torstai 1. helmikuuta 2018

Meikkaamisesta

"Hyi mitkä pakkelit, meikkaa vähän vähemmän!"
"Sulla on varmaan tosi huono itsetunto, kun sä meikkaat noin paljon."
"Näytät paremmalta ilman meikkiä."
"Sun pitäis meikata enemmän!"
"Ei pojat käytä meikkiä."

Kuulostaako tutulta? Jostain syystä meikkaaminen, täysin vapaavalintainen ja henkilöstä itsestään riippuva seikka herättää paljon - valitettavan negatiivisia - ajatuksia ihmisissä. Itse hyvin nopeasti täysin meikittömästä naamasta meikkitaiteeseen ja räväkämpiin arkimeikkeihin siirtyneenä ihmisenä olen jo pitemmän aikaa halunnut jakaa hieman omia tuntemuksiani meikkaamiseen liittyen.

Ensimmäinen virhearvio, jonka ihmiset usein tekevät meikkaamiseen liittyen, on se, että ihminen meikkaisi jotakuta muuta varten tai kompensoidakseen huonoa itsetuntoaan. Toki on olemassa surullisen useita tällaisiakin tilanteita, mutta miksi kaikki ihmiset tahtoisivat sörkkiä kemikaaleja omalle iholleen vain voidakseen miellyttää jotakuta toista? Monesti tästä keskusteltaessa unohdetaan, että kasvot ovat itsensä toteuttamisen väline siinä missä vaatteet, sanat ja kuvatkin. Omaa persoonaansa ja ajatuksiaan voi ilmentää aivan yhtä hyvin meikkaamalla itselleen sopivasti. Meikillä pystyy myös tekemään itsestään taidetta - joillekin se on ehdottoman tärkeä taiteen muoto.
Osa tahtoo näyttää kauniilta ja harjoitella erilaisia tekniikoita. Sekin on ihan yhtä lailla itsensä ilmaisemista. Ei ole oikeaa tapaa tai syytä käyttää meikkiä, ja toisten alentaminen meikkipiireissä on vain ala-arvoista.

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miten kukaan voi katsoa omaksi asiakseen kommentoida toisen meikkejä tai meikkaamattomuutta. Jokaisella on täysi oikeus päättää omasta naamastaan, joten minusta on aina tuntunut kohtuuttomalta puuttua tähän. Ei ole mitään merkitystä, mistä syystä henkilö meikkaa tai jättää meikkaamatta, kenelläkään ei ole siltikään oikeutta arvostella tällaisia valintoja.

Myös meikkaamatta jättäminen on usein valinta. Samoin, kuin "liiasta" meikkaamisesta voi sadella kommentteja, usein myös täysin meikittömästä naamasta saattaa saada lokaa osakseen. Ei ole mitään tiettyä ikää tai elämänvaihetta, jolloin olisi pakko alkaa meikata. Meikkaamisen ei myöskään tarvitse olla jokapäiväinen rutiini, sitä voi harrastaa vaikka kerran kuussa, jos siltä sattuu tuntemaan. On myös jokseenkin surullista, että useammin meikkaavat ihmiset ahdistuvat meikittömyydestä tai kokevat olonsa rumaksi ilman meikkiä. Meikkaamisesta ei saisi koskaan tulla pakkoa, sehän on loppujen lopuksi vain yksi asia, jolla parantaa oloaan tai ilmaista itseään. On vain nyky-yhteiskunnan oletus varsinkin naispuolisille henkilöille, että heidän pitäisi muita miellyttääkseen meikata.

Mitään kultaista keskitietä tässäkään asiassa ei tunnu olevan: ei saa meikata liikaa, mutta meikittäkään ei saisi olla. Tunnutaan suosivan jonkinlaista "luonnollista lookkia", josta jokainen meikeistä vähänkin tietävä havaitsee meikin paljouden. Usein nämä luonnolliset lookit sisältävät ihan yhtä paljon meikkiä kuin räväkämmät kokeilut - ne ovat vain hillitymmillä väreillä toteutettuja. Joten, mikä neuvoksi? Olisiko kenties aika herätä siihen, ettei meikkaamisessa ole mitään yhtä tiettyä suuntaa tai toteutustapaa kuten ei sukupuoltakaan? Tuntuu, että myös meikkaajan sukupuolesta tykätään nostaa hirvittävää meteliä, vaikkei sillä mitään merkitystä pitäisikään olla.

Oma tarinani meikkaajana on sinänsä surkuhupaisa, että lähes kaikki mahdolliset haukut on tullut kuultua. Olin hyvin pitkään meikkaamatta kokonaan, ja sen kerran, kun uskalsin laittaa ripsiväriä ala-asteen viimeisillä luokilla, sitä ihmeteltiin. Myös siihenastista meikittömyyttäni ihmeteltiin, ja pahimmassa miellyttämisen elämänvaiheessani en uskaltanut olla enää meikkaamatta. Evoluutioni meikkajaana tapahtui todella lyhyessä ajassa: seiskaluokalla ripsiväri sai kaverikseen kulmat ja joskus huulikiiltoakin. Kahdeksannella luokalla värejä tuli lisää, ja ennen yhdeksättä luokkaa olin jo edennyt siihen vaiheeseen, jossa aloin kerätä katseita meikkaustyylini vuoksi.

Olin rajoittanut itseäni koko ikäni lähes kaiken itseilmaisun suhteen ennen yhdeksättä luokkaa. Silloin päätin lopulta, etten aio enää jatkaa elämääni miellyttäen muita, ja aloin toteuttaa itseäni täysillä myös meikkaajana. Kaikki mahdollinen loka satoi niskaan, ja siinä tuli sitten opittua eri katseiden merkityksiä. Kommentteja tuli nuorten ihmisten lisäksi myös huomattavan paljon aikuisilta ihmisiltä. Ei ole koskaan hieno tunne kävellä kaupassa ja kuulla aikuisten ihmisten vitsailevan ja irvailevan omasta naamastani.

Moni ajattelee, että tekee "rumasti meikkaavalle" palveluksen sanomalla, ettei meikki sovi hänelle tai että sitä pitäisi olla vähemmän. Herätys, ihmiset rakkaat: se ei ole koskaan okei. Ei missään tilanteessa, ikinä. Jos ei tiedä toisen ihmisen taustoja, ei voi ikinä tietää, mitä meikkaustyylin takana on. Kyseinen henkilö on saattanut kerätä useita vuosia rohkeutta meikata omalla tavallaan, ja sitten joku tulee ja romuttaa kaiken yhdellä pienellä kommentilla. Vastaavasti joku voi olla erittäin itsevarma ja tyytyväinen päivän naamastaan - ei silloinkaan halua kuulla, ettei jokin osa meikkiä sovi kokonaisuuteen tai vaatteisiin. Arvatkaa mitä? Ihmisen oma tyytyväisyys on tärkein. Meikkaamisessa tärkeintä on oma viihtyvyys, ei se, sopivatko elementit muiden mielestä yhteen tai näyttääkö meikki jonkun toisen mielestä kauniilta.

Onneksi positiivista palautetta tulee usein enemmän kuin negatiivista. Siitäkin huolimatta sitä muistaa, miten epämiellyttäviä ihmiset osaavat olla. Itse kartan tiettyjä ihmisryhmiä käytännössä kokonaan, koska en jaksa kokoajan tulla arvioiduksi. Olen kuullut ihan tarpeeksi naurua takanani ja ihan riittävän monta "Meikkaa vähemmän!" -kommenttia. On ihan mieletöntä, että toiset ihmiset voivat vaikuttaa siihen, pelottaako toista kävellä kadulla omana itsenään vai ei. Toivon, että jokainen toisen meikkaamista joskus kommentoinut katuu sitä ihan tajuttoman paljon. Surullinen totuus on, etteivät tällaiset ihmiset varmasti koskaan herää totuuteen siitä, mitä he voivat tehdä ja mitä eivät. Onneksi jokainen meikkaava ihminen voi kuitenkin kehittää itselleen suojakuoren ja tulla ylpeäksi omista kyvyistään.

Joten haluatko meikata jollakin tietyllä tavalla tai laittaa jonkin tietyn sävyn huulillesi? Laita! Pelottaako meikkitaiteen tekeminen? Ei hätää, se helpottuu ajan myötä. Haluatko jättää aamulla meikkaamatta? Jätä ihmeessä, meikki ei määritä meitä ihmisinä ellemme halua niin. Me olemme parempia kuin yksikään latistava, arvottava kommentti.

Olen itse tullut todella pitkän tien siihen itsevarmuuden tilaan meikkaamisen kanssa, jossa olen nyt. Se vaati minulle useita vuosia turhautumista ja pelkoa, mutta olen päässyt suurimmaksi osaksi kaikesta siitä yli. Uskallan olla myös meikitön silloin, kun siltä tuntuu. Tässä asiassa tulee oikeasti paremmaksi ajan kanssa. En anna muiden ihmetellä, mihin tarvitsen niinkin paljon meikkejä kuin omistan, tai miksi haluan vetää vihreät huulipunat aamulla huulille. Teen niin, koska sielunikaan ei näytä joka päivä samalta. Koska sitä kautta saan estetiikkani ulos ja nautin siitä. Se myös saa itseni tuntemaan oloni enemmän omaksi itsekseni, kun saan ilmentää itseäni meikin kautta. Ja koska minun ei hitto vieköön oikeasti tarvitsisi kirjoittaa kokonaista postausta meikkauksesta, koska ihmisten päähän pitäisi iskostua jo luonnostaan se, että tämä on jokaisen oma valinta eikä tippaakaan heidän arvosteltavissaan.

Joten, kaikille asiaan samaistuville ja mahdollisesti sen kanssa kamppaileville: älkää antako periksi. Olette enemmän kuin sen toisen sanat korvissanne.

- - -

PS. Ihan näin demonstraationa muutama meikkikuva, tottahan toki.







Nälkä: luku 29

Luku 29 (Maa, 3014)

Varmaa on vain se, että paikalleen ei voi jäädä. Jos Iika pysähtyy Ilsen kuolemaan, hän tiedostaa kuolevansa pian itsekin tunteen aiheuttamaan pysähdystilaan. Iika ei voi vedota siihen, että Ilse olisi halunnut hänen jatkavan. Eihän hän edes tuntenut johtajaansa kunnolla, saati tiedä syytä sille, miksi hän löytyi yhtäkkiä haava rinnassaan. Iika voi vain arvailla, eivätkä arvaukset koskaan kata edes osaa totuudesta.

Luottamus Raniin on katoavaista, joten Iikalle jää tasan yksi henkilö, jonka puoleen kääntyä. Edelweiss. Häntähän tänne on tultu tapaamaan. Iikan määrätietoiset, joskin Ilsen kuoleman turruttamat askeleet käyvät Ranin perässä. Mies on ainoa, joka tietää minne mennä. Iika ei osaa kulkea Pääheimon mailla. 

Hetken Iika kuvittelee heidän voivan kulkea koko lyhyen matkan sanatta, mutta Rani katsoo tarpeelliseksi palata aiempiin aiheisiin. ”Iika, minä haluan sinun ymmärtävän, etten ole mikään petturi. Minun olisi pitänyt kertoa tästä sinulle jo aiemmin.”
”Mitä minä sillä tiedolla olisin tehnyt aiemmin? Ilsenhän tässä olisi pitänyt tietää.”
”Oli Ilsen onni, ettei hän koskaan tiennyt”, Rani sanoo autuaan tietämättömänä siitä, että juuri se tieto oli ajanut Ilsen nurkkaan. ”Se olisi murtanut hänet täysin.”
”Miten sinä kykenit elämään sen tiedon kanssa, että puolsit täysin erilaista ideologiaa kuin heimosi päällikkö? Ja entä se, mitä metsässä nyt tapahtuu? Nämä murhat. Tiesitkö sinä koko ajan...?”

Iika on onnellinen siitä, ettei näe Ranin ilmettä tämän vastatessa.
”Tiedän vain pintapuolisesti siitä, mitä tällä hetkellä on käynnissä. Mestari Edelweiss ei ole kertonut minulle kaikkea, mutta nyt kun olemme täällä, saamme varmasti kuulla.” Rani hidastaa askeliaan hieman, jotta Iika pääsee kulkemaan hänen rinnalleen. Metsässä ei ole polkua, joten he kävelevät puiden lomassa. Aluskasvillisuuden vähäisyys edesauttaa askelien nopeaa tahtia.
”Ja sitä paitsi minuahan puukotettiin. Se jos jokin on todiste siitä, ettei juuri kukaan muu kuin Edelweiss itse tiedä, mitä todellisuudessa on käynnissä. Hänen harteillaan lepää paljon.”

”Sinä sivuutit ensimmäisen kysymyksen”, Iika mutisee.
Rani kieltäytyy katsomasta Iikaa silmiin ja ottaa tiedostamattaan nopeampia askelia. ”Ei ollut yhtäkään sellaista päivää, etten olisi miettinyt, mitä minun kuuluu tehdä. Ilse ei koskaan saanut tietää, mitä minä tein hänen selkänsä takana.”
”Painaako se sinua? Et näytä siltä.” Iika tiedostaa ajavansa miehen ahtaalle. Hän näkee sen tavasta, jolla Rani kiihdyttää vauhtiaan. 

Rani ei kuitenkaan vastaa mitään. Hänen tyynet kasvonsa kääntyvät luomaan Iikaan yhden, mutta merkittävän katseen. Iika, joka ei parhaimmassakaan tapauksessa voisi kutsua itseään hyväksi ihmistuntijaksi, näkee Ranin katseesta kaiken tarvittavan. Hän ei ole ikinä saanut niin voimakasta viestiä pelkästään jonkun tavasta katsoa. 
Rani kuitenkin kääntää katseensa pois, ja muutaman sekunnin intiimiltä tuntunut viestintä katoaa, muttei lakkaa olemasta. Iika ei unohda, mitä on nähnyt miehen silmissä. Hän tunnistaa kivun missä vain.

Puut tummenevat, kunnes jäljellä on enää mustia ja häiritsevän suoria, vähäoksaisia puita. Niiden harvoille oksille on ripustettu esineitä, jollaisia Iika ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Häkkejä. Yhden häkin luona seisoo vastaus kaikkiin Iikan kysymyksiin. Edelweiss.
Naisen pitkät sormet ovat kietoutuneet häkin ympärille. Hän katselee sen sisällä kyyhöttävää olentoa niin intensiivisesti, että hetken Iika luulee Edelweissin sivuuttaneen heidän tulonsa.

Edelweiss kääntää kuitenkin pian katseensa pois olennosta, jonka Iika olettaa linnuksi. Naisen oranssit silmät ovat tyynet. Niistä ei kuvastu enää vain muutamia minuutteja sitten koettu järkytys. 
”Vihdoinkin”, Edelweiss sanoo ottaen askeleen Iikaa kohti. Hänen äänensä on pehmeämpi kuin koskaan aiemmin. ”Kauan odottamallani keskustelulla on enää yksi este.” Edelweiss nyökkää lempeästi Ranin suuntaan. ”Voisitko?” 

Käsky poistua tulee täysin odottamatta. ”Mutta –” 
”Me puhumme myöhemmin. Tiedän, että sinua askarruttaa kimppuusi hyökännyt henkilö sekä ystäväsi kuolema, mutta nyt ei ole sen keskustelun aika. Minun ja Iika on syytä puhua ennen.” Edelweiss ei joudu toistamaan käskyä, sillä Rani kääntyy oitis. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Iika näkee Ranin ottavan käskyjä vastaan joltain muulta kuin Ilseltä. Hän on aina ottanut Edelweissiltä käskyjä vastaan, hän muistuttaa itseään, mutta ajatus ei tunnu miltään.

Rani katsoo häntä silmiin. Vihreistä silmistä kuvastuu jälleen monta tunnetta. Pettymystä, haikeutta. Kenties häpeääkin. Iika nyökkää miehelle kevyesti tämän kääntäessä päänsä ja astellessaan pois. Iika ei jää katsomaan hänen peräänsä, hän ehtii kadota syvänmustien puiden sekaan. Jos Iika tietäisi, että tämä on merkityksellinen hetki, hän katsoisi.

”Minä en aio kysyä”, Iika sanoo Ranin mentyä, ”sillä sinä osaat kertoa ilmankin.”
Edelweiss hymyilee. ”En tiedä, miksi sinua enää kiinnostaisi. Onko sinua ikinä kiinnostanut?”
Iika ei tarvitse tarkennusta kysymykseen. ”Minun kiinnostustani kaikkea kohtaan on koeteltu, mutta se ei tarkoita sitä, että kiinnostukseni olisi kuollut. Haluan silti tietää, mitä tapahtuu maailmassa, jossa asun.”
”Sinähän tiedät jo. Veljesi on kertonut, niinhän?”

Iika ainoastaan nyökkää vastaukseksi. ”Minä tiedän asioita, mutta en ymmärrä.”
”Ihmisten tappaminenko sinua kiinnostaa? Tai se, miksi Raninkin kimppuun käytiin? Tämä on liian yksinkertaista keskustelua. En tahdo puhua näistä aiheista.”
”Ei”, Iika pudistaa päätään, ”en tahdo puhua niistä. Minä osaan päätellä kaiken itsekin.”

Edelweiss siristää silmiään. Hän ei kykene peittämään kiinnostusta vaaleilta kasvoiltaan.
”Ainoa asia, joka minua varmuudella kiinnostaa, on se, mikä minä olen. Sinä olet ainoa, joka tietää.”
”Tarkentaisitko hivenen?”
”Näen asioita, joita ei ole vielä tapahtunut. Tai joita on tapahtunut vuosituhansia sitten, en osaa sanoa”, Iika kertoo. ”Minä näin unessani pelkkää valkoista ja sen valkoisuuden keskellä naisen ja miehen. Se näky ei ole tästä maailmasta.”
”Ja uskot minun tietävän, koska olet kuullut minun näkevän asioita ihmiskunnan menneisyydestä?”

Iika näkee Edelweissin kasvoilta, ettei tämä tiedä yhtään sen enempää kuin hänkään. Matka tänne asti tuntuu hetkessä merkityksettömältä. Ilsen menetetty henkikin lakkaa painamasta niin paljon. Tietämättömyys leviää katseesta toiseen.

”Tässä maailmassa on paljon asioita, joita yksikään kulkija ei ole vielä selvittänyt”, Edelweiss sanoo hiljaa. Hän on pujottanut kätensä avattuun häkkiin ja silittää varoen sen sisällä olevaa silmätöntä lintua. ”Minä olen aina yrittänyt saada käsiini tietoa kaikesta, mitä ympärillämme tapahtuu. Minä olen aina tiennyt enemmän kuin muut, ja se tieto on muodostunut painoksi hartioilleni. Sen kanssa on vaikeaa elää, kun tietää, ettei kukaan muu tule koskaan kokemaan samaa.” Lintu nokkaisee naisen kättä, mutta hän ei siirrä sitä pois. Valkoisilta sormilta valuu verta kaltereitten kautta maahan.
”Olen jo pitemmän aikaa tietänyt sinun kykenevän osittain samaan kuin minäkin”, Edelweiss sanoo siirtäen katseensa takaisin Iikaan. ”Nyt, kun kuulen sen vielä omilta huuliltasi, tiedän sinun olevan valmis.”

”Valmis mihin?” Iika kysyy, muttei tahdo tietää. Hän tahtoo pois. Hän ei halua yhteenkään heimoon, sillä ne ovat tuntuneet siihenastisessa elämässä pelkästään vääriltä. Iika ei kuulunut Peuraheimoon, ja Ilvesheimo ei tunnu enää koskaan samalta. Ei nyt, kun Ilseä ei enää ole. Ajatus kuolleesta Ilsestä lävistää Iikan aivot jälleen, eikä hän saa enää puhutuksi. 

Edelweiss ottaa verta tippuvan kätensä ulos häkistä ja vie sen Iikan lanteille. Hän lähtee kuljettamaan tyttöä mukanaan. ”Minun pitää näyttää sinulle jotakin”, Edelweiss sanoo.
”Antaako se jokin vastauksia kysymyksiini?”
”Sen saat itse arvioida”, Edelweiss vastaa hymyillen. Hymy tuntuu auringonsäteeltä kylmänä päivänä – yritykseltä, joka ei ole tarpeeksi.

Metsä käy tiheämmäksi, häkkejä ei enää ole. Puut ovat niin lähellä toisiaan, että niiden ohi käveleminen osoittautuu hankalaksi. Ne eivät myöskään ole enää mustia, tavanomainen ruskea väri on palannut. Pian he saapuvat kohtaan, jossa puut ovat niin tiiviisti toisissaan kiinni, ettei ihminen mahdu kävelemään niiden ohi.

”En ymmärrä”, Iika sanoo luoden muutamia hämmentyneitä katseita johtajaan. ”Tästä ei pysty kävelemään.”
”Vain luovuttajat ajattelevat noin, ja sinä et ole sellainen”, Edelweiss sanoo. Hän astuu ohuiden puiden eteen ja taittaa niistä muutamaa. Liike näyttää Iikan silmissä totutulta. Aivan kuin Edelweiss tietäisi tismalleen, mistä puista ottaa kiinni.

Kahden taitetun puun takaa näkyy polku, jollaista Iika ei ole koskaan nähnyt. Se ei ole pitkä, sillä Iika näkee sen määränpään. Määränpää ei kuitenkaan ole mitään sellaista, johon tässä maailmassa on totuttu. Iika näkee vettä. Sitä ei kuitenkaan ole vähän kuten joissa ja lammissa. Vesi kattaa kaiken, mitä Iika kykenee puiden takaa näkemään.

”Tämä ei ole todellista.” Hetkessä Iika unohtaa veren hajun ja sen, että maailmassa kuolee ihmisiä. Vettä on paljon. Sen on pakko viedä jonnekin. ”Tämä ei voi olla –”
”Mene ja katso”, Edelweiss sanoo. Hänen äänestään huokuu jotakin syvempää, josta Iika ei saa kiinni. Hän ei kykene keskittymään Edelweissiin. ”On nimittäin muitakin syitä siihen, että olen tapattanut heikoimpia heimoja pois tieltä. He eivät olisi olleet valmiita tähän. Sinä olet.” Edelweiss nyökkää polkua kohti. ”Mene.”
Vielä muutama vuosi sitten Iika olisi punninnut vaihtoehtoja mielessään ja todennut idean täysin päättömäksi. Nyt hän tiedostaa, ettei elämässä oikeastaan koskaan ole vaihtoehtoja. Ilsen kuolemakin on todistanut hänelle, että on vain hetkellisiä mielitekoja. 

Ja Iika haluaa tietää. Jos hän jää paikoilleen, ihmiset kuolevat silti. Hän ei voi estää sitä, ei, vaikka seisoo kuolemaa kylvävän ihmisen vieressä. Sen sijaan että Iika tahtoisi enää syytellä Edelweissiä, hän pyrkiikin ymmärrykseen. Ja ymmärrykseen tarvitaan ensimmäinen askel.

”Minne tämä vie?” Iika kysyy, vaikka tietääkin menevänsä vastauksesta huolimatta.
”Maailmaan”, Edelweiss sanoo.

Iika ottaa ensimmäisen askeleen.

-----

Tämä on Nälän viimeinen luku. 

Nälkä: luku 28

Luku 28 (Maa, 3014)

Verta. Tummempaa kuin palmikostaan avautuneet kirkkaanpunaiset hiukset. Verta ei ole paljon, mutta sen pistävä haju leviää kaikkialle ympäristöön. Iikan elimistö reagoi hajuun antamalla miltei ylen. Mieli ei ehdi tulla reaktioon mukaan, se tuntuu pysähtyneen. Iika ei osaa yhdistää maassa makaavaa Ilseä ja verta. Ei Ilse ole kuollut. Ilse on vahva johtaja, vahvin Iikan koskaan tapaama henkilö. Siitäkin huolimatta, mitä Iika on edellisten tuntien aikana joutunut todistamaan. Ilse ei voi olla kuollut.

Ranin tummanvihreät silmät ovat kuitenkin harjaantuneemmat tällaisille tilanteille. Hän näkee muutakin kuin haavan Ilsen rinnassa ja veren jo ennestään likaisella sammalmättäällä. Rani näkee mestari Edelweissin, joka seisoo tyynenä oranssit silmät kohdistettuina Ilsen kuolleeseen kehoon. 

Kuolleeseen – 

Ajatus lävistää Ranin, mutta ei tunnu miltään. Ei vielä. Tunne tulee vasta useiden tuntien päästä, silloin, kun Rani on yksin, ja joutuu kohtaamaan tapahtuneen. Nyt Rani kuitenkin vain katsoo, sillä tunnetta ei löydy. Hetkessä ei ole mitään runollisen kaunista, ei mitään, mistä voisi saada toivoa. Veri on vain punaista.

Iikan kieli etsii sanoja, mutta niitä ei ole löydettäväksi. Kuolemaa ei pysty pukemaan sanoiksi. Hän kumartuu Ilsen ruumiin luo, eikä kuule, kun Edelweiss kääntyy ilmoittaen seuraavaa: ”Annan teille aikaa. Tavatkaamme pian paikassa, jonne Rani osaa kyllä.” Iika ei kuule Edelweissin sanoja, ne eivät pääse perille asti. Iika kuulee ainoastaan oman sydämensä tykytyksen. Se kuulostaa liikkuvilta vuorilta, suurilta, mahtavilta voimilta, jotka liikuttavat maailmaa tykytys kerrallaan. Vaikka eiväthän vuoret liiku, kuten ei maailmakaan. Tajunta miltei pettää, kun Iika huomaa, että tärinä johtuu hänestä. Veren haju leijuu ympärillä sotkien tilannetta entisestään.

Pieni käsi koskettaa avointa haavaa Ilsen rinnassa tietämättä, miten se on siihen joutunut. Ajatuksissa pyörii ainoastaan kuolema, eikä yhtäkään epäilyä siitä, miksi se on tapahtunut. Epäilyt tulevat vasta myöhemmin. Iika tutkii haavaa käsillään, kunnes saa sormensa syvänpunaisiksi. Siltikään hän ei päästä irti. Hän kuljettaa kättään Ilsen rinnalla, kunnes tekee havainnon, johon ei ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Ilsen rinta on tasainen.

Iika nostaa katsensa hätääntyneenä Raniin. Hänen mielensä ei pysy tilanteen mukana, mutta keho muistaa Ranin vielä seisovan hänen takanaan. Iika yrittää etsiä vastauksia Ranin tummanvihreistä silmistä, mutta ne pysyvät ilmeettöminä.
Katse kääntyy takaisin Ilsen elottomaan ruumiiseen, ja ymmärrys leviää hetkessä. Kaikki se kipu, joka Ilsen silmissä oli asunut, johtui tästä. Kipu, jota Iika ei ollut edes havainnut ennen tätä. Olinko minä aina niin keskittynyt omaan kipuuni, etten nähnyt muiden omaa?

”Ilse... Ilsekö oli...?” Sanat eivät suostu tulemaan vieläkään, mutta Rani ymmärtää. Tämä nyökkää tasaisesti Iikalle. Ilme on vieläkin neutraali, vaarallisen tunnoton. Rani näyttää siltä, että elämä on paennut hänen kehostaan.
”Ilse eli koko ikänsä väärässä ruumiissa”, Rani todistaa Iikan havainnon todeksi. ”Siksi hän on niin –” Oli. Ei ole, vaan oli. Ensimmäistä kertaa kipu lävistää Ranin. ”Siksi hän oli niin ailahtelevainen. Jokainen minuutti oli hänelle pelkkä muistutus siitä, ettei hän ollut... miksi hän sitä sanoikaan, oikea. Ilse piti itseään aina vääränä. Mitä ikinä se tarkoittikaan.”
Iika nyökkää. Hän ei voi muutakaan. Katse on yhä keskittynyt vereen Ilsen keholla, mutta mieli on jossakin kauempana. Tavoittamattomissa. 

Ilme Ilsen kasvoilla ei ole levollinen kuten kuolleella olettaisi olevan. Hänen kulmansa ovat kaartuneet ylöspäin, suu on hieman raollaan. Silmät puolestaan ovat avoinna ja näyttävät tässä ympäristössä entistäkin punaisemmilta. Kun Iika kumartuu Ilsen ylle ja yrittää katsoa tätä silmiin, hän huomaa, ettei pysty koskaan enää katsomaan Ilseä suoraan silmiin. Ilsen tummien silmien katse ei ole kiinnittynyt mihinkään. Ulospäin silmät näyttävät vain kuolleilta.

Iika joutuu myöntämään tappionsa ja painamaan käsillään silmät kiinni. Kun hän tiedostaa, mitä on tekemässä, surun aalto kulkee koko ruumiin läpi. Ilse on kuollut. Iika on juuri sulkenut hänen kuolleet silmänsä. Ja ensi kertaa aikoihin Iika havahtuu huutoonsa.

Huuto ei ole epätoivoinen tai surullinen. Se on täynnä vihaa, suunnattoman syvää raivoa, joka tihkuu jokaisesta ulos pääsevästä soinnusta. Iikan ajatuksissa vilisee kuvia kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jota on joutunut elämässään todistamaan. Veli hänen yläpuolellaan, tähtiä, joka kerralla niitä kirottuja tähtiä, Jaarin veri hänen käsissään, Jaarin, jota hän ei koskaan tuntenut, Edelweiss hymyineen ja suunnitelmineen, tulevaisuus, joka irvailee hänelle pienien välähdysten voimin, kaikki se kipu, jonka läpi Ilse koki ennen kuin päätyi ruumiiksi hänen eteensä, jokainen sielu, jota Iika ei koskaan voi auttaa, koska maailma luhistuu kuitenkin. Pelkkää tajunnanvirtaa. Kivuliasta, syvältä satuttavaa tajunnanvirtaa. 

Kun huutoa ei enää tule, Iika jää maahan istumaan selkä kyyryssä ja kädet sylissä. Verestä punaiset kädet. Veren haju ei enää okseta, Iika on jo tottunut siihen. 
Rani on kumartunut Iikan viereen, ja tyttö huomaa vasta nyt miehen käden ojentuneen hänen olkapäälleen. Iika kääntyy katsomaan Rania, ja yllättyy ilmeestä, joka hänen kasvoillaan on. Levollinen, miltei tyytyväinen hymy.

Ranikin istuutuu, ja niin he vain istuvat siinä katsoen Ilsen ruumista. 
”Hän kuoli aivan samalla tavalla kuin elikin”, Rani sanoo lopulta. Sanat eivät selitä hänen kasvoillaan käynyttä hymyä, mutta Iika ei jaksa kysyä. Hän on todennut Ranin olevan jo valmiiksi hänen ymmärryksensä tuolla puolen.
”Emmehän me tiedä, miten Ilse kuoli.” Pelkästään Ilsen nimen lausuminen tuntuu pahalta. Jollakin tapaa väärältä. Iika ei voi olla miettimättä, oliko Ilsen kokemus vääryydestä ollut juuri tällainen. Hän värähtää, kun ajattelee, että pitäisi itseään vääränä. Miten kivuliasta sen on täytynytkään olla.

Rani huokaisee syvään. ”Minä epäilen hänen tehneen tämän itse. Ilse tahtoi aina tappaa itsensä, ja kenties tämä osoittautui hyväksi hetkeksi.” Sanoissa ei ole surua, Rani ainoastaan toteaa asioita kuin ne olisivat itsestäänselvyyksiä. Kenties ne hänelle ovatkin. Iika ei silti voi olla kyseenalaistamatta miehen reaktiota toisen sielunpuoliskonsa kuolemaan. Ilsenhän on täytynyt olla Ranille kaikki. 
”En jaksa miettiä, mitä tapahtui. Totta puhuen minusta tuntuu, että tähän hetkeen loppui kaikki merkittävä.” Iika havahtuu ajatuksen painavuuteen. Hän ei ollut tuntenut Ilseä kauaakaan, mutta jokin siinä tytössä oli muuttanut Iikaa syvästi.
”Sinähän tulit tänne pelastamaan kulkijat.” 
Iika yllättyy Ranin sanoista. ”Etkö sinä sitten tullut?” Iikaan iskee epämiellyttävä tunne siitä, että Ilsen kuolema on osa suurempaa suunnitelmaa. Ranin seuraavat sanat kuitenkin pyyhkivät ajatuksen pois.
”Minä tulin tänne ainoastaan pakotettuna. Nyt, kun Ilse on kuollut, ei liene vahingollista paljastaa todellista lojaaliteettiani.”

Hetkessä Iika ei enää ymmärräkään. Hän katsoo Rania kuin mies puhuisi täysin vierasta kieltä. Iikan ei tarvitse kysyä, sillä Rani näkee kysymyksen jo Iikan silmistä.
”Minä olen ollut Pääheimon leivissä jo useita vuosia”, Rani sanoo kääntäen katseensa pois Ilsen ruumiista. Se on ensimmäinen aito reaktio häneltä siihen mennessä. Huonon omatunnon pystyy miltei haistamaan. ”Mutta älä toki käsitä väärin. Olin silti Ilselle lojaali loppuun saakka.” Asian lausuminen ääneen pakottaa Ranin sulkemaan silmänsä. Iika saattaa miltei nähdä, miten surun aalto lävistää hänet.

”Miten sinä pystyit olemaan johtajallesi lojaali, jos olit aina jonkun toisen puolella?” Iika ei pysty peittelemään suuttumustaan. Hän katsoo haavaa Ilsen rinnassa ja tuntee raivon jokaisessa ruumiinosassaan. ”Sinä tiesit Ilsen olevan ideologiaasi vastaan, ja silti kehtasit joka ikinen päivä seisoa hänen rinnallaan kuin paraskin kumppani! Katsoit häntä silmiin ja tiesit olevasi petturi!” Sanat ovat kuin myrkkyä, Iika yllättyy itsekin niiden kärkkäästä sävystä. Ranin ilme ei kuitenkaan edes värähdä. Jälleen kerran Iika saa ihmettyä Ranin ajatusmaailman erilaisuudesta.

”Olet kovin kärkkäästi nimittämässä minua petturiksi, vaan tiedätkö koko totuutta? Tiedätkö, miksi olen alunalkaenkaan päätynyt mestari Edelweissin puolelle?” Ranin ääni kohoaa virkkeiden loppuja kohti, ja hänen tummissa silmissä välähtää muutaman sekunnin ajan. Iika näkee sen, mutta päättää olla antamatta sille huomiota.
”Minua ei rehellisesti sanottuna kiinnosta, kenen puolella sinä olet. Minä olen alkanut vihdoin ymmärtää, ettei tässä maailmassa ole mitään puolia. Loppujen lopuksi olemme omillamme.” Iika katsoo jälleen haavaa Ilsen rinnassa, ja tuntee kuumien kyynelien valuvan poskilleen. Vihdoin ne tulevat.

”Miksi me emme koskaan pysty pelastamaan toista ihmistä?” Iika pudistaa päätään omalle lauselleen. Hän tietää vastauksen, mutta tahtoo välttämättä kuulla sen Ranin suusta.
”Koska sinä olet oikeassa”, Rani sanoo oitis, tällä kertaa lempeämmällä äänellä. ”Me olemme kaikki omillamme, ja pelastuksemme on ainoastaan meistä itsestämme kiinni.” Ranikin katsoo nyt kuollutta Ilseä. Kohtaa sen ainoan ihmisen, jota kohtaan on koskaan kyennyt tuntemaan rakkautta. ”Ilse ei koskaan kyennyt pelastamaan itseään, minkä vuoksi lopputulos...” Hän ei saa sanottua lausettaan loppuun. 

”Tiedätkö, Rani, minä en enää luota sinuun.”
”Koska sinä sait kuulla valinnoistani?”
”Siksikin. Ja osittain myös siksi, etten ole nähnyt ainoankaan kyyneleen pakenevan silmistäsi, vaikka rakastamasi ihminen on kuolleena edessäsi. Ilse on kuollut. Kuollut, Rani. Kuollut tarkoittaa, että hän on poissa, et voi enää koskaan –”
”Minä tiedän kyllä.” Ranin ääni on matalampi kuin aiemmin. Hän nousee ylös jottei alkaisi itkeä Iikan nähden. Askeleet lähtevät samaan suuntaan kuin Edelweiss oli muutamia minuutteja sitten lähtenyt.

”Rani, en tahdo nähdä Edelweissiä. En pysty, en tämän jälkeen.” Iika ei nouse ylös, hän tuijottaa lamaantuneena Ilseä. Ei edes vaivaudu katsomaan jo noussutta Rania silmiin. Mies on jo menetetty tapaus hänen ajatuksissaan.
”Tämän jälkeen sinun nimenomaan pitäisi pystyä.” Ranin sanoissa ei ole syyllistystä eikä syyllisyyttä, Iika löytää ne pikemminkin rohkaisevina. 

Minä en tiedä sittenkään mitään. Ilse on kuollut ja Rani sittenkin täysin tuntematon. Kaiken merkitys voi muuttua seuraavien tuntien seurauksena vielä useasti.

Ja Iika nousee ylös.

Nälkä: luku 27

Luku 27 (Maa, 3014)

Jokaisen askeleet käyvät samaan suuntaan, mutta eri syistä. Rani kävelee nopeiten, vaikka hän on heistä se, joka on haavoittunut. Miehen käsi lepää rentona kyljellä, mutta pitkät jalat harppovat metsässä sitä nopeammin, mitä lähempänä he ovat Pääheimon reviiriä. Motiivit kiertyvät epämääräiseksi sotkuksi hänen sisälleen. Ranin tilanne on mutkikkaampi kuin Ilsen tai Iikan. Kummallakin naisella on varmasti riittämiin mustuutta menneisyydessään, mutta he sentään tietävät, kenelle olla lojaali. Ranilla puolestaan on sisällään kaksijakoisuus.

Ranin sydän ja aivot ovat lojaaleja eri asioille. Se ei ole mutkistanut elämää aiemmin, sillä hänen ei ole koskaan täytynyt päättää näiden asioiden välillä. Nyt on ensimmäinen kerta, kun häntä vaaditaan velvolliseksi päätöksistään. Rani on pitkään kuvitellut voivansa elää kahdessa maailmassa ilman, että siitä aiheutuu kenellekään harmia. Todellisuus kuiskii sanoja hänen korviinsa, eikä hän pidä kuulemastaan.

Ilseä puolestaan hiertää epätietoisuus tulevasta. Mikään ei ole koskaan ollut täysin varmaa hänen elämässään, – kuten ei ole kenenkään muunkaan metsässä itsensä elättävän – mutta heimon johtaminen sai hänet hetkeksi uskomaan pysyvyyteen. Nyt sekin matto on vedetty alta, turvallisuus on lakastunut nopeammin kuin kukat talven saavuttua. 
Ilseä pelottaa. Hän pystyy myöntämään sen itselleen. Ilsen maailmassa kaikki ihmiset ovat pelkureita, jotkut vain pystyvät käyttämään pelkuruuttaan edukseen. Hän luo varovaisen katseen vierellään kävelevään Iikaan, ja näkee tytössä juuri sellaisen ihmisen, joka osaa käyttää pelkoa hyväkseen tilanteessa kuin tilanteessa. Ilse on nähnyt, mitä pelko tekee ihmisille. Iikan se pelko on herättänyt eloon aivan uudella tavalla.

Ilse on kokenut pahinta pelkoa itse, ja kokee sitä uudelleen jokaisella kerralla, kun näkee jonkun hymyilevän hänelle. Älkää kiintykö minuun niin paljon että voitte hymyillä noin, minä en uskalla kiintyä takaisin, minä en saa kiintyä, teistä kukaan ei saa koskaan nähdä minua, älkää, älkää, älkää.
Pelko omaa itseään kohtaan on ihmisen suurinta pelkoa.

Puut harvenevat sitä mukaa, mitä lähempänä Pääheimon leiriä he ovat. Vaikkei sitä voi varsinaiseksi leiriksi sanoa, sillä puolet maan itäpuolesta on Pääheimon käytössä. Varsinaista leiriä ei ole, on vain suuri kokoontumispaikka ja Edelweissin oma alue. Sinne ei pääse kutsumatta, mutta kokoontumispaikalle pääsee koska tahansa. Useimmiten silloin, kun heimojen juoksijat käyvät viemässä Edelweissille uutisia ja tuomassa häneltä niitä takaisin leireihinsä. Kokoontumispaikalle saavutaan myös hätätilanteessa. 

Rani joutuu tekemään kaiken vaadittavan, jotta saa hengitettyä kunnolla silloin, kun ensimmäiset punaisilla kankailla merkityt puut näkyvät. Kokoontumispaikan merkit. Alue on rajattu merkityillä puilla, muuten puusto on tavanomaista. Aluskasvillisuus on vähentynyt huomattavasti, ainoastaan satunnaisia kasveja kasvaa merkityn alueen sisällä. Kukaan kolmikosta ei tunnista yhtäkään alueen kasveista.

”Meidän pitää etsiä mestari Edelweiss”, Iika sanoo itsestäänselvyyden ainoastaan siksi, että jotain on sanottava. Sekä Ilsen että Ranin katseet täyttyvät sellaisesta hermostuksesta, ettei Iika saata jättää heitä siihen tilaan.
Ilse nyökkää vastaukseksi. Hän näyttää uupuneelta, eikä ihmekään, sillä he ovat matkanneet koko yön. Aurinko on jo korkealla. Hikipisarat helmeilevät Ilsen poskilla, ja hänen hengityksensä on katkonaista. Tytön katseet pysyvät kuitenkin hillittyinä, mistä Iika päättelee tämän olevan edes jotakuinkin hallinnassa.

”En odottanut teidän saapuvan noin suurin voimin”, kuuluu korostuksellinen naisääni puiden lomasta. ”Vaikka onhan se tietysti kunnia tavata vihdoin Ilvesheimon johtajakin.” Siinä kohtaa, missä tavalliset puut muuttuvat mustiksi ja alkavat muodostaa reittiä, kävelee nuorehko nainen. Tämän muodot ovat sopusuhtaiset ja kasvot veistoksellisella tavalla kauniit. Hän näyttää riikinkukolta korppien joukossa. Kauniilta, mutta täysin joukkoon kuulumattomalta. Ilse ei ole koskaan kuvitellut mestari Edelweissiä niin kauniiksi.

Edelweissin kauneus on pysäyttävää, Ilselle jopa raivostuttavaa. Sellaista ihmistä ei tee mieli katsoa silmiin. Varsinkaan, kun liekinoranssit silmät ovat kauneinta, mitä Ilse on koskaan nähnyt. Ilselle mestari Edelweiss ei ole koskaan ollut mikään haavekuva tai myytti. Hänestä maan johtaja on tuntunut vain etäiseltä henkilöltä, sellaiselta, jota tarvitsee ajatella vain maan lakina ja järjestyksenä. Aina siihen hetkeen asti, kunnes sai kuulla tästä päinvastaista tietoa.

”Mestari Edelweiss, minä –” Rani aloittaa, mutta lause jää vangiksi hänen kurkkuunsa. Hän ei ehdi jäädä miettimään moraaliaan, sillä Edelweiss puuttuu tilanteeseen joko säälistä tai kiinnostuksestaan Ilseä kohtaan.
”Te olette tulleet oikein isolla joukolla syyttämään minua rikoksistani, ettekö niin?” 
”Mistä sinä –”
”Minulla sattuu olemaan lojaaleja seuraajia.” Edelweissin katse on suoraan Ranissa, ja mies tietää, ettei saa johtajan tukea koskaan osakseen. Edelweiss tahtoo hänen tunnustavan. He kumpikin tietävät Edelweissin tarkoittavan lojaalilla seuraajalla Cyania, joka on luonnollisestikin kertonut petoksestaan. Katsekontakti suoraan Raniin riisuu hänet paljaaksi. Se kertoo kaiken ilman sanoja. 

”Meillä ei ole aikaa tällaiseen”, Iika puuttuu keskusteluun. Hänen suuria silmiään reunustavat tummat ympyrät valvotun yön jäljiltä, mutta ilme pysyy päättäväisenä. 
Edelweissin ripsetkään eivät värähdä, kun hän sivuuttaa Iikan kommentin täysin ja astelee upealla vartalollaan lähemmäs Ilseä. ”Minulla on asiaa hänelle ennen kuin esitätte syytöksenne”, Edelweiss sanoo katsoen tällä kertaa pelkästään Ilseä. Ilse ei sano mitään, mutta kaikki pystyvät näkemään, miten häntä pelottaa. Keho ei vapise, mutta silmien lamaantunut katse kertoo suuresta ahdistustilasta.

”Johtaja johtajalle, hmm?” Kaikki hukkuu Edelweissin korostuksen ja kimaltavien silmien taakse. Ilse unohtaa olevansa johtaja, hän unohtaa jopa sen, että Edelweiss voisi pelkällä sanalla lopettaa kaiken sen, mistä hän pitää kiinni. 
Ilse nyökkää. Hän yllättyy, että keho ylipäätään toimii enää. Ei ole mitään varmuutta siitä, miksi Edelweiss tahtoo puhua juuri hänelle. Jos tämä kerran tietää jo heidän asiansa, miksei siitä keskustella? Miksi eristää joukosta juuri Ilse?
Ilse johdatetaan puiden sekaan, kunnes hän ei näe enää muita katsoessaan taakseen. Puut ovat pelkästään mustia, aivan kuin metsä olisi saanut jonkin tartunnan. Ilsestä puut ovat erikoisella tavalla kauniita, aivan kuten häntä johdattava Edelweisskin.
Kun he vihdoin pysähtyvät, Ilse huomaa, että heitä ympäröi joukko muita tummempia puita. Sellainen ei voi olla sattumaa.

”No, miksi te halusitte keskustella johtaja johtajalle?” Ilse miltei unohtaa teititellä, sillä hermostus turruttaa hänen kielensä joka kerta, kun hän yrittää käyttää sitä.
Edelweiss pudistaa päätään Ilsen tietämättä, miksi hän niin tekee. ”Ei, ei”, hän sanoo, ”kysymys kuuluu, miksi sinä halusit puhua minulle?”
”En pelkästään minä, vaan myös heimolaiseni Iika ja Rani. Meillä kaikilla on kiireellistä asiaa.”

Edelweiss naurahtaa. Hän kuulostaa ensimmäistä kertaa ylimieliseltä pelkällä lyhyellä äännähdyksellä. ”Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miksi sinä olet niin helposti johdateltavissa? Ymmärrykseni mukaan tämä sinitukkainen ystäväsi on varsin uusi tuttavuus.” Edelweiss pitää hymyn mittaisen tauon. ”Miksi annat hänen johdatella sinua noin? Tulit tänne asti vain, koska hän laverteli sinulle veljensä tarinoita. Johtajan ei tulisi kuunnella heimoaan, heimon tulisi kuulla johtajaansa.”

Ilsen suojakuori alkaa pettää. Jalat tärisevät jo, mutta eivät näkyvästi. Hän pystyy kontrolloimaan itseään vielä pienen hetken, ja päättää käyttää sen hetken hyväkseen. ”Minulla on vielä harkintakykyni tallella, kiitoksia huolenpidostanne.” Ilse onnistuu jopa hymyilemään varovaisesti. ”Iikan esittämät syytökset teitä kohtaan olivat todentuntuisia, joten huoleni heräsi.”

Edelweiss ei pysy enää paikallaan. Hän alkaa kiertää kehää Ilsen ympärillä korppikotkan lailla, sekoittaen Ilsen mieltä entisestään. Hermostus alkaa jo nostaa päätään. 
”Näytänkö minä sinun mielestäsi sellaiselta naiselta, joka tahtoisi tappaa toisia tuosta vain?” Edelweiss kysyy, ja kun hänen oranssit silmänsä ovat kohdistettuina suoraan Ilseen, tämä ei osaa vastata. Juuri nuo eläimelliset, säälimättömän kauniit silmät saavat aikaan vaarallisen vaikutelman.

”En osaa sanoa”, Ilse myöntää saaden Edelweissin hymähtämään. 
”Niin, Ilse.” Edelweiss tarttuu Ilseä leuasta, ja vasta nyt Ilse huomaa, miten paljon Edelweiss on häntä pitempi. ”Me emme koskaan tiedä mitään varmaksi, ja siksi me epäilemme.” Edelweiss astuu taaksepäin, mutta Ilse tuntee hänen kätensä silti ihollaan. Kynnet jättivät varmasti jäljet.

”Entä osaatko sinä epäillä Iikaa? Oletko tullut ajatelleeksi, että hän on kehittänyt tämän kaiken?”
”Miksi hän kehittäisi sellaista? Hän kertoi minulle tarkkoja yksityiskohtia.”
”Et selkeästikään ymmärtänyt, mitä minä tarkoitin.”
Ilse pudistaa päätään. Epämukavuuden tunne puristaa häntä sisältä, hengitys hidastuu. Ilsehän on tietenkin syyttänyt Iikaa kaikesta tapahtuneesta, mutta on tehnyt sen vain estääkseen itseään tuntemasta mitään tätä kohtaan. Maalatakseen väärän, syyllisen kuvan viattomasta tytöstä.
”Minä epäilen sinun arvostelukykyäsi, Ilse”, Edelweiss sanoo. Hän katsoo Ilseä jälleen silmiin. ”Olen vahvasti sitä mieltä, että omat harhasi ovat liian suuria. Ne estävät sinua näkemästä kokokuvaa.”

Ilsen kulmat kaartuvat epäuskosta. Harhainen? Hänkö? 

Hän tietää
Hän tietää sinusta
Näet sen hänen silmistään, hän näkee sisällesi
Näkee epäpuhtautesi, mädän sisimpäsi
Kerro vain, kerro kaikki

”Miksi me käymme tätä keskustelua? Onko tämä jokin hidastustaktiikka? Tämän keskustelun aikana olet jo ehtinyt tapattaa kymmeniä uusia ihmisiä.”
Edelweiss taputtaa käsiään. Hänen kyntensä ovat mustat ja kiiltävät, eikä Ilse tiedä, miten sellainen voi olla mahdollista. Ihmiskynsien ei pitäisi olla mustia.
”Huomaatko, Ilse? Sinä epäilet taas. Tuota minä tarkoitin harhaisuudella.”

Viimeinen nuoli on osunut maaliinsa. Ilse on jo nujerrettu, hänen on mahdotonta estää kehoaan enää tärisemästä. Edelweiss on täysin oikeassa – hän ei ole koskaan osannut muuta kuin syytellä ihmisiä. Se kaikki on hänen päässään. Ilse ei edes huomaa romahtavansa maahan Edelweissin seuratessa vierestä hänen liikkeitään. Ajatukset eivät kulje enää yhteen selkeään suuntaan, ne risteilevät jokaista polkua, eikä Ilse osaa seurata yhtäkään. Korvissa tykyttää, veren maku täyttää suun. Ilsestä tuntuu, ettei hän ole koskaan käynyt lähempänä kuolemaa. Kuolemisen täytyy tuntua juuri tältä – jokainen aisti kääntyy hitaasti häntä vastaan, kunnes kaikki lopulta lakkaa toimimasta. Elimistö pettää.

”Ilse rakas, emmehän me nyt tätä halunneet, emmehän?” Edelweissin ääni on kaukana, monien vuosien päässä. Ilse ei saavuta sitä. Hän kuulee vain satunnaista äänivirtaa, muttei erota siitä sanoja. ”Nousehan ylös, ole kiltti. En ole tottunut ylireagointiin, sillä mielelläni eliminoin sellaiset henkilöt yhteiskunnastamme. Tiedätkö, minun suunnitelmani ovat jo melko hyvällä mallilla. Sinä sait polkaistua ne käyntiin muutama vuosi sitten.”
Sanat löytävät tiensä hetkessä Ilsen korviin. Hän ymmärtää niiden merkityksen.
”Minäkö olen edistänyt sinun suunnitelmiasi?”

Ilse näkee Edelweissin nyökäyttävän vaaleaa päätään. Hänen ihonsa näyttää uskomattoman vaalealta tummaa metsää vasten. ”Kuulethan sinä minua sittenkin!” Edelweiss kuulostaa ilahtuneelta. Iloinen ääni tuntuu Ilsestä veitseniskulta.
”Miten minä olen edistänyt mitään sellaista, mitä sinun päässäsi liikkuu?”
”Sinä olet tuhonnut Koppiheimon lähtiessäsi. Melkoiset liekit – täytyy sanoa, että olin hämmästynyt valinnastasi polttaa heidät. Minä oletin jotakin... nopeampaa.”
”Sinä... sinä suunnittelit sen kaiken? Tiesit minun tekevän niin?”
Edelweiss nyökkää aivan kuin asia olisi täysin arkinen hänelle. Niin kuin sillä ei olisi mitään merkitystä, että hän on valinnut kaiken Ilselle valmiiksi. ”Tiesin sinun jossakin kohtaa väsyvän kaikkeen niin suuresti, että tuhoaisit oman leirisi. Sinua piti vain hieman yllyttää. Ja leiristäsi piti päästä eroon, Korppiheimohan oli kovin perinteikäs ja olisi asettunut ideologioitani vastaan. Sinä olit helpoin tapa eliminoida heidät kaikki, lakimme kun oli sopivasti puolellasi: mikä tapahtuu heimossa, jää heimoon.”

Kokonaiskuva selkenee, reunoilla ei ole enää epäselviä alueita. Ilse ei näe enää Edelweissiä eikä metsää, hän näkee ainoastaan kahden vuoden takaiset tapahtumat. Hän näkee itsensä ennen leirin tuhoamista. Rani seisoo hänen vierellään ja hymyilee hänelle. Hänen hiuksensa ovat lyhemmät kuin nyt. Rani silittää Ilsen päätä, ja jokaisella kerralla, kun hän tekee niin, hän tietää tuhoavansa Ilsen pian. Ja Ilse ymmärtää kaiken. Hän ymmärtää, miksi Edelweiss oli hetki sitten ottanut aavistuksen liian pitkiä katsekontakteja Raniin.

Ranin lähtö Korppiheimosta oli Edelweissin suunnittelema. Rani on hänen puolellaan.

Pienet kädet etsivät lannevyöltä ensimmäisen terävän esineen, joka sattuu olemaan pieni veitsi. Sen terä ei ole enää kiiltävä, mutta Ilse tietää sen toimivan. Hän vie sen nopeasti kädet vapisten rinnalleen ja kohtaa Edelweissin katseen. Ensimmäistä kertaa johtajanaisen oranssit silmät näyttävät inhimillisiltä. Edelweissiä pelottaa. Hän pudistaa voimakkaasti päätään, muttei voi tehdä mitään, sillä Ilse on se, joka pitelee veistä.

”Viillänkö?” Ilse puristaa veistä niin tiukasti, että hänen käsiinsä sattuu. Silmät ovat täynnä kyyneliä ja keho tärisee, mutta hän näkee Edelweissin ilmeet selvästi. ”En kuullut vastausta! Viillänkö? Sitähän sinä haluat, etkö haluakin? Toit minut tänne yllyttääksesi minut tähän.”

”Ei, Ilse, minä toin sinut tänne houkutellakseni sinut puolelleni. Laske veitsi alas.” Edelweiss kumartuu istuvan Ilsen tasolle. Hänen ilmeensä on rauhallinen, mutta silmistä kuvastuu pelkkää kauhua. Ensimmäistä kertaa Ilse ymmärtää niitä ihmisiä, jotka nauttivat toisen kärsimyksestä. Jokainen epätoivoinen pilkahdus Edelweissin silmissä on Ilselle suuri nautinto.

”Et tuonut, sinä tahdot ainoastaan tuhota minut. Sinä käännytit minun... minun ystäväni minua vastaan. Hän on seisonut koko ikänsä vierelläni ja kuulunut silti aina sinulle.” Ilse haukkoo epäuskoisena henkeään. ”Ja minä luotin Raniin aina. Aina.”
”Rani on aina ollut uskollinen sinulle. Hän rakastaa sinua, Ilse. Hänen näkemyksensä maailmasta ja sen tulevaisuudesta vain sopivat yhteen minun näkemyksieni kanssa.”
”Raniko hyväksyy ihmisten tappamisen?”
”Ei todellakaan. Eikä Rani myöskään tapa ketään, siihen minulla on muita ihmisiä.”
Ilse puristaa veistä tiukemmin. Hän vie sen lähemmäs rintaansa, täsmälleen sydämensä kohdalle. ”Tappakaa rauhassa. Tappakaa koko metsä, sillä tavallahan te saatte mainion tulevaisuuden taattua.” Rinnasta tulee verta, veitsi on jo viiltänyt pintaa.

”Ilse, sinä et tapa itseäsi. Minä olen kuullut sinusta paljon Ranilta. Sinä olet aina ollut rohkea, eikä oman hengen riistäminen ole rohkeaa.” Edelweiss ei uskalla tulla lähemmäs, mutta hän nostaa kummatkin kätensä rauhoittavasti ylös. ”Minulla olisi sinun temperamentillesi paljon käyttöä.”

”Rohkea? Tiedätkö sinä mitään rohkeudesta, mestari Edelweiss?” Ilse sylkee suustaan. Kaikki on jo merkityksetöntä, hän voi sanoa mitä tahansa. ”Minä olen joka aamu herännyt uudestaan pettyen siihen tosiasiaan, että olen täällä vielä. Olen uskotellut itselleni, että kestän, koska minulla on heimoni. Se on pelkkää harhaa. Ei heimoni rakastaisi minua sekuntiakaan, jos tietäisi, mikä minä oikeasti olen.” Itseinhon aalto vyöryy Ilsen ylitse, ja hän on miltei työntää veitsen sydämeensä. ”Jos minä olisin oikeasti rohkea, minä olisin jo tappanut itseni, koska se on ainoa asia, mitä enää tahdon!”

Edelweiss pudistaa päätään. Hänen ilmeensä on aidosti kauhuissaan, silmäkulmissa kiiltää. ”Laske se veitsi. Laske se, Ilse. Ajattele Rania ja Iikaa. He itkisivät. Ei kumpikaan heistä kestäisi... Heimosikaan ei kestäisi, mieti, mitä tekisit kaikille niille, jotka olet pelastanut. He elävät sinun ansiostasi.”
Pelkkiä latteuksia. Latteuksia ja kahden sellaisen ihmisen nimet, jotka palavat Ilsen tärykalvoille. Rani ja Iika. Pelkkiä valheita. Ilsehän on harhaisempi kuin kukaan, hänhän on voinut vain kuvitella Ranin ja Iikan kiintymyksen. 
”Älä tee sitä, Ilse. Elä heidän vuokseen.” Ei. Ilse ei elä enää kenenkään muun vuoksi. 

Päätös muodostuu sekunnin murto-osassa. Ilse toimii ennen kuin ehtii ajatella, ja ajatus seuraa liian myöhään. Veitsi on syvällä Ilsen rinnassa. Hän tuntee sen murtavan luita ja kudoksia matkallaan sydämeen. Hän ei näe enää veren punaista väriä, mutta tuntee vielä muutaman sekunnin ajan sen valuvan hänen rinnaltaan alas. 
Ilse lyhistyy maahan Edelweissin eteen. Ensimmäistä kertaa elämässään maan johtaja, arvostettu mestari Edelweiss, tuntee aitoa järkytystä. 

Nälkä: luku 26

Luku 26 (Maa, 3014)

Syaaninsiniset silmät kiertelevät lintuhäkkejä epätavallisen kiinnostuneina. Syyllisen silmät. Edelweiss tietää, että Cyan välttää normaalioloissa lintuihin katsomista niin paljon kuin vain pystyy. Ainoa syy sellaiseen käytökseen on katsekontaktin vältteleminen, eikä katsekontaktia koskaan vältä kukaan viaton. Ei tällä tavalla. Edelweiss piilottaa innostuneen hymynsä.

”Tervehdys, Cyan”, Edelweiss lausuu mahdollisimman hitaasti, jotta Cyan ehtii nauttia jokaisesta korostuksellisesta äänteestä. ”Onko tuo syyllisyyttä, jota löydän silmistäsi?”
”Minulla on sinulle asiaa, mestari Edelweiss. Kiireistä asiaa.” Cyan kuulostaa hengästyneeltä, vaikka hänen on täytynyt odottaa mustien puiden lomassa muutamia minuutteja Edelweissin saapumista. 
”Niin minullakin on sinulle, Cyan. Meillä on kaikki maailman aika, ja pyytäisin sinua ystävällisesti rauhoittumaan.”

Cyanista näkee, miten tämän tekisi mieli väittää vastaan, mutta hän saa pidettyä lauseensa viime hetkellä sisässä. Nuori mies vain nyökäyttää vaaleaa päätään sen merkiksi, että Edelweiss voi kertoa. Hänen silmänsä kiertelevät vielä lintuja ja pysähtyvät yhteen, jolta puuttuu puolet nokasta. Edes Edelweiss itse ei osaa kertoa, miten on saanut sellaista jälkeä aikaiseksi.

”Cyan, sinä et ole rauhoittunut lainkaan. En saa sinuun yhteyttä.”
”Saanko tehdä henkilökohtaisen huomautuksen?” 
”Olet tehnyt niitä aiemminkin, Cyan, enkä näe mitään erityistä syytä olla tekemättä juuri nyt.” Edelweiss ojentaa kätensä suoraksi ja tekee kädellään siron eleen, joka toimii Cyanille merkkinä puhua.
”Joka kerta, kun puhuttelet minua, mainitset nimeni. Mihin pyrit sillä? Olet tämänkin keskustelun aikana maininnut sen neljästi.”

Edelweiss raottaa suutaan kuin hymyilisi, mutta liike on liian pieni paljastamaan hänen täydellisen valkoiset hampaansa. ”Vain neljä? Pitänee tehdä asiaan parannus, sillä aiempi ennätykseni on kaksitoista.” 
Cyanin keho jännittyy silkasta raivosta. Jokainen lause, joka Edelweissin valkeilta, täyteläisiltä huulilta pääsee ulos, tuntuu aseelta häntä vastaan. ”Voisitko vastata kysymykseeni?”
”Joko tahdon testata kärsivällisyyttäsi”, Edelweiss aloittaa hymyillen tällä kertaa oikeasti, ”tai sitten vain tahdoin tietää, huomaatko moista asiaa ollenkaan. Joka tapauksessa tämä puheenaihe johdattelee meidät siihen, mitä haluan kertoa sinulle.”

Naisen laskelmallisuus järkyttää Cyania, mutta hän ei voi varsinaisesti sanoa vastaan, sillä peliä Edelweissin kanssa ei noin vain katkaistakaan. Hän luo muutaman silmäyksen naisen lintuihin, ja tulee siihen tulokseen, että haluaa itsekin pysytellä vielä omassa häkissään. 

Ei loppujen lopuksi ole merkitystä, miksi Edelweiss toistelee hänen nimeään. Siinähän koettelee. Cyan haluaisi ajatella, ettei välitä, vaikka ahdistus kalvaa häntä jokaisella kerralla, kun hän seisoo Edelweissin läheisyydessä.

”Joten käykäämme asiaan, eikö niin?”
Vaisu nyökkäys, vaisumpi kuin edellinen. Cyanin kärsivällisyys murenee Edelweissin tyytyväisyyden kasvaessa.
”Minä olen testannut sinua monilla elämäsi alueilla. Olet ollut kokonaisvaltaisesti tarkkailuni alaisena, jokaista luonteenpiirrettäsi on arvioitu.”
Kärsivällisyystesti ei yhtäkkiä tunnukaan täysin merkityksettömältä.
”Koska olen katsonut sinut tarpeeksi älykkääksi, minun tuskin tarvinnee selittää sinulle, miten eri tavoin olen sinua pystynyt arvioimaan.”
Tappamaan pakottaminen. Kärsivällisyyden koettelu, lintujen esitteleminen. Ja se, että Edelweiss tietää Iikasta ja Cyanista. Edelweiss on miettinyt kaikkea.
”Sinä olet yksi niistä, jotka olen katsonut kulkijoiden parhaimmistoksi. Teitä ei ole montaa, mutta tarpeeksi pyrkimyksiini.”
”Pyrkimyksiisi? Haluatko sinä parantaa ihmisrotua?”

Jälleen kerran Edelweiss päästää ilmoille tekonaurun. Se ei ole yhtä korkea kuin aiemmin. ”Kyllä ja en”, hän sanoo pitäen hymyn kasvoillaan. Cyan miettii, onko hymy pelkkä maski, jonka alla Edelweissiä pelottaa yhtä paljon kuin häntäkin. ”Kuten sanoin, pyrkimykseni on saada takaisin se, jota edeltäjämme kutsuivat sivilisaatioksi. Haluan täyttyä heidän valoistaan, sillä tiedän, että se kaikki on taas saavutettavissa. Me tarvitsemme vahvoja ihmisiä päättämään yhdessä siitä, mitä aiomme asian eteen tehdä. Sinä olet yksi heistä.” Edelweiss pitää merkittävän tauon ja kävelee hitaasti Cyanin edessä. Hän tahtoo pitkittää hetkeä joko omaksi ilokseen tai pelkästään testatakseen viimeisen kerran Cyanin kärsivällisyyttä. Cyan ei aio tuottaa pettymystä, vaikkei ole koskaan tahtonutkaan satuttaa ketään niin suuresti kuin Edelweissiä nyt.

”Ja sinähän tiedät, mitä tapahtuu, kun hyvät geenit yhdistetään toisiin geeneihin.” Hymy on kuin onkin aito. Edelweiss ei ole peloissaan, hän nauttii tästä. ”Sinun loistavat, kestävät geenisi olisi mainiota yhdistää jonkun yhtä loistavan geeneihin.”
”Sinä et etsi minulle vaimoa”, Cyan saa ulos kurkustaan, joka tuntuu kuivemmalta kuin koskaan. 

”Et ole pitänyt turhaa kiirettä asian suhteen, joten otaksun, etteivät naiset liiemmin kiinnosta kiireistä Peuraheimon päällikköä. Tällöin lisääntyminen tulisi olla sinulle pelkkä toimenpide, jonka voi tehdä yhteisen hyvän vuoksi. Niinhän, Cyan?”

Edelweissin ääni on pehmeämpi, kun hän lausuu Cyanin nimen. Miehestä tuntuu, ettei hänen kurkkunsa ole enää pelkästään kuiva. Edelweiss on jo kauan sitten istuttanut sen täyteen kukkia, ja vaikka ne ovatkin kauniita, hän ei pysty hengittämään. Hän ei pysty olemaan naisen seurassa enää hetkeäkään.

Cyan ei sano enää mitään, hän ei pysty. Hän yrittää jatkaa mielikuvaansa kukista siten, että ne lakastuisivat saman tien, mutta jokaisella kerralla, kun Edelweiss avaa suunsa, kurkkuun kasvaa uusi kukka. Ne eivät ehdi lakastua.
”Mutta tällä asialla ei ole lainkaan kiirettä, toisin kuin omallasi tuntuu olevan”, Edelweiss sanoo yhtäkkiä nyökäten lintuhäkkeihin päin. Cyan ei ole irrottanut hetkeksikään katsettaan niistä. ”Peuraheimon Cyan, kerro minulle, mikä tekee vahvasta ruumiistasi noin levottoman.”

Kertomisen aloittaminen on aina vaikeinta. Cyan nielaisee ja karaisee kurkkuaan aivan kuin pitäisi puhetta heimolleen. Hän puhuisi mieluummin yli kaksikymmenpäiselle laumalleen mieluummin kuin tälle yhdelle naiselle, mutta ei voi vaikuttaa tilanteeseen.
”Minä olen pettänyt sinut.”
”Tiesin sen jo.”
Cyan katsoo Edelweissiä ensimmäistä kertaa tämän oransseihin silmiin. Hän tekee itsensä täysin suojattomaksi tehdessään niin. Naisen silmät eivät valehtele, tämä todella tietää Cyanin teosta jo.

”Sen sijaan voisit kertoa minulle tarkemmin motivaatiostasi toimia minua vastaan. Tiedän jo, kenelle kerroit visiostani, ja tiedän myös syyn sille.” Edelweiss ottaa askeleen Cyania kohtaan, ja arvostaa sitä, miten tyynenä mies pysyy. Ripsikään ei liikahda, vaikka Edelweiss tietää, miten kauhuissaan Cyan on. ”Mutta minä haluan kuulla sen kaiken sinulta, sillä millään ei ole mitään merkitystä, ellei sitä sanota ääneen”, Edelweiss kuiskaa. Hän on jo niin lähellä Cyania, että saattaa kuulla hänen hengityksensä.

”Jos sinä tiedät jo, siinä ei ole mitään järkeä.” Cyan on paitsi kauhuissaan, myös ymmällään. Ei Edelweiss voi tietää. Hän ei ole mitenkään voinut olla paikalla, eikä kukaan ole voinut ehtiä kertoa. 
”Et ymmärtänyt sanojani lainkaan, mutten myöskään toista niitä kuultesi.” Edelweiss perääntyy kaksi askelta taaksepäin. Hänen tumma laahuksensa näyttää miltei dramaattiselta laahatessaan maata hänen perässään.
”Mitä sinä haluat kuulla minulta?” 

Cyan tietää jo, mitä nainen häneltä haluaa. Kukkiakaan ei tunnu enää olevan vain kurkussa, pelko on siirtynyt kaikkialle kehoon. 

Hän tietää, nainen tietää, et ollut tarpeeksi hyvä
Joku saa aina tietää
Avaa suusi, sano se, sano se, sano se
Sinun on pakko, häkkisi pienenee, sinä murskaannut, jos et sano sitä
Vain muutama sana
Vain muutama

Jotakin kuumaa valuu pitkin Cyanin poskea. Hän muistaa tunteneensa kyyneleet poskillaan edellisen kerran ollessaan kymmenenvuotias. Iika oli kadonnut kahdeksi päiväksi metsään etsimään karhua, koska heidän isänsä oli vitsaillut aiheesta. Itkun syy oli silloinkin ollut Iika. Kaiken syy on aina Iika. Cyan vihaisi itseään, jos osaisi.
”Minä rakastan häntä”, Cyan vastaa tietäen, että juuri sen Edelweiss on aina halunnut kuulla. Nainen on aina tiennyt sen, mutta se ei riitä hänelle, hänen on saatava kuulla. Hänen on pakko olla aina johtoasemassa, aivan kuin hän sellaista tarvitsisi. 

”En kuullut nimeä.” Edelweiss hymyilee. Hän kehtaa hymyillä tuota täydellistä, kauniin ihmisen hymyä hetkenä, jolloin Cyan on heikoimmillaan. Kyyneleet päättyvät vihaan. Cyan tahtoo kuristaa Edelweissin, kuristaa jotta tämä ei enää koskaan voisi pistää Cyania tappamaan ketään tai kertomaan asiasta, jota hän on salannut koko ikänsä.

”Iika”, Cyan kuiskaa niin hennolla äänellä, ettei itsekään tunnista sitä omakseen. ”Minä rakastan Iikaa. Olen aina rakastanut. Ja siksi minä kerroin hänelle lähes kaiken, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Petin sinut.” Kyyneleet sumentavat näkökyvyn, mutta hän pystyy kuvittelemaan voitonriemuisen hymyn Edelweissin kasvoille. Nainen ei kuitenkaan hymyile. Hän ottaa askelia Cyanin luo ja vie siron kätensä tämän vehnänvaaleisiin hiuksiin. Cyanilta kestää hetki ymmärtää, että Edelweiss silittää hänen päätään.
”Olet läpäissyt kaikki testini, Ilvesheimon Cyan.” Edelweissin ääni ei ole enää vahingoniloinen tai julma. Hän kuulostaa pelkästään ylpeältä. ”Nyt olet valmis.”

Nälkä: luku 25

Luku 25 (Maa, 3014)

Ilsen kalliolta kuuluu huutoa. Iikalta ei mene kauaakaan tunnistaa toista äänistä Ranin tummaksi ja melodiseksi ääneksi, joka tosin kuulostaa nyt kiihtyneeltä. Ilsen ääni on matalampi ja hysteerisempi kuin koskaan aiemmin, mutta Iika tunnistaa silti johtajalleen kuuluvan soinnin. Sydän tuntuu hetkessä paljon painavammalta. Hän on ollut tapaamassa isoveljeään ja saanut selville asioita, joita ei olisi voinut saada muualta tietoonsa. Hän ei voi olla kertomatta siitä Ilselle, vaikka tiedostaakin sen asettavan hänet suureen uhkaan. Ilse ei siedä minkäänlaista sääntöjen rikkomista, eikä hänen särkyvä äänensä kuulosta siltä, että hän on nyt järin vastaanottavassa tilassa.

Aikaa on kuitenkin liian vähän. Edelweiss saattaa paraikaa lähettää ihmisiä tappamaan toisiaan, eikä Iika voi hukata enää sekuntiakaan. Ei, vaikka hän kuulee Ilsen äänen sortuvan ja tahtoo perääntyä. 
Kun Iika astuu sisälle kallionlohkareiden muodostamaan pieneen luolaan, hän haistaa veren ensimmäisenä. Se peittää alleen pelon ja vihan hajut. 

Ilse näyttää säikähtäneeltä, ja vaikkei Iika pimeässä voikaan nähdä tarkasti, hän on melko varma, että tytön kasvot ovat kyynelistä märät. Rani asettuu suojelevasti Ilsen eteen aivan kuin Iika aikoisi tälle jotakin. Veren haju voimistuu miehen astuessa Iikan eteen, ja tämä huomaa, että hänen olkapäänsä on kauttaaltaan veressä. Iika ei voi olla vilkaisematta Ilseen, mutta Rani kiirehtii Iikan katseen nähdessään korjaamaan: ”Minun kimppuuni hyökättiin Ilvesheimon alueella sellaisen henkilön toimesta, joka ei kuulu heimoomme. Rajamme on ylitetty.”

Iika huomaa nyökkäävänsä vaisusti. Se on siis jo alkanut. He ovat jo täällä, sekunnit ovat jo menetettyjä, Iika on myöhästynyt. Sydän, joka aiemmin tuntui painavalta, ei tunnu enää miltään. Iika saa henkeä, mutta sillä ei tunnu olevan merkitystä.
”Minulla on asiaa mestari Ilselle.” Ääni on päättäväinen, mutta iloton. Täysin vieras Iikalle.
”Mestari Ilse ei ole juuri nyt sellaisessa kunnossa, että –”
”Anna Iikan puhua.” Ilsen ääni kuulostaa jo huomattavasti enemmän hänen omaltaan. Hän työntyy Ranin ohitse sysäten miehen vahvat, mutta kapeat käsivarret tieltään. Iika hämmästyy siitä, miten vahvalta hänen johtajansa jälleen näyttää. Vain muutamia sekunteja sitten silmissä oli ollut aivan erilainen katse.

”Minä –” Iika aloittaa, mutta huomaa katsovansa Rania epäillen. Ranin ajatusmaailma poikkeaa niin paljon hänen omastaan, ettei hän tiedä, uskaltaako sanoa ajatuksiaan tämän kuullen. Veren haju kuitenkin saa hänet jälleen muistamaan, miksi seisoo siinä. 
”Minä tiedän, miksi sinun kimppuusi on hyökätty.” Iikan katse kiertää vuoroin Ranin, vuoroin Ilsen silmissä. ”Ja uskon voivani pysäyttää kaiken sen.”

Ilse ei vastaa heti, hän luo vaivihkaa epätoivoisia katseita Raniin silloin, kun luulee, ettei Iika huomaa. Aivan kuin johtaja ei aivan tietäisi, mitä hänen tulisi ajatella. Johtaja, joka on vain vähän aikaa sitten syyttänyt Iikaa hyökkäyksistä. Iika ei tahdo tietää, mistä kaksikko on keskustellut ennen hänen ilmaantumistaan paikalle. Kummankaan katseessa ei ole turvallisuutta.
”Kerro kaikki”, Ilse sanoo lopulta. 
Iika huokaisee päästääkseen painavan ilman pois keuhkoistaan. Hän avaa suunsa ajatellen, että nämä saattavat olla hänen viimeisiä sanojaan Ilvesheimolaisena. 

* * *

Luolassa ei ole hiljaista, sillä Iika kuulee jatkuvan veden tiputuksen jostakin sen nurkasta. Lisäksi luolaan kuuluvat kaikki metsän äänet. Metsä ei ole koskaan hiljaa.
Siltikään kukaan ei puhu. Epämiellyttävyyden tunne kasvaa Iikan sisällä, hän on tuntevinaan pientä kipua alaruumiissaan. Ei nyt. Mitä enemmän hän sitä ajattelee, sitä varmemmaksi hän tulee siitä, että kipu on palannut.

”Esitit juuri avoimia syytöksiä maamme johtajaa vastaan”, Ilse rikkoo hiljaisuuden. Hänen äänensä on kova, mutta Iika kuulee, että tämä on Ilselle vain muodollisuus. Heimon johtajan on pakko aloittaa näin. ”Ilvesheimossa rehellisyydestä ei saa pisteitä. Sinä olet juuri avoimesti kertonut poistuneesi heimomme rajojen sisältä sekä rikkonut maamme ainoaa lakia. Kerroit juuri informaatiota edellisestä elämästäsi.” 
”Jotta pelastaisin ihmishenkiä, kyllä. Kumman sinä arvotat korkeammalle, lain vai elämän?” 

Ilsen mieleen palaa kuvia Korppiheimon palavasta leiristä. Leiristä, josta vain muutamat selviytyivät. Hän ei kuule kenenkään huutoja, mutta hän pystyy edelleen näkemään, miten liekit tarttuivat telttoihin ja puihin, nuolivat kaiken pois tieltään. Ilse pakottaa värähtäen mielikuvan pois. Iikan lause saa hänessä aikaan sekä raivoa että inhoa, mutta ennen kuin hän ehtii päästämään kumpaakaan pois, Rani ottaa puheenvuoron. 
”Minä ehdotan matkaa Pääheimoon.” 

Ranin sydän tykyttää. Iika tietää paljon, mutta katseistaan päätellen tämä ei tiedä Ranista. Ranista, joka on Ilvesheimolle uskollinen ainoastaan näennäisesti. Se, mitä hän tuntee Ilseä kohtaan, on pidettävä täysin erillään heimoista. Rani nimittäin kuuluu mestari Edelweissille. Tälläkin hetkellä hänen oletetaan valitsevan tehtävänsä Pääheimossa, eikä oman heimonsa turvallisuutta. Se turvallisuus on osittain hänenkin valintojensa vuoksi rikottu linnunmunan lailla. Vaikka munan kuoren saisikin koottua, sen sisältö olisi tuhottu, eikä kukaan voisi olla näkemättä railoja.

Eikä Rani osaa katua mitään. Hän allekirjoittaa liian vahvasti Edelweissin ideologiaa, jotta voisi perääntyä useiden vuosien yhteistyön jälkeen. Ei, vaikka hänen rikoskumppaninsa ovat juuri puukottaneet häntä. Se tosin hämmentää Rania itseäänkin suuresti, mutta hän pyrkii perustelemaan sen sillä, että hän on aina ollut erityisasemassa. Rani ei niinkään toimi, hän ajattelee. Kehittää Edelweissin strategioita pitemmälle. Korppiheimon tuhoutuminen kaksi vuotta sitten oli hänen ansiotaan. Pelkästään Ranin lähteminen sai työnnettyä Ilsen yli reunan – ja silloin Korppiheimon oli kärsittävä seuraukset. Edelweissin suunnitelma oli toiminut.

”Minä ja Iika voimme lähteä Pääheimoon nyt heti”, Rani sanoo katsoen silmiin tyttöä, jonka pitäisi olla hänen johtajansa. Hän ei osaa ajatella Ilseä vieläkään johtajanaan, sillä tämän nykyinen tilansa on täysin Ranin ansiota. Jos he kumpikin olisivat jääneet entiseen heimoonsa, Ilseä ei todennäköisesti olisi enää. Rani tuntee sairaalloista ylpeyttä siitä, että on tehnyt väärin Ilseä kohtaan. Ilse ei vain itse saa koskaan tietää, että teko oli todellisuudessa silkkaa armoa.

”Ette ilman minua.” Ilsen katseessa on jotakin haastavaa, eikä Iika voi olla miettimättä, mitä kaksikko on keskustellut ennen hänen tuloaan. Ilsen on ikään kuin todistettava olevansa niskan päällä. ”Edellisellä kerralla, kun te kaksi lähditte Pääheimoon, ties kuinka monta ihmistä pääsi hengestään. Minulla ei ole tarpeeksi luottoa tähän.” Ilse pitää tauon, ja Iika on näkevinään välähdyksen hänen silmissään. ”Sitä paitsi en voi olla varma Iikan luotettavuudesta.”

”Anteeksi kuinka?” Iika tiedostaa kuulostavansa julkealta, mutta sillä hetkellä se lakkaa merkitsemästä. Johtaja tai ei, Ilsen tulee osoittaa kanssakulkijaa kohtaan kunnioitusta. ”Onko sinulla tällä hetkellä kovinkin monta vaihtoehtoa? Aiotko jäädä siihen ja odottaa, että lisää ihmisiä kuolee, vai -”, Iika pitää tauon ja haukkoo henkeään, kun pitkään hänen sisälleen pesää tehnyt raivo vihdoin näyttää todellisen luonteensa. ”Vai aiotko kerrankin tehdä asioille jotakin aivan oikeasti?” 

Hän ei kadota katsekontaktia vain voidakseen nähdä kivun Ilsen silmissä. Hän tahtoo saada sanansa perille silläkin uhalla, että tulee satuttamaan johtajaansa, joka oli jo valmiiksi heikossa mielentilassa. Se lakkaa merkitsemästä. Iika näkee vain kokonaiskuvan, johon kuuluu vereen peittyvä metsä. Tummanvihreiden puiden havuilta tippuu verta jo ennestään punaiseen maahan, ilma täyttyy haaskalinnuista. Haju on pistävämpi sen jälkeen, kun eloon jääneet jättävät pelkotuoksuaan kaikkialle. Mielikuva ei ole houkutteleva, ja Iika pitää sen selkeänä mielessään kyetäkseen keskustelemaan. Sellaista metsää hän ei halua koskaan nähdä, ja jotta niin ei käy, hänen on pysyttävä kovana.

”Puhutko minulle ihmisten eloon jättämisestä, vaikka sinua itseäsi epäillään tästä kaikesta? Olet juuri poistunut Ilvesheimon reviiriltä, mikä ei minun silmissäni ole todiste mistään järin hyvästä.” Ilsen mieli täyttyy liekeistä. Ristiriita sanojen ja hänen omien tekojensa välille kasvaa liian suureksi. Hän kykenee näkemään ainoastaan omien kättensä jäljen. Palaneet puut, palaneet ihmiset, heidän huutonsa ennen kuin he tajuavat, ettei mitään ole enää tehtävissä... Ilse pudistaa päätään. Ei. Hän on juossut paikalta, hän ei ole nähnyt kenenkään kuolemaa. Mieli valehtelee.
Mutta sinä olet aiheuttanut ne silti. Sinä vain pakenit, väistelit totuutta.
Ilse pudistaa päätään uudelleen tiedostaen, miten häiritsevältä sen täytyy näyttää Iikan ja Ranin silmissä.

”Minä olen perustellut poistumiseni ja kertonut siitä sinulle silläkin uhalla, että minut häädetään Ilvesheimosta. Kerroin tästä kaikesta ainoastaan, koska minä tiedän olevani oikeassa.” Iika pitää äänensä rauhallisena, kiihtymyksellä ei olla aiemminkaan voitettu sotia. ”Voiko samaa sanoa sinusta? Sinulla on vain harhaisen mielen oletus siitä, että uusi ihminen on automaattisesti vaarallinen.”
”Minä olen sinun johtajasi!” Ilsen ääni on pelkkää korkeaa huutoa, hän ei kuule sitä päänsä sisäisiltä huudoilta. Jokainen osa hänessä kiljuu hänen epäonnistuneen. 

Siinä näet, hän vihaa sinua, vihaa vihaa vihaa
Jokaisella sanalla hänen vihansa kasvaa, älä sano mitään vastaan, se on vihaa, näetkö
Vetoa vain auktoriteettiisi, sinulla ei ole muutakaan
Sorruit tunteisiin, ja nyt olet ajanut itsesi nurkkaan
Olet heikko, olet aina ollut
Vihaa, vihaa, vihaa, katso tarkasti, tältä se näyttää

Ilse on aikeissa valahtaa polvilleen maahan, mutta Rani saa hänestä terveellä kädellään kiinni. Rani pitää tiukasti kiinni Ilsestä, mutta pitää katseensa Iikassa. Hänen katseensa viestittää, ettei henkiseen ylivaltaan ole nyt tarvetta. Ilse on murretussa tilassa.

Iika yllättää itsensä olemalla piittaamatta tilanteesta. Suuri välinpitämättömyys tuntuu väärän kokoiselta palapelinpalalta hänen sisällään, mutta hän päättää tehdä sille tilaa. Pieni etääntyminen tuntuu hyvältä samalla tavalla kuin isoveljenkin kanssa oli tuntunut – mitä kauempana hän pitää omat tunteensa, sitä helpommin hän kykenee toimimaan ja ajattelemaan.

”Minä lähden Pääheimoon ilman mestari Ilsen lupaakin”, Iika sanoo pitäen katseensa edelleen Ranin tummanvihreissä silmissä. Miehen katse on haastava, mutta Iika yrittää pitää omansa ystävällisenä vielä, kun on pakko.

Kaikkien yllätykseksi Ilse rimpuilee itsensä hellästi irti Ranin otteesta ja astelee kohti Iikaa. He seisovat niin lähellä luolan suuaukkoa, että sen aiheuttamat varjot saavat Ilsen tummanpunaiset hiukset näyttämään miltei mustilta. Valojen ja varjojen leikki hänen kasvoillaan saavat hänet näyttämään uskomattoman kauniilta.

Ilse ojentaa kätensä Iikalle, ja vasta nyt Iika huomaa, miten pitkät sormet hänellä on. Kapeat ja hienostuneet, aivan kuin niillä ei olisi tehty minkäänlaista työtä lainkaan. Iika tarttuu veistoksellisen kauniiseen käteen ajattelematta suuremmin. 
”Olet oikeassa”, Ilse sanoo. Äänessä ei ole enää jälkeäkään vain muutamia sekunteja sitten havaitusta hysteriasta. Iika ei ymmärrä, miten hän on pystynyt kokoamaan itsensä niin nopeasti. ”Minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin luottaa sinuun.” Hän vilkaiseen sivullaan seisovaa Rania ja hymyilee varovasti. ”Lähdetään.”

Iika ei siltikään voi olla huomaamatta, miten paljon Ilsen käsi tärisee hänen omassaan. Johtaja käyttää kaiken jäljellä olevan tahdonlujuutensa siihen, että pystyy puristamaan Iikan kättä. Sovinnon ele tuntuu koko hänen ruumiissaan.
Iikan raivo muuttuu arvostukseksi. Hänen edessään seisovalla henkilöllä täytyy olla uskomaton historia, josta Iika on nähnyt juuri häivähdyksiä.

Nälkä: luku 24

Luku 24 (Maa, 3009)

Lintujen laulu särkee korvia. Se ei kuulosta enää laululta, se on muuttunut suunnattomaksi rääynnäksi, joka raastaa Ilsen unesta havahtuneita korvia. Jos maailma olisi tuhat vuotta nuorempi kuin se on, Ilse voisi verrata kuulemaansa sekasortoa abstraktiin taiteeseen. Jokaisella luontokappaleella tuntuu olevan asiaa, mutta kukaan ei osaa ilmaista sitä selkeästi. 

Kun Ilsen korvat tottuvat ääniin, hän pystyy kampeamaan itsensä istuma-asentoon. Ensimmäinen selkeä ajatus on, että tänään on hänen rajantarkastusvuoronsa. Hänen pitää valita kolme ihmistä mukaansa, eikä yksikään heistä voi olla Rani, sillä Ranilla on kiireitä metsästysvuoronsa kanssa. Turvattomuuden tunne tuntuu pistelynä raajoissa. Ilsestä tuntuu hetken epätodelliselta, kuin hänen kehonsa ei olisi ollenkaan olemassa. Hän vain leijailisi hitaasti pois, katoaisi ajattomuuteen. 
Sitten todellisuus palaa hitaasti, raajoja ei enää pistele. Ilse tuntee jälleen nurmikon allaan ja tuulenvireen kasvoillaan. Vasta sitten hän ymmärtää nukkuneensa taivasalla.

Muistikuvat eilisestä seuraavat ymmärrystä. Hän tiedostaa olevansa kaukana leiristä ja makuusijoilta. Hän on joutunut pakenemaan. Ajatukset aiheuttavat miltei fyysistä kipua, kun Ilse ymmärtää, että hänen oma heimonsa on ajanut hänet tähän tilaan. Kukaan ei ole vaatinut häntä nukkumaan yötä toisaalla, mutta ilman heidän syyllistäviä katseitaan ja ivaavia sanojaan Ilse ei olisi kokenut oloaan uhatuksi.

Eilinen oli ollut Ilsen ensimmäinen päivä Ilsenä. Hän ei ollut tehnyt mitään erityistä saadakseen heimon huomion osakseen. Hän oli ainoastaan vaatettanut itsensä kuten heimon naiset ja kieltäytynyt reagoimasta siihen nimeen, joka hänelle on syntymässä annettu. Ja Rani, Rani oli ollut mukana. Poika oli ollut ensimmäinen, joka sai kutsua häntä hänen oikealla nimellään. Ilse. Hän ei halua tulla Ilseksi, ei käydä läpi jotakin suunnattoman pitkää tietä henkistä tasapainoa kohti. Hän haluaa olla Ilse, olla vapaasti sitä, mitä varten hän on syntynyt. 

Siltikin hänen oikea nimensä oli tullut kuultavaksi ainoastaan Ranin huulilta. Ajatus siitä, että kun hän nyt astelee takaisin leiriin, hän saa kuulla pelkkää syntymänimeään, tuntuu liian vaaralliselta. Ei riitä, että olet vahva, pitää olla vahvempi, Ilse muistuttaa itseään.
Jokainen ruumiinosa tuntuu olevan ajatusta vastaan. Pistely jakautuu jälleen tasaisesti kaikkialle. Miten olla vahva, kun on jo antanut kaiken itsestään?

Ilsellä on kuitenkin aina joku turvaamassa selustaansa, aina joku vahtimassa, ettei hän tee mitään peruuttamatonta. Ranin määrätietoiset ja kevyet askeleet seuraavat häntä aina, kun hän vain tahtoo niin. Ja nyt Ranin askeleet ovat johdattaneet hänet männyn alla kyhjöttävän Ilsen luo. Ilsen, joka ei osaa odottaa suojelusenkeliään paikalle, säpsähtää nähdessään tämän pitkän varren.

”Sinullahan on tänään metsästysvuoro.” Ilsen silmät ovat suuret ja yhtä punaiset kuin aina. Ranin tekee mieli hymyillä, sillä pelkästään tytön näkeminen elossa tekee hänen olostaan huomattavasti siedettävämmän. 
”Minä onnistuin vaihtamaan metsästysvuoroni Orikan kanssa, kun perustelin tarpeeksi hyvin.” Rani vinkkaa silmää ja istuu Ilsen viereen ruoholle. Hän ei vielä ota fyysistä kontaktia, sillä näkee Ilsen silmistä, että tämä on vielä liian räjähdysherkkä. 
”Mistä lähtien olet osannut perustella?”
”Mistä lähtien sinä olet kyseenalaistanut minun kykyjäni?” Hetken Rani luulee sanoneensa pahasti Ilsen silmien pysyessä ilmeettöminä. Sitten tytön silmät kirkastuvat, ja pieni hymynkare käväisee kalpeilla huulilla.

Rani pukkaa Ilseä kevyen veljellisesti olkapäähän saaden tämän hymyilemään pitempään. Hymy on kuitenkin pelkkä häivähdys, ja pian silmien kimallus on tiessään. Ilsen ilmeeseen palaa sama vanha katse. Saaliiksi joutuvan eläimen katse.
”En voi palata leiriin.” Ilse painaa päänsä alas, kieltäytyy katsomasta Rania. Se on hänen tapansa koota itsensä muutamassa pienessä sekunnissa. Kun hän nostaa päänsä jälleen, silmissä kiiltää, mutta kyyneliä ei valu. Rani ei sano väliin mitään, sillä hän tietää Ilsen vasta aloittaneen.

Nuori mies yrittää parhaansa mukaan katsoa Ilseä tuntematta mitään. Hän katsoo tyttöä, jonka tietää pettävänsä silloin, kun saa tilaisuuden. Tyttöä, jonka vierellä hän on aina pysynyt siitäkin huolimatta, ettei tämä ole koskaan antanut mitään vastineeksi tai osoittanut katumusta raivonpuuskistaan. Tyttöä, jonka keho on vankila. 
Rani ei voi olla tuntematta mitään. Hän tuntee sääliä ja vihaa, mutta viha ei kohdistu Ilseen. Hän vihaa itseään, koska tietää joutuvansa pettämään Ilsen.

”He eivät enää koskaan ajattele minusta samalla tavalla”, Ilse sanoo lopulta. Hänen äänensä ei ole lamaantunut, mutta siinä on pieni surumielinen vire. Rani nielaisee sisällä kasvavan syyllisyyden. Hän toivoo, että Ilse alkaisi huutaa ja tekisi hänen olonsa pahemmaksi, jottei syyllisyys tuntuisi enää samalta. Lievennä kipuani, anna minulle syy vihata sinua, jotta syyllisyyteni ei maistu yhtä karvaalta. Mutta Ilse näyttää yhä haavoittuvaiselta, ja Rani tahtoo vain lähteä pois. Pois muullakin tavalla kuin vain lähtemällä paikalta.

”He eivät saakaan ajatella samalla tavalla.” Rani pitää pienen tauon punniten, voiko sanoa Ilsen syntymänimen ääneen. ”Sinä et ole enää ikinä Ivan kenellekään. Et nyt, kun he tietävät.”
Ilse värähtää, mutta reaktio on silti lievempi kuin Rani oletti. Hän ei tahdo satuttaa Ilseä, mutta huomaa silti pohtivansa, millä keinolla saisi tytön raivostumaan. Ainoastaan raivoava Ilse saa Ranin tuntemaan, että se, mitä hän suunnittelee mestari Edelweissin kanssa Ilsen varalle, on oikein.

Rani avaa suunsa peittääkseen omatuntonsa hiljaisen kuiskinnan: ”Ja vaikka joku kutsuisikin sinua vielä sillä nimellä, sinä tiedät, etteivät he ole oikeassa. Ei kukaan heistä.”
”Mutta näkeväthän he minut. He näkevät jokaisen yksityiskohdan minusta. Tietävät, mitä olen ja miltä näytän, vaikken olekaan kylpenyt kenenkään seurassa aikoihin.” Nyt Ilsen poskilla on jo kyyneliä. Hänen silmänsä näyttävät itkuisina enemmän ruskeilta kuin punaisilta. 

Ilse ei uskalla enää edes katsoa Raniin. Ei nyt, kun ei ole varma, mikä osa hänestä Raniin katsoisi, ja miten poika katsoisi häntä takaisin. Ilse ei kestäisi inhoa tai sääliä. Kyyneleet puskevat silti itsepintaisesti pintaan, ja nyt Ilse antaa itselleen jo luvan painaa päänsä alas. Lauseet tulevat ulos kyynelten siviittämänä sotkuna, mutta hän saa ne ulos. ”Miten voin odottaa heimoltani hyväksyntää, kun en itsekään hyväksy itseäni?”
”Koetko sinä todella noin suurta syyllisyyttä siitä, mikä olet?” Ranin on pakko nielaista ennen sanaa syyllisyys, sillä sen lausuminen maistuu hänen kielellään lähinnä tarkoitukseltaan. Karvas muistutus. 

”En.” Ilse pudistaa päätään saaden punaiset hiukset valahtamaan solisluille. Hänen hiuksensa näyttävät aamuauringossa verta puhtaammalta punaiselta, kauniilta iltaruskolta. Sävy kuvastaa Ilseä enemmän kuin mikään muu osa hänen ulkonäössään.
”Minä en tunne syyllisyyttä, Rani. Pelkkää vihaa vain. Minä vihaan ulkoista olemustani. Jokaista osaa siinä.”

Sanat kuulostaisivat kenen tahansa muun korviin pelkältä tietyn ikävaiheen merkityksettömältä sanahelinältä, mutta Rani näkee merkityksen itseinhon takana. Ilsen keho on siro ja varsin androgyyni, mutta kaikesta huolimatta miehen keho. Miehen, joka Ilse ei ole koskaan ollut. 

Rani ei kykene sanomaan mitään. Ei, sillä jokainen Ilsen vuodattama kyynel lisää hänen vihaansa Korppiheimoa kohtaan. Ja jokainen osa Ilsen vihasta on hyväksi, sillä Rani on puolensa valinnut. Hän tietää Ilsen vihan leimahtavan liekkeihin vielä joskus. Ja silloin Ranin vahvat tunteensa Ilseä kohtaan väistyvät sen tieltä, mitä Rani on päättänyt tehdä mestari Edelweissin vuoksi. Ei siksi, että Edelweiss henkilönä merkitsisi Ranille mitään. Se, mitä maata johtava nainen edustaa, merkitsee Ranille kaikkea.

Hän sulkee silmänsä ja miettii, miksi jokainen solu hänestä tahtoisi kaikesta huolimatta kertoa Ilselle, ettei tällä ole hätää. Ehkä hän ei tee niin, koska se ei olisi totta.

Nälkä: luku 23

Luku 23 (Maa, 3014)

Mikään ei erotu hajujen seasta helpommin kuin veren haju. Se peittää muut alleen. Ilsen ei tarvitse nähdä Ranista muuta kuin siluetti, sillä hajuaisti paljastaa kaiken tarpeellisen. Paniikki kypsyy hänen sisällään, kun hän yrittää löytää tapahtuneelle syytä. Verta ei ole muualla kuin Ranissa, joten häntä ei ole voitu haavoittaa Ilsen majapaikassa. Rani on tullut tänne avun toivossa.

Kun Ilse astuu lähemmäs, hän huomaa haavan olevan Ranin olkapäässä. Tummanpunainen neste on levinnyt paidalta alemmas, mutta ehtinyt jo kuivua suurimmalta osin. Rani ei ole tehnyt mitään tyrehdyttääkseen vuotoa, hän on antanut sen kuivua metsästysvaatteilleen. Ilse tuntee nyyhkäyksen vavisuttavan kehoaan. Reaktio on voimakkaampi kuin hän luulisi, ja kyyneleet valuvat pian osin siksikin, että hän järkyttyy reaktionsa voimakkuudesta. 

”Tämä ei ole kuolemaksi”, Rani sanoo, mutta se ei helpota Ilsen oloa. Tytön pitkä varsi tärisee entistä voimakkaammin, ja Rani ymmärtää pitää etäisyyttä häneen. Tässä tilassa ei voi koskaan olla varma, tahtooko Ilse satuttaa vai tarttua kiinni.
”Älä jätä minua”, Ilse kuiskaa kyyneltensä lomasta, ”älä jätä. Älä.”
”En jätä, tämä ei ole vakava haava”, Rani sanoo rauhallisimmalla äänellään. Nyt hän ottaa Ilsestä tiukasti kiinni, hän puristaa tytön voimakkaasti itseään vasten ja vie kätensä tämän punaisiin, avoimiin hiuksiin. Kipu olkapäässä leviää äkkinäisten liikkeiden myötä, mutta Ilsestä huolehtiminen menee sen edelle.

Hetken Ilsen hengitys tasaantuu. Nyyhkäykset pienenevät, henki kulkee jälleen tasaista tahtia. Sitä kestää muutamia sekunteja, kunnes veren haju laukaisee paniikkireaktion uudelleen. Ilse riuhtaisee itsensä irti otteesta katsomatta ollenkaan, satuttaako nopealla liikkeellään Rania. ”Ei!” Ääni on jo miltei maaninen. Rani on nähnyt tämän monesti, muttei vieläkään tiedä, miten toimia. Jokainen ilme Ilsen kasvoilla voi olla vain vaihe, josta siirrytään seuraavaan nopeammin kuin Rani pystyy ajattelemaan. Ilse tuskin itsekään tietää saati muistaa jälkikäteen, mitä on tehnyt. 

Rani on jaksanut tätä vuosia. Hän on aina ollut vierellä, vaikka tietää, miten vaaralliseksi Ilse pystyy kohtauksiensa aikana heittäytymään. Hän on kokenut pahempaakin kuin haavan olkapäässään. Ilse ei nytkään kykene näkemään tilannetta Ranin näkökulmasta. Hän ei näe koskaan asioita niin kuin ne ovat, hän näkee ne vain omalta kannaltaan.

”Ilse, meillä ei ole mitään hätää. Minua haavoittanut henkilö tuskin on heimomme reviirillä enää. Tämä on jo kuivunutta verta, saan sen kuntoon.” Rani tahtoisi rutistaa Ilsen lähelleen ja kertoa tälle, miten suuresti tahtoisi pitää hänet siinä aina. Rakastaa häntä omalla, erityisellä tavallaan. Se todennäköisesti antaisi hänelle vain lisää haavoja.
”Minun heimoni on uhattuna”, Ilse sanoo äänenpainon vaihtuvan miltei joka sanan kohdalla, ”enkä voi tehdä mitään. He vievät sinut minulta. Sinä et saa lähteä. Et taas.” Ilse vetää henkeä, mutta se kuulostaa enemminkin siltä kuin hän tukehtuisi. Rani saa kylmiä väreitä, kun tukahduttaa halunsa koskettaa Ilseä. Aivan vain turvatakseen hänen olonsa.

”Minä en ole lähdössä minnekään, ei kukaan minua tapa. Selvitämme hyökkäysten syyt sitten, kun olet rauhoittunut.” Ilsen silmissä välähtää, niiden punainen väri korostuu. Rani ottaa askeleen taaksepäin tietäen, että on ajanut karhun pesästään.

”Miten minä voin luottaa siihen, ettet sinä lähde, kun olet jo kerran tehnyt sen? Jätit minut sinne, yksin niiden ihmisten kanssa, jotka tappoivat minut.”
”Eivät tappaneet, Ilse. Sinä olet elossa. Sinä voit hyvin, olet Ilvesheimon voimakas johtaja, joka selviää tällaisistakin tilanteista.” Sanat tuntuvat myrkyltä suonissa, niistä ei ole apua.
”Millä osa-alueella minä olen muka elossa? Voimakas johtaja, joka tukehtuu omiin kohtauksiinsa ja... ja vain kylvää vihaa ympärilleen!” Ilsen katse kiertelee ympäristöään, hän ei selvästikään tunnu löytävän ydintä puheelleen. ”Minä en kestä enää yhtään menetystä. Minä en voi, en saa, en –”
”Ilse, minä en pysy perässä. En tiedä yhtään, mistä sinä puhut tällä hetkellä. Miksi muka kylväisit vihaa ympärillesi? Miksi menettäisit jonkun? Olen sanonut, etten aio lähteä. Sinä tiedät sen todeksi.”

Ilse sortuu. Jalat eivät enää kannattele, hän valahtaa maahan haudaten pään syliinsä. Tämän Rani tietää vaiheeksi, jolloin kosketus on sallittua. Hän kumartuu ja vie kätensä tytön ympärille. Jokaisella väristyksellä hän tuntee välittävänsä tästä vain enemmän. Rakkaus tätä tyttöä kohtaan on syvempää kuin mikään romanttinen tulee koskaan olemaan. Ehkä häntä ei ole tarkoitettu rakastamaan siten.

”Iika.” Ilsen ääni on jo selkeämpi, joskin kyynelten sumentama. ”Kyse on Iikasta.”
”Onko nyt aika kertoa?” Ei ole kauaakaan siitä, kun Ilse on juossut pois Iikasta puhuttaessa. Silloin, kun he olivat palanneet Pääheimon luota.
”Sinähän tiedät jo.”
”Niin tiedänkin, mutta sinä et, ennen kuin sanot sen ääneen.”
”Minä välitän Iikasta. Paljon.” Ilse vetää henkeä, kyyneleet voi vielä aistia hänen olemuksestaan. Puhe ei vieläkään ole estotonta. ”Mutta se ei ole koko totuus. En minä välitä hänestä sillä tavalla, millä luulet.” Paniikki tekee tuloaan, mutta Ilse pakottaa sanansa ulos: ”Ja minä esitin hänelle juuri epäilyni siitä, että hän tappaa heimolaisia.”

Rani haukkoo henkeään. Iikako murhaaja? Hetkessä hän ymmärtää, miten syvällä harhassaan Ilse on. Hän on uskotellut itselleen jotakin peittääkseen todelliset tunteensa Iikaa kohtaan. 

”Iika ei tapa heimolaisia”, Rani puolustaa heimon uusinta jäsentä. ”Sinä itse pistit hänet tappamaan päästäkseen heimoon, ja näit varmasti, mitä se teki hänelle. Iika ei ole murhaaja.”
”Minähän sanoin, etten osaa muuta kuin kylvää vihaa ympärilleni. Keksin syitä, koska... Enhän minä itsekään tiedä. En tiedä enää paljoakaan, Rani.”

Ranin pitkät sormet sivelevät Ilsen punaisia hiuksia. ”Mutta minä tiedän”, hän sanoo lempeimmällä äänellään. ”Minä tiedän sinun olevan edelleenkin yhtä pieni ja avun tarpeessa kuin Korppiheimon aikoihinkin.”
Rani oli väärässä. Ilseä ei ole vielä turvallista lähestyä. Tyttö työntää itsensä poispäin ja puristaa kynsillään Ranin haavaa työntäessään. Kipu vihlaisee heti, mutta Rani pakottautuu olemaan irvistämättä. 

”Sinä sanot noin vain, jotta voisit tuntea olosi paremmaksi silitellessäsi hiuksiani. Jotta voisit tuntea suuressa sydämessäsi asti sen sankarillisuuden, joka sinussa on.” Ilse näyttää hurjistuneelta eläimeltä, hänen silmissään ei ole juurikaan inhimillisyyttä. 
”Ilse, sinä tiedät, etten –”
”Johan minä sanoin, etten tiedä enää juurikaan.”
”Tiedät varmasti sen, miten paljon välitän. En anna sinun vähätellä kaikkea sitä, mitä olen tehnyt vuoksesi.”
”Odotatko vastapalkkiota? Siksikö pysyt vierelläni? Tahdotko johtaa heimoani?” Ilse sylkee sanoja suustaan kuin pahanmakuista myrkkyä. ”Minä olen tehnyt kaiken sen päästäkseni tähän päivään! Kuinka monta kertaa yritin tappaa itseni, muistatko vielä? Kuinka monta kertaa olen sen jälkeen päättänyt yrittää yhä uudelleen?” Ilse puhuu niin nopeasti, että joutuu vetämään henkeä välissä. ”En sinun ansiostasi, vaan itseni.”
”Tuo on silkkaa väheksymistä”, Rani toteaa kykenemättä peittämään halveksivaa naurahdustaan, ”sinä tiedät kyllä, miten suuri osa minulla on sinun pienessä elämässäsi. Osoittaisit edes vähän kunnioitusta siitä, mitä olen tehnyt vuoksesi!”

Ilse vetäytyy taaksepäin. Hänen kiiltävät silmänsä näyttävät jälleen inhimillisiltä. Niissä kiiltää idea. ”Kerro sitten, mikä minua vaivaa. Kerro, miksi tunnen mitä tunnen Iikaa kohtaan. Selitä minut.” Rani tietää, että vaikka tyttö yrittää hymyillä haastavasti, hän tahtoo itsekin yhtä paljon tietää. Tämä ei ole pelkkä haaste Ranille.

Rani tietää, ettei pääse tilanteesta, ellei vastaa tyydyttävästi. Tällaisena Ilse ei ikinä päästäisi häntä menemään. Kummankin keskittyminen on tyypilliseen tapaan Ilsessä, eikä siinä, mitä on juuri tapahtunut. Rania on puukotettu vieraan henkilön toimesta, mutta kohtauksensa aikana Ilse kieltäytyy näkemästä tosiasiat.

”Sinä tunnet vetoa Iikaan, muttet koskaan voi myöntää sitä hänelle.”
”Miksen?” 
”Koska hän voisi tuntea vetoa takaisin, etkä voi ottaa sellaista riskiä.”
Jatkokysymystä ei tule. Ilse keskittyy.
”Ette voisi olla heimon silmissä pari, koska johtajan oletetaan pariutuvan vastakkaisen sukupuolen kanssa. Se tosin ei haittaa sinua eniten.”
Ilsen silmissä on kyyneliä. Hän tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
”Sinua haittaa eniten se, että Iika näkisi sinut. Jos hän rakastaisi sinua, hän haluaisi ajan myötä nähdä sinut kokonaan, etkä voisi sallia sitä. Et kenellekään.”
Ilse nyökkää kyynelten valuessa hänen huulilleen. ”Hän vihaisi minua, jos näkisi ja tietäisi... Tiedätkö, Rani… Se syy, josta jo mainitsin...” Ilsen koko keho tärisee jälleen, tunnepurkaus on tällä kertaa voimakkaampi. Rani näkee, miten Ilseen sattuu pusertaa jokainen sana ulos. ”Minä päästin Iikan heimoon vain, koska olin nähnyt hänet aiemmin. Hän vaelteli metsässä, kun minä olin joella. Hän olisi... olisi voinut...”

Rani nyökkää merkiksi ymmärryksestä. Iika on ennen Ilvesheimoon liittymistä ollut lähellä nähdä Ilsen suojattomana. Vain Rani tietää, miten paljon se merkitsee Ilsen maailmassa. 
Kumpikaan ei liiku. Hetki on pyhitetty sille tosiasialle, että Ilsen häpeä ja inho ohjailevat kaikkia hänen toimintojaan. Ovat aina ohjanneet, sillä jokaisena aamuna hän joutuu heräämään vain muistaakseen, että on edelleen väärässä ruumiissa. Miehen ruumiissa.