minun katsottavissani. Kumartunut poika on sitäkin järkyttyneempi, häpeän puna värjää hänen koko kasvonsa.
Minä en sano mitään. Juoksen ilman takkia ulos ja tiedän, että Jan tulee perässäni heti, kun suinkin saa sepaluksensa toisen pojan hyväilyjen jäljiltä suljettua. En välitä, vaikka kaikki näkisivät ja kuulisivat. Kyyneleet polttelevat kurkussani, painaudun lumen peittämän terassin kaidetta vasten ja painan paljaat käteni lumeen.
”Anton! Odota, vannon, että –”
”Älä puhu mulle!!”
Jan hätkähtää. En ole koskaan aiemmin huutanut hänelle.
”Painu vittuun!! Jan, painu vittuun”, minä itken.
”Keskustellaan –”
”Ei keskustella! Sä sait just suihin mun luokan Jonilta, toivottavasti oli sen arvoista.”
Jan tunkeutuu tilaani, yrittää tarttua minuun ja ottaa syliinsä, mutta minä potkin ja työnnän häntä pois ja huudan kuin satutettava eläin.
”Pysy vittu KAUKANA musta!! Sä et nää mua enää ikinä!”
”Anton kiltti.”
”En ole! En enää! Mä olen katellut sun paskaa käytöstä ja sietänyt sitä, että ehkä sä joskus vielä päätät, rakastatko mua vai et. Oon ollut ihan vitun typerä, ja tiedän sen. Vain, koska oon rakastanut sua ihan sairaan paljon. Rakastan edelleen ja tuun varmaan aina rakastamaan. Sä halusit jonkun, joka rakastaa sua, mutta mä en selvästi riitä sulle.”
”Ei se ole siitä kiinni…”
”Vaan mistä? Ei, älä kerrokaan, en mä tahdo tietää. Et sä varmaan itsekään tiedä. Mä en JAKSA enää! Mä en halua olla sun kanssa, mä en pysty ees katsomaan sua silmiin ton jälkeen. Mene vittu muualle, Jan, eti itelles poikia, jotka voi ottaa sulta suihin aina, kun sitä kaipaat. Mä en selvästikään ole sitä, mitä sä tarvitset.”
”Anton, rakas…”
Itkun aalto on niin voimakas, että työnnän käteni syvemmälle lumeen.
”Nytkö sä sitten sanot mua rakkaaksi?”
”Koska sinä olet. Anton. Tule syliin, mennään kahdestaan kotiin. Jutellaan. Keitän sinulle teetä ja pidän hyvänä.”
Hädin tuskin näen häntä kyyneliltäni.
”Painu nyt helvettiin”, itken. Tahtoisin mennä hänen kotiinsa, suudella häntä, antaa kaiken anteeksi, koska rakastan häntä. Rakastan rakastan rakastan. Ja silti minä en voi aina antaa tämän jatkua. Kerään itsekunnioitukseni rippeet ja kohtaan täristen Janin katseen.
”Mä rakastan sua aina, Jan”, minä sanon ja kävelen takaisin sisälle.
En käänny katsomaan, miten hän reagoi.
*
Jan, kaksi vuotta myöhemmin
Minä en uskonut koskaan enää näkeväni Antonia sen päivän jälkeen.
Minä pommitin hänen puhelintaan viesteillä ja soitoilla, maanittelin häntä jäämään. Söin itkien kaikki ne suklaat, joita pidin kaapissa häntä varten. Hakkasin päätäni seinään ja sain Pörrön maukumaan hädissään. Itkin kissan pehmeään turkkiin.
En vieläkään tiedä, miksi minä olen tällainen. En tiedä, miksi halusin pojan ottavan minulta suihin, vaikka minulla oli Anton. Anton antoi minulle kaikkensa ja minä tiedän, että syvällä sisimmässäni kaikki nämä tunteet olivat minussa jo silloin. Ne olivat puhjenneet varovaiseen kukkaan kaikkina niinä hetkinä, kun Anton teki jotakin itselleen ominaista; tanssi ulkona piippaavan lumiauran tahtiin tai tiputteli vihaisesti sokeria tekemääni vahvaan kahviin. Rakastin hänen leveää hymyään ja pientä nenänpäätään. Kevyitä pisamia poskilla.
Kaiken sen minä annoin pois, koska en osannut olla rakastettu. Säikähdin sitä versiota itsestäni, jonka hän näki hellässä katseessaan. Kaiken sen intiimiys ja voimakkuus pelotti minut kuoreeni ja sai minut vieroksumaan hänen värikästä ja pirskahtelevaa olemustaan. Sisimmässäni tiesin jo, mitä tunsin. Olin alkanut rakastua häneen jo silloin, kun ensi kertaa pyysin hänet kotiini. En minä halunnut pelkästään jonkun rakastavan minua, minä halusin olla hänen kanssaan, mutta kaikki oli liian suurta enkä ymmärtänyt omia tunteitani.
Joten kaikki se vei meidät erilleen. Anton oli jäykkä ja kylmä kirjoitusten ajan enkä nähnyt häntä ylioppilaspäivän jälkeen. Hänellä oli aurinkokorvakorut lakituspäivänä. Hän näytti kauniilta; en ole unohtanut sitä hetkeksikään. Hän ei katsonut minua silmiin. Minä katsoin häntä, katsoin ihmisiä, jotka ympäröivät hänet. Perhe, sekä isän että äidin puolelta. Tavallisia ihmisiä. Ei lainkaan yhtä aurinkoisia kuten poika, joka vei neitsyyteni ja jakoi elämäni kahden vuoden ajan.
Minä kaduin.
Vihasin itseäni. Olin rakastunut häneen ja annoin sen hukuttaa minut pinnan alle joka yö. Aika helpotti, mutta ei koskaan vienyt täysin pois kaipuuta poikaan, joka oli jättänyt valoaan kaikkialle asuntooni. Jokaisessa tavarassa oli palanen sitä lämpöä, jonka hän minuun jätti. Kaipasin hänen nauruaan, hänen pehmeitä huuliaan, hänen lämmintä kehoaan.
Palasin takaisin yksinäiseen arkeeni. Minut täyttänyt suru oli täysin ennaltaodottamaton. Ennen saatoin vain olla kahdestaan kissani kanssa ja vaikka tiesin olevani riipivän yksinäinen, minulla ei ollut mitään, mihin verrata. Enää Antonin nauru ei soinut kotonani. Saatoin vain käpertyä sohvan pohjalle ja katua.
En kuvitellut näkeväni häntä enää.
Kävelen tuttua reittiä keskustan kautta kauppaan, kun olen erottavinani tutun hahmon kauempana. Kirkas pinkki takki ja sateenvarjo. Joku käsikynkässä, joku paljon pitempi. En voi olla tunnistamatta häntä; hän näyttää yhä täysin samalta. Elinvoimaiselta ja iloiselta. Vaatetyyli on yhä viimeistelty ja mietitty, mutta nyt yhä vain tarkempi. Hänen vihreät silmänsä säkenöivät, erotan sen, vaikka hänellä on sydämenmuotoiset pinkit lasit. Hän näyttää niin kauniilta, että yksinkertaisesti pakahdun ja jämähdän paikalleni.
Erotan, että hän tunnistaa minut. Hän nauraa iloisesti miehelle käsikynkässään, kunnes erottaa hahmoni liikenteen keskeltä. Sydämeni jättää lyönnin välistä, kun näen hänen katseensa lasittavan hetkeksi aikaa, pysähtyvän minuun. Hänen miehensä ei huomaa sitä, me jatkamme eri suuntiin, mutta minä ehdin erottaa tunnistuksen hänen ilmeestään.
Sydämeni hakkaa. Juoksen kotiin vain kuullakseni puhelimen kilahduksen hiljaisuudessa. En uskalla katsoa. Ei se ole hän. Se voi olla kuka tahansa muu. Joku töistä. Kuka vain. Ei se ole hän. Tietenkään se ei ole hän.
Kun erotan hänen nimensä näytöllä, valahdan alas ja itken. Pörrö tulee kiehnäämään minuun, mutta en pysty ottamaan puhelinta käteeni. Kissan hennot kuopsutukset yrittävät kannustaa minua toimimaan, mutta en pysty, en voi, se on hän, ja minä rakastan häntä edelleen. Kenties enemmän kuin koskaan.
Viesti on lyhyt. Itkusta täristen rekisteröin, mitä siinä sanotaan.
Sä olet edelleen kaunis.
Kaikki se, mitä minä laitoin hänet menemään läpi, ja hän näkee minut näin. Tiedän, että hän ei tarkoita pelkästään sitä, miltä näytän. Hän ei koskaan tarkoittanut pelkästään sitä. Täristen etsin hänen numeronsa. Puhelimen tuuttaukset eivät ole koskaan tuntuneet kipeämmiltä. Pitemmiltä. Kun hän vastaa, en aluksi huomaa sitä. Linja on hiljainen.
Kuulen hänen hengityksensä. Nielaisen. Puheenvuoro on minulla.
”Asun yhä samassa paikassa.”
Hiljaisuus.
”Jos tahdot…”
Nielaisen. Antonin hengitys kiihtyy.
”Jos tahdot.”
Linja on pitkään äänetön.
”Mulla on parisuhde.”
”Huomasin. Komea mies. Onnittelut.”
En katsonut miestä tarkkaan. En pystynyt. Komea. Parrakas.
”Mä olen siellä viidessätoista minuutissa.”
Laitan teetä. Katan pöydän, vaikka tiedän, ettei tämä ole hilpeä tilaisuus tai rento parisuhdeilta. Anton tehnyt juuri kuten jossain sisimmässäni tiesinkin hänen tekevän – mennyt eteenpäin. Niin minunkin olisi pitänyt, enhän antanut hänelle mitään ja lopulta petin hänet. Hävettää, että tunnistan itseni siitä toiminnasta. Sellainen minä olin. Minun pitäisi tehdä valtavasti töitä, etten olisi enää. Vaikka tuskin Anton minulle anteeksi antaa.
Ovenkoputus on yhtä rivakka kuten aina. Päästän hänet sisälle, vaikka tekisi mieli itkeä, kun hän on kaunistunut kahdessa vuodessa entisestään. Lapsenomaisuus on poistunut hänen kasvoiltaan, nämä ovat nuoren miehen kauniit kasvot. Hänen ihonsa on erinomaisessa kunnossa, muistan, kuinka paljon hän rakastaa ihonhoitoa. Leukaperät ovat aiempaa terävämmät. Jo aiemmin pehmeä vyötärö on pyöristynyt, ja se sopii hänelle, hän näyttää elinvoimaiselta. Tahdon suudella häntä. Tahdon koskettaa hänen takapuoltaan ja –
”Mä aion olla ytimekäs.”
Anton ei riisu edes pinkkiä takkiaan.
”Mä en tullut tänne palaamaan sun kanssa yhteen.”
”Tiedän.” Nielaisen. En tiennyt. Olen kai tuudittautunut siihen, että saan aina anteeksi, koska Anton katsoi aina niin paljon sormiensa lävitse.
”Etkä tiedä. Sä varmasti kuvittelet, että mä eroan mun parisuhteesta ja hyppään sun syliin ja oon ihan että voi rakas kulta ei se mitään, että otit suuhoitoa mun luokan Jonilta.”
”Rakas –”
Särö. Ensimmäinen särö. Anton tuijottaa minua pitkään ennen kuin kyyneleet löytävät tiensä hänen silmiinsä. En uskalla mennä lähemmäs. Tällä kertaa kunnioitan hänen tilaansa, vaikka sattuu nähdä hänen itkevän.
Tiedän, että en ole lähes koskaan kutsunut häntä rakkaaksi, ja se saa hänet itkemään. Rakas. Miten uskomattoman rakas hän onkaan.
”Sä yrität vaan saada mut takas, mä tiedän kyllä. Tää on sulle jotain peliä.”
”En minä –”
”Ajatteletko sä, että mä olen vain kaksi vuotta kyhjöttänyt jossain ja ajatellut sun super erityistä penistä, jota vaan literally tarviin elääkseni vai mitä vittua?”
”Minä olen ajatellut sinua kaiken aikaa.”
Anton nyyhkäisee.
”Hyvä. Hyvä, jos tajuat, mitä oot tehnyt. Muhun sattui ihan helvetisti.”
”Olen valmis keskustelemaan siitä vaikka kuinka pitkään. Minulla ei ole mitään perusteita, mutta tahdon, että sinulla on kuultu olo.”
”Mulla on vaan sellainen olo, että sä otit mut vaan, koska joku suostui olemaan sun kanssa.”
”Minä olin tosi hämmentynyt suhteemme alussa. Pelästyin. En ollut koskaan seurustellut enkä ollut lähellä toista.”
”Sä et silti kohdellut mua oikein.”
”En niin ja olen siitä aidosti pahoillani.”
Näen, kuinka vaikeaa Antonin on nyt seisoa edessäni kaiken tämän ajan jälkeen. Hän steppaa jalalta toiselle ja näpertää takin alla olevan villapaidan hihaa.
”Miten se ilmenee, että sä olet pahoillasi? Miten mun pitäisi nyt vaan uskoa, että sä olet muuttunut ja ajattelet mua kaiken aikaa? Etpä sä silloin tuntunut ajattelevan, tai jos ajattelit, niin et tuonut sitä mulle kovin hyvin ilmi.”
”Olet ihan oikeassa. Enhän minä sitä sinulle juuri osannut tuoda ilmi, ja olen siitä uskomattoman pahoillani.”
”Jan, nää on vaan tyhjiä sanoja.”
”Tiedän sen kyllä.”
Nielaisen. Tuijotan häntä. Hän on niin kaunis. Saan väristyksiä.
”Minä rakastan sinua.”
Sanat, joita en koskaan sanonut, mutta joita olen ajatellut kaiken tämän ajan. Ensin Anton jää paikalleen tuijottamaan minua silmät yhä kyynelissä. Erotan nytkähdyksen heti. Anton on vajoamassa polvilleen, kun nappaan hänet syleilyyni. Hän takertuu itkien minuun ja painaa pörröisen päänsä rintaani vasten.
”Mä kuvittelin, etten koskaan saisi kuulla noita sanoja sulta”, Anton itkee. ”Mä oon rakastanut sua kaikki nää vuodet…”
”Minäkin rakastin sinua silloin. Minun piti vain kohdata itseni ja omat tekoni ennen kuin ymmärsin sen.”
”Ja sä sanot sen nyt…”
”Minä en tajunnut.”
”Vitun idiootti. Rakastan sua edelleen ihan helvetisti. Oon rakastanut kaiken tän ajan. Sä olet niin kaunis.”
”Niin sinäkin. Olet kauniimpi kuin koskaan.”
”Oot myöhässä… Voi vittu, Jan, sä olet myöhässä”, Anton itkee ja sysää minut lempeästi kauemmas. ”Ja mulla on itsekunnioitus. Se ennen kaikkea.”
En uskalla koskettaa häntä uudelleen, vaikka tahtoisin vain painautua häntä vasten ja suudella.
”Jan. Kerro mulle yks juttu. Johtuko se kaikki sun yksinäisyydestä? Siitä, ettei sulla koskaan ollut ketään?”
Keittiöstä kuuluu miukaisu.
”Paitsi Pörrö, anteeksi”, Anton naurahtaa. Hänen naurunsa on rakkain lauluni, voisin kuunnella sitä ikuisuuksiin. ”Niin, siis. Mä olen pohtinut sun olemistasi. Ehkä se kaikki johtui vaan siitä, että sä et koskaan saanut elämältä sitä, mitä oisit eniten kaivannut ja nyt suhun sitten sattuu ja purit sitä teineihin.”
”Anteeksi.”
”Olitko sä kenenkään kanssa mun jälkeen?”
”Etsin sinua jokaisesta niistä nuoresta, joita yritin sen jälkeen.”
”Jan VITTU!”
Anton ottaa jälleen tukea seinästä.
”Mene terapiaan. Tee tuolle jotain. Mä en voi auttaa sua.”
”Tiedän. En ole tänä vuonna koskenut oppilaisiini.”
”Tänä vuonna!! Jan! Kai sä tajuat, miltä sä kuulostat? En mä voi palata yhteen sellasen miehen kanssa, joka ehkä joskus saattaa haluta kähmiä poikien kasseja oppitunneilla. Ei se käy. Mä kunnioitan itseäni. Olin nuori ja todella rakastunut. Halusin antaa sulle kaiken. Ja annoinkin. Sä et kunnioittanut sitä etkä mua.”
”En niin. Olet oikeassa.”
”Ei tää voi tällä lailla mennä.”
”Eikä menekään. Sinulla on parisuhde ja tiedostan sen. Ja vaikka ei olisikaan, ymmärrän, mitä olen tehnyt. Ei minulla ole mitään konkreettista, jolla osoittaa, että olen muuttunut. En voi antaa lupauksia. Olen pahoillani. Olet kaunein ja uskomattomin poika, jonka olen koskaan tavannut. Vastoin kaikkia odotuksia maailma tarjosi minulle pojan, johon aidosti rakastuin. Tulen aina rakastamaan sinua. Kiitos, kun annoit minun vielä sanoa sen.”
Anton vain itkee. Katsoo minua silmiin ja itkee.
”Kiitos”, hän kuiskaa. ”Tää merkkaa mulle enemmän kuin mikään.”
Vasta hänen sanoessaan sen tunnen jotakin poskillani. En tiennyt itkeväni.
”Mä en rakasta mun miesystävää. Se on ihana, mutta en rakasta sitä. Me ei edes tapailla virallisesti, se on kevyttä alkusäätöä enkä tiedä, onko se vakavissaan.”
”Anton, rakas, ei sinun tarvitse –”
”Mä en ole koskaan halunnut ketään muuta kuin sut.”
”Kulta.”
”Olen typerä vitun idiootti, kun annan tän tapahtua. Mä tiedän sen. Mutta kun sä olet maailmassa kauneinta.”
Meidän kehomme toimivat ilman lupaamme. Likistän Antonin vasten seinää, hänen kätensä hapuilevat tukkaani ja minun käteni uppoavat hänen hiuksiinsa; me suutelemme kuin ensimmäistä kertaa, vailla ilmaa, vailla kontrollia. Painan hänet tiukasti itseäni vasten, hän hapuilee selkääni ja niskaani ja annan erektioni painua kovana hänen lantiotaan vasten.
”Mennään makuuhuoneeseen”, henkäisen suudelmien lomassa.
”Rakastan sua”, Anton kuiskii, ”rakastan sua…”
”Minäkin sinua. Anton. Rakas.”
Makuuhuoneessa mikään ei ole muuttunut kahdessa vuodessa, Anton naurahtaa tavaroiden täsmälleen samalla järjestykselle.
”En halunnut muuttaa mitään. Paitsi… No.”
”Nyt sä voit.” Anton riisuu vaatteensa kertaheitolla. ”Mä annan sulle tän yhden mahdollisuuden. Okei?”
”Lupaan olla sen arvoinen.”
”Voi rakas…”
Tuijotan Antonin paljasta kehoa haltioissani. Hänen ihonsa on niin puhdas ja pehmeä, käteni hikoavat ja minua pelottaa koskea häneen kaiken tämän ajan jälkeen.
”Rakas… Saanko riisua sut?”
”O-… Tuota. En näytä ihan samalta kuin ennen.”
”Mitä meinaat? Sä näytät ihan samalta kuin aina. Yhtä kauniilta.” Antonin käsi hipaisee poskeani ja tunnen, kuinka erektioni paisuu entisestään. Punastuttaa. Yritän muistuttaa itselleni, että vain tämä poika on koskettanut minua näin. Ei kukaan muu yli neljäkymmentävuotisen elämäni aikana. Jokainen kosketus täyttää minut. Tiedän, ettei Antonin seurassa tarvitse hävetä sitä, miten herkkä kehoni on. Eikä mitään muutakaan.
”No kun… On tullut hieman lisää painoa. Se näkyy vatsassa.”
”Kulta, et kai sä sellaista hermostele? Olen tosi onnellinen, jos oot alkanut pitää parempaa huolta itsestäsi. Mä mietin sitä näinä vuosina. Toivoin, että et laiminlöisi sun kehosi tarpeita kuten ennen.” Antonin käsi hapuilee kauluspaitani nappeja ja paljastaa ylävartaloni. Olen kauttaaltaan kuumissani ja punainen, kun Antonin käsi pysähtyy aavistuksen pyöristyneelle vatsanseudulleni.
”Sä oot ihan vitun kaunis”, Anton henkäisee, ”oi luoja, miten mä rakastan sussa kaikkea.”
Anton painaa minut sängylle ja tulee vaativana ylleni. Poskeni punoittavat, kun hän painaa suudelmia kaulalleni ja rintakehälleni ja etenee alaspäin.
”Mm, mmh, Anton, muru… Saisinko minä näyttää sinulle, miten ihana olet? Anna minä.”
”Haluaisitko sä?”
”Älä kuulosta noin yllättyneeltä.”
”Totta kai sä saat.” Antonin hymy on häkeltyneen aurinkoinen.
”Anteeksi, että en ole koskaan ollut sinulle sitä, mitä ansaitset. Minä lupaan.”
”Rakas. Mä uskon sua.” Anton suutelee minua hellästi hymyillen. ”Ei ole hätää.”
”Anna minä näytän. Käytkö selällesi?”
Hymyillen poika asettuu selälleen ja avaa pehmeät reitensä. En pysty katsomaan hänen elintään pitkään ilman, että aistini pettävät. Painan hellästi huuleni hänen sisäreidelleen. Annan nautinnon tulla.
Vastoin kaikkia odotuksia tämä poika on viimein tässä; ja minä olisin hänen arvoisensa.
*
Anton
Jan on nukahtanut kesken elokuvan, vaikka kello ei ole vielä edes yhtätoista. Mies tuhisee pää tyynyssä kissa sylissään vilttiin kääriytyneenä, ja se onni, joka minut täyttää, on lähes mahdoton ymmärtää. Jan ja Pörrö nukkuvat molemmat, vaikka elokuvassa on action-kohtaus meneillään. Hetki on niin seesteinen, että miltei itkettää. Jään siihen vain tuijottamaan rakkaitani.
Olemme aloittaneet alusta ja seurustelleet nyt kolme kuukautta. Minä en ole antanut kaikkea anteeksi, mutta Jan on kunnostautunut todella. Ensimmäisenä viikkona hän yritti ihan liikaa ja oli alituisesti ostamassa minulle tavaroita ja varaamassa museoviikonloppuja, mutta kielsin häntä tekemästä niin. Sanoin, että halusin vain olla hänen kanssaan kaikessa rauhassa. Ei paineita. Ei esitystä. Vain Jan sellaisena kuin hän todella on.
Se on kantanut. Minä ja säätöni sovimme sulassa sovussa, ettemme jatka yhdessä, ja olen siitä lähtien nukkunut lähes jokaisen yöni Janin luona. Hän tuntuu erilaiselta ja silti juuri siltä mieheltä, johon rakastuin historianluokassa. Jan todella on osoittanut minulle, että aikoo tällä kertaa kohdella minua paremmin. Hänestä huokuu uudenlainen rauhallisuus. Jan on aina ollut epätoivoinen ja yksinäinen, mutta nyt hän tuntuu kiinnittyneen minuun kaikessa rauhassa.
Vuosien yksinäisyys paistaa hänestä läpi niinä hetkinä, kun suutelen häntä tai silitän hänen poskeaan. Usein myös seksissä. Janin on niin hankalaa käsittää, että joku voi rakastaa häntä siten. Mutta minä rakastan.
Olen kertonut Janista äidille. Mietin sitä, kun otan kuvan sylitysten nukkuvista Janista ja Pörröstä ja ajattelen, laittaisinko sen äidilleni saatesanoin ”rakkaat”. Äitini ei tiedä, että olemme olleet suhteessa myös ollessani alaikäinen. Hän tietää vain, että kohtasin historianopettajani uudelleen ja rakastuimme syvästi. Niinhän se menikin. Me pidimme toistemme sydämiä kaksi vuotta ja kehityimme omilla tahoillamme. Nyt vasta olemme valmiita jatkamaan.
Äiti otti asian yllättävän hyvin. Hän on tavannut Janin ohimennen ja kehunut tätä miellyttäväksi ja komeaksi. Jan nauroi ja punasteli, kun kuuli, että häntä on sanottu komeaksi. Onhan hän. Ryömin lähemmäs ja tuijotan hänen siroja käsiään ja pitkää, kaunista nenäänsä. Janilla on todella kauniit ja herkät kasvot. Hän näyttää haltialta ilman lasejaan. Olen juuri suukottamassa Jania poskelle, kun hän säpsähtää hereille.
”Hitto, muru, kun säikähdin!” hän nauraa. ”Mitä minulta meni ohi?”
”Puolet tosta hiton leffasta!”
”Voi ei…”
”Sä oot niin söpö nukkuessas. Ja kato Pörröä. Nukkuu vieläkin.”
Jan hymyilee kissalle ja yrittää olla liikkumatta, mutta pienikin liikahdus saa eläimen värähtämään ja pomppaamaan lattialle.
”Anteeksi, Pörrö”, Jan hymähtää.
”Kulta tuu tänne.”
”Kummalle meistä sinä puhut?”
”Sulle, ihme kyllä.”
Hymyillen Jan käpertyy aivan kiinni minuun. Alan silitellä hänen pitkää tukkaansa hellin vedoin. Jan menee aivan helläksi ja tunnen, kuinka uninen raukeus täyttää hänet.
”Mennään nukkumaan.”
”Anton…”
”Joo?”
”Rakastan sinua.”
En koskaan kyllästy kuulemaan sitä. Saan väristyksiä.
”Rakas.”
Minä raahaan unisen miehen makuuhuoneeseen ja nostan päälleni. Jan painaa päänsä syliini eikä jaksa riisua edes vaatteita. Tällaiset hetket ovat kaikkein rakkaimpia. Minä ja oma rakkaani. Meillä on kaikki maailman aika puhua asiat läpi. Meillä ei ole hätää.
*
Puolen vuoden seurustelun jälkeen elämämme on kaikin puolin tasaista. Olemme muuttamassa pian yhteen ja haaveilemme yhteisistä lemmenlomista ulkomailla. Olemme molemmat säästämässä yhteistä elämäämme varten. En enää pelkää joka päivä, että löydän Janin ja jonkun pojan polvillaan hänen edestään. Kaikki hänessä on vakuuttanut minut siitä, että tämä kestää. Joskus Jan näyttää minulle jopa puhelintaan varmistaakseen, ettei todella viestittele muille tai halua ketään muuta. Enää hänen ei tarvitse varmistella. Minä tunnen sen niinä hetkinä, kun olemme yhdessä.
Me istumme jälleen sohvalla sylitysten, kun Jan yllättäen nousee ylös. Hän katsoo minua pitkään ja sipaisee poskeani.
”Rakas?” kysyn.
”Anton.”
”Joo?”
”Minä olen vähän miettinyt.”
”Rakas? Pitääkö mun huolestua?”
Jan nauraa ja pudistelee päätään.
”Ei pidä. Sinä olet ensimmäinen ihminen maailmassa, joka on pakottanut minut reflektoimaan yksinäisyyttäni ja sitä, miten väärillä tavoilla olen sitä käsitellyt. Olet puhunut seksuaalisuudestani kanssani yön pikkutunneille ja ollut aina paras mahdollinen kumppani, joka kenelläkään voi olla.”
”Voi sun kanssas.”
”Sinä olet kaikin tavoin kaunein ihminen, jonka olen koskaan kohdannut. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Rakastan pieniä juttuja, joita teet. Kun nyrpistät pientä nenääsi. Kun tiskaat tiskit. Kun keksit leipoa kakkua keskellä yötä. Kun leikität Pörröä ja saat sen iloiseksi. Anton… Minä rakastan sinua.”
”Voi…”
”Ennen sinua minä vain velloin siinä, kuinka yksin olen enkä tulisi koskaan saamaan ketään. Hain apua väärillä tavoilla ja käytin ammattiani väärin. Olen uskomattoman kiitollinen, että sait minut ymmärtämään sen. Todellisuudessa olen vain yksinäinen, vanheneva mies, joka on aina kaivannut rinnalleen jonkun kaltaisesi.”
”Jan.”
Hän polvistuu. Minua pyörryttää. Apua.
”Tiedän, että minulla ei ole oikeutta, mutta aion kysyä tätä silti – jäätkö rinnalleni, Anton? Tuletko miehekseni?”
Minä purskahdan itkuun. Jan vain tuijottaa minua. Syöksyn hänen syliinsä ja suutelen häntä joka paikasta.
”Kulta rakas mä… Mä en kestä!”
”Onko tuo kyllä vai ei!”
”KYLLÄ! Rakas!”
Hukutan Janin suudelmiin.
”Voi kulta, tulitko noin iloiseksi?”
”Mä en oo koskaan muuta halunnutkaan!”
”Rakas…”
Jan nappaa minut tiukasti syleilyynsä ja suukottelee kyyneliäni. Hänen omat silmänsäkin kiiltävät.
”Voi rakkaani…”
”Me pystytään tähän”, kuiskaan. ”Yhdessä.”
”Yhdessä”, Jan toistaa.
Pörrö tulee nuuhkimaan meitä, kissa kallistaa hämmästyneenä päätään. Puhkeamme molemmat nauramaan.
”Se tuli onnittelemaan”, nauran. ”Pörrö, musta tulee sun uus äiti. Mä meen sun isän kanssa naimisiin.”
”Naimisiin.” Jan pudistelee päätään. ”Uskomatonta. Anton… Rakastan sinua.”
”Mäkin rakastan sua.”
En koskaan kyllästyisi sanomaan sitä. Onneksi minun ei tarvitse lopettaa.
