torstai 1. helmikuuta 2018

Nälkä: luku 27

Luku 27 (Maa, 3014)

Jokaisen askeleet käyvät samaan suuntaan, mutta eri syistä. Rani kävelee nopeiten, vaikka hän on heistä se, joka on haavoittunut. Miehen käsi lepää rentona kyljellä, mutta pitkät jalat harppovat metsässä sitä nopeammin, mitä lähempänä he ovat Pääheimon reviiriä. Motiivit kiertyvät epämääräiseksi sotkuksi hänen sisälleen. Ranin tilanne on mutkikkaampi kuin Ilsen tai Iikan. Kummallakin naisella on varmasti riittämiin mustuutta menneisyydessään, mutta he sentään tietävät, kenelle olla lojaali. Ranilla puolestaan on sisällään kaksijakoisuus.

Ranin sydän ja aivot ovat lojaaleja eri asioille. Se ei ole mutkistanut elämää aiemmin, sillä hänen ei ole koskaan täytynyt päättää näiden asioiden välillä. Nyt on ensimmäinen kerta, kun häntä vaaditaan velvolliseksi päätöksistään. Rani on pitkään kuvitellut voivansa elää kahdessa maailmassa ilman, että siitä aiheutuu kenellekään harmia. Todellisuus kuiskii sanoja hänen korviinsa, eikä hän pidä kuulemastaan.

Ilseä puolestaan hiertää epätietoisuus tulevasta. Mikään ei ole koskaan ollut täysin varmaa hänen elämässään, – kuten ei ole kenenkään muunkaan metsässä itsensä elättävän – mutta heimon johtaminen sai hänet hetkeksi uskomaan pysyvyyteen. Nyt sekin matto on vedetty alta, turvallisuus on lakastunut nopeammin kuin kukat talven saavuttua. 
Ilseä pelottaa. Hän pystyy myöntämään sen itselleen. Ilsen maailmassa kaikki ihmiset ovat pelkureita, jotkut vain pystyvät käyttämään pelkuruuttaan edukseen. Hän luo varovaisen katseen vierellään kävelevään Iikaan, ja näkee tytössä juuri sellaisen ihmisen, joka osaa käyttää pelkoa hyväkseen tilanteessa kuin tilanteessa. Ilse on nähnyt, mitä pelko tekee ihmisille. Iikan se pelko on herättänyt eloon aivan uudella tavalla.

Ilse on kokenut pahinta pelkoa itse, ja kokee sitä uudelleen jokaisella kerralla, kun näkee jonkun hymyilevän hänelle. Älkää kiintykö minuun niin paljon että voitte hymyillä noin, minä en uskalla kiintyä takaisin, minä en saa kiintyä, teistä kukaan ei saa koskaan nähdä minua, älkää, älkää, älkää.
Pelko omaa itseään kohtaan on ihmisen suurinta pelkoa.

Puut harvenevat sitä mukaa, mitä lähempänä Pääheimon leiriä he ovat. Vaikkei sitä voi varsinaiseksi leiriksi sanoa, sillä puolet maan itäpuolesta on Pääheimon käytössä. Varsinaista leiriä ei ole, on vain suuri kokoontumispaikka ja Edelweissin oma alue. Sinne ei pääse kutsumatta, mutta kokoontumispaikalle pääsee koska tahansa. Useimmiten silloin, kun heimojen juoksijat käyvät viemässä Edelweissille uutisia ja tuomassa häneltä niitä takaisin leireihinsä. Kokoontumispaikalle saavutaan myös hätätilanteessa. 

Rani joutuu tekemään kaiken vaadittavan, jotta saa hengitettyä kunnolla silloin, kun ensimmäiset punaisilla kankailla merkityt puut näkyvät. Kokoontumispaikan merkit. Alue on rajattu merkityillä puilla, muuten puusto on tavanomaista. Aluskasvillisuus on vähentynyt huomattavasti, ainoastaan satunnaisia kasveja kasvaa merkityn alueen sisällä. Kukaan kolmikosta ei tunnista yhtäkään alueen kasveista.

”Meidän pitää etsiä mestari Edelweiss”, Iika sanoo itsestäänselvyyden ainoastaan siksi, että jotain on sanottava. Sekä Ilsen että Ranin katseet täyttyvät sellaisesta hermostuksesta, ettei Iika saata jättää heitä siihen tilaan.
Ilse nyökkää vastaukseksi. Hän näyttää uupuneelta, eikä ihmekään, sillä he ovat matkanneet koko yön. Aurinko on jo korkealla. Hikipisarat helmeilevät Ilsen poskilla, ja hänen hengityksensä on katkonaista. Tytön katseet pysyvät kuitenkin hillittyinä, mistä Iika päättelee tämän olevan edes jotakuinkin hallinnassa.

”En odottanut teidän saapuvan noin suurin voimin”, kuuluu korostuksellinen naisääni puiden lomasta. ”Vaikka onhan se tietysti kunnia tavata vihdoin Ilvesheimon johtajakin.” Siinä kohtaa, missä tavalliset puut muuttuvat mustiksi ja alkavat muodostaa reittiä, kävelee nuorehko nainen. Tämän muodot ovat sopusuhtaiset ja kasvot veistoksellisella tavalla kauniit. Hän näyttää riikinkukolta korppien joukossa. Kauniilta, mutta täysin joukkoon kuulumattomalta. Ilse ei ole koskaan kuvitellut mestari Edelweissiä niin kauniiksi.

Edelweissin kauneus on pysäyttävää, Ilselle jopa raivostuttavaa. Sellaista ihmistä ei tee mieli katsoa silmiin. Varsinkaan, kun liekinoranssit silmät ovat kauneinta, mitä Ilse on koskaan nähnyt. Ilselle mestari Edelweiss ei ole koskaan ollut mikään haavekuva tai myytti. Hänestä maan johtaja on tuntunut vain etäiseltä henkilöltä, sellaiselta, jota tarvitsee ajatella vain maan lakina ja järjestyksenä. Aina siihen hetkeen asti, kunnes sai kuulla tästä päinvastaista tietoa.

”Mestari Edelweiss, minä –” Rani aloittaa, mutta lause jää vangiksi hänen kurkkuunsa. Hän ei ehdi jäädä miettimään moraaliaan, sillä Edelweiss puuttuu tilanteeseen joko säälistä tai kiinnostuksestaan Ilseä kohtaan.
”Te olette tulleet oikein isolla joukolla syyttämään minua rikoksistani, ettekö niin?” 
”Mistä sinä –”
”Minulla sattuu olemaan lojaaleja seuraajia.” Edelweissin katse on suoraan Ranissa, ja mies tietää, ettei saa johtajan tukea koskaan osakseen. Edelweiss tahtoo hänen tunnustavan. He kumpikin tietävät Edelweissin tarkoittavan lojaalilla seuraajalla Cyania, joka on luonnollisestikin kertonut petoksestaan. Katsekontakti suoraan Raniin riisuu hänet paljaaksi. Se kertoo kaiken ilman sanoja. 

”Meillä ei ole aikaa tällaiseen”, Iika puuttuu keskusteluun. Hänen suuria silmiään reunustavat tummat ympyrät valvotun yön jäljiltä, mutta ilme pysyy päättäväisenä. 
Edelweissin ripsetkään eivät värähdä, kun hän sivuuttaa Iikan kommentin täysin ja astelee upealla vartalollaan lähemmäs Ilseä. ”Minulla on asiaa hänelle ennen kuin esitätte syytöksenne”, Edelweiss sanoo katsoen tällä kertaa pelkästään Ilseä. Ilse ei sano mitään, mutta kaikki pystyvät näkemään, miten häntä pelottaa. Keho ei vapise, mutta silmien lamaantunut katse kertoo suuresta ahdistustilasta.

”Johtaja johtajalle, hmm?” Kaikki hukkuu Edelweissin korostuksen ja kimaltavien silmien taakse. Ilse unohtaa olevansa johtaja, hän unohtaa jopa sen, että Edelweiss voisi pelkällä sanalla lopettaa kaiken sen, mistä hän pitää kiinni. 
Ilse nyökkää. Hän yllättyy, että keho ylipäätään toimii enää. Ei ole mitään varmuutta siitä, miksi Edelweiss tahtoo puhua juuri hänelle. Jos tämä kerran tietää jo heidän asiansa, miksei siitä keskustella? Miksi eristää joukosta juuri Ilse?
Ilse johdatetaan puiden sekaan, kunnes hän ei näe enää muita katsoessaan taakseen. Puut ovat pelkästään mustia, aivan kuin metsä olisi saanut jonkin tartunnan. Ilsestä puut ovat erikoisella tavalla kauniita, aivan kuten häntä johdattava Edelweisskin.
Kun he vihdoin pysähtyvät, Ilse huomaa, että heitä ympäröi joukko muita tummempia puita. Sellainen ei voi olla sattumaa.

”No, miksi te halusitte keskustella johtaja johtajalle?” Ilse miltei unohtaa teititellä, sillä hermostus turruttaa hänen kielensä joka kerta, kun hän yrittää käyttää sitä.
Edelweiss pudistaa päätään Ilsen tietämättä, miksi hän niin tekee. ”Ei, ei”, hän sanoo, ”kysymys kuuluu, miksi sinä halusit puhua minulle?”
”En pelkästään minä, vaan myös heimolaiseni Iika ja Rani. Meillä kaikilla on kiireellistä asiaa.”

Edelweiss naurahtaa. Hän kuulostaa ensimmäistä kertaa ylimieliseltä pelkällä lyhyellä äännähdyksellä. ”Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miksi sinä olet niin helposti johdateltavissa? Ymmärrykseni mukaan tämä sinitukkainen ystäväsi on varsin uusi tuttavuus.” Edelweiss pitää hymyn mittaisen tauon. ”Miksi annat hänen johdatella sinua noin? Tulit tänne asti vain, koska hän laverteli sinulle veljensä tarinoita. Johtajan ei tulisi kuunnella heimoaan, heimon tulisi kuulla johtajaansa.”

Ilsen suojakuori alkaa pettää. Jalat tärisevät jo, mutta eivät näkyvästi. Hän pystyy kontrolloimaan itseään vielä pienen hetken, ja päättää käyttää sen hetken hyväkseen. ”Minulla on vielä harkintakykyni tallella, kiitoksia huolenpidostanne.” Ilse onnistuu jopa hymyilemään varovaisesti. ”Iikan esittämät syytökset teitä kohtaan olivat todentuntuisia, joten huoleni heräsi.”

Edelweiss ei pysy enää paikallaan. Hän alkaa kiertää kehää Ilsen ympärillä korppikotkan lailla, sekoittaen Ilsen mieltä entisestään. Hermostus alkaa jo nostaa päätään. 
”Näytänkö minä sinun mielestäsi sellaiselta naiselta, joka tahtoisi tappaa toisia tuosta vain?” Edelweiss kysyy, ja kun hänen oranssit silmänsä ovat kohdistettuina suoraan Ilseen, tämä ei osaa vastata. Juuri nuo eläimelliset, säälimättömän kauniit silmät saavat aikaan vaarallisen vaikutelman.

”En osaa sanoa”, Ilse myöntää saaden Edelweissin hymähtämään. 
”Niin, Ilse.” Edelweiss tarttuu Ilseä leuasta, ja vasta nyt Ilse huomaa, miten paljon Edelweiss on häntä pitempi. ”Me emme koskaan tiedä mitään varmaksi, ja siksi me epäilemme.” Edelweiss astuu taaksepäin, mutta Ilse tuntee hänen kätensä silti ihollaan. Kynnet jättivät varmasti jäljet.

”Entä osaatko sinä epäillä Iikaa? Oletko tullut ajatelleeksi, että hän on kehittänyt tämän kaiken?”
”Miksi hän kehittäisi sellaista? Hän kertoi minulle tarkkoja yksityiskohtia.”
”Et selkeästikään ymmärtänyt, mitä minä tarkoitin.”
Ilse pudistaa päätään. Epämukavuuden tunne puristaa häntä sisältä, hengitys hidastuu. Ilsehän on tietenkin syyttänyt Iikaa kaikesta tapahtuneesta, mutta on tehnyt sen vain estääkseen itseään tuntemasta mitään tätä kohtaan. Maalatakseen väärän, syyllisen kuvan viattomasta tytöstä.
”Minä epäilen sinun arvostelukykyäsi, Ilse”, Edelweiss sanoo. Hän katsoo Ilseä jälleen silmiin. ”Olen vahvasti sitä mieltä, että omat harhasi ovat liian suuria. Ne estävät sinua näkemästä kokokuvaa.”

Ilsen kulmat kaartuvat epäuskosta. Harhainen? Hänkö? 

Hän tietää
Hän tietää sinusta
Näet sen hänen silmistään, hän näkee sisällesi
Näkee epäpuhtautesi, mädän sisimpäsi
Kerro vain, kerro kaikki

”Miksi me käymme tätä keskustelua? Onko tämä jokin hidastustaktiikka? Tämän keskustelun aikana olet jo ehtinyt tapattaa kymmeniä uusia ihmisiä.”
Edelweiss taputtaa käsiään. Hänen kyntensä ovat mustat ja kiiltävät, eikä Ilse tiedä, miten sellainen voi olla mahdollista. Ihmiskynsien ei pitäisi olla mustia.
”Huomaatko, Ilse? Sinä epäilet taas. Tuota minä tarkoitin harhaisuudella.”

