maanantai 27. huhtikuuta 2020

Vapaa ihostaan: epilogi


Epilogi: Sade

Istun korkeimmalla kalliolla ja katson, kuinka veri pyyhkiytyy pois sormistani. Se valuu veden piiskaamalle kivelle ja haalistuu pois. Veri, jonka kuvittelin jäävän iäksi, on nyt mennyt. Se ei enää palaa. Minä en enää kulje sen luokse eikä se minun, ja nyt tiedän, että niin on parempi.

Taivas myrskyää yhä kaikella raivollaan. Minä olen joku muu. Ehkä oma itseni, vihdoin. Veri on valunut pois ja sisimpäni on tyyni. Ei ole enää huutoa huudettavaksi. Se ei ole kuollut, se on tullut kokonaan pois. Mennessään se ei jättänyt sisintäni tyhjäksi kuten luulin. On paljon värejä, joita en ole koskaan nähnyt, paljon ääniä, joita en ole koskaan kuullut. Kokonainen ihmiselämä koettavaksi. Uskon hymyileväni sen edessä.

Moni jää taa. Moni, jota en pelastanut. Surullisia ihmisiä, jotka tekivät omat valintansa. Minä tein omani. Tämä on nyt minun elämäni ja minun kehoni, jota en aio enää hylätä. Teen siihen kotini, otan sen takaisin kaikella sillä lempeydellä, jota kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt ottaa vastaan. Se kaikki on nyt minun.

Kaikki alkaa aina sateesta. Istun yhä kalliolla ja annan taivaan sataa harteilleni. Otan vastaan sen, mitä sillä on antaa.

Vapaa ihostaan: ihon alla


Ihon alla

kiitos kaikesta minä olen nyt valmis jatkamaan olen pahoillani että sinuun sattui olen pahoillani ettet sinä koskaan päässyt irti anna minulle anteeksi taivaiden ja maan toisella puolella minä halusin vain ettei sinuun satu enää koskaan

minä olen nyt vapaa sinusta vapaa kaikesta vapaa jokaisesta kivun särmästä tämä on minun elämäni minun ottamani maailma

kiitos kaikesta ja jää hyvästi

Vapaa ihostaan: luku 43


Luku 43: Hyvästi

Muistan odottaneeni myrskyä vasta silloin, kun se tulee. Se on pysytellyt poissa kauan, kokonaisen pimeän jakson yli. Silloin, kun lädin ja tulin tänne, lempeän maan luo, myrsky teki tuloaan. Se tulee vasta nyt, ja se tulee voimalla. Sadepilvien keräännyttyä taivas avautuu, vapauttaa raivonsa. Annan sen sataa harteilleni kaikella voimallaan.

Tänään olen yksin. Emme elä Konain kanssa samalla alueella. Minä olen Akvamarin pohjoisosissa, kauempana alueista, joissa ryhmät elävät. Täällä metsä on sankempaa ja kalliot korkeampia, mutta taivas yhtä tumma raivotessaan. Istun korkeimmalla kalliolla ja annan kehoni tuudittua kylmään sadeveteen. Kovin harva asia tämän auringon alla on kylmää, mutta sadevesi kaikessa vihassaan on viileämpää kuin mikään useaan pimeään jaksoon. Sada, sada kaikki, minä olen odottanut sinua.

Sade peittää kaikki äänet alleen. Sen huuto on kaikki, mitä kuulen. Vasta, kun erotan sivusilmällä hahmon kivien takaa, jännityn ja vien kädet suojakseni. Hetken olen näkevinäni Konain. Lähestyjä on kuitenkin paljon pitempi. Leveät hartiat ja pitkä, sateen selkään piiskaama valkea tukka. Aja. Melkein äiti. Nainen, jonka jätin taakseni, jota en kuvitellut enää koskaan näkeväni. Hän ei ole kuten se mies. Olisin voinut elää hänen kanssa saman auringon alla. Minä en vihaa häntä.

Aja lähestyy minua varmuudella. Hän ei kuitenkaan käy oitis kimppuuni. Sade hidastaa hänen liikkeitään, hänen täytyy varoa askeliaan vieraalla maalla. Nainen, joka tuskin koskaan lähtee oman ryhmänsä luota, on nyt täällä, minun luonani. Hän on etsinyt minut Akvamarin toiselta laidalta. Minut kaikista niistä, jotka on menettänyt luonnolle.

Kheri.” Aja lausuu nimeni yhä samalla tavalla. Se ei kuulu hänen suuhunsa. Hän vääntää siitä jotakin muuta. ”Poikani. Sinä olet yhä elossa.”
Poikani. Kerrankin hän sanoo suoraan, kuka minä hänelle olen. Sinäkö hän on minua pitänyt kaiken tämän ajan, poikanaan?
Aja.” Kallistan päätäni. ”Meidän ei pitänyt enää koskaan tavata. Ja siinä sinä olet.”
Tässä minä olen.”

Aja tulee lähemmäs. Ensimmäinen ajatukseni ei ole, miten taistelen hänen kanssaan tässä maastossa. Aivan ensimmäiseksi minä ajattelen, mitä teen, jos Konai saapuu kalliolle tänä iltana. Ajan kuolleena pidetty poika. Minun säästämäni henki. He eivät saa tavata enää koskaan. Minä kestän tämän, mutta Konaita suojelen koko ruumiillani. Kunpa hän ei koskaan tulisi.

Sinä kielsit minua tulemasta, mutta minä en voi koskaan antaa sinun olla, kyllähän sinä sen tiedät”, Aja sanoo katsomatta minua silmiin melkein kuin häpeäisi.
Minä tiedän kyllä. Minä olen hänen jatkeensa. Todiste siitä, että vapautuminen on mahdollista. Nainen, joka ei usko tyhjenemiseen, pakottaa toisia siihen sellaisella vimmalla, että voisi miltei kuvitella hänen jo luovuttavan. Mutta ei hän. Ei Aja. Kivun tie on loputon, eikä sitä voi katkaista. Se kävellään loppuun asti sellaisenaan.

Miksi sinä olet nyt täällä? Minä lähdin lopullisesti.”
Sinä olet enää pelkkä vääristynyt yritykseni”, Aja huokaa, ”virhe, jonka tein. Katson velvollisuudekseni päättää aloittamani ja päästää sinut kärsimyksestäsi.”
Mutta Aja, en minä kärsi.” Ensimmäistä kertaa todella tarkoitan sitä. Minulla on raivoaan huutava taivas, kaunein kaikista. Minulla on veli, jolle puhua, kun pääni käy liian ahtaaksi. Minä olen maassa ja tuulessa, kaikkialla, minä olen niin elossa kuin kukaan voi olla. Minä toivun. Paranen hiljalleen. Annan itselleni anteeksi kaiken aiheutetun ja koetun kivun. Kenenkään muun anteeksiantoa en tarvitse. Minä haluan vain eteenpäin.

Ajan silmät siristyvät. On kuin olisi mahdotonta ajatella, että minä, itseäni ulos sylkenyt lapsi, jonka hän otti luokseen, on nyt miltei kokonainen, miltei itsensä. Hän katsoo kuin olisin pettänyt hänet, vaikka hänhän meistä oli se, joka potki toisen alas yhä vain uudelleen. Hän ei voi koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että olen kaiken tämän jälkeen yhä ihminen.

Kheri, minä haastan sinut.” Aja kohottaa leukaansa. ”Viimeisen kerran. Kuten leirissä.”
Mekö taistelisimme täällä, sateessa, kallionjuurella? On pahempiakin paikkoja. Ei ole mitään, missä hän ei olisi sinua lyönyt. Huomaan nyökkääväni. Hyväksyn sen. En olisi koskaan halunnut taistella häntä vastaan. Hän tekee kieltäytymisen minulle mahdottomaksi. Hän on jo levittänyt reitensä ja jännittänyt hartiansa. Olen taistellut hänen kanssaan lukemattomia kertoja, mutta en koskaan näin. En koskaan tappaakseni.

