Melodia

On hänen syntymäpäivänsä, kun herään ennen häntä ja tuon hänelle aamiaisen sänkyyn. Hän ei ehdi herätä ennen kuin tuoreiden hedelmien ja kuuman teen tuoksu herättelevät hänet avautuvaan päivään. Pörrötän hänen mustaa hiuspehkoaan ja kurottaudun painamaan suukon hänen suulleen.

”Onnea, kulta”, kuiskaan ja silitän hänen niskaansa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen muistan yhä tehdä niin joka päivä – silittää häntä niskasta. Siitä hän pitää eniten.

Hän hymyilee aina yhtä autuaasti. Hän ei ole aamuisin sirrisilmäinen ja tokkurainen, hän hymyilee kuin pitelisi aurinkoa sisällään. Ja hän katsoo minuun aina kuin joka sekunti kanssani olisi hänelle kaikkein mieluisin. En voi koskaan korvata sitä hänelle millään, mutta olen hänen kanssaan, ja toivon sen riittävän.

”Minun vanhukseni… Kolmekymmentäseitsemän vuotta. Se on jo jotain se.” Suutelen häntä uudelleen, näin meidän aamumme alkavat aina. Viipyilemme toistemme kehoilla, tervehdimme niitä ennen valkenevaa päivää.

”Enemmän kuin uskoin koskaan näkeväni.”

On minun vuoroni hymyillä. Herkkä, pieni poika päätyi kadulta tänne, yhteisiin lakanoihin ja auringossa kylpeviin aamuihin. Hän on nyt aikuinen, vahva ja terve mies, ja hänellä on vielä vuosia edessä.

”Olen sinusta hirveän ylpeä. Jo ihan siitäkin syystä, että sinulla ei ole yhtä ainutta harmaata hiusta.”

”Jestas, ei! Ei sellaista saa ajatella kolmekymppisenä! Ei ole sinullakaan!”

”Kompensoin näyttämällä muuten vain ruumiilta”, hymähdän, ”toisin kuin jotkut meistä.”

Kuljetan kättäni hänen vatsallaan, hivuttaudun reisille ja silitän. Hän voisi yhtä hyvin kehrätä minua vasten, niin tyytyväiseltä hän näyttää.

”Tahtooko syntymäpäiväsankari…” Käteni pysähtyy housuille. Hän hengähtää.

”Aina… aina, kun on sinusta kyse…”

Hidasta ja nautiskelevaa, tänään meillä ei ole mikään kiire minnekään. Seksi on viipyilevää, suutelen häntä kaikkialta, piirrän sormillani hänen keholleen. Jokainen sentti on arvokas ja tärkeä, rakastan häntä hirvittävästi. Hän on maailman kaunein ihminen. Hänen lempeytensä säteilee jokaiseen päivääni, ja tänään tahdon näyttää, kuinka kiitollinen olen.

Kaiken jälkeen syömme rauhassa aamiaisen ja pakkaamme tavaramme. Me lähdemme muiden luokse, mutta hän ei vielä tiedä, mitä kaikkea olemme suunnitelleet. Pelko kouraisee minua ensimmäisen kerran, kun ymmärrän, etten ole tottunut tällaiseen. En osaa järjestää mitään, sillä minua pelottaa, miten hellyydenosoituksiini reagoidaan. Entä, jos hän pettyy minuun? En halua hänen pettyvän omana syntymäpäivänään, mutta minua pelottaa yrittää niin paljon, minua pelottaa näyttää, miten riippuvainen olen hänen rakkaudestaan.

”Mitenköhän Frida tämän ottaa? Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun Fridaa juhlistetaan tällä tavalla porukalla”, hän sanoo vaunuissa. Niin, tämä on heidän yhteinen syntymäpäivänsä. Me olemme joukolla huomioineet heidät molemmat.

”Hän ei ehkä ole juhlaihmisiä, mutta olen varma, että hän ilahtuu. Hän ansaitsee hyviä asioita. Te molemmat ansaitsette. Rakastan teitä”, sanon ja suukotan häntä poskelle. Hän katsoo minuun kuin koiranpentu ja vetää minut sitten syliinsä. Suukkoja painetaan kaikkialle, ja saan jälleen kiittää onneani siitä, että ajurini on tottunut siihen, että vaunuissa saattaa tapahtua aivan mitä vain.

Kun olemme perillä, vatsaani vihlaisee jälleen. Ei hätää, sanon itselleni. Hänelle tulee varmasti ihana päivä. Sisällä Frida juoksee heti halaamaan kaksostaan. He halaavat pitkään, Julius pyörittää Fridaa ja nauraa. Tämä päivä on heille merkityksellinen, sillä vain he kaksi tietävät, mitä se todella tarkoittaa. He elivät vuosia paperittomina, laskivat ikänsä sattumanvaraisesti. Se onni, joka heistä huokuu, kuuluu sisimmässään vain heille. Olen kauan sitten lakannut tuntemasta oloni ulkopuoliseksi sen edessä.

Fridalla on yllään vaaleanpunainen mekko, jonka Maria ompeli meidän kaikkien yhdessä valitsemista kankaista. Sen näkeminen Fridan yllä tekee minut iloiseksi. Hän näyttää kauniilta ja ennen kaikkea omalta itseltään.

”Näin paljon ruokaa!” rakkaani karjahtaa kävellessään keittiön puolelle.

”Minua kiellettiin tulemasta keittiöön ennen teidän tuloanne, voitko uskoa, veli”, Frida tuhahtaa. ”Minusta tuntuu pahasti siltä, että meitä hemmotellaan…”

”Voi, vai sellaista he tekevät… Näytät muuten aivan hurjan ihanalta. Mekko pukee sinua juuri niin hyvin kuin pitikin!”

Frida mutristaa huuliaan ja pudistaa sitten päätään.

”Kuuntele veljeäsi”, tuhahdan.

”Pöh…”

”Pöh itsellesi.”

Ruokapöytä on täynnä kaikkea, mistä he pitävät. Mansikoita, erilaisia kakkuja ja leipomuksia. Kaikki ovat panneet parastaan. Päivä kuluu rattoisasti eteenpäin, rakkaani hymyilee ja nauraa kuten ennenkin. Silti minusta tuntuu, etten ole tehnyt mitään. Kaikki, mitä teemme, on jonkun muun ansiota. Leipomukset, lahjat, kaikki, joka saa rakkaimpani ja hänen siskonsa hymyilemään. En ole tehnyt mitään, mistä ansaitsisin kiitosta.

En tiennyt, mitä antaa rakkaalleni lahjaksi. Hän ei ole ihminen, joka kiintyisi materiaan, joten hänelle valitsemani uudet vaatteet ja pöytään poimimani kukkaset eivät tunnu miltään. Vaikka hän hymyilee, tiedän, etten tehnyt riittävää vaikutusta, en saanut hänen silmiään säihkymään kuin hän olisi onnellisimmillaan. Haluaisin vain, että voisin saada hänet hymyilemään vielä kirkkaammin, vielä onnellisemmin. Tahdon olla se, joka antaa hänelle parhaimman syntymäpäivän koskaan.

Kullanpehmeän iltapäivän taittuessa kohti iltaa hän vetää minut syrjään ja katsoo minua vakavasti.

”Onko kaikki hyvin, rakas?”

”O-… on. Onhan sinulla? Onhan päivä ollut sellainen kuin toivoitkin?”

”Voi muru, totta kai minulla on kaikki hyvin. Olen hyvin yllättynyt kaikista näistä ihanista asioista, joita olitte varanneet minulle ja Fridalle. Me arvostamme sitä hyvin paljon. Mutta sinä et ole kunnossa.”

”E-… Äh, ei tässä ole kyse minusta.”

”Murunen…”

”Minua vain pelottaa, etten ole tehnyt tarpeeksi.”

”Olet sinä. Olet aina.”

”Mutta… En keksinyt mitään hienoa tai erityistä. Ihan tavallisia juttuja vain.”

”Olen kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut.”

”Ja… minulla oli vielä yksi ajatus. Mutta se taitaa olla hieman typerää…”

”Kulta, minä puren sinua kohta korvaan.”

Hän saa minut hymähtämään.

”Höpsö, minä puren takaisin ja tiedät sen. Kukaan heistä ei ansaitse olla paikalla silloin.”

Hän nauraa.

”No niin, sano vain, mitä ajattelit.”

”Anrilla on piano. Minä voisin soittaa sitä, jos tahtoisit. Et ole vielä kuullut, kun soitan.”

Ilme hänen kasvoillaan on hetken sekoitus lohdutonta ja onnellista. Hän hengähtää ja kaappaa minut syliinsä.

”Voi rakas, se olisi ihanaa! Soita, tahdon kuulla sinun soittavan.”

Minua pelottaa, mutta hänen reaktionsa saa minut hymyilemään. En tahdo vetää huomiota itseeni heidän päivänään, mutta kiskon rakkaani olohuoneeseen ja istuudun pianon eteen. Käteni tärisevät, vedän syvään henkeä ja aloitan.

Tiedän, että hän tunnistaa melodian. Meillä on monia yhteisiä kappaleita. Vanha rätisevä gramofoni, joka soittaa niitä meidän tanssiessa hiljaa syysöissä. Ja sitten on lauluja, jotka hän muistaa lapsuudestaan, joita he lauloivat Fridan kanssa kilpaa kaduilla muiden lapsien kanssa. Säveliä, joita ei ole kirjoitettu mihinkään, mutta jotka elävät heidän muistoissaan. Ja sitten on niitä lauluja, joita laulan hiljaa ennen kuin hän nukahtaa pää sylissäni. Minä soitan kaikkea, sillä sävelet elävät sisälläni kuten kaikki se rakkaus, jota kannan häntä varten. 

Vasta, kun lopetan, ymmärrän muiden saapuneen kuuntelemaan. Poskeni punehtuvat, kun he taputtavat hymyillen. Ja rakkaani, hän katsoo minuun kyyneleet valuen. Hän kuuli sen. Sydämeni laulun. Minä onnistuin sittenkin.

Halaamme toisiamme pitkään, hän itkee minua vasten.

”Rakastan sinua”, hän hengähtää, ”rakastan niin paljon… Kiitos, tämä oli parasta, mitä minulle voi tehdä.”

”Parempaa kuin mansikkakakku?”

”Parasta kaikista…”

Silitämme toistemme poskia, häntäkin hymyilyttää jo. Hyvä. Tahdon hänen hymyilevän aina näin, tahdon hänen kuulevan, kuinka paljon rakastan häntä. Musiikki huutaa sen kovemmin kuin mitkään sanani koskaan voisivat. Melodia kulkee hänen sydämeensä saakka, ja olen niin onnellinen, että olemme kohdanneet, että voimme jakaa tämän päivän yhdessä.