sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

2/4/19


Hän oli vain pieni poika. Tuskin osasi itse kävellä, sitoa kenkänsä. Päivisin näit, kuinka hän veti naamion kasvoilleen, antoi maalatun hymyn näkyä maailmalle, tehdä hänestä ihmisen. Sinä et tiennyt sen olevan naamio, sinä et tiennyt, millaiset kasvot sen takana olivat. Et tiennyt, ettei niillä ollut ilmettä lainkaan, ne olivat riisutut lapsen kasvot, kaikesta tyhjät, oppimattomat.

Rakastit häntä, kenties. Maalattua hymyä, opeteltua ihmisyyttä. Ja vaikka hän joskus riisuikin naamionsa, antoi sinun katsella tyhjiä kasvojaan, sinä vain hymyilit, silitit hänen päätään kuin olisit sisimmässäsi tiennyt, että hän oli pelkkä lapsi, sinun armosi varassa. Mitä sinä hänestä halusit? Tahdoitko vain jonkun ihohuokoset omillesi, halusitko oppia katsomaan naamioiden alle?

Tiesit, mitä naamion takana oli, kun hän kerran näytti. Silti laitoit sen hänen kasvoilleen yhä uudelleen, suutelit päälakea, annoit aurinkosi valua valheen ylle. Pidit tiukasti kiinni valheesta, kirpeistä kesäöistä, uudesta ja ihmeellisestä. Rakastit. Elit. Annoit hiljalleen itsesi pois.

Katso häntä nyt kaikilla niillä silmillä, joita sinulle on ymmärrykseen annettu. Katso, sinä tiedät, mitä naamion takana on. Oletko valmis kohtaamaan ilmeettömät silmät, kauniit, mutta tunteista pyyhityt piirteet? Otatko totuutena sen, mitä kauniiksi pukemasi valheen takana on? Hän osaa esittää ihmistä. Hän osaa olla kaunis. Mutta hän on lapsi, irrallinen sinusta. Hän ojentaa yhä kättään haparoiden, mutta se käsi ei ole sinun otettavissasi.

Silmät auki. Avaa ne. On aina uusia silmiä avattavaksi. Naamiota ei voi koskaan ottaa ikiajoiksi pois, se on muotoutunut hänen kasvoihinsa, muuttunut siksi, mitä hän on. Sillä on aikuisen kasvot, se tietää, kuinka olla ihminen. Mutta sinä tiedät, mitä sen alla on. Pieni poika, joka ei ole kasvanut naamionsa mukana. Poika, jonka kasvot ovat tyhjät.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Vapaana


missä pääsee valloilleen
se luova hulluus

                                       joka kihisee luiden sisällä
                                       hengittää kun ei ole enää ilmaa
                                                  sikisee olevaksi pelkästä naurusta
                                       kevyestä toiveesta iltapäivän pitsittyvässä auringossa

missä on se valta
joka täyttää tyhjän valolla

                                       antaa siivet siivettömälle?