Aja iskee koko voimallaan. Hän hyökkää kulmista, joista joku leirissä suuttuisi ja kieltäytyisi seuraavasta harjoittelukierroksesta. Hän lyö niin suurella voimalla, että kukaan leirin nuorimmista ei selviäisi siitä. Sinä selvisit. Sinä olit silloin nuorempi kuin he. Aja ei anna armoa. Ei ole koskaan antanut, ei minun kanssani. Mutta minä olen muuttunut. Minä en ole enää se pieni poika, joka antoi piestä itsensä alas. Minä olen nyt toinen, olen ottanut omakseni maailman, tullut osaksi sitä ihmisenä, pelkkänä ihmisenä enkä minään muuna. Minua hän ei tyhjennä. En anna itseäni kivulle. En koskaan. Taistelen veren maku suussa hänen kanssaan vaikka se olisi loppuni. Minä en luovuta.

Hänkään ei anna periksi. Muistan yhden ainoan kerran, jolloin löin häntä niin lujaa ja yllättäen, että hän vuosi verta pitkään. Etsin samoja kulmia, etsin tietä, mutta hän iskee minut maahan. Selkä kiveä vasten. Sade silmissäni. Olen jälleen hänen reisiensä välissä, hän pitää lujaa kiinni. Maistan veren suussani. Sade pyyhkii osan mukaansa. Hän on valmis viimeistelemään minut, mutta hän epäröi. Edellisellä kerralla, kun hän oli tällä tavoin yläpuolellani, minä irtosin. Vieläkö hän haluaa yrittää? Vieläkö hänellä on jotakin, jolla iskeä minut ulos kehostani? Edellinen kerta vei minulta miehen, jonka ihoa kaipaan joka päivä, jonka elän yksin.

Ajan epäröinti ei kestä kauaa. Vain niin vähän, että saan iskettyä häntä suoraan kasvoihin. Riittävän lujaa, jotta hänen otteensa herpaantuu. Pääsen hänen otteestaan ja isken heti koko voimallani. Käytän koko ruumistani, saan hänet maahan hetkessä. Hän ei varautunut. Hän ei osannut odottaa minun olevan vielä täällä. Ei ole enää mitään sellaista, jolla hän saisi minut irtoamaan.

On minun vuoroni katsoa maassa makaavaa Ajaa. Hän sylkee verta. Aja on voimakas, tavattoman luja, ja voisi koska tahansa nostaa itsensä maasta. Hän ei tee niin heti, mutta en luota siihen, ettei hän tekisi. Puristan lähintä terävää kiveä kädessäni. Varmistan, että jos hän nousee, minulla on ase häntä vastaan.

Me olemme ihmisiä”, minä sanon sateessa makaavalle naiselle, joka ajatteli hetken olevansa äitini ja voivansa murtaa minut. ”Sinä opetit minulle vain yhden tavan elää, vain yhden kielen. Mutta sinun pitäisi tietää paremmin. Sinä koit sen minkä minäkin.”
Ajan mustat silmät kertovat minulle riittävästi. Kerrankin minä olen se, joka puhuu ja hän se, joka kuuntelee.
Minä olen nähnyt aron. Olen nähnyt, mitä se tekee ihmisille. Siellä elävät eivät ole enää ketään. Sinä et halua sitä kenellekään. Et oikeasti. Sinä et vain halua tuntea.”

Aja näyttää väsyneeltä. Paljon vanhemmalta nyt, kun makaa selällään maassa katseessaan ainoastaan toivo päästä pois. Minä voisin antaa sen hänelle. Hänen ikuisen toiveensa. Vapautuksen.

Ei ole olemassa vapautusta elämässä”, minä kuiskaan. ”Et tule olemaan vapaa niin kauan, kun elät ihmisen ruumiissa. Sen minä olen joutunut oppimaan.”
Kumarrun lähemmäs kivi kädessäni. Aja ei enää tekisi mitään. Olen varma siitä. Ajan silmät ovat väsyneet ja päästäneet jo irti.
Tahdotko sinä vapautua”, sanon aivan vasten hänen kasvojaan, ”äiti?”

Katse on vastaus. Se on täynnä kyyneliä. Me molemmat tiedämme jo. Minä otan kiven ja isken ja elän sen kanssa, että kykenen tekemään niin.

Vapaa ihostaan: luku 42


Luku 42: Lempeä

Menen ensimmäistä kertaa elämässäni arolle ilman takapia. Mitä arolla onkin, on jo niin lähellä sitä, mitä minä itse olen, että kykenen kävelemään ilman pelkoa kuivalla maalla. Aamu on nousemassa, ilma ei vielä väreile kuumuudesta, vaikka maa onkin lämmin paljaitten jalkojeni alla. En tiedä, mitä toivon täältä löytäväni.

Olen ensimmäistä kertaa vain itseni oma. En kuulu ainoaankaan ryhmään, täällä kukaan ei vaadi minulta mitään. Vain minä ja maailma. Itse itseni herrana. Olen tuulessa ja maassa, pian nousevassa auringossa. Ei ole ketään, joka muistaisi ihoni lämmön omaansa vasten nyt, kun hän on poissa. Mies, jonka iholle kuuluin hetkeksi. Täällä ei ole mitään pitämässä minua kiinni. Ensimmäistä kertaa koskaan annan hartioitteni rentoutua, avaan käteni ja kallistan pääni kohti avonaista taivasta. Se ottaa minusta vastaan kaiken sen, mitä olen. Mitä tulen vielä olemaan. Huomaan hymyileväni. Tämä on ainoa oikea vapaus minulle.

Miten pitkälle minun pitikään kulkea ennen kuin ymmärsin, mitä minun todella tulisi tehdä. Minun täytyi tappaa hänet nähdäkseni, että kaikki ei koskaan lähde, jotkin osat ovat pinttyneet kiinni luihin eivätkä menisi, vaikka piiskaisin itseäni hengiltä joka ikinen päivä. Päästän hetkeksi aistini irti, suljen silmäni ja annan maailman viedä minne se vain tahtookin.

Kun avaan silmäni, tiedän, etten ole yksin. Ne ovat täällä, vaikka en näekään niitä. Ne kiertelevät minua kaikkialta. Sihinää. Aro elää ja liikkuu ympärilläni. Oma elävä kokonaisuutensa. Ne, jotka ovat täällä, eivät ole enää ihmisiä. Tunnistavatko ne minut kaltaisekseen, vai olenko niille vielä liian ihminen?

Takanani rasahtaa. Kehoni toimii ennen minua. Sen refleksit ovat ehdottomat. Onnistun kuitenkin estämään kehoani hyökkäämästä. Edessäni seisoo poika, jonka valkoiset hiukset ovat kasvaneet ja kasvojen haavat jääneet pelkiksi vaaleiksi viiruiksi tummalle iholle. Konai. Veljeni. Hänen silmänsä ovat mustat ja tyhjemmät kuin aiemmin. Kenties hän on itkenyt itkunsa.

Tuletko yksin, veli?” Yhä sama ääni. Riisuttu, ei enää lainkaan ivallinen.
Nyökkään. En enää koskaan tulisi kenenkään kanssa. En niin kuin silloin, kun me ratsastimme tänne takapeilla, Konai ja minä.
Konai heilauttaa rannettaan. Tiedän, että ne, jotka ovat olleet täällä kanssamme, lähtevät pois, vaikka en näe mitään. Jopa näin laakeassa maastossa ne onnistuvat piiloutumaan katseeni alta. Ne, joita ei näe ennen kuin ne iskevät. Veli, jonka päästin vapaaksi, kykenee nyt käskyttämään niitä heilauttamalla rannettaan. Maailma on muuttunut.

Konai tulee lähelle, painautuu minua vasten, taputtaa selkääni kuten ennen. Sävy on kuitenkin erilainen. Nyt hän on lämmin. Nyt hän koskee, koska haluaa, ei siksi, että hän yrittää saavuttaa sillä ylemmyyttä. Kaipaus lepää Konain iholla, otan sen vastaan, sillä minäkin olen kaivannut häntä. Tiesin, että en hyvästelisi häntä noin vain. Meidän tiemme ovat kerran limittyneet. Ne eivät erkane kuin taivuttamalla, enkä minä aio olla se, joka taivuttaa.

Konai katsoo minua hetken, kurtistaa kulmiaan. Hän on huomannut.
Sinä olet lähtenyt”, Konai toteaa. Hänen katseensa lepää leikkaamissani hiuksissa. Toisin kuin Konai, joka jätti yhden letin muistoksi siitä, kuka oli ennen aroa, minä otin kaiken pois. Minä en tahdo enää mitään siitä. Verestä ja kivusta. ”Miten se tapahtui? Päästikö äiti sinut noin vain?”
Minä tapoin Asaelin.” Lausun hänen nimensä, vaikka minun piti unohtaa se, antaa laulun kuolla. Ei tunteita voi tappaa. Ne eivät elä kehossasi, vaan sielusi poimuissa. Ne ovat osa sinua.

Konain ilme murtuu. Hän painaa hetkeksi silmänsä kiinni aivan kuin ajatus olisi liian kivulias kestää.
Vai niin”, hän sanoo avatessaan silmänsä jälleen. ”Minä en koskaan kuvitellut sinun menevän niin pitkälle. Olen pahoillani.”
Jokin osa Konaissa ymmärtää. Ei se, jonka kanssa kasvoin, vaan se, joka hänestä on tullut täällä.
Mutta sinä näyt myös ymmärtäneen.”
Konai kykenee antamaan minulle anteeksi. Sen, että riisuin hänet ylpeydestään. Sen, että en elänyt loppuun sitä elämää, joka minun olisi pitänyt. Että tulin tänne, annoin kipuni pois ja otin elämäni takaisin.

Vien käteni Konain olalle. Hän tekee samoin minulle. Me hymyilemme.
Opeta minulle, kuinka täällä eletään.”
Aiot siis jäädä tänne?”
Osittain. Aro on suunnaton, mutta Akvamarkin on. Uskon, että löydän jostain metsien takaa alueen, jonne haluan asettua. Aro rajaa koko Akvamaria. Voin elää, missä tahdon.”
Ymmärräthän, mitä arolla asuminen vaatii?”
Nyökkään.
Mutta nehän ovat jo hyväksyneet minut. Olen riittävän…” Riittävän mitä?
Totta.” Konai tökkää minua kylkeen. Aivan kuten ennen. ”Mutta älä anna sen ylpistää liiaksi. Nämä eivät ole ihmisiä. Minä en elä niiden kanssa. Ne vain antavat minun olla.”
Enköhän minä selviä.”

Aurinko nousee sivullamme. Hymyilen Konaille. Täällä mikään ei saavu vaatimaan minulta mitään, voin seisoa vasten veljeäni ja odottaa, että aurinko nousee meille, tekee minusta osan elämää, joka on ensimmäistä kertaa itse valitsemani.

*

Aika kuluu. Pimeä jakso saapuu, eivätkä päivät pimeästä huolimattakaan ole koskaan veljeksiä. Ne näyttävät aina itseltään. Joka päivä minä löydän uuden paikan, uuden joen Akvamarin metsien takaosista, uusia puita ja uusia tapoja elää tätä elämää. Jokainen aamu näyttää minulle uuden maailman silloinkin, kun aurinko ei nouse kertaakaan ja hämärän kullankeltainen kalvo peittää taivaanrannan.

Joinakin päivinä muistelen menneitä itsejäni. Istun yksin korkealla kivellä vuoristoisella alueella. Sinne ei tule koskaan ketään muita. Ei Konai eikä yksikään niistä ihostaan vapaista olennoista, joita arolla asuu. Siellä olen vain minä itse. Siellä minä uskallan kohdata jokaisen muiston, jokaisen version tämän kehon asukkaasta. Heillä kaikilla on tarinansa kerrottavanaan. Olen oppinut paljon kivusta ja siitä, miksi tein siihen kotini. Mutta ei enää. En enää ole minkään muun kuin itseni.

Joskus kävelen Konain kanssa metsissä ja kerron hänelle Asaelista. Kerron, että pelkään, ettei Asael koskaan nähnyt tämän tulevan. Että hän vain kuoli. Silloin Konai sanoo meidän olleen niin yhtä kuin kaksi ihmistä vain voivat olla. Hän sanoo Asaelin kuolleen, jotta minusta tulisi se, kuka nyt olen. Hänen mielestään Asael tiesi aina. Se on kaunis ajatus, melkein lohdullinen. Olen nukkunut se suojanani niinä öinä, joina olen pelännyt kuollakseni vieneeni hänen henkensä turhaan. Joskus ajattelen, että silloin, kun Asael hajosi edessäni, hän näki, mitä tulisi ja suri sitä, että antaisin meidät pian pois. Asaelilla oli kirkkaat silmät. Hän näki kaiken, menneen ja tulevan. Kenties hän puhui silloin sille pojalle, joka olen nyt. Ole kiltti ja pysy aina lempeänä.

Täällä minä en enää antaisi lempeyttäni pois. Se on minun aseeni tätä maailmaa vastaan. On aina ollut. Se saa kovat hajoamaan, itkemään kovuuttaan. Se saa minut muistamaan, etten minä taipuisi, että minä olen se, joka olen, vaikka maailma heittäisi minut läpi kiven ja tulen. Minut voi pakottaa polvilleni, mutta minä voitan aina, sillä minun sydämeni on tehty valosta. Minun lempeyteni on keinoni tehdä maailmasta omani, pakottaa se tahtoni alle. Vain lempeydellä uskallan syöksyä mustasta aamusta toiseen.

Elämä täällä on osoittautunut minulle oikeaksi. Ei enää kipua. Selviytyminen on erilaista. Yhä kehollista, mutta ei tavalla, jossa poltan itseni loppuun, annan pois sen, jota minun ei koskaan tulisi antaa. Täällä voin sulkea silmäni ja nukkua yöni vailla pelkoa. Koko maailma on minua varten ja minä sitä.

Vapaa ihostaan: luku 41


Luku 41: Vapaa

Kuka minä olen, kun hänen ihonsa ei ole sitä minulle kertomassa? Edellisellä kerralla, kun en todella tiennyt, hän oli siinä, iho ihollani. Nyt istun kuumuuttaan hohkaavalla kalliolla hänen kevyt painonsa yhä käsissäni. En tiedä, kuinka monta aamua sitten minä kuljetin hänen ruumiinsa arolle, painoin huuliani kaikkialle häneen kuin hän olisi vielä täällä. Kunniattomat hyvästit. Minun täytyi saada tehdä ne yksin. Kehoni huusi, kipu sen jäljiltä risteilee ruumiissani edelleen. Se olisi halunnut jäädä hänen vierelleen, mennä hänen mukanaan.

Taivas on ollut tumma edelliset päivät. Ei kuten pimeän jakson aikana, vaan kuten ennen sadetta. Maailma odottaa myrskyä, tumma taivas on enne. Siitä on kauan, kun Akvamarissa on satanut. Se oli silloin, kun sinä lähdit ja tulit tänne.

Tulkoon sade. Tulkoon myrsky, joka ravistelisi meitä kaikkia. Kenties se pyyhkisi pois tunteitteni rippeet. Ne, jotka jäivät, vaikka hän on poissa. Päivät juoksevat rivissä, olen alkanut ymmärtää, että tunteet eivät koskaan lähtisi. Miksen minä vain tyhjene? Sinä tiedät kyllä. Kenenkään ei tarvitse kertoa sinulle sitä. Sinä olet ihminen. Suljen silmäni. Sade ei tule tänäänkään.

Ihmiset kulkevat ohitseni, antavat minun olla. Ehkä minä näytän heille siltä, mitä he tavoittelevat juoksemalla päin kipua, pahoinpitelemällä toisiaan päivästä toiseen. Ehkä olen heille täydellinen. Päiviä kuluu, ihmisiä kulkee ohitseni, enkä minä reagoi. Myrsky ei tule. Se on kerännyt juurensa taivaalta ja vienyt ne muualle, kiertänyt Akvamarin kuivan maan. Minun on turha odottaa puhdistuvani. Toistelen hänen viimeisiä hetkiään kykenemättä lopettamaan.

On yö, kun seuraavan kerran ymmärrän jonkun puhuvan minulle. Kukaan ei ole tehnyt niin hänen mentyään. Olen vain istunut kivellä miettien, voiko ihminen koskaan lakata olemasta ihminen. Mies kuitenkin lähestyy minua. Pörröinen, tumma tukka, väsyneet piirteet. Rami. Muistan hänet yhä.

Kheri”, Rami lausuu nimeni, kokeilee pintaa, yrittää rikkoa sen. Hän tekee sen niin varoen, että epäilen hänen pelkäävän pinnan alla olevan pelkkää mustaa. ”Kheri, oletko sinä vielä siellä?”
Hän kysyy suoraan. En olisi koskaan uskonut sitä hänestä. Mitä minä sanoisin hänelle? En ole keskustellut ihmisten kanssa aikoihin. Aja ja minä ymmärrämme vihdoin toisiamme, me emme ole tarvinneet sanoja. Ja hän… Kehoni ei voi puhua enää kenellekään. Hän oli ainoa.

Olet siis jo…”
En.” Sen minä pystyn vielä sanomaan. ”En ole vapautunut.”
Rami hätkähtää. Kenties hän todella oletti löytävänsä pelkkää tyhjää.
Sinä pelastit minun siskoni. Minä tiedän, missä kapinoineet elävät nykyään. He eivät koskaan hyökänneet; sinun sanasi estivät sen.”
Kunpa voisin tuntea siitä vielä jotakin. Kehoani vain raastaa. Minä vein itseltäni sen ainoan, joka vielä piti minut kasassa.
Tahdon vain sanoa sinulle kiitos. Siitäkin huolimatta, että sinä itse…”
Että minä itse päästin irti. En pysynyt itsenäni loppuun saakka. Ehkä hän olisi halunnut minusta sankaritarinan omilleen kerrottavaksi. Rami ei ole yksi näistä ihmisistä. Ei ole koskaan ollutkaan.

Sinä aiot palata siskosi luokse.”
Ramin silmät suurenevat. Miten todellinen hän vielä onkaan. Keho ei ole tottunut peittämään. Kaikki tuntemukset ovat aitoja ja raakoja. Ihania, kauniita. Sellaisia, joita omani eivät enää koskaan kykene olemaan.
Niin”, Rami hengähtää, ”kuinka sinä…”
Hänen tapansa kävellä. Hänen viipyilevät katseensa. On kuin hän olisi jo hyvästellyt tämän paikan.
Sinun on parempi siellä.”
Rami hymyilee surumielisesti.
Niin, minä olen kaivannut sisartani kovasti. Ja elämä täällä…” Rami pudistaa päätään. ”Se ei ole minulle. Sen me molemmat tiesimme jo ennen Ennan ja muiden karkotusta.”

Hän on odottanut tämän kaiken ajan sopivaa hetkeä lähteä. Elänyt elämää, joka ei kuulu hänelle. Rami on vielä elossa. Hän on liian puhdas tyhjentyäkseen. Hän on vielä riittävän ihminen. Huomaan suuni hymyilevän varoen.

Etkö aio kysyä minua mukaasi?”
Rami hätkähtää. Puhun vain nähdäkseni hänen reaktionsa. Hän on inhimillinen ja kaunis. Olisivatpa kaikki kuten hän.
Sinä et tulisi, ethän?” Rami hymyilee.
Minäkin hymyilen. Katseeni kertoo vastauksen.
Siksi minä en kysynyt”, Rami sanoo hiljaa. ”Minä olisin halunnut auttaa sinua, Kheri, olisimme voineet elää kaikki yhdessä tämän taivaan alla. Suojassa arolta, suojassa näiltä ihmisiltä. Mutta sinä et taida tahtoa sellaista elämää.”

Missään ei ole pitkään aikaan ollut enää kyse siitä, mitä minä haluan. Sisälläni risteilevä kaiherrus ottaa uuden muodon. On kuin se olisi yllättäen kaikki ne kyyneleet, joita en ole koskaan itkenyt, ja istuisi rinnallani puristaen ja ilkkuen. Ei minun tahdollani ole mitään merkitystä. Ei sillä ole ennenkään mitään saavutettu.

Tarjous on aina auki sinulle, Kheri”, Rami sanoo. ”Minä menen nyt.”
Jo puoliksi käännetty selkä on ehtinyt kertoa sen minulle. Nyökkään hänelle. Hymyilen. Hän on hyvä mies.
Näkemiin, Kheri. Kiitos kaikesta. Minä toivon, että me tapaamme vielä.”
Rami kääntää selkänsä kokonaan ja katoaa yöhön. Sisimmässäni tiedän, että tuskin kohtaan häntä enää koskaan.

Rasahdus pensaassa takanani. Nainen kuunvalossa.
Hän ei enää palaa, eihän?”
Aja on katsellut tilannetta kaiken aikaa sanomatta mitään. Hän antaa ryhmäläisensä paeta luotaan noin vain.
Pudistan päätäni. Rami ei enää palaa. Hän on liian hyvä tänne.
Heikoimmat lenkit syövät itse itsensä ulos”, Aja tokaisee synkästi. ”Menkööt minne menee. Tämä ryhmä ei sido ketään. Tavallisesti tappaisin hänen kaltaisensa, mutta siitä ei ole nyt mitään hyötyä. Turha veri on turhaa verta.”
Kunpa hän olisi sanonut jotakin sellaista jo kauan sitten.

Väsymys painaa luissani. Väsymys ja jokin muu. Ramin meno todistaa sen. Minua ei ole luotu elämään tätä elämää, ei kenties mitään muutakaan. Olen kuluttanut loppuun sen, mitä olen täällä. Näille ihmisille minä olen täydellinen elämänmuoto, vaikka minä olen kuollut, tuhonnut itseltäni sen ainoan polun, jota nautin kulkea.

Aja tulee lähemmäs, istuutuu vierelleni kivelle. Hetken olemme äiti ja poika. Kova, luja äiti ja tyhjyyttä hipova poika. Mitä me olemme tehneet toisillemme? Aja kurottaa kätensä kohti hiuksiani, kohti kivulla maksettuja lettejäni. Hän aikoo avata ne. Vapauttaa minut. Sisälläni läikähtää. Minä en ole sitä, mitä he haluavat. En suostu olemaan. En niin kauan, kun muisto hänestä kaihertaa minua kuin oikea tunne. Sinä olet vielä ihminen.

Vetäydyn kauemmas. Aja yrittää uudelleen, hänen silmissäni minä olen se, joka hänestä itsestään ei koskaan voinut tulla. Hän elää minun kauttani. Minun, koska hänen oma ryhmänsä ei ole tarpeeksi. He ovat vielä ihmisiä. Mutta Aja on väärässä. Minäkin olen. Ja jatkan olemista. Olen tappanut kauneimman lauluni vain ymmärtääkseni, että sen kaiku kaihertaisi minua ikuisesti. Olen mennyt läpi kaikkein pimeimmän vain nähdäkseni nyt kaiken. En tiedä, kuka olen, mutta olen yhä ihminen, yhä elossa tässä runnellussa kehossa.

Sinä olet vapautunut.” Aja joutuu käyttämään sanoja. ”Olet pysynyt siinä jo päiviä sen jälkeen, kun tapoit sen hyödyttömän miehen.”
Ajan sanat eivät enää pääsee ihoni alle. Hän ei tunkeudu olemukseeni myrkyllään.
Sekö tekee minusta kaikkien silmissä vapautuneen?”
Aja siristää silmiään.
Tule tänne. Minä avaan sinun lettisi.”
Sinä?” Ääneni on pelkkää sihinää. Minussa on vielä tunteita. Annan ne kaikki hänen edessään. ”Sinäkö sen tekisit?”
Minä olen luonut sinut. Minä sain sinut näkemään.”

Nousen ylös. Tiedän näyttäväni ahdistetulta pedolta, joka yrittää vielä kaikin voimin kynsillään puolustautua. Aja on varautunut, voimakkaat kädet jännittyneet, mutta hän ei nouse ylös, hän antaa minun lekkiä. Katse kielii halveksunnasta. Hän ymmärtää minun taistelevan vielä vastaan koko ihmisyydelläni.

Sinä et minua vie”, minä sylkäisen suustani. ”Minä tiedän sen nyt. Sen minä olen nähnyt. Sinä annoit itsesi kivulle, mutta minua sinä et saa. Minulla on oma tapani selviytyä siitä. Eikä minun tarvitse vetää ketään mukanani.”
Melkoista puhetta sen jälkeen, kun tapoit Asaelin!”
Hänen nimensä ei kuulu sinun suuhusi! Sinulla ei ole oikeutta”, minä huudan. ”Kyllä, minä tapoin hänet.” Nielaus. Keho muistaa. Älä muista. Ei nyt. ”Ja minä tulen kantamaan sitä koko ikäni, aivan kuin kannan sitä miestäkin. On asioita, joista ei voi päästää irti, ei oikeasti.”

Käteni löytää kiven. Hetkessä tiedän, mitä tehdä. Siinä, Ajan katseen alla, vedän terävän kiven leteilleni ja viillän. Punainen sade laskeutuu alas. Aivan kuten silloin, kun tulin tänne. Annan Ajalle sen, mitä hän oikeasti haluaa. Ponnisteluni. Kipuni. Ota kaikki. Annan sinulle kaiken.

Tiputan kiven maahan. Sivelen päälakeani Ajan yhä tuijottaessa. Sotkuinen sänki peittää sitä yhä, mutta suurin osa on poissa. Pois annettu. Aja tuijottaa minua ja kivelle valuneita hiuksiani kuin hiljaisuus olisi katkaissut hänen kielensä. Katson häntä takaisin ja uskon hymyileväni. Hänellä on nyt kaikki. Minä voin jatkaa eteenpäin.

Minä lähden”, sanon. En tiennyt sitä vielä aamulla. En tiennyt sitä ennen kuin näin, miten tämä loppuisi täällä. Seison suorana Ajan edessä ja tiedän, ettei yhdessä naisessa ole sellaista voimaa, joka saisi minut jäämään. Ei sellaista kipua ja pelkoa. Pelko meni jo. Hän sai minut tuntemaan kaiken, ja nyt, kun olen antanut sen pois, voin jatkaa.
Sinä et…” Ääni kuolee Ajan kurkkuun. Hän ei voi mitään edessäni.
Älä etsi minua käsiisi. Minä en tahdo tappaa sinua etkä sinä minua.”

Käännän selkäni. Päätös on selvä hetkessä. Minä menisin. En tiedä, minne, sillä tuskin tiedän, kuka olen. Mutta minä menen. Katson Ajaa viimeisen kerran. Hän on polvillaan maassa, ja minä seison hänen yläpuolellaan. Ja minä menen, jätän hänet siihen. Olen antanut tälle elämälle jo kaikkeni.

Vapaa ihostaan: ihon alla


Ihon alla

miksen minä tyhjene miksi olen yhä täällä minä tapoin sinut voi taivaan ja maan nimissä minä otin sinun henkesi en tahtonut en voinut ei ollut muuta vaihtoehtoa –

mutta minä olen vielä tässä miksi miksi miksi et anna minun mennä miksi vielä olemattakin tahdot minun elävän miksi sinä olit kaikki miksen koskaan ymmärtänyt sinua –

Vapaa ihostaan: luku 40


Luku 40: Ajatus

Tantere on hiljainen. Kaikki ovat saapuneet katsomaan. Ne, jotka ovat kasvaneet kanssani, ne, joita olen opettanut, jopa ne, joiden en kuvitellut olevan täällä. Koko leiri. Aja seisoo tavanomaisella paikallaan puun vieressä. Kova kuori ei kenties paljasta sitä, mutta hän on tyytyväinen päätökseeni. Aina yhtä mustissa silmissä kiiltää. Aja tietää minun vapautuvan pian. Hän on odottanut sitä kaiken tämän ajan.

Kysymykset ovat kaikonneet mielestäni. En enää jaksa kurotella kohti vastauksia. Jos jokin ei avaa itseään minulle, en pakota itseäni kohti ymmärrystä. En mieti enää, mitä Aja minulta haluaa, en ihmettele, miksi nämä ihmiset juoksevat päin tyhjyyttä ymmärtämättä, että on etuoikeutettua olla olematta tyhjä. He eivät ole kuten minä. Heidän ei ole pakko. Suljen hetkeksi silmäni. Pimeydellä ei ole minulle sanottavaa. Voin kohdata sen, mitä tulee.

Myös Galina on tullut katsomaan. Galina seisoo omilla jaloillaan, ei ota tukea mistään. Vapautunut katsomassa, kuinka joku muu syöksyy kohti samaa tyhjyyttä. Mitä hän onkaan minulle sanonut? Ei ole enää kipua siellä, minne minä olen matkalla. Ei ole enää mitään. Tyhjyys on vihdoin valmis antamaan anteeksi.

Ja mitä Konai sanoikaan? Poika, jonka hengen säästin tällä samaisella tantereella. Ihmisyys on kaikkein tärkeintä, sen hän minulle sanoi arolla. Satutetun sanoja. Minä olen niiden ulottumattomissa. Käännän katseeni tantereesta, etsin tuttuja kasvoja. Rami seisoo ihmisten joukossa. Hän on vielä täällä, Ennan veli. Hän ei lähtenyt sisarensa joukon perään. Ehkä hän vielä tekee sen. Miehen väsyneissä silmissä on hiven pettymystä. En voi syyttää häntä siitä. Hänen sisarelleen tekemäni palvelus puhui jonkin aivan muun kuin tämän puolesta. Tulevan kivun ja tyhjyyden. Nyt Rami joutuu katsomaan, kuinka annan itseni pois.

Ajatukseni katkeavat kuin terävällä kivellä leikaten, kun Asael saapuu. Hän seisoo suorassa, pitkänä koko ryhtinsä mitassa. Jänteet ja kylkiluut erottuvat paperisen ihon läpi. Iho, jolle olen nukahtanut, iho, jota olen hengittänyt. Laulu soi päässäni lakkaamatta, minun olisi päästettävä se vapaaksi sisältäni.

Kykenen näkemään, millainen taistelija Asael on ollut hivenen nuorempana. Ennen onnettomuutta. Silloin, kun hän oli legenda, joka kävi kimppuun koko olemuksellaan. Lempeä ja kaunis. Olen nähnyt siitä Asaelista pelkän häivähdyksen. Me olemme levänneet toistemme ihoilla, menneet toisiimme sisään, mutta nyt ihomme kääntyvät toisiaan vastaan. Minä kestäisin sen. Hänkin. Hän on aina ollut ulkopuolella. Omassa maailmassaan. Hänen ihonsa on läpäisemätön.

Oletteko valmiita?” Aja kysyy.
Katson Asaelia. En ketään tai mitään muuta. Me emme ole enää ne, jotka löytävät turvan toisistaan. Me olemme kipua, minun kipuani. Olen muovannut meidät tällaisiksi. Asael tiesi tämän tulevan, ja hän otti sinut omakseen silti. Katson häneen ja hän minuun. Minulla ei ole nimeä sille, mitä me yhdessä olimme, mutta minä tuhoan sen ja tulen tyhjäksi.
Nyökkäämme Ajalle yhtä aikaa. Yhdessä loppuun asti, kehot sykkivät samassa tahdissa kuin suuret sydämet. Toinen puoleni. En jaksa olla enää pelkkä puolikas.

Lähestymme toisiamme kuin linnut soidintanssissa. Kierrellen, väistellen. Tunnemme toisemme. Asaelin liikkeet eivät ole minulle vieraita, mutta en ole koskaan lähestynyt häntä lyödäkseni. Aina vain painaakseni käden hänen poskelleen, pitääkseni häntä hyvänä, imeäkseni hänen lämpönsä minuun. Olemme jakaneet olemuksemme. Irtoaminen tekee kipeämpää kuin koskaan kuvittelin.

Asael iskee tosissaan. En tiedä, mitä olin ajatellut. Että hän, entinen legenda, osa minua, antaisi armoa minulle siksi, että olemme jo useita pimeitä jaksoja nukkuneet toisissamme. Ei, ei hän. Tämä on hänen tapansa olla minulle lempeä. Hän taistelee tosissaan. Hetkessä näen kuvan kokonaisena, kaukaa, kuin korkealla lentävän haukan silmin. Kaksi legendaa. Mennyt ja tullut. Yhtä samaa ajatusta.

Alussa me olimme yksi. Olen varma siitä, kun maistan oman vereni, kun lyön häntä, jota tahtoisin yhä edelleen hivellä ja silittää. Hän iskee samoin, saa minut polvilleni, saa nousemaan yhä uudelleen. Tunnen ulkoa hänen kehonsa notkot, ja hän tuntee minut. Hän on hoitanut minut kuntoon, minut ja rikkinäisen ruumiini, joka on juuri hakattu viimeisen kerran palasiksi. Hän on tutkinut sen ääret ja löytänyt osasensa sieltä. Aivan kuten minä hänestä. Ja nyt minä otan kaiken takaisin. Annan hänet pois itsestäni. Jokainen isku palauttaa Asaelin itselleen. Hän ei saa kuolla osa itsestään minussa.

Ja lopulta, raskaan, lennokkaan tanssimme jälkeen, Asael on polvillaan alapuolellani. Olen iskenyt tarpeeksi. Tanssinut hänen ympärillään. Hän ei enää pysty nousemaan. Katse on samea ja kasvot täynnä verta. Hartiat vapisevat. En tiedä, johtuuko se iskuistani vai siitä, mitä Asael on kokenut. Tämän jälkeen hän tuskin kykenisi enää puhumaan. Voitko syyttää häntä siitä? Sinä olit hänen ja hän sinun. Ja nyt te olette rikki.

Kumarrun Asaelin luo, tiedän, ettei hän enää iske minua. Minä voisin jättää hänet eloon kuten Konain. Voisin viedä hänet vain puoliksi hengissä arolle. Mutta silloin minäkin olisin vain puolikas, en koskaan täysin tyhjä. Lyön Asaelin selälleen maahan, asetun hajareisin hänen ylleen. Pelot eivät tule. Olen päästänyt ne pois. En ole enää siellä. En ole pian enää kukaan. Muistot siitä miehestä ja kivusta kuolevat mukanani. Tässä hetkessä on vain Asael ja minä.

Mutta jos minä en ole enää kukaan, miksi kehoani kirvelee kaikkialta? Miksi se on kuin tulessa? En ole vielä tappanut Asaelia. Hän lepää elävänä allani, hengittävänä, sykkivänä olentona. Vapisen kauttaaltani, kun polte riepoo minua suuntaansa. Hän hengittää. Minun tulisi tehdä siitä loppu. Ei verta. Asael ei ansaitse sitä. Hukkua omaan vereensä.

Kehoni vastustelee joka solulla, kun vien kädet Asaelin kaulalle ja puristan. Voisin viedä ne minne tahansa muualle, tehdä kehosta jälleen omani, olla hänelle se, jonka hän tarvitsee. Jonka minä tarvitsen. Mutta minä puristan lujempaa. Asael vapisee, mutta ei tee elettäkään pelastuakseen. Ehkä tämä on hänen pelastuksensa. Minä, jonka piti pysyä kiinni lempeydessä, puristan hänen kurkkuaan ja katson hänen silmiinsä. Vihreisiin ja kirkkaisiin.

Asael on vielä siellä. Hetken vielä. Hän katsoo minua ja minä häntä, aivan kuten alussa. Huuto, jonka kuvittelin jo kuolleen, kumpuaa sisältäni, mutta ei pääse pintaan. Se risteilee vatsanpohjassa, kun puristan vielä, vielä, vielä. Asaelin silmät ovat loppuun saakka lempeät. Hän katsoo minua. Näkeekö hän jonkun muun kuin pienen pojan, joka ei tiedä, mitä tekee? Minä toivon niin. Näe minut. Näe minut kokonaisena, sillä minä olen sinun, vaikka päästän sinut pois.

Viimeinen puristus. Hän on poissa. Äänet kaikkoavat, vain huudon riepaleet jäävät sisälleni. Asael ei enää yski, hän on poissa, valo on paennut hänen silmistään. Ensin hätkähdän kauemmas. Ruumis allani on veltto ja vapaa elämänsä painosta. Se ei ole enää hän. Se on pelkkä kuva hänestä. Silti vien käteni hänen kasvoilleen, sivelen häntä, painan huuleni hänen omilleen, mutta minä en saa häntä enää pois, hän ei tule. Hän on muualla. Minä päästin jo irti. Miksi huuto risteilee vielä? Miksi tämä tuntuu enemmän kuin mikään on koskaan tuntunut?

Kosken. Etsin. Ja huudan. Huuto tulee kerralla, eikä se lopu koskaan, se on pohjaton ja ikuinen, se täyttää puut ja pensaat ja kuuman taivaan. He saavat kiskoa minut irti hänestä, koska minä en tiedä, missä olen, minä kuulen vain huudon, joka ei lakkaa koskaan. Hän on kuollut. Kylmä. Ja se on minun ansiotani. Minä en ole vapaa. En siitä huolimatta. Kehoni rimpuilee vastaan, hajoilee uudestaan ja uudestaan, mutta huuto ei lakkaa, se kuristuu kaulalleni ja pysyy.

Vapaa ihostaan: luku 39


Luku 39: Puolityhjä

Laulu tulee yöllä. Olen yhä kaukana leiristä, luolan pimeimmässä ääressä, kun se saavuttaa minut. Hän ei ole täällä. Asael kunnioittaa etäisyyttä välissämme. Silti laulu tulee, kohoaa ruumiini notkoista. Jossakin se on ollut piilossa kaiken tämän ajan. Muiston kaiku löytää tiensä mieleeni. Metsä. Me kaksi, käsi toisen omassa, hänen laulunsa kaikkialla minussa. Kaiku yltyy kovemmaksi, käperryn kasaan kosteassa luolassa.

Hänen muistonsa minussa. Tunne, josta on jäljellä hänen laulunsa muotoinen kaipaus. Millä minä saisin sen pois? Minä olen poissa. Poissa minun pitää pysyäkin. Sivelen luolan vettä tippuvia seiniä. Ne ovat aina ennen pitäneet äänet kaukana. Imeneet huutonikin. Se oli silloin. Sinä et ole enää sama.

Kun suuaukolta kuuluu ääniä, vien automattisesti kädet kehoni suojaksi. Laulu risteilee vielä sisälläni, en ole saanut sitä pois, kukaan ei saa tulla nyt, kun se vielä on minussa. Oviaukolla on nainen, jonka kuvan ja nimen minä muistan nyt. Luja kallio. Aja. Hän on tullut luokseni. Ennen olisin hajonnut. Minun turvalliseen tilaani ei niin vain tultu. Tämä luola oli vain minulle. Ja Asaelille. Nyt Aja on täällä. Onko hän tiennyt koko ajan tästä paikasta? Suljen hetkeksi silmäni. Hymähdän. Mitä merkitystä sillä enää on? En ole enää täällä. Olen kauempana.

Aja seisoo suuaukolla kovana, mutta ei herätä minussa pelkoa. Hän veti sen kaiken iri. Otti loputkin siitä suuresta pelosta, joka riepotteli minua suunnasta toiseen.
Joko sinä näet?”
Minä olen nähnyt kaiken. Taivaan ja maan. Kaikki olemassaolon kerrokset. Hän syöksi minut itseni läpi. Mikään ei enää järkytä minua.
Hyvä.”
Hän ei tarvitse minun sanojani. Niillä ei ole enää merkitystä. Hänen katseensa täyttyy ylpeydestä, hän tulee lähemmäs, vie käden poskelleni, silittää kasvoille karkaavia punaisia suortuvia. Ennen olisin pelännyt äkillistä lämpöä naisessa, joka osaa vain lyödä, mutta nyt käsi on vain käsi. Kehoni ei reagoi. Olen poissa. Kokonaan poissa. Päästänyt irti. Vihdoin.

Yksi asia vielä”, Aja sanoo pehmeästi. Hän pitää kättään ohimollani. Siellä, missä laulu etsii paikkaansa. Aja kallistaa päätään. Hänen ei tarvitse enää puhua minulle eikä minun hänelle. Me olemme löytäneet tason. Olemme olleet aina lähellä sitä. Suljen silmäni, annan Ajan käden kertoa. Lämpö. Lujuus. Mikä yksi asia? Yksi ainut. Mitä minä vielä tarvitsen? Minä olen jo vapaa. Oletko, kysyy laulu pääni sisällä.

Avaan silmäni. Nyökkään Ajalle. Laulu. Asael. Vielä yksi asia. Niin kauan, kun Asael on kanssani saman auringon alla, minä en voi lakata ajattelemasta häntä. Jokaisesta tunteesta täytyy päästä eroon, niistäkin, joille minulla ei ole nimeä ja jotka hakkaavat tajunnassani läpi yön. Ne pitää kuolettaa. Ottaa kokonaan pois.

Katsomme Ajan kanssa toisiamme putouksen pauhatessa vieressämme. Minä jälleen kerran maassa polvillani, hän yläpuolellani, aina yläpuolellani. Käsi poskellani kuin armo, jonka hän antoi minulle päivänä, jona kohtasimme. Muistan jälleen kaiken. Tässä me olemme tasavertaiset. Vapautuksen äärellä. Siitäkin huolimatta, että minä olen maassa ja hän ei. Olemme lähempänä toisiamme kuin koskaan. Kuin äiti ja poika.

Aja vetäytyy kauemmas, minä jään tilaani. Aja seisoo suuaukolla vielä hetken. Katsoo ja ajattelee, kenties. Miten pitkälle olemmekaan tulleet yhdessä. Hän ja minä. Hänen kipunsa. Hän riisti minut ihostani. En tunne kiitollisuutta. En tunne mitään. Sisälläni kaihertaa vain laulu. Tiedän, että sen jälkeen tulee tyhjyys. Täydellinen. Rikkoutumaton. Minä kulkisin sinne. Ei ole muutakaan vaihtoehtoa.

Aja kääntyy, leteistä vapaat hiukset huiskahtavat ja hän on poissa. Minä jään kuuntelemaan laulun muistoa ja toivomaan, että se menisi pois, antaisi minun olla. Päästäisi minut irti. Täällä ei ole minulle enää mitään. Pian. Aivan pian. Sitten minä olen kokonaan vapaa.

*

On hämärä aamuyö, kun kuljen leiriin ja etsin Asaelin korkeiden kallioiden viereltä. Ne vartioivat hänen untaan, suuret äitikalliot. Hän makaa kuunvalkeana niiden alla, minun on vaikea mennä lähemmäs, koskettaa hänen ihoaan niin kuin ennen. Minun ei tarvitse. Asael on jo hereillä. Hän nousee ylös, vie sormen suulleen. Me kuljemme hämärässä polulle, jota emme ole koskaan aiemmin kulkeneet yhdessä. Se polku, joka viettää arolle ja entiseen kotiini, kuljettaa meitä nyt viimeistä kertaa rinnakkain.

Kheri.”
Asael pysähtyy tasanteelle. Hänen katseensa viettää minusta kauempana siintävään aroon. Paikkaan, joka vapautti hänet kaikesta maallisesta. Paikkaan, jossa olen pelännyt enemmän kuin henkeni puolesta. Jonne vein Konain. Pakene sieltä, Kheri. Pelasta itsesi. Myöhäistä, veli, aivan liian myöhäistä. Ehkä minun olisi pitänyt silloin kuunnella sinua.
Kheri. Mm…mitä sinä… ”

Käännyn kohti Asaelia. Hänen vuoksihan minä täällä olen. Hän tietää, että olemme jo päästäneet irti. Mies, joka on säilynyt pitempään kuin mikään muu. Ajatus siitä saa kehoni hymyilemään. Kaiken muun päästin pois, mutta hän on vielä tässä. Lauluni, joka minun on tullut aika tukahduttaa.

Minä haastan sinut, Asael.”
Ei enempää eikä vähempää. Tähän me olemme tulleet. Ei ole muuta tietä pois. Katson, kuinka Asaelin piirteet murtuvat hitaasti yksi kerrallaan. Aluksi hän painaa kädet kasvoilleen. Kuvittelen hänen itkevän, hänen hartiansa tärisevät. Mutta hän ei itke. Se on jotakin muuta. Kun hän katsoo minuun, hän hymyilee.
Tt...tiesin, että tämä hetki koittaisi vv...vielä.”
Ei katkeruutta. Hänen äänensä on vapaa sellaisesta. Hän tiesi. Aina? Ja silti…

Minä hyväksyn hh...haasteesi”, Asael sanoo. Hänen katseensa on samea. Minun lauluni. Himmenemässä. Legenda, joka ei ole taistellut useaan pimeään jaksoon. Olen nähnyt Asaelin kokonaisena vain kerran. Silloin, kun hän taisteli Ajaa vastaan minun vuokseni. Kehossani värähtää. Minun todella tarvitsee päästä pois. Saattaa tämä loppuun. Tällaisena en tule koskaan täydellisen tyhjäksi. Olen vajaa. Puolityhjä.

Olen… nähnyt tämän kk...kaiken aikaa”, Asael jatkaa äänessään niin syvä suru, että se ravistelee minua kauttaaltaan. Vain hän saa minut vielä tuntemaan näin. Aivan kuin haluaisin jäädä. Ei. Se on mahdotonta sinun kaltaisellesi.
Tahdoin uskoa jj...jotakin muuta.” Asael sulkee silmänsä hetkeksi. ”Tahdoin ajatella, että lempeytesi vv...voittaisi sen mustan, joka pitää sinua vv...vankinaan.”
Hän on nähnyt kaiken aikaa. Ja auttanut minua siitä huolimatta. Yrittänyt pitää minut kiinni maailmassa, vaikka on itsekin nähnyt, että se on mahdotonta. Olen aina ollut ulottumattomissa. En olisi tahtonut tämän menevän näin. Minun kaunein lauluni. Asael. En olisi koskaan halunnut luopua hänestä.

Luulin jo sanoneeni hyvästit. Mutta ne ovat vasta edessä. Kannan häntä itsessäni niin kauan, kunnes olen ottanut hänen verensä käsiini. Kantaisinko häntä vielä sen jälkeenkin? Et. Silloin sinä olet jo poissa. Menen lähemmäs, annan Asaelin tulla iholle. Suru runtelisi tämän ruumiin rikki, jos antaisin hänen elää. En kykenisi koskaan olemaan täysin hänen. Kunpa voisinkin. Kunpa se elämä olisi tarkoitettu minulle.

Muistan kaikki ne kerrat, kun Asael itki vuokseni. Sen yhden iltaan taittuvan päivän, joka sai hänet hajoamaan silmieni edessä. Ehkä hän silloin ajatteli tätä hetkeä, tulevaa, minun menettämistäni. Hän yritti parhaansa. Hän teki vuokseni kaikkensa. Nyt minun on kuitenkin parhainta vain unohtaa.

Asael painuu minua vasten, painaa päänsä olalleni, sivelee selkääni, mutta ei kuten ennen. Hyvästiksi. Vielä kerran. Vaikka olen jo päästänyt irti. Viimeinen hetki ennen kuin aurinko nousee ja erottaa meidät iäksi. Annan muistojen täyttää kehoni, sehän on pelkkä keho, minä olen muualla. Jos se haluaa tuntea tämän vielä kerran, annan sen tehdä niin. Jos se haluaa painua häntä vasten ja upota hänen tuttuun tuoksuunsa, päästän sen hetkeksi vapaaksi, sallin sen humaltua tunteesta. Asael on avonaisempi kuin koskaan. Laulu täyttää minut kaikkialta. Kauneimpani. Vien käteni hänen kasvoilleen, hän painaa huulensa omilleni ja maistaa minua, etsii tuttuutta. Ehkä hän löytää vielä palasen, sillä irottautuessaan hänen silmänsä ovat kyynelissä.

Tt...tämän täytyy tapahtua”, Asael kuiskaa kyyneleet poskilleen valuen. ”Ss...sinä tarvitset tämän. Tee se.”
Hän antaa itsensä pois.
Minulla ei ole… ollut e...nää pitkään aikaan mitään menetettävää. Ss...sinä sen sijaan… Tämä on sinulle. Kaikki tämä.”
Hän avaa kätensä. Kuunvalkea. Päivä kajastaa jo taivaanrannassa, ja me olemme yhä tässä, yhä auki, yhä vailla vastauksia.
Muista, kuka olet”, Asael sanoo ääni vailla värinää, ”muista lempeytesi.”

Hän kävelee ohitseni, painaa kevyesti huulensa otsalleni, aivan kuten ensimmäisellä kerralla. Lämmöllä. Hellyydellä. Muisto on hetkessä hajottaa kehoni jälleen. Sitten hän menee ja tyhjyys palaa. Jään katsomaan, kuinka aurinko nousee kertomatta minulle mitään. Pian hän olisi poissa. Sitten voisin jättää tämän kaiken lopullisesti taakseni, yhtyä aurinkoon ja tuuleen, olla pelkkää helinää ihmisten korvissa. Mennyt. Tyhjä. Ei pelkkä puolikas.


Vapaa ihostaan: luku 38


Luku 38: Kehojemme kertomus

Edessäni istuu mies. Valkea tukka, miltei kuunvaalea. Väsyneet kasvot. Juovia silmäkulmissa. Silti vielä nuori. Muisto. Hän on ollut minulle joku tärkeä, mutta en kykene tavoittamaan tunnetta enää, se on liian syvällä. Muistan koskettaneeni häntä. Miestä, jolla on kauniit kasvot ja kovia kokenut ruumis. En tiedä, kuka hän on ollut minulle, mutta hänen vihreät silmänsä heijastavat kuvani ja raottunut suunsa kielii huolesta.

Hh...heräsithän sinä viimein”, hän sanoo hymyillen vaisusti. ”Mm...miltä kehosi tuntuu?”
Kehoni? Tuijotan raajojani. Vieraat ja arastavat. Olenko joskus kuulunut tähän kalpeaan, pieneen ruumiiseen?
Tiedätkö ss...sinä, missä sinä olet?”
Tuijotan miestä hänen väsyneisiin kasvoihinsa. Olen varmasti joskus koskettanut häntä. Sen kehoni muistaa. Sen ja kivun. Tuntemukset sekoittuvat toisiinsa, kumarrun alas. Kuvotus täyttää suuni. Hetkessä minä muistan. Jokainen tuntemus, joka on risteillyt ihoni alla, iskee pintaan. Nainen. Kipu. Valo. Pimeä. Kehoani kouristaa, annan ylen pensaaseen, joka on vieressäni. Vapisen. Mies ei tule lähemmäs, vaikka hän voisi. Miksi minä en muista, kuka hän minulle on? Miksi en muista tätä kehoa, vaikka se on tuntenut niin paljon?

Kheri.”
Satunnaisia tavuja. Voimakkaita äänteitä. Nimi. Minunko? Onko tällä keholla joskus ollut nimi? Olen niin kaukana. Täällä ei ole enää mitään. Asioita nimetään vain silloin, kun ne ymmärretään. Minä olen paljon kauempana kuin mikään sellainen.
Kheri… Kk...kuuletko sinä minua?”
Hän puhuu kuin satutettu. Omalla tavallaan irronnut. Miten kaunis ihminen. Hän olisi voinut olla minun. Kehoni muistaa sen vielä. Äänetön tarina säilöttynä ihoni taitteisiin. Meidän kehojemme kertomus.

Kurotan. Hän tarttuu sormeeni. Jokin läikähtää sisälläni. Muisto nousee pintaan, sillä on minun kuvani. On kuin osa minua olisi säilynyt turvassa hänessä; kauniissa miehessä, jolla on kidutetun eläimen katse. Minä muistan. Hän on ottanut minut monesti ja minä olen antanut hänen tehdä sen. Hän sai minut tuntemaan itseni eläväksi. Voi, miten irti minä olenkaan kaikesta siitä. Palanen minua lämmittää rintaani hetken ennen kuin se palaa loppuun ja katoaa kokonaan pimeän keskelle.

Asael”, minä kuiskaan miehen hivellessä kättäni. Se on hänen nimensä. Laulu suussani.
Kheri. Mm...mitä sinä muistat?”
Hyvin vähän mitään, minkä tiedän todeksi. Pelkkiä hataria ääriviivoja. Nainen ja kipu. Todellinen olemukseni. Sen jälkeen ei enää mitään.
Sinä olit joskus minulle joku”, kuiskaan, ”ei kovin kauan sitten. Me olimme…”
Mitä me olimme? Kunpa muistaisin. Kunpa osaisin sen kieltä, mitä tämä mies ilmentää. Lämpö hänessä on vieras. Se kuului toiselle versiolle minusta. Tämä keho on nähnyt loppunsa ja jatkanut kauemmas. Ihoton. Se minä olen. Vailla kotia.

Asael kurottaa luokseni, silittää varoen lettejäni. Muistoja nekin. Kaikki jonkun toisen. Asaelin katse on täynnä murhetta. Kenet hän on minussa menettänyt? Me kaikki hukumme itseemme. Tämä on pelkkien loputtomien vapaaksi pääