sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Melodia

On hänen syntymäpäivänsä, kun herään ennen häntä ja tuon hänelle aamiaisen sänkyyn. Hän ei ehdi herätä ennen kuin tuoreiden hedelmien ja kuuman teen tuoksu herättelevät hänet avautuvaan päivään. Pörrötän hänen mustaa hiuspehkoaan ja kurottaudun painamaan suukon hänen suulleen.

”Onnea, kulta”, kuiskaan ja silitän hänen niskaansa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen muistan yhä tehdä niin joka päivä – silittää häntä niskasta. Siitä hän pitää eniten.
Hän hymyilee aina yhtä autuaasti. Hän ei ole aamuisin sirrisilmäinen ja tokkurainen, hän hymyilee kuin pitelisi aurinkoa sisällään. Ja hän katsoo minuun aina kuin joka sekunti kanssani olisi hänelle kaikkein mieluisin. En voi koskaan korvata sitä hänelle millään, mutta olen hänen kanssaan, ja toivon sen riittävän.

”Minun vanhukseni… Kolmekymmentäseitsemän vuotta. Se on jo jotain se.” Suutelen häntä uudelleen, näin meidän aamumme alkavat aina. Viipyilemme toistemme kehoilla, tervehdimme niitä ennen valkenevaa päivää.
”Enemmän kuin uskoin koskaan näkeväni.”
On minun vuoroni hymyillä. Herkkä, pieni poika päätyi kadulta tänne, yhteisiin lakanoihin ja auringossa kylpeviin aamuihin. Hän on nyt aikuinen, vahva ja terve mies, ja hänellä on vielä vuosia edessä.
”Olen sinusta hirveän ylpeä. Jo ihan siitäkin syystä, että sinulla ei ole yhtä ainutta harmaata hiusta.”
”Jestas, ei! Ei sellaista saa ajatella kolmekymppisenä! Ei ole sinullakaan!”
”Kompensoin näyttämällä muuten vain ruumiilta”, hymähdän, ”toisin kuin jotkut meistä.”

Kuljetan kättäni hänen vatsallaan, hivuttaudun reisille ja silitän. Hän voisi yhtä hyvin kehrätä minua vasten, niin tyytyväiseltä hän näyttää.
”Tahtooko syntymäpäiväsankari…” Käteni pysähtyy housuille. Hän hengähtää.
”Aina… aina, kun on sinusta kyse…”

Hidasta ja nautiskelevaa, tänään meillä ei ole mikään kiire minnekään. Seksi on viipyilevää, suutelen häntä kaikkialta, piirrän sormillani hänen keholleen. Jokainen sentti on arvokas ja tärkeä, rakastan häntä hirvittävästi. Hän on maailman kaunein ihminen. Hänen lempeytensä säteilee jokaiseen päivääni, ja tänään tahdon näyttää, kuinka kiitollinen olen.

Kaiken jälkeen syömme rauhassa aamiaisen ja pakkaamme tavaramme. Me lähdemme muiden luokse, mutta hän ei vielä tiedä, mitä kaikkea olemme suunnitelleet. Pelko kouraisee minua ensimmäisen kerran, kun ymmärrän, etten ole tottunut tällaiseen. En osaa järjestää mitään, sillä minua pelottaa, miten hellyydenosoituksiini reagoidaan. Entä, jos hän pettyy minuun? En halua hänen pettyvän omana syntymäpäivänään, mutta minua pelottaa yrittää niin paljon, minua pelottaa näyttää, miten riippuvainen olen hänen rakkaudestaan.

”Mitenköhän Frida tämän ottaa? Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun Fridaa juhlistetaan tällä tavalla porukalla”, hän sanoo vaunuissa. Niin, tämä on heidän yhteinen syntymäpäivänsä. Me olemme joukolla huomioineet heidät molemmat.
”Hän ei ehkä ole juhlaihmisiä, mutta olen varma, että hän ilahtuu. Hän ansaitsee hyviä asioita. Te molemmat ansaitsette. Rakastan teitä”, sanon ja suukotan häntä poskelle. Hän katsoo minuun kuin koiranpentu ja vetää minut sitten syliinsä. Suukkoja painetaan kaikkialle, ja saan jälleen kiittää onneani siitä, että ajurini on tottunut siihen, että vaunuissa saattaa tapahtua aivan mitä vain.

Kun olemme perillä, vatsaani vihlaisee jälleen. Ei hätää, sanon itselleni. Hänelle tulee varmasti ihana päivä. Sisällä Frida juoksee heti halaamaan kaksostaan. He halaavat pitkään, Julius pyörittää Fridaa ja nauraa. Tämä päivä on heille merkityksellinen, sillä vain he kaksi tietävät, mitä se todella tarkoittaa. He elivät vuosia paperittomina, laskivat ikänsä sattumanvaraisesti. Se onni, joka heistä huokuu, kuuluu sisimmässään vain heille. Olen kauan sitten lakannut tuntemasta oloni ulkopuoliseksi sen edessä.

Fridalla on yllään vaaleanpunainen mekko, jonka Maria ompeli meidän kaikkien yhdessä valitsemista kankaista. Sen näkeminen Fridan yllä tekee minut iloiseksi. Hän näyttää kauniilta ja ennen kaikkea omalta itseltään.

”Näin paljon ruokaa!” rakkaani karjahtaa kävellessään keittiön puolelle.
”Minua kiellettiin tulemasta keittiöön ennen teidän tuloanne, voitko uskoa, veli”, Frida tuhahtaa. ”Minusta tuntuu pahasti siltä, että meitä hemmotellaan…”
”Voi, vai sellaista he tekevät… Näytät muuten aivan hurjan ihanalta. Mekko pukee sinua juuri niin hyvin kuin pitikin!”
Frida mutristaa huuliaan ja pudistaa sitten päätään.
”Kuuntele veljeäsi”, tuhahdan.
”Pöh…”
”Pöh itsellesi.”

Ruokapöytä on täynnä kaikkea, mistä he pitävät. Mansikoita, erilaisia kakkuja ja leipomuksia. Kaikki ovat panneet parastaan. Päivä kuluu rattoisasti eteenpäin, rakkaani hymyilee ja nauraa kuten ennenkin. Silti minusta tuntuu, etten ole tehnyt mitään. Kaikki, mitä teemme, on jonkun muun ansiota. Leipomukset, lahjat, kaikki, joka saa rakkaimpani ja hänen siskonsa hymyilemään. En ole tehnyt mitään, mistä ansaitsisin kiitosta.

En tiennyt, mitä antaa rakkaalleni lahjaksi. Hän ei ole ihminen, joka kiintyisi materiaan, joten hänelle valitsemani uudet vaatteet ja pöytään poimimani kukkaset eivät tunnu miltään. Vaikka hän hymyilee, tiedän, etten tehnyt riittävää vaikutusta, en saanut hänen silmiään säihkymään kuin hän olisi onnellisimmillaan. Haluaisin vain, että voisin saada hänet hymyilemään vielä kirkkaammin, vielä onnellisemmin. Tahdon olla se, joka antaa hänelle parhaimman syntymäpäivän koskaan.

Kullanpehmeän iltapäivän taittuessa kohti iltaa hän vetää minut syrjään ja katsoo minua vakavasti.
”Onko kaikki hyvin, rakas?”
”O-… on. Onhan sinulla? Onhan päivä ollut sellainen kuin toivoitkin?”
”Voi muru, totta kai minulla on kaikki hyvin. Olen hyvin yllättynyt kaikista näistä ihanista asioista, joita olitte varanneet minulle ja Fridalle. Me arvostamme sitä hyvin paljon. Mutta sinä et ole kunnossa.”
”E-… Äh, ei tässä ole kyse minusta.”
”Murunen…”
”Minua vain pelottaa, etten ole tehnyt tarpeeksi.”
”Olet sinä. Olet aina.”
”Mutta… En keksinyt mitään hienoa tai erityistä. Ihan tavallisia juttuja vain.”
”Olen kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut.”
”Ja… minulla oli vielä yksi ajatus. Mutta se taitaa olla hieman typerää…”
”Kulta, minä puren sinua kohta korvaan.”
Hän saa minut hymähtämään.
”Höpsö, minä puren takaisin ja tiedät sen. Kukaan heistä ei ansaitse olla paikalla silloin.”
Hän nauraa.
”No niin, sano vain, mitä ajattelit.”
”Anrilla on piano. Minä voisin soittaa sitä, jos tahtoisit. Et ole vielä kuullut, kun soitan.”

Ilme hänen kasvoillaan on hetken sekoitus lohdutonta ja onnellista. Hän hengähtää ja kaappaa minut syliinsä.
”Voi rakas, se olisi ihanaa! Soita, tahdon kuulla sinun soittavan.”
Minua pelottaa, mutta hänen reaktionsa saa minut hymyilemään. En tahdo vetää huomiota itseeni heidän päivänään, mutta kiskon rakkaani olohuoneeseen ja istuudun pianon eteen. Käteni tärisevät, vedän syvään henkeä ja aloitan.

Tiedän, että hän tunnistaa melodian. Meillä on monia yhteisiä kappaleita. Vanha rätisevä gramofoni, joka soittaa niitä meidän tanssiessa hiljaa syysöissä. Ja sitten on lauluja, jotka hän muistaa lapsuudestaan, joita he lauloivat Fridan kanssa kilpaa kaduilla muiden lapsien kanssa. Säveliä, joita ei ole kirjoitettu mihinkään, mutta jotka elävät heidän muistoissaan. Ja sitten on niitä lauluja, joita laulan hiljaa ennen kuin hän nukahtaa pää sylissäni. Minä soitan kaikkea, sillä sävelet elävät sisälläni kuten kaikki se rakkaus, jota kannan häntä varten. 

Vasta, kun lopetan, ymmärrän muiden saapuneen kuuntelemaan. Poskeni punehtuvat, kun he taputtavat hymyillen. Ja rakkaani, hän katsoo minuun kyyneleet valuen. Hän kuuli sen. Sydämeni laulun. Minä onnistuin sittenkin.

Halaamme toisiamme pitkään, hän itkee minua vasten.
”Rakastan sinua”, hän hengähtää, ”rakastan niin paljon… Kiitos, tämä oli parasta, mitä minulle voi tehdä.”
”Parempaa kuin mansikkakakku?”
”Parasta kaikista…”
Silitämme toistemme poskia, häntäkin hymyilyttää jo. Hyvä. Tahdon hänen hymyilevän aina näin, tahdon hänen kuulevan, kuinka paljon rakastan häntä. Musiikki huutaa sen kovemmin kuin mitkään sanani koskaan voisivat. Melodia kulkee hänen sydämeensä saakka, ja olen niin onnellinen, että olemme kohdanneet, että voimme jakaa tämän päivän yhdessä.

tiistai 18. toukokuuta 2021

Halu

Se kasvaa sisälläni kuin loinen, joka valtaa elintilaa kehostani. Se kukkii suonissani, kuroo rihmojaan kaikkialle ruumiiseeni. Sillä on oma tahto, se on suurempi kuin minä, se törmäilee kehoni laitoihin ja huutaa törmätessään. Se saa poskeni punehtumaan, jalkani vapisemaan, se tekee kotinsa minuun ja ennen kuin huomaankaan, se on vallannut minut kokonaan. Sillä on ikuinen nälkä, se kuivattaa suuni, saa minut sanomaan asioita, joita en tarkoita. Se vaatii lisää, se kasvaa, turpoaa sisälläni, kunnes tunnen öisin, kuinka se kurottaa kurkustani kohti maailmaa, jolle se on vielä uusi ja vieras.

Silti se on minulle kuin valo, jonka menetimme. Se on kallis ja tärkeä, varjelen sitä, ruokin ja kastelen, annan sille sen, mitä se tarvitsee pysyäkseen hengissä. Joka päivä olen siitä kiitollinen. Joskus ajattelen, että se on asetettu minuun, että hän, jonka katseesta se elää, hän, jonka varovaisinkin hipaus on sille parasta ravintoa, on laittanut sen minuun. Mutta se on minusta lähtöisin, minun omani. Sen ajatteleminen saa oloni lämpimäksi. Se on jotain, jonka vain minä tunnen ja jota vain minä hengitän niinä hetkinä, kun hän katsoo minuun ja saa minut muistamaan, miltä tuntuu kantaa valoa kehossaan.

Hän. Hän hän hän. En koskaan lakkaa ajattelemasta häntä. Se ei ikinä uinu, se vaatii aina lisää, ja mitä lähemmäs häntä menen, sitä kovempaa se laulaa sisältäni. Se tahtoo minun koskevan, silittävän. Se tahtoo minun nielevän hänet kokonaan.

Hänen mustat hiuksensa, tummat kuin meitä ympäröivä pimeys. Hänen kalpeat, sirot piirteensä, miltei veistokselliset, miltei epätodellisen kauniit. Hänen pitkät sormensa, hänen liekinkeltaiset silmänsä, hehku niiden pohjissa. Se janoaa kaikkea hänessä, kurottaa sisältäni häntä kohti, saa minut halkeilemaan kaikkialta. Minua on liian vähän sen kantajaksi. Ihoni repeää, jos se kurottaa vielä vähänkin pitemmälle. Ja silti se on kauneinta, mitä tiedän.

Minä. Yksinkertainen ja nuori, kertaalleen tuhottu, mutta elossa. Minä näen itseni eri tavalla kuin muut täällä. Minä kannan yhä valoa, mutta se on heiltä piilossa, se on vain minun omani. Se saa kukkia sisälläni, luoda silmujaan hänen katsoessaan minua varoen tummien kulmiensa alta.

Sisältäni se kuiskii, saa minut menemään lähemmäs, testaamaan, kuinka kauan voin paistatella hänen lähellään ennen kuin se saa vallan minusta. Meidän ikäeromme on suurempi kuin minun ikäni, ja se saa minut aina perääntymään. Vuosia kannan sitä mukanani, odotan ja tutkiskelen, opin tuntemaan, kuinka se toimii, kuinka sen janon saa hetkeksi hiljenemään. Ja sitten, sitten se tulee ja täyttää minut, puhkaisee ihoni, ryömii ulos ja täyttää koko tilan. Valoa sataa.

Ihoa. Paljasta ja ohutta, miltei kuin paperia. Ja hiukset, voi hänen hiuksiaan. Hän on paljas, minä olen paljas, mutta vesi ympärillämme suojelee meitä. Pelko hänen katseessaan, kun menen lähemmäs enkä peräännykään. Hän miltei itkee, hän miltei huutaa äänetöntä pelkoaan. Sisälläni kuohuu. Ensimmäistä kertaa hän näyttäytyy edessäni tällaisena, ensimmäistä kertaa koskaan ymmärrän, että hänkin kantaa sisällään jotakin, joka on vain hänen.

Se on jo voittanut minut, jättänyt kehoni, täyttänyt koko tilan ja kertonut, mitä tehdä. Menen lähemmäs, en anna hänen paeta, sillä vaikka hän pelkää, hän haluaa myös. Olen tiennyt sen aina, jo silloin, kun olin liian nuori, kun me molemmat pelkäsimme. Mutta nyt olen vertainen, olen katsonut itseni pohjalle ja ymmärtänyt. Tartun häntä ranteesta, vedän hänet iholleni, ja silloin hän heltyy, painautuu minua vasten, sallii minun kohdata hänet iho iholla.

Se ympäröi meidät kaikkialta, vetää meidät lähelle, nielaisee meidät onkaloonsa. Upottava lempeys täyttää kehoni, kun suutelen häntä. Painun syvemmälle pinnan alle, tulen omaksi itsekseni, piirrän häneen sormillani kuin jättääkseni jonkin merkin siitä, mikä meitä kohtaa, mikä vetää meidät viimein toisiimme. Kosketus on kauniimpi kuin yksikään aie, kauniimpi kuin ne haaveet, jotka pitivät kehoani elossa ennen tätä hetkeä.

Se on hiljaa. Se on vihdoin saanut haluamansa.

maanantai 17. toukokuuta 2021

Lanka

Aurinko sirottuu ikkunasta pöydälle, kuroo valorihmojaan hedelmäkoriin ja lautasille. Olen jo siivoamassa paikkaani, kun Leslie saapuu huoneeseen. Hänen katseensa kutsuu minua jäämään. Sanat laskeutuvat välillemme, keskustelemme kaikessa rauhassa. Puheensorina on turvallista, se ropisee kuin sade ja jättää sisälleni lämpimän olon. Katson Leslietä pitkään. Hänen tummia ripsiään,  vahvoja kulmiaan ja luomea leuassa. Hänen katsomisensa tuntuu kuin tuijottaisi jotakin nostalgista esinettä, jonka tuttuutta ei aivan voi paikantaa, mutta joka on silti väistämättä siinä.

Mieltäni kiertää raskas varjo. Päätän päästää sen suustani, antaa sen kurottaa kohti valoa Lesliessä.
”Kuule. Oletko sinä koskaan ajatellut, että voisit rakastua toiseen naiseen?”
Leslie kallistaa päätään. Näen hänen ilmeestään, että hän tietää jo, mitä ajattelen.
”Sinä mietit, että minä ihastun Fridaan, etkö vain?”
Pudistan päätäni. Varjo kiipeää seinälle. Se täyttää koko huoneen. Tuhkaa sataa.

Leslie kumartuu lähemmäs, hapuilee kättäni.
”Sano vain suoraan. Te puhuitte jotakin viikonloppuna, niinhän?”
Nyökkään katsomatta häntä silmiin. Nyt hän näkee sen. Heikkouteni sellaisenaan. En minä ole terve. Minä vain leikin ihmistä, jonka käteen joku voisi haluta tarttua.
”Kuulehan nyt. Entä sitten, jos ihastunkin häneen? Enhän minä sellaista voi tietää. Ei, en ole koskaan ollut kiinnostunut yhdestäkään naisesta, mutta en voi koskaan tietää varmaksi. Mistä minä osaan sanoa, ihastunko häneen. Ei toiselle voi antaa sellaista lupausta. Ja ei – älä sano mitään, minä tiedän, ettet sinä halua minun valitsevan juuri häntä. Kaikista ihmisistä.”

Hän näkee sen. Valo hiipuu hänen katseestaan, huone on musta musta musta ja minua pelottaa niin, että en saa henkeä. Sormet sisälläni kurottavat kohti kaulaani, puristavat lujaa ja käskevät minun olla hiljaa, jotta hän ei saa koskaan tietää, millainen olen. En tahdo jonkun hänen kaltaisensa koskettavan pimeyttä minussa, mutta nyt se on täällä, se on vallannut koko huoneen enkä voi enää paeta.

”Älä mene pois”, pojan ääni kumpuaa syvältä sisältäni. ”Älä mene…”
Leslien suojaus murtuu. Ilme, joka vielä hetki sitten kuvitteli ymmärtävänsä, sortuu joksikin lohduttomaksi ja pieneksi.
”En ole vielä kunnossa. En aivan vielä… Anna anteeksi. En tahdo, että menet. Älä rakastu Fridaan. Älä mene pois, ole vain siinä, minun ystävänäni, minulla ei ole aiemmin ollut ketään sinun kaltaistasi… Sinä olet ensimmäinen. Ihan ensimmäinen. Kukaan muu ei ole vielä nähnyt tätä versiota minusta ja päättänyt olla sen vierellä, mutta sinä päätit, enkä voi luopua valostasi vielä, en voi, kuolen, jos menet…”

Tuttuja sanoja. Vuodet eivät ole samentaneet niitä lainkaan. Huomaan puristavani Leslien kättä niin lujaa, että särkee. Hänen silmänsä ovat suuret lammikot, joiden pohjaan en näe. En tahdo katsoa häntä silmiin, kun vuosikymmenten pimeys vuotaa minusta kuin olisin rikki eikä minua voisi enää korjata. On haavoja, joista musta valuu valtoimenaan, enkä voi paikata sitä rakkaudella enkä lämmöllä, sillä mikään ei ole pysyvää pelkojen sanellessa kaiken, mitä olen.

”Sellainen minä vain olen. En tyydy mihinkään. Minulla on maailman rakastavin, kunnioitettavin aviomies, joka hukuttaa minut rakkauteen joka ikinen päivä. Minulla on ystäviä, jotka katsovat minua silmiin vielä kaiken tekemäni jälkeen. Ihmisiä, jotka hyväksyvät minut omana itsenäni. Mutta silti…”
Vedän syvään henkeä. En katso Leslietä. En varmasti.
”Minä tahdon laittaa ihmiset pieniin häkkeihin ja katsella heitä. Tahdon pitää heistä ne versiot, jotka katsovat minua lempeimmin, jotka silittävät jokaisen rypyn paperissa ehjäksi. En tahdo sitä, mitä he todella ovat, tahdon vain sen, mitä he merkitsevät minulle, kun he saavat minut hymyilemään. En ole kehittynyt lainkaan, en osaa kehittyä, olen paikallani pimeässä enkä näe eteeni. Leikin ihmistä. Teen itsestäni pidettävän, jotta kukaan ei jätä minua. Ja silti pelkään edelleen.”

Leslie ei sano mitään. Hän odottaa.
”Ja minä… minä en siedä sitä, jos ihmiset eivät ole kuten haluaisin heidän olevan. Jos he eivät elä minua varten, en tahdo heitä. Muiden minua kohtaan osoittama lämpö sallii minun olla sellainen. Anri on yhä kaikkien vuosien jälkeen rakastunut minuun, ja vaikka en koskaan voisi pitää hänestä samalla tavalla, en tahdo hänen lopettavan. Tahdon hänen rakastavan minua ikuisesti, tahdon olla hänen ensirakkautensa ja ruusunsa.”
Käteni tärisevät, näen sen, mutta en tunne sitä. Olen poissa. En tunne mitään.
”Ja Julius, hän on maailman kiltein ihminen, ja minä käytän sitä hyväkseni joka päivä, annan hänen hukuttaa minut rakkauteen, vaikka varsinkaan vuosia sitten en koskaan ansainnut sitä. Me molemmat tiedämme, että jos hän jonakin aamuna ei silittäisi ja suutelisi, jos hän joskus lakkaisi palvomasta jokaista senttiä minussa, minä romahtaisin, en jaksaisi enää yrittää olla parempi ihminen. Hajoaisin ja palaisin sinne, mistä lähdinkin, pimeyteen ja väkivaltaan, minä vain tiedän sen, Leslie, minä tiedän, ja pelkään sitä joka ikinen päivä, jonka elän. Pimeys ei lähde kulumallakaan, ja pahimpina päivinä siihen tukehtuu.”

Vielä yksi hengenveto. Sitten kaikki on päästetty pois.
”Sellaisina minä pidän ihmisistä. Kätevinä. Minulle sopivina. Jos sinä rakastut Fridaan, sanon julkisesti kannustavani sinua ja olevani onnellinen, vaikka en olisi, en yhtään. Minä pelkään sitä. Pelkään, että ihmiset löytävät jotakin minua parempaa ja kiinnostavampaa ja lakkaavat kaatamasta valoa päälleni. Vaikka kaikki se valo myös polttaa, jättää ikuisia haavoja, koska en vieläkään koe olevani sen arvoinen.”
Seinät ovat mustat. Aurinko on musta.
”Käteväähän se minulle olisi, jos sinä roikkuisit minussa ikuisesti, rakastaisit minua, vaikka en koskaan rakastaisi sinua samalla tavalla takaisin, en koskaan antaisi, mitä tarvitsisit. Mutta minä nautin siitä, rakastan olla rakastettu, tarvitsen hengittääkseni tunnetta siitä, että ihmiset elävät katseistani ja sanoistani. Anna anteeksi, en ole hyvä ihminen, mutta olen väsynyt tähän, olen väsynyt taistelemaan ja leikkimään parempaa kuin olen…”

Kohotan katseeni. Leslien katse on tyhjä, mutta hänen poskilleen valuu äänettömiä, sanattomia kyyneliä. En enää purista hänen kättään, mutta hän puristaa minun. Ehkä se on hänen tapansa pitää minut tässä, valon tahrimassa iltapäivässä, joka mustenee reunoistaan.

”Wilhelm, kai sinä tiedät, että ne, jotka todella rakastavat sinua, eivät jätä sinua, vaikka olisit oma itsesi? Vaikka suuttuisit ja itkisit, vaikka pelkäisit ja ahdistuisit? Sinun ei tarvitse olla kenellekään yhtään mitään. Ne, jotka ovat valinneet sinut, valitsevat sinut aina uudelleen, vaikka et silottelisi itseäsi, vaikka olisit vain, mitä olet.”
”Minä…”
”Et sinä ole huono ihminen. Sinä pelkäät. Olet joskus rasittava ja kiukuttelet kuin lapsi, mutta sinun itsekkyytesi on inhimillistä. Ja kun sanon näin, en tarkoita, että se olisi oikeutettua. Tarkoitan vain, että sinä olet mitä olet, ja se on sallittua, sinä saat olla kesken ja rikki ja tarvitseva. Ei sinun tarvitse pyristellä niin kovasti tullaksesi pidetyksi. Sinun rakkaasi pysyvät elämässäsi, vaikka oikuttelisit ja suuttuisit, sillä he ovat valinneet rakastaa sinua, eikä sellainen asia muutu, jos se on todellista ja yhdessä solmittua. Ihmissuhteet eivät ole häkkejä, joihin ahtaudutaan, ne ovat näkymättömiä solmuja, ikuisia risteileviä lankoja ihmisestä toiseen. Joskus ne katkeavat, mutta silloin molemmat ovat jo sisimmässään päästäneet irti. Ne langat, jotka me haluamme pitää ikuisesti – niiden eteen me taistelemme, ne me korjaamme ja sidomme yhä vain uudelleen ja uudelleen.”

Huomaan kyyneleet poskillani vasta, kun Leslien käsi pysähtyy kasvoilleni. Hän raottaa pimeän verhoa, piirtää valollaan huoneeseen. Jään nojaamaan hänen käteensä ja itken. En enää lapsen itkua, vaan omaani, jotakin, jota olen kantanut jo kauan.

”Monesti sanotaan, että älä pelkää, mutta minä sanon sinulle, että pelkää vain. Pelkää koko sydämesi voimalla, pelkää niin että sattuu. Ja sitten – tunne pelkosi. Ota se käteen. Katso sitä sitten kaukaa, itsestäsi erillisenä osana, jonakin, jota et ole itse synnyttänyt ja kasvattanut, vaan joka on jäänyt sinuun kiinni. Sille on syynsä. Se ei ole sinusta lähtöisin. Niin kuin ei ole pimeyskään, kaikki se painava ja katkera, jota sisälläsi kannat. Kaikille sanoille ja teoille ei löydy koskaan oikeutusta, eikä tarvitsekaan, koska me olemme ihmisiä, emme palasia taivaasta. Olet yhä ihminen. Sitä ennen kaikkea. Ja sinä saat olla peloissasi, sillä tämä maailma on pelottava, se ei lupaa meille mitään. Mutta tunne pelkosi, sen minä sinulle sanon. Tunne se ja anna sen hiipua taustalle, katso sitä vielä joskus kaukaa etäisenä muistona.”
Sade sisälläni ei lakkaa. Hän lepää aurinkona sitä vasten.
”Jonakin päivänä minä vielä rakastun ihmiseen, joka rakastuu minuun, ja jos meitä onnistaa, me saamme olla yhdessä. En tiedä, tuleeko se olemaan Frida vai joku muu, mutta joku se on, niin tapahtuu väistämättä. Mutta minä rakastan myös sinua, ja tulen aina rakastamaan, sinä olet minun ystäväni ja vertaiseni ja olen valmis tekemään töitä sen eteen, ettei lankamme katkea.”

Me pidämme toisiamme kädestä. Pitelen hänestä kiinni kenties lujempaa kuin kenestäkään koskaan.
”Yksi rakkaus ei syö toista, merkityksiä on satoja, niitä syntyy joka hetki uudelleen. Meidän kohtaamisellamme on merkitys, meidän tulevilla, ihanilla hetkillämme on merkitys. Rakastan sinua. Kiitos, että kerroit. Kiitos, että olet ystäväni. Minä en tiennyt, mutta nyt tiedän paremmin. Aion olla suora kanssasi.”
”Kiitos…” En kykene muuhun. Hänen lämpönsä on aitoa, ja ensimmäistä kertaa koskaan joku tarjoaa sitä minulle rehellisenä. Ei kaunisteltuna tai siloteltuna, vaan sellaisena kuin se on.

Kun nousemme ylös, Leslie vetää minut lähelleen ja painaa pehmeän suukon otsalleni.
”No niin. Haetaanpa seuraavaksi vettä, itkeminen kuivattaa.”
”Leslie…”
”Mmhm?” hän mutisee hakiessaan meille lasilliset vettä.
”Minäkin rakastan sinua.”

Hän virnistää. Veden juotuaan hän ojentaa minulle pikkurillinsä. Tartun siihen hölmistyneenä omallani.
”Lanka. Näetkö?”

Näen. Se kiiltää aurinkoa vasten, pieni kultainen säie, linkkini tähän maailmaan, toisiin ihmisiin. Rinnassani tuntuu kevyemmältä kuin vuosiin, kun hymyilen vasten reunoistaan hehkuvaa päivää.

lauantai 15. toukokuuta 2021

Kevättorilla

Olen ostamassa hedelmiä, kun erotan tutun, vaalean hiuskuontalon kojujen takana. Wilhelm hymyilee onnellisesti, hetken etsin veljeäni hänen seurastaan, kunnes muistan hänen odottavan töissä. Wilhelmin hymy on kohdistettu jollekulle, jota en tunne. Nainen, häntä pitempi. Vaaleahiuksinen ja lempeän, mutta särmikkään näköinen. En ehdi edes häkeltyä, sillä Wilhelm havaitsee minut ihmisjoukossa ja heilauttaa iloisena kättään. Hän ja vaalea nainen tulevat lähemmäs.

”Hei, Frida! Onpa erikoista nähdä sinua täällä”, Wilhelm naurahtaa. ”Ah, tosiaan. Frida, tässä on Leslie, ystäväni ja työtoverini.”
”Siinä järjestyksessä”, Leslieksi nimetty nainen sanoo.
”Leslie, tässä on Frida. Juliuksen sisko.”
Ymmärrys leviää Leslien kasvoille hetkessä. Miten pidättelemätön reaktio.
”No niinpä tietenkin! Olettepa te hurjan samannäköisiä.”
”He ovat kaksosia”, Wilhelm huomauttaa.
”Sen näkee.” Leslie pudistaa päätään. ”Ai mutta olenpa minä tökerö. Hei vain, hauska tutustua. Olen Leslie. Minä ja Wilhelm ystävystyimme työn kautta. Olen tavannut veljesi kahdesti.”

En tiedä, mitä sanoa. En ole koskaan kuullut tästä ihmisestä, mutta hän tuntee veljeni. Hämmennys valtaa minut kauttaaltaan. Nämä kaksi tuntuvat tulevan hyvin juttuun, pitävän toisistansa aidosti. Wilhelm ei hymyilisi näin sekuntiakaan, jos ei luottaisi tähän naiseen. Leslie puolestaan katsoo Wilhelmiä sellaisella hellyydellä, että jos en tuntisi miestä, sanoisin heitä rakastavaisiksi.

”Anteeksi, taidan hämmentää sinua melko lailla. Mitäs sanot, Frida, mennäänkö jonnekin keskustelemaan kahden kesken? Olet varmaankin tauolla kuten mekin.”
”Minut on tiputettu joukosta”, Wilhelm nauraa Leslielle. Tavanomaisesti hän olisi sanonut jotakin terävämpää, viiltänyt toista sanoillaan. Miksi hän ei tee niin Leslielle?
”Tyhmä, sinullahan jatkuu työvuoro aivan pian. Vie mansikoita muillekin.”
”Teen niin. Pitäkää te tytöt hauskaa sillä välin. Nähdään pian! Ja Frida, kuulemisiin, etteköhän te näe meitä taas viikonloppuna.”

Heilautan hämmentyneenä kättäni, mutta hän on jo poissa. Ainoastaan pitkä, vaalea nainen seisoo edessäni ja hymyilee minulle reippaasti. En tiedä, mitä tehdä. Jokin sisälläni käskee pakenemaan, jokin vanha ja kauan sitten hautaamani. Sillä ei ole oikeutta tulla takaisin. En ole sille mitään velkaa.

”Pahoitteluni, että tuppaan seuraani tällä tavalla. Ei sinun ole pakko tulla kanssani mihinkään, jos et tahdo.”
”Ei, kyllä minä… kyllä minä voin tulla. Tiedän hyvän kahvilan tässä lähellä.”
”Pidän teidän perheestänne kovin. Tahtoisin tutustua sinuun nyt, kun kohtasimme.”

Miten suora, välitön ihminen. Tavanomaisesti olisin riemuissani. Nyt vanhat muistot pitävät minua kuoressaan, huomaan vapisevani hivenen. Kävelemme kahvilaan, tilaamme kahvit ja nopeaa syötävää. Tärisen edelleen. Leslie katsoo minua suoraan silmiin. Hänen omansa ovat vaaleanruskeat, aivan kuten minunkin.

”Minä muuten tiedän sinun veljesi ja Wilhelmin menneisyydestä. Ymmärrän, miksi reagoit minuun miten reagoit.”
Hätkähdän. Hän sanoo sen niin suoraan. En koskaan kuvitellut sen miehen päästävän pimeyttään valloilleen kenenkään vieraan seurassa. En koskaan ajatellut hänen ystävystyvän kenenkään kanssa, en varsinkaan kenenkään näin aurinkoisen ja aidon. Tuijotan itseäni kahviin heijastuvasta kuvajaisestani ja ymmärrän, että minä tässä olen se, jonka pitäisi mennä eteenpäin.

”Sinä et taida pitää hänestä, ethän?”
En voi pudistaa päätäni enkä nyökätä. Minusta tuntuu kuin istuisin kuulusteltavana, veitsi kurkullani. Mutta Leslie on niin kaunis. Kuulas iho, sileät vaaleat hiukset. Nainen, josta voisin pitää, jos hän nojaisi vähän eteenpäin ja raottaisi huuliaan. Ristiriidat sisälläni huutavat, koko kehoni on tulessa.
”Tahdotko, että kerron, miksi olen hänen ystävänsä? Helpottaisiko se oloasi vai pahentaisiko se sitä?”

Lesliellä on reipas, suora puhetyyli. Työläisen aksentti. Huomaan nyökkääväni.
”Kerro vain. Minusta on mukavaa, että veljeni elämässä on yhä vain uusia ihmisiä. Wilhelm siis kutsui sinut kotiinsa?”
”Kerran, kyllä. Tapasin veljesi siellä sekä sitä aiemmin joulutorilla. Suutuin, koska sekä hän että Wilhelm ovat niin upeita. Niin olet muuten sinäkin, jos saan sanoa.”
”Niin sinäkin olet”, huomaan sanovani. En koskaan sano kenellekään mitään sellaista, varsinkaan ventovieraalle. Leslie, jonka en kuvitellut häpeilevän mitään, punastuu korviaan myöten. Hän rykäisee kurkkuaan ja avaa suunsa.

”Ai mutta, tosiaan, minä ja Wilhelm. Olemme työtovereita, kuten hän sanoikin. Minä ihastuin häneen heti tavattuamme.”
Ihastui. Päässäni suhisee.
”Hän oli alusta saakka hieman etäinen, mutta kaikille hyvin rehellinen ja suorasanainen. Hän kohteli minua yhtenä muista. Naisena sitä tottuu kaikenlaiseen…”
Nyökkään hiljaa. Vuosia sitten sama mies olisi ollut valmis repimään minut kappaleiksi.
”Joka tapauksessa, hän oli hyvin ystävällinen ja avoin alusta pitäen. Pidin siitä. Mutta ennen kaikkea pidin siitä, että hän kuunteli minua. Hän nojasi eteenpäin ja katsoi hiljaa, salli minun puhua loppuun. Hänellä oli aina jotakin kehittävää sanottavaa kaikesta. En ole koskaan käynyt sellaisia keskusteluja. En ole mikään seurapiirineiti, mutta en ole koskaan saanut jutella sellaiselle ihmiselle, joka todella kuuntelisi. Se oli mullistavaa. Hän otti minut huomioon omana itsenäni.”

Minä kuuntelen ja yritän kuvitella mielessäni sen Wilhelmin, joka katsoo Leslietä kiinnostuneena pieni hymy kasvoillaan. Se mies ei näytä samalta kuin veljeni puoliso. Veljeni valitsemassa miehessä näen vielä särmät, vanhat pienet haavaumat kaiken taustalla. Mutta se mies, josta Leslie puhuu, istuu aurinko päätään kehystäen.

”Niinhän siinä sitten kävi, että aloimme tauoilla keskustella yhä vain enemmän ja enemmän. Vasta, kun hänet hakattiin ennen töihin saapumista ja hän tuli yksin minun luokseni, minä tajusin olevani rakastunut. Tiesin Juliuksesta jo silloin, hän oli kertonut, kun tunnustin viehtymykseni häntä kohtaan. Mutta kun näin hänet haavoittuneena ja hauraana, sydämeni murtui. Tiesin, mitä tunsin.”
Leslie puhuu niin kauniisti. Niin aidosti. Minun tekisi mieli koskettaa häntä millä tahansa verukkeella.
”Sittemmin olen ollut kiitollinen siitä, että olemme tutustuneet. Hän on ollut kosketukseni uuteen, erilaiseen elämään. Hän on saanut minut näkemään värejä. Joten kun hän sitten tunnusti, mitä on tehnyt, minä tartuin häntä luvan kanssa kädestä ja kerroin, ettei hän ole enää siellä. Minä uskon siihen ihmiseen, johon olen tutustunut ja jota tahdon kutsua ystäväkseni. En halua hyväksyä sitä, mitä hän teki, älä käsitä minua väärin. En koskaan katsoisi sellaista läpi sormieni. Mutta hän on nyt täällä, tässä päivässä, eikä ketään voi tuomita menneisyyden perusteella. Ei silloin, kun on kasvanut ihmisenä. Ja hän on.”

Mikä puolustuspuhe. Menen sanattomaksi sen edessä, koska se tulee minulle vieraalta, aurinkoiselta ihmiseltä, josta pidän heti ensinäkemällä. Veljeni sanat ovat aina samoja, hän on rakastunut.  Hän puolustelee rakkauttaan. Niin Lesliekin taitaa, mutta hänessä on jotain erilaista. Hän on valinnut tutustua Wilhelmiin sellaisena kuin tämä nyt on. Jokin siinä saa kehoni tuntumaan raskaalta. Minä todella olen hidas oppimaan.

”Mutta ymmärrän sinua hyvin. Julius on sinun veljesi. Eli en ole tässä tyrkyttämässä näkökulmaani, älä huoli. Minä vain rakastan ystävääni, siinä kaikki. Hän tekee minut hyvin iloiseksi.”
”Niin sinäkin taidat tehdä hänet”, huomaan sanovani. ”Hän ei juuri koskaan hymyile noin.”
Peittelemättömän onnellinen virnistys leviää Leslien kasvoille.
”Ai! Sehän on ihanaa!” Leslie nojaa eteenpäin. Sisuskalujani polttaa. Älä tule lähemmäs, olet niin tavattoman kaunis, että minua särkee. ”Kuule, Frida. Olen ottanut uudeksi elämäntehtäväkseni tutustua Wilhelmin elämänpiiriin. Sinä olet seuraava, jos vain sallit. Veljesi puhui sinusta paljon hyvää. Hän rakastaa sinua kovasti. Ja puolisoaan. Jestas, ne kaksi on veistetty samasta puusta. Siihen ei ole väliin menemistä.”
”Siinä sinä olet oikeassa…” Vapisen, kun Leslien käsi hipaisee omaani. ”Kyllä. Haluaisin tavata sinut uudelleen.”
”Hienoa. Puhun Wilhelmille asiasta. Ehkä pääsen joskus mukaan viikonlopunviettoonne. Kiitos tästä, Frida, mutta nyt aika rientää. Nähdään taas! Pidä huolta itsestäsi, ansaitset hyvää.”

Hän on nopeammin poissa kuin ilmestyi. Vasta silloin huomaan, että hädin tuskin sain suutani auki. Kylmää kahvia lojuu vielä kuppini pohjalla, juon sen sellaisenaan. Huomaan tuijottavani posket kuumina sitä kohtaa kädessäni, jota Leslie kosketti. Ihmeellinen nainen. Niin suora ja räiskyvä. Minun tekisi mieli itkeä ja nauraa samaan aikaan. Jään tuijottamaan hänen tyhjää penkkiään. Nähdään taas.

sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Kuvasi

Maalin tuoksu leviää käytävälle. Pysähdyn ja kurkistan punaiseen huoneeseen. Rakas seisoo seliin minun päin ja maalaa kiihkeästi jotakin, jota en erota.
”Saanko tulla sisään?”
Hän hätkähtää ja kääntyy ympäri. Hiukset on sidottu kiinni, huulilla on punaista. Hän on vetänyt jonkin valkoisista paidoistani ylleen, se on liian suuri hänen päällään ja saa hänet näyttämään entistäkin hauraammalta. Jokin hänen suurenevissa silmissään ja varovaisessa hymyssään saa minut heltymään. Hän viittoo minut lähemmäs, ja painan pääni hänen olalleen. Annan helliä, pikaisia suukkoja hänen avonaiselle kaulalleen ja saan hänet naurahtamaan.

”Hei, muru, mitä olit tekemässä?”
”Luin kirjaa ja laitoin teen valmiiksi. Syntyykö?”
”Tuomitse itse”, hän nauraa ja nyökkää kohti maalausta.

Hänen viivoistaan on tullut viimeaikoina selkeämpiä. Värit sekoittuvat toisiinsa kauniisti, viivat eivät enää huuda toistensa päälle. Tällä kertaa hän maalaa muotokuvaa. Selkeitä muotoja, rajuja kontrasteja. Olen aina ajatellut, että hänen taiteensa näyttää paljon häneltä itseltään.

”Olenko se minä?”
Rakas nyökkää hieman ujosti.
”Yrittää ainakin olla.”
”En ole noin eteerinen.”
”Olet jumalainen, rakas.”
”Sinä näet minut niin kauniina…” Suukotan häntä ohimolle. ”Kunpa minäkin osaisin maalata sinut sellaisena kuin sinut näen.”
”Tuo tuossa”, rakas sanoo nyökäten maalaukseen päin, ”ei kuvaa sitä, mitä olet fyysisesti. Se ei ole vielä valmis. Haluan maalata sinut… todellisena. Sellaisena kuin olet.”
”Sisimpäni?”
”Jotakin sinne päin. Joka tapauksessa jokin oma tulkintani, joka ei ole varsinaisesti näkyvissä.”
”Minä sitten rakastan sinun ajatuksiasi.” Lisää suukkoja. ”Ja taidettasi. Kiitos, kulta, siitä tulee varmasti hieno.”

Kävelemme käytävälle ja hellyys sisälläni raastaa minua joka suuntaan. Viimeaikoina, syntymäpäiväni lähestyessä, olen tajunnut rakastaneeni tätä miestä miltei puolet elämästäni. Olin nuori, kun menetin sydämeni hänen teatterilleen. Nyt, kun olen saanut kuoria jokaisen kerroksen pois, kunnes jäljellä on vain kaikkein paljain ydin, arvostan jokaista hetkeämme yhä suuremmalla palolla. Hän on meistä se, jonka pitäisi nähdä, kuinka näen hänet. Hän on koko maailman kaunein maalaus.

”Kulta”, sanon, kun siirrymme makuuhuoneeseen ja hän alkaa tyynesti vaihtaa vaatteitaan. ”Kai sinä tiedät, että olet edelleen kauneinta, mitä tiedän?”
Surumielinen hymy leviää hänen kapeille kasvoilleen. Hän sipaisee silmillä roikkuvan hiuksen pois kuin kaino nuori neito.
”Voi sinua… Jaksat aina olla niin ihana, vaikka me molemmat tiedämme, että en näytä läheskään siltä mieheltä, johon rakastuit.”
”Näytäthän. Täsmälleen siltä.”
”Kiitos, muru, mutta minä olen sairas…”
”Minä puhunkin nyt eri asiasta.”

Hänen kulmansa kaartuvat. Olemme puhuneet viimeaikoina paljon siitä, kuinka häntä pelottaa näyttää muille ihmisille heikkoutensa. Kuinka hän on jo kauan halunnut vain olla oma itsensä ystäviemme keskuudessa. Minun rakkaani on edelleen haurain ja pienin ihminen, jonka tunnen. Se lempeys, jonka hänen mustista silmistään löydän, näkyy harvalle. Tiedän, että häntä pelottaa olla hauras. Silti, sisimmässämme me molemmat tiedämme, että hän tahtoisi olla sitä muillekin kuin minulle.

”Minä näen sinut sellaisena kuin sinä olet. Tiedäthän sinä sen? Minä näen, miten lempeä sinä todella olet. Olet aina ollut.”
Hänen ilmeensä murtuu. Paita jää pukematta, hän istuu edessäni kaikin tavoin paljaana. Istun hänen vierelleen, kuljetan käteni hänen omalleen ja puristan.
”Älä pelkää. Älä enää pelkää. Minä jos kuka tunnen sinut.”
”Joskus minusta tuntuu, etten tunne itse itseäni… Viimeaikoina on ollut aivan mahdotonta ajatella, että minussa olisi mitään hyvää tai lempeää. Minä olen pohjimmiltani hyvin katkera ihminen. Sinä olet rakastunut minuun, siksi ajattelet, että olen lempeä. Kukaan muu ei luonnehtisi minua sellaiseksi. Uskon sen vasta, kun suurin piirtein siskosi sanoo sen.”
”Mutta muut eivät tunne sinua niin kuin minä tunnen. Minä näen sinut ja tiedän, että tahtoisit muidenkin näkevän. Mehän kutsuimme Leslienkin tänne ja se meni hienosti. Hän pitää sinusta aidosti. Mitäs siihen sanot?”

Rakas painuu minua vasten. Vedän hänet syliini ja kiedon peiton päälle, ettei hän vilustu.
”Ehkä minä vain pelkään vielä. Anna anteeksi, en tahdo epäillä harkintakykyäsi. Minun on vain mahdotonta ajatella, että kukaan…”
”No, me todistamme sen vääräksi. Pikkuhiljaa.”
”Pikkuhiljaa…”
”Sinä muuten näytät tänään uskomattoman ihanalta”, sanon hetken hiljaisuuden päästä. ”Kaikilla tavoilla.”
”Niin sinäkin…”
”Kun näin sinut maalaamassa, muistin, miksi rakastuin sinuun. Näin jälleen häivähdyksen siitä hauraudesta, jonka näin jo kauan sitten.”
”Sinä se sitten tykkäät pienuudesta, muru. Olet itse niin vahva. Että sellaisia valta-asetelmia…”
”En minä puhu pelkästään siitä! Höpsö…”
”Tiedän, tiedän, kunhan kiusaan…”

Hän tulee lähemmäs ja katsoo minua pitkään.
”Arvostan sinua, rakas. Haluan, että tiedät sen. Kiitos, että jaksat joka ikinen päivä valaa minuun toivoa. Kaikki nämä vuodet olet seisonut siinä järkähtämättä… En olisi tässä ilman sinua. Haluan sanoa sen. Kiitos, että rakastat minua. Kiitos, että saan olla tässä, sinun kanssasi. Sinun ei olisi koskaan ollut pakko ottaa minua takaisin, mutta olen joka päivä kiitollinen siitä, että otit. Rakastan sinua.”
Hän sivelee niskaani hiljaa.
”Ja kiitos, kun jaksat nähdä minut niin kauniina yhä edelleen. Se saa minut uskomaan itsekin itseeni”

Vedän hänet syliini istumaan, kuljetan käsiäni hartioilla ja niskassa. Lopulta painan pitkän, viipyilevän suudelman hänen huulilleen ja saan hänet sulamaan syliini. Hän pysyy siinä pitkään, sivelee ja koskee. Kosketukset tihenevät, riisumme toisemme kokonaan. Niin kaunis, että sattuu.

”En vaihtaisi meissä mitään”, hengähdän.
”Et mitään? Et ainuttakaan hetkeä?”
”En ainuttakaan”, sanon ja vedän hänet hellästi päälleni.

En ainuttakaan, sen minä tiedän.