Viimeinen nuoli on osunut maaliinsa. Ilse on jo nujerrettu, hänen on mahdotonta estää kehoaan enää tärisemästä. Edelweiss on täysin oikeassa – hän ei ole koskaan osannut muuta kuin syytellä ihmisiä. Se kaikki on hänen päässään. Ilse ei edes huomaa romahtavansa maahan Edelweissin seuratessa vierestä hänen liikkeitään. Ajatukset eivät kulje enää yhteen selkeään suuntaan, ne risteilevät jokaista polkua, eikä Ilse osaa seurata yhtäkään. Korvissa tykyttää, veren maku täyttää suun. Ilsestä tuntuu, ettei hän ole koskaan käynyt lähempänä kuolemaa. Kuolemisen täytyy tuntua juuri tältä – jokainen aisti kääntyy hitaasti häntä vastaan, kunnes kaikki lopulta lakkaa toimimasta. Elimistö pettää.

”Ilse rakas, emmehän me nyt tätä halunneet, emmehän?” Edelweissin ääni on kaukana, monien vuosien päässä. Ilse ei saavuta sitä. Hän kuulee vain satunnaista äänivirtaa, muttei erota siitä sanoja. ”Nousehan ylös, ole kiltti. En ole tottunut ylireagointiin, sillä mielelläni eliminoin sellaiset henkilöt yhteiskunnastamme. Tiedätkö, minun suunnitelmani ovat jo melko hyvällä mallilla. Sinä sait polkaistua ne käyntiin muutama vuosi sitten.”
Sanat löytävät tiensä hetkessä Ilsen korviin. Hän ymmärtää niiden merkityksen.
”Minäkö olen edistänyt sinun suunnitelmiasi?”

Ilse näkee Edelweissin nyökäyttävän vaaleaa päätään. Hänen ihonsa näyttää uskomattoman vaalealta tummaa metsää vasten. ”Kuulethan sinä minua sittenkin!” Edelweiss kuulostaa ilahtuneelta. Iloinen ääni tuntuu Ilsestä veitseniskulta.
”Miten minä olen edistänyt mitään sellaista, mitä sinun päässäsi liikkuu?”
”Sinä olet tuhonnut Koppiheimon lähtiessäsi. Melkoiset liekit – täytyy sanoa, että olin hämmästynyt valinnastasi polttaa heidät. Minä oletin jotakin... nopeampaa.”
”Sinä... sinä suunnittelit sen kaiken? Tiesit minun tekevän niin?”
Edelweiss nyökkää aivan kuin asia olisi täysin arkinen hänelle. Niin kuin sillä ei olisi mitään merkitystä, että hän on valinnut kaiken Ilselle valmiiksi. ”Tiesin sinun jossakin kohtaa väsyvän kaikkeen niin suuresti, että tuhoaisit oman leirisi. Sinua piti vain hieman yllyttää. Ja leiristäsi piti päästä eroon, Korppiheimohan oli kovin perinteikäs ja olisi asettunut ideologioitani vastaan. Sinä olit helpoin tapa eliminoida heidät kaikki, lakimme kun oli sopivasti puolellasi: mikä tapahtuu heimossa, jää heimoon.”

Kokonaiskuva selkenee, reunoilla ei ole enää epäselviä alueita. Ilse ei näe enää Edelweissiä eikä metsää, hän näkee ainoastaan kahden vuoden takaiset tapahtumat. Hän näkee itsensä ennen leirin tuhoamista. Rani seisoo hänen vierellään ja hymyilee hänelle. Hänen hiuksensa ovat lyhemmät kuin nyt. Rani silittää Ilsen päätä, ja jokaisella kerralla, kun hän tekee niin, hän tietää tuhoavansa Ilsen pian. Ja Ilse ymmärtää kaiken. Hän ymmärtää, miksi Edelweiss oli hetki sitten ottanut aavistuksen liian pitkiä katsekontakteja Raniin.

Ranin lähtö Korppiheimosta oli Edelweissin suunnittelema. Rani on hänen puolellaan.

Pienet kädet etsivät lannevyöltä ensimmäisen terävän esineen, joka sattuu olemaan pieni veitsi. Sen terä ei ole enää kiiltävä, mutta Ilse tietää sen toimivan. Hän vie sen nopeasti kädet vapisten rinnalleen ja kohtaa Edelweissin katseen. Ensimmäistä kertaa johtajanaisen oranssit silmät näyttävät inhimillisiltä. Edelweissiä pelottaa. Hän pudistaa voimakkaasti päätään, muttei voi tehdä mitään, sillä Ilse on se, joka pitelee veistä.

”Viillänkö?” Ilse puristaa veistä niin tiukasti, että hänen käsiinsä sattuu. Silmät ovat täynnä kyyneliä ja keho tärisee, mutta hän näkee Edelweissin ilmeet selvästi. ”En kuullut vastausta! Viillänkö? Sitähän sinä haluat, etkö haluakin? Toit minut tänne yllyttääksesi minut tähän.”

”Ei, Ilse, minä toin sinut tänne houkutellakseni sinut puolelleni. Laske veitsi alas.” Edelweiss kumartuu istuvan Ilsen tasolle. Hänen ilmeensä on rauhallinen, mutta silmistä kuvastuu pelkkää kauhua. Ensimmäistä kertaa Ilse ymmärtää niitä ihmisiä, jotka nauttivat toisen kärsimyksestä. Jokainen epätoivoinen pilkahdus Edelweissin silmissä on Ilselle suuri nautinto.

”Et tuonut, sinä tahdot ainoastaan tuhota minut. Sinä käännytit minun... minun ystäväni minua vastaan. Hän on seisonut koko ikänsä vierelläni ja kuulunut silti aina sinulle.” Ilse haukkoo epäuskoisena henkeään. ”Ja minä luotin Raniin aina. Aina.”
”Rani on aina ollut uskollinen sinulle. Hän rakastaa sinua, Ilse. Hänen näkemyksensä maailmasta ja sen tulevaisuudesta vain sopivat yhteen minun näkemyksieni kanssa.”
”Raniko hyväksyy ihmisten tappamisen?”
”Ei todellakaan. Eikä Rani myöskään tapa ketään, siihen minulla on muita ihmisiä.”
Ilse puristaa veistä tiukemmin. Hän vie sen lähemmäs rintaansa, täsmälleen sydämensä kohdalle. ”Tappakaa rauhassa. Tappakaa koko metsä, sillä tavallahan te saatte mainion tulevaisuuden taattua.” Rinnasta tulee verta, veitsi on jo viiltänyt pintaa.

”Ilse, sinä et tapa itseäsi. Minä olen kuullut sinusta paljon Ranilta. Sinä olet aina ollut rohkea, eikä oman hengen riistäminen ole rohkeaa.” Edelweiss ei uskalla tulla lähemmäs, mutta hän nostaa kummatkin kätensä rauhoittavasti ylös. ”Minulla olisi sinun temperamentillesi paljon käyttöä.”

”Rohkea? Tiedätkö sinä mitään rohkeudesta, mestari Edelweiss?” Ilse sylkee suustaan. Kaikki on jo merkityksetöntä, hän voi sanoa mitä tahansa. ”Minä olen joka aamu herännyt uudestaan pettyen siihen tosiasiaan, että olen täällä vielä. Olen uskotellut itselleni, että kestän, koska minulla on heimoni. Se on pelkkää harhaa. Ei heimoni rakastaisi minua sekuntiakaan, jos tietäisi, mikä minä oikeasti olen.” Itseinhon aalto vyöryy Ilsen ylitse, ja hän on miltei työntää veitsen sydämeensä. ”Jos minä olisin oikeasti rohkea, minä olisin jo tappanut itseni, koska se on ainoa asia, mitä enää tahdon!”

Edelweiss pudistaa päätään. Hänen ilmeensä on aidosti kauhuissaan, silmäkulmissa kiiltää. ”Laske se veitsi. Laske se, Ilse. Ajattele Rania ja Iikaa. He itkisivät. Ei kumpikaan heistä kestäisi... Heimosikaan ei kestäisi, mieti, mitä tekisit kaikille niille, jotka olet pelastanut. He elävät sinun ansiostasi.”
Pelkkiä latteuksia. Latteuksia ja kahden sellaisen ihmisen nimet, jotka palavat Ilsen tärykalvoille. Rani ja Iika. Pelkkiä valheita. Ilsehän on harhaisempi kuin kukaan, hänhän on voinut vain kuvitella Ranin ja Iikan kiintymyksen. 
”Älä tee sitä, Ilse. Elä heidän vuokseen.” Ei. Ilse ei elä enää kenenkään muun vuoksi. 

Päätös muodostuu sekunnin murto-osassa. Ilse toimii ennen kuin ehtii ajatella, ja ajatus seuraa liian myöhään. Veitsi on syvällä Ilsen rinnassa. Hän tuntee sen murtavan luita ja kudoksia matkallaan sydämeen. Hän ei näe enää veren punaista väriä, mutta tuntee vielä muutaman sekunnin ajan sen valuvan hänen rinnaltaan alas. 
Ilse lyhistyy maahan Edelweissin eteen. Ensimmäistä kertaa elämässään maan johtaja, arvostettu mestari Edelweiss, tuntee aitoa järkytystä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti