Hän oli vain pieni poika. Tuskin osasi itse kävellä, sitoa
kenkänsä. Päivisin näit, kuinka hän veti naamion kasvoilleen,
antoi maalatun hymyn näkyä maailmalle, tehdä hänestä ihmisen.
Sinä et tiennyt sen olevan naamio, sinä et tiennyt, millaiset
kasvot sen takana olivat. Et tiennyt, ettei niillä ollut ilmettä
lainkaan, ne olivat riisutut lapsen kasvot, kaikesta tyhjät,
oppimattomat.
Rakastit häntä, kenties. Maalattua hymyä, opeteltua ihmisyyttä.
Ja vaikka hän joskus riisuikin naamionsa, antoi sinun katsella
tyhjiä kasvojaan, sinä vain hymyilit, silitit hänen päätään
kuin olisit sisimmässäsi tiennyt, että hän oli pelkkä lapsi,
sinun armosi varassa. Mitä sinä hänestä halusit? Tahdoitko vain
jonkun ihohuokoset omillesi, halusitko oppia katsomaan naamioiden
alle?
Tiesit, mitä naamion takana oli, kun hän kerran näytti. Silti
laitoit sen hänen kasvoilleen yhä uudelleen, suutelit päälakea,
annoit aurinkosi valua valheen ylle. Pidit tiukasti kiinni valheesta,
kirpeistä kesäöistä, uudesta ja ihmeellisestä. Rakastit. Elit.
Annoit hiljalleen itsesi pois.
Katso häntä nyt kaikilla niillä silmillä, joita sinulle on
ymmärrykseen annettu. Katso, sinä tiedät, mitä naamion takana on.
Oletko valmis kohtaamaan ilmeettömät silmät, kauniit, mutta
tunteista pyyhityt piirteet? Otatko totuutena sen, mitä kauniiksi
pukemasi valheen takana on? Hän osaa esittää ihmistä. Hän osaa
olla kaunis. Mutta hän on lapsi, irrallinen sinusta. Hän ojentaa
yhä kättään haparoiden, mutta se käsi ei ole sinun
otettavissasi.
Silmät auki. Avaa ne. On aina uusia silmiä avattavaksi. Naamiota
ei voi koskaan ottaa ikiajoiksi pois, se on muotoutunut hänen
kasvoihinsa, muuttunut siksi, mitä hän on. Sillä on aikuisen
kasvot, se tietää, kuinka olla ihminen. Mutta sinä tiedät, mitä
sen alla on. Pieni poika, joka ei ole kasvanut naamionsa mukana.
Poika, jonka kasvot ovat tyhjät.