Luku 25 (Maa, 3014)
Ilsen kalliolta kuuluu huutoa. Iikalta ei mene kauaakaan tunnistaa toista äänistä Ranin tummaksi ja melodiseksi ääneksi, joka tosin kuulostaa nyt kiihtyneeltä. Ilsen ääni on matalampi ja hysteerisempi kuin koskaan aiemmin, mutta Iika tunnistaa silti johtajalleen kuuluvan soinnin. Sydän tuntuu hetkessä paljon painavammalta. Hän on ollut tapaamassa isoveljeään ja saanut selville asioita, joita ei olisi voinut saada muualta tietoonsa. Hän ei voi olla kertomatta siitä Ilselle, vaikka tiedostaakin sen asettavan hänet suureen uhkaan. Ilse ei siedä minkäänlaista sääntöjen rikkomista, eikä hänen särkyvä äänensä kuulosta siltä, että hän on nyt järin vastaanottavassa tilassa.
Aikaa on kuitenkin liian vähän. Edelweiss saattaa paraikaa lähettää ihmisiä tappamaan toisiaan, eikä Iika voi hukata enää sekuntiakaan. Ei, vaikka hän kuulee Ilsen äänen sortuvan ja tahtoo perääntyä.
Kun Iika astuu sisälle kallionlohkareiden muodostamaan pieneen luolaan, hän haistaa veren ensimmäisenä. Se peittää alleen pelon ja vihan hajut.
Ilse näyttää säikähtäneeltä, ja vaikkei Iika pimeässä voikaan nähdä tarkasti, hän on melko varma, että tytön kasvot ovat kyynelistä märät. Rani asettuu suojelevasti Ilsen eteen aivan kuin Iika aikoisi tälle jotakin. Veren haju voimistuu miehen astuessa Iikan eteen, ja tämä huomaa, että hänen olkapäänsä on kauttaaltaan veressä. Iika ei voi olla vilkaisematta Ilseen, mutta Rani kiirehtii Iikan katseen nähdessään korjaamaan: ”Minun kimppuuni hyökättiin Ilvesheimon alueella sellaisen henkilön toimesta, joka ei kuulu heimoomme. Rajamme on ylitetty.”
Iika huomaa nyökkäävänsä vaisusti. Se on siis jo alkanut. He ovat jo täällä, sekunnit ovat jo menetettyjä, Iika on myöhästynyt. Sydän, joka aiemmin tuntui painavalta, ei tunnu enää miltään. Iika saa henkeä, mutta sillä ei tunnu olevan merkitystä.
”Minulla on asiaa mestari Ilselle.” Ääni on päättäväinen, mutta iloton. Täysin vieras Iikalle.
”Mestari Ilse ei ole juuri nyt sellaisessa kunnossa, että –”
”Anna Iikan puhua.” Ilsen ääni kuulostaa jo huomattavasti enemmän hänen omaltaan. Hän työntyy Ranin ohitse sysäten miehen vahvat, mutta kapeat käsivarret tieltään. Iika hämmästyy siitä, miten vahvalta hänen johtajansa jälleen näyttää. Vain muutamia sekunteja sitten silmissä oli ollut aivan erilainen katse.
”Minä –” Iika aloittaa, mutta huomaa katsovansa Rania epäillen. Ranin ajatusmaailma poikkeaa niin paljon hänen omastaan, ettei hän tiedä, uskaltaako sanoa ajatuksiaan tämän kuullen. Veren haju kuitenkin saa hänet jälleen muistamaan, miksi seisoo siinä.
”Minä tiedän, miksi sinun kimppuusi on hyökätty.” Iikan katse kiertää vuoroin Ranin, vuoroin Ilsen silmissä. ”Ja uskon voivani pysäyttää kaiken sen.”
Ilse ei vastaa heti, hän luo vaivihkaa epätoivoisia katseita Raniin silloin, kun luulee, ettei Iika huomaa. Aivan kuin johtaja ei aivan tietäisi, mitä hänen tulisi ajatella. Johtaja, joka on vain vähän aikaa sitten syyttänyt Iikaa hyökkäyksistä. Iika ei tahdo tietää, mistä kaksikko on keskustellut ennen hänen ilmaantumistaan paikalle. Kummankaan katseessa ei ole turvallisuutta.
”Kerro kaikki”, Ilse sanoo lopulta.
Iika huokaisee päästääkseen painavan ilman pois keuhkoistaan. Hän avaa suunsa ajatellen, että nämä saattavat olla hänen viimeisiä sanojaan Ilvesheimolaisena.
* * *
Luolassa ei ole hiljaista, sillä Iika kuulee jatkuvan veden tiputuksen jostakin sen nurkasta. Lisäksi luolaan kuuluvat kaikki metsän äänet. Metsä ei ole koskaan hiljaa.
Siltikään kukaan ei puhu. Epämiellyttävyyden tunne kasvaa Iikan sisällä, hän on tuntevinaan pientä kipua alaruumiissaan. Ei nyt. Mitä enemmän hän sitä ajattelee, sitä varmemmaksi hän tulee siitä, että kipu on palannut.
”Esitit juuri avoimia syytöksiä maamme johtajaa vastaan”, Ilse rikkoo hiljaisuuden. Hänen äänensä on kova, mutta Iika kuulee, että tämä on Ilselle vain muodollisuus. Heimon johtajan on pakko aloittaa näin. ”Ilvesheimossa rehellisyydestä ei saa pisteitä. Sinä olet juuri avoimesti kertonut poistuneesi heimomme rajojen sisältä sekä rikkonut maamme ainoaa lakia. Kerroit juuri informaatiota edellisestä elämästäsi.”
”Jotta pelastaisin ihmishenkiä, kyllä. Kumman sinä arvotat korkeammalle, lain vai elämän?”
Ilsen mieleen palaa kuvia Korppiheimon palavasta leiristä. Leiristä, josta vain muutamat selviytyivät. Hän ei kuule kenenkään huutoja, mutta hän pystyy edelleen näkemään, miten liekit tarttuivat telttoihin ja puihin, nuolivat kaiken pois tieltään. Ilse pakottaa värähtäen mielikuvan pois. Iikan lause saa hänessä aikaan sekä raivoa että inhoa, mutta ennen kuin hän ehtii päästämään kumpaakaan pois, Rani ottaa puheenvuoron.
”Minä ehdotan matkaa Pääheimoon.”
Ranin sydän tykyttää. Iika tietää paljon, mutta katseistaan päätellen tämä ei tiedä Ranista. Ranista, joka on Ilvesheimolle uskollinen ainoastaan näennäisesti. Se, mitä hän tuntee Ilseä kohtaan, on pidettävä täysin erillään heimoista. Rani nimittäin kuuluu mestari Edelweissille. Tälläkin hetkellä hänen oletetaan valitsevan tehtävänsä Pääheimossa, eikä oman heimonsa turvallisuutta. Se turvallisuus on osittain hänenkin valintojensa vuoksi rikottu linnunmunan lailla. Vaikka munan kuoren saisikin koottua, sen sisältö olisi tuhottu, eikä kukaan voisi olla näkemättä railoja.
Eikä Rani osaa katua mitään. Hän allekirjoittaa liian vahvasti Edelweissin ideologiaa, jotta voisi perääntyä useiden vuosien yhteistyön jälkeen. Ei, vaikka hänen rikoskumppaninsa ovat juuri puukottaneet häntä. Se tosin hämmentää Rania itseäänkin suuresti, mutta hän pyrkii perustelemaan sen sillä, että hän on aina ollut erityisasemassa. Rani ei niinkään toimi, hän ajattelee. Kehittää Edelweissin strategioita pitemmälle. Korppiheimon tuhoutuminen kaksi vuotta sitten oli hänen ansiotaan. Pelkästään Ranin lähteminen sai työnnettyä Ilsen yli reunan – ja silloin Korppiheimon oli kärsittävä seuraukset. Edelweissin suunnitelma oli toiminut.
”Minä ja Iika voimme lähteä Pääheimoon nyt heti”, Rani sanoo katsoen silmiin tyttöä, jonka pitäisi olla hänen johtajansa. Hän ei osaa ajatella Ilseä vieläkään johtajanaan, sillä tämän nykyinen tilansa on täysin Ranin ansiota. Jos he kumpikin olisivat jääneet entiseen heimoonsa, Ilseä ei todennäköisesti olisi enää. Rani tuntee sairaalloista ylpeyttä siitä, että on tehnyt väärin Ilseä kohtaan. Ilse ei vain itse saa koskaan tietää, että teko oli todellisuudessa silkkaa armoa.
”Ette ilman minua.” Ilsen katseessa on jotakin haastavaa, eikä Iika voi olla miettimättä, mitä kaksikko on keskustellut ennen hänen tuloaan. Ilsen on ikään kuin todistettava olevansa niskan päällä. ”Edellisellä kerralla, kun te kaksi lähditte Pääheimoon, ties kuinka monta ihmistä pääsi hengestään. Minulla ei ole tarpeeksi luottoa tähän.” Ilse pitää tauon, ja Iika on näkevinään välähdyksen hänen silmissään. ”Sitä paitsi en voi olla varma Iikan luotettavuudesta.”
”Anteeksi kuinka?” Iika tiedostaa kuulostavansa julkealta, mutta sillä hetkellä se lakkaa merkitsemästä. Johtaja tai ei, Ilsen tulee osoittaa kanssakulkijaa kohtaan kunnioitusta. ”Onko sinulla tällä hetkellä kovinkin monta vaihtoehtoa? Aiotko jäädä siihen ja odottaa, että lisää ihmisiä kuolee, vai -”, Iika pitää tauon ja haukkoo henkeään, kun pitkään hänen sisälleen pesää tehnyt raivo vihdoin näyttää todellisen luonteensa. ”Vai aiotko kerrankin tehdä asioille jotakin aivan oikeasti?”
Hän ei kadota katsekontaktia vain voidakseen nähdä kivun Ilsen silmissä. Hän tahtoo saada sanansa perille silläkin uhalla, että tulee satuttamaan johtajaansa, joka oli jo valmiiksi heikossa mielentilassa. Se lakkaa merkitsemästä. Iika näkee vain kokonaiskuvan, johon kuuluu vereen peittyvä metsä. Tummanvihreiden puiden havuilta tippuu verta jo ennestään punaiseen maahan, ilma täyttyy haaskalinnuista. Haju on pistävämpi sen jälkeen, kun eloon jääneet jättävät pelkotuoksuaan kaikkialle. Mielikuva ei ole houkutteleva, ja Iika pitää sen selkeänä mielessään kyetäkseen keskustelemaan. Sellaista metsää hän ei halua koskaan nähdä, ja jotta niin ei käy, hänen on pysyttävä kovana.
”Puhutko minulle ihmisten eloon jättämisestä, vaikka sinua itseäsi epäillään tästä kaikesta? Olet juuri poistunut Ilvesheimon reviiriltä, mikä ei minun silmissäni ole todiste mistään järin hyvästä.” Ilsen mieli täyttyy liekeistä. Ristiriita sanojen ja hänen omien tekojensa välille kasvaa liian suureksi. Hän kykenee näkemään ainoastaan omien kättensä jäljen. Palaneet puut, palaneet ihmiset, heidän huutonsa ennen kuin he tajuavat, ettei mitään ole enää tehtävissä... Ilse pudistaa päätään. Ei. Hän on juossut paikalta, hän ei ole nähnyt kenenkään kuolemaa. Mieli valehtelee.
Mutta sinä olet aiheuttanut ne silti. Sinä vain pakenit, väistelit totuutta.
Ilse pudistaa päätään uudelleen tiedostaen, miten häiritsevältä sen täytyy näyttää Iikan ja Ranin silmissä.
”Minä olen perustellut poistumiseni ja kertonut siitä sinulle silläkin uhalla, että minut häädetään Ilvesheimosta. Kerroin tästä kaikesta ainoastaan, koska minä tiedän olevani oikeassa.” Iika pitää äänensä rauhallisena, kiihtymyksellä ei olla aiemminkaan voitettu sotia. ”Voiko samaa sanoa sinusta? Sinulla on vain harhaisen mielen oletus siitä, että uusi ihminen on automaattisesti vaarallinen.”
”Minä olen sinun johtajasi!” Ilsen ääni on pelkkää korkeaa huutoa, hän ei kuule sitä päänsä sisäisiltä huudoilta. Jokainen osa hänessä kiljuu hänen epäonnistuneen.
Siinä näet, hän vihaa sinua, vihaa vihaa vihaa
Jokaisella sanalla hänen vihansa kasvaa, älä sano mitään vastaan, se on vihaa, näetkö
Vetoa vain auktoriteettiisi, sinulla ei ole muutakaan
Sorruit tunteisiin, ja nyt olet ajanut itsesi nurkkaan
Olet heikko, olet aina ollut
Vihaa, vihaa, vihaa, katso tarkasti, tältä se näyttää
Ilse on aikeissa valahtaa polvilleen maahan, mutta Rani saa hänestä terveellä kädellään kiinni. Rani pitää tiukasti kiinni Ilsestä, mutta pitää katseensa Iikassa. Hänen katseensa viestittää, ettei henkiseen ylivaltaan ole nyt tarvetta. Ilse on murretussa tilassa.
Iika yllättää itsensä olemalla piittaamatta tilanteesta. Suuri välinpitämättömyys tuntuu väärän kokoiselta palapelinpalalta hänen sisällään, mutta hän päättää tehdä sille tilaa. Pieni etääntyminen tuntuu hyvältä samalla tavalla kuin isoveljenkin kanssa oli tuntunut – mitä kauempana hän pitää omat tunteensa, sitä helpommin hän kykenee toimimaan ja ajattelemaan.
”Minä lähden Pääheimoon ilman mestari Ilsen lupaakin”, Iika sanoo pitäen katseensa edelleen Ranin tummanvihreissä silmissä. Miehen katse on haastava, mutta Iika yrittää pitää omansa ystävällisenä vielä, kun on pakko.
Kaikkien yllätykseksi Ilse rimpuilee itsensä hellästi irti Ranin otteesta ja astelee kohti Iikaa. He seisovat niin lähellä luolan suuaukkoa, että sen aiheuttamat varjot saavat Ilsen tummanpunaiset hiukset näyttämään miltei mustilta. Valojen ja varjojen leikki hänen kasvoillaan saavat hänet näyttämään uskomattoman kauniilta.
Ilse ojentaa kätensä Iikalle, ja vasta nyt Iika huomaa, miten pitkät sormet hänellä on. Kapeat ja hienostuneet, aivan kuin niillä ei olisi tehty minkäänlaista työtä lainkaan. Iika tarttuu veistoksellisen kauniiseen käteen ajattelematta suuremmin.
”Olet oikeassa”, Ilse sanoo. Äänessä ei ole enää jälkeäkään vain muutamia sekunteja sitten havaitusta hysteriasta. Iika ei ymmärrä, miten hän on pystynyt kokoamaan itsensä niin nopeasti. ”Minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin luottaa sinuun.” Hän vilkaiseen sivullaan seisovaa Rania ja hymyilee varovasti. ”Lähdetään.”
Iika ei siltikään voi olla huomaamatta, miten paljon Ilsen käsi tärisee hänen omassaan. Johtaja käyttää kaiken jäljellä olevan tahdonlujuutensa siihen, että pystyy puristamaan Iikan kättä. Sovinnon ele tuntuu koko hänen ruumiissaan.
Iikan raivo muuttuu arvostukseksi. Hänen edessään seisovalla henkilöllä täytyy olla uskomaton historia, josta Iika on nähnyt juuri häivähdyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti