Äitimme

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Istun jalat ristissä äidin sohvalla ja selaan kirjakauppoja läppärillä, kun äiti kävelee olohuoneeseen varjo kasvoillaan. Viikonloppu on alkamassa, olen tullut vanhemmilleni päästyäni aikaisemmin töistä.

”Moi”, huikkaan äidille, joka riisuu vielä räntäsateen tuivertamaan villakangastakkiaan. Äiti ei vastaa mitään. Suljen läppärin ja huhuilen äidin perään. Äiti kävelee aivan hiljaa viereeni ja istahtaa sohvalle. Hän katsoo minua silmiin. En tavoita varjoa hänen kasvoillaan.

”Onko kaikki okei?”

”Puhuin Kajon kanssa eilen. Hän kävi täällä.”

”Ai. Joo. Okei. Mitäs se?”

Äiti on hiljaa, tuijottaa syliinsä. Hän ei ole ihminen, joka välttelisi katsetta.

”Kajo sanoi, että teillä kahdella on suhde.”

Peitän säpsähdykseni vaihtamalla asentoa. Voi helvetti. Sipaisen hiuksiani ja hymähdän.

”Onko Kajo kunnossa? Ettei vain olisi taas joku kausi. Minusta se on vaikuttanut ihan normaalilta, mutta tuollainen puhe enteilee pahaa.”

”Ilta.” Äidin ääni on varma ja vakaa. Rauhallinen. Sellainen kuten lapsena, kun joku meistä kolmesta teki jotain väärin, eikä äiti halunnut huutaa vaan ottaa syliin ja keskustella.

”Ilta, sinä voit jo kertoa. Minä tiedän jo. Kajo kertoi paljon asioita.”

”E-… Et kai sinä häntä uskonut?”

Rintaani vihlaisee. Joudun pettämään rakkaimpani näin. Anna anteeksi, Kajo.

”Kajo ei vain ole kunnossa. Se taannoinen psykoosi… Ah, olen vain tosi huolissani pikkuveljestäni.”

”Ilta. Ihan tosi. Minä tiedän. Sinä voit jo myöntää sen. Olen epäillyt jo pitkään.”

Kohtaan äidin katseen. Rauhallinen katse. Pelkään viimeistä tuomiota, mutta sitä ei tule. Äidin katseessa on hellyyttä, ripaus suruakin.

”Rakas poikani, voit jo päästää sen pois. Äiti tietää kyllä.”

Sama ääni kuin ollessani lapsi. Hajoan sekunneissa. Käperryn pieneksi ja itken samanlaista rumaa, lohdutonta ja kiusaannuttavaa itkua kuten lapsenakin. Äiti on siinä, hän ottaa minut kainaloonsa ja rutistaa. Äiti, jonka olen kaikki nämä vuodet pelännyt menettäväni, jos totuus paljastuu. Kuka vanhempi katsoo sormiensa lävitse, kun hänen lapsensa rakastuvat toisiinsa? Kuka sellaisen voi hyväksyä? Olen kuvottava ja väärä, olen piilottanut itseni koko maailmalta. Ja nyt äiti on tässä, ottamassa minut kiinni.

Äiti silittää selkääni pitkin vedoin, kun itken hysteerisesti. En muista itkeneeni tällä tavalla hänen edessään sitten lapsuuden. Saan käpertyä äidin syliin, haukkoa happea ja inistä. Kaikki minussa vääntyy kerälle.

”Voi kulta”, äiti henkäisee. ”Ei ole mitään hätää… Kuuletko, Ilta? Äiti rakastaa sinua.”

Kaikki nämä vuodet. Pelkäsin, etten voisi enää koskaan katsoa äitiäni silmiin. Olin täysin varma, että jos koskaan jäämme kiinni, hän hylkäisi minut. Kajo ei ole koskaan pelännyt samaa, Kajo on meistä varmempi, kaikessa hauraudessaan ja keveydessään luja. Mutta minä, minä olin eksynyt jo silloin, kun synnyin tähän maailmaan.

”Ssh, äidin pieni, ei ole mitään hätää.”

Painaudun aivan kiinni äitiin ja nyyhkytän, kunnes kyyneleet muuttuvat äänettömiksi ja putoilevat hiljaa poskilleni.

”Se olin aina minä”, kuiskaan. ”Se oli minun vikani. Ihan aina. Minä rakastuin häneen.”

Miltä tuntuukaan sanoa se ääneen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Minä rakastuin häneen.

”Mikään tässä ei ole Kajon vika.”

Äiti silittää selkääni, kosketus polttaa. Hänellä olisi kaikki maailman valta tuhota minut nyt. Silti hän vain jatkaa minun pitelyäni kuin tämä olisi tavallinen hetki. Raotan silmiäni, kyyneleet kirvelevät.

”Se alkoi jo ihan pienenä. Kajoa ei saa syyttää mistään, se olin aina minä.”

Äidin käsi silittää suortuviani.

”Johtuivatko teidän teini-iässä kiristyneet välinne tästä?”

Niiskautan.

”Johtuivat. Anteeksi… Te aina mietitte, mikä meillä oli. Tai minulla. Ei Kajolla mikään ollut. Minä se siinä oireilin, kun vihdoin ymmärsin, mitä hän merkitsi minulle. Ei se hänen vikansa ollut ja minä purin sitä häneen. Tiesitkö sinä, äiti, että minä löin Kajoa?”

Äiti on pitkään hiljaa.

”En. En tiennyt.” Hän ei sano muuta, hänen ei tarvitse.

”No, minä löin. Satutin häntä. Siitä se kaikki lähti.”

Viimein äiti saa tietää, miksi kaikki meni kuten meni. Olen niin pahoillani. Tämä on kuin ripittäytyminen, paitsi että anteeksiantoa ei tule, enkä sitä pyydäkään. Tahdon vain tunnustaa. Viimein hän saa tietää. Niin on oikein. Tunnen, kuinka kipein pato sisälläni aukeaa.

”Ja kaikki se, mitä koin vanhempana… Sekin oli sitä samaa.” Poskeni helottavat kuumina. Kyyneleeet lähestulkoon sattuvat. ”En päässyt yli Kajosta. Ja… no, muistat varmasti, että hän opiskeli. Teki töitä. Seurusteli pariin otteeseen.”

”Ilta… Kajo sanoi, että te olette olleet aina… yhdessä.”

”Niin me olemmekin.”

”Eli…?”

”Olemme olleet yli kymmenen vuotta seurustelusuhteessa. Aloitimme teini-iässä. Se oli… tavallaan Kajon aloite. No, joka tapauksessa, ei hän sitä varmasti olisi tehnyt, jos minä en olisi oireillut niin kovasti. Minun vikani sekin oli. Kajon yliopistoajat saivat minut ihan sekaisin, se… siitä on todella vaikeaa puhua. Jopa terapiassa.”

”Ei tarvitse. Ilta, sinun ei tarvitse selitellä minulle mitään. Olen äitisi.”

”Mutta… Tämä kaikki on niin absurdia ja sairasta ja… anna anteeksi. Olen tosi pahoillani. Olemme olleet entistä tiiviimmin yhdessä sen jälkeen, kun muutimme aikanaan yhteen. Silloin tästä tuli tavallaan… virallista.”

Haluan puhua kaikesta. Ihan kaikesta, jotta saan sen sydämeltäni. En pysty enää pitämään tätä kaikkea sisälläni.

”Olen niin pahoillani. Me molemmat käymme terapiassa, kuten tiedät. Ja Kajo… hänen… hänen mielenterveytensä ei ole kestänyt viimeaikoina erityisen hyvin sitä, että elämme piilossa. Siksi hän varmasti purkautui sinulle. Hän on puhunut siitä jo pitkään. Olen kieltänyt häntä kertomasta, ajattelin, että koko elämä loppuisi siihen, jos tietäisit. Että… että en voisi enää koskaan katsoa sinua silmiin.”

Vedän syvään henkeä. Oikaisen selkäni.

”Ja erityisen pahoillani olen siitä, miten paljon meidän on pitänyt valehdella. Aivan kaikesta, kokoajan.”

”Kajolla ei varmaankaan koskaan ollut kihlattua?”

Pudistan itkuisena päätäni.

”Ei, ei ollut. Yhteenmuuttomme jälkeen hänellä ei ole ollut ketään.”

”Siinä välissähän hänellä oli kumppaneita, jotka kävivät meillä kotonakin.”

”Mmm, niin oli. Kuten sanoin, en oikein pystynyt hyväksymään niiden vuosien tapahtumia.”

Vasta äidille puhuessani ymmärrän, miten paljon todella häpeänkään itseäni. Loputtomasti. Joka kerta, kun avaan terapiassa suuni, näen itseni ulkopuolelta. Kolmekymppinen, siististi pukeutuva mies, joka kertoo vakavin ilmein kuinka mustasukkainen on ollut veljestään ja kuinka paljon tätä rakastaa. Ja nyt äiti näkee kaiken sen. Koko märkivän ytimen. En ole koskaan eläessäni ollut näin paljas.

”Minä olen ihan hirvittävän pahoillani”, sanon ja painan pääni polviini. Menen kasaan kuten lapsena. Silloin en koskaan halunnut, että kukaan tulee lähelle tai sanoo mitään kaunista. Halusin piiloutua koko maailmalta.

”Ilta, kai sinä tiedät, että olet kaikesta huolimatta aina minun poikani?”

Ensimmäinen nyyhkäys on aivan äänetön. Vavahdan vain. En uskalla nousta sykkyrästä.

”Minä olen tiedätkö jo pitkään epäillyt, että jotakin saattaa olla meneillään. Kajon psykoosi oli viimeinen vihje. Sen jälkeen olen ollut kohtalaisen varma.”

”M-… mikä meidät paljasti?”

”No… Vihjeitä oli monia vuosien varrella. Te olette aina kahdestaan, ja teillä on hyvin, hmm, sanotaanko vaikka omintakeinen tapa olla toistenne seurassa. Olen myös nähnyt teidän yhteiskuvianne ja…” Kuulen, kuinka äidin ääni pienenee. ”Löysin kerran sängystänne seksilelun. Ajattelin silloin, että jommalla kummalla oli vieras käymässä, eikä siinä mitään. Mutta jälkikäteen, kun kaikki merkit olivat pinnassa, ajattelin, että ehkä se tarkoitti sittenkin jotain.”

En pysty kohottamaan päätäni. Häpeä rutistaa minut kasaan.

”Kajo kertoi kaikesta hyvin… krhm, yksityiskohtaisesti. Meidän ei tarvitse keskustella teidän ihmissuhteenne yksityiskohdista.”

”Anteeksi… anna anteeksi…”

”Ei ole hätää. Kaikki on hyvin. Tämä on asia, jota minun tarvitsee sulatella todella, todella pitkään. Toistaiseksi minulla on vain yksi toivomus – tahdon, että isänne ei saa koskaan tietää. Ikinä.”

”Voi ei”, parahdan. ”En ikinä… en voisi elää, jos hän tietäisi.”

”Ei voisi hänkään. Hänen ei siis koskaan tarvitse tietää tästä. En tahdo hänen edes epäilevän. Muuten se, miten tämän asian kanssa elätte ja toimitte, ei oikeastaan ole minun asiani. Toki minulla on ajatuksia, mutta katson, että juuri nyt niiden esilletuominen ei edesauta teidän kahden hyvinvointia. Kajon tilanteelle tosin on tehtävä jotakin, sillä se tapa, jolla hän kertoi sinusta, oli…” Kuulen, että äitiä puistattaa.

”Olen tosi pahoillani.”

”Sinun ei tarvitse olla. Kajo vain tuntuu hyvin harhaiselta tällä hetkellä.”

”Sekin taitaa olla pohjimmiltaan minun vikani…”

”Sinun ei tarvitse syytellä itseäsi. Veljesi mielenterveyden tila on takuulla monen asian summa. Ja niin on sinunkin. Ilta… Olen todella huolissani myös sinusta. Nämä asiat, joita kerrot…” Äiti huokaa. ”Ne kuulostavat hyvin vakavilta.”

”Tiedän. Siksi käyn terapiassa. Me käsittelemme asioita Kajon kanssa myös yhdessä hyvin paljon.”

”Entä tämä teidän tilanteenne?”

”Olen pahoillani. En pysty luopumaan Kajosta eikä hän minusta.”

En ole vieläkään nostanut päätäni. Pysyttelen kasassa. Jos kohtaan äidin katseen nyt, hajoan. Olen täysin varma siitä. Kuoriudun ulos ihostani, tahdon pois tästä nahasta nyt, kun kaikki on paljastunut. Häpeä polttaa minuun reikiä.

Ovi kolahtaa. Hätkähdän pystyyn. Kajo lampsii rauhallisena sisälle kuin mitään ei olisi koskaan kerrottukaan. Hän riisuu ruskean takkinsa ja katsoo äidistä minuun, minusta äitiin. Hän ymmärtää heti, mitä on tapahtunut. Kajon ilme hellenee, hän tulee oitis luokseni. Kun hän koskettaa minua, romahdan hänen syliinsä. Itken jälleen lapsen itkua. Kajo on aina osannut ottaa sen vastaan.

”Voi rakas, anna anteeksi, minun oli pakko. En pystynyt enää. Ymmärrätkö? En vain pystynyt”, Kajo sanoo silittäessään minua. ”Anteeksi, että petin meidät näin.”

”E-… et sinä pettänyt… ketään…”

”Mitään pahaa ei tapahdu. Kukaan ei suutu sinulle. Kulta, kukaan ei suutu. Ei hätää. Sshsh.”

En voi uskoa, että hän tekee sen niin helposti. Kutsuu minua rakkaaksi ja kullaksi ja koskee minua niin hellästi, että kaikkien vuosien rakkaus kuultaa läpi. Ei Kajo ole koskaan pelännyt menettävänsä perhettä tai työtä. Hän on aina ollut varmempi kuin minä, vaikka hän on maailman haurain, pienin olento. Ihailen häntä.

Minä vain itken häntä vasten. Hän ottaa kasvoni käsiinsä, silittelee ja pyyhkii kyyneliäni.

”Mitään pahaa ei tapahdu. Kaikki on hyvin. Olen tässä.”

Tajuan, että tämä ei ole vain ensimmäinen kerta, kun äiti näkee lapsensa myös rakastavaisina, vaan myös ensimmäinen kerta, kun äiti todistaa sitä, millainen todella olen. Pieni lapsi. Armottoman pieni.

”Uskotko minua? Kannattaa uskoa. Tässä olen oikeassa”, Kajo sanoo hymyillen ja silittää nenänvarttani. ”Ei ole hätää.”

Kajo tulee lähemmäs, puoliksi syliini, ja paniikki vihlaisee vatsanpohjassa. En ole valmis osoittamaan hellyyttä äitimme nähden, en tällä tavalla. Kajo painaa suudelman huulilleni, tuntee etten kykene reagoimaan.

”Kaikki hyvin. Rakas…”

Hän suukottaa uudelleen, ja koko kehoni kaipaa hänen kosketustaan niin, että minun on pakko paniikistani huolimatta ottaa häntä niskasta ja suudella. Suudelma on nopea, sydämeni tykyttää pelosta ja häpeästä.

Vilkaisen äitiä. Hän istuu sohvalla aivan hiljaa. Purskahdan itkuun, kun kukaan ei sano mitään. Kajoakin alkaa itkettää, ja silloin äiti nousee ja ottaa meidät molemmat kainaloonsa. Hänen kaksi poikaansa ovat pieniä jälleen ja mahtuvat yhä edelleen hänen syliinsä silloin, kun sitä kaipaavat. Takerrumme äitiimme kaikella sillä kivulla, joka meitä on eristänyt hänestä kaikki nämä vuodet.

”Ei ole mitään hätää… Tämä kaikki järjestyy kyllä. Ei mitään hätää. Äiti on tässä. Olen aina tässä ja rakastan teitä molempia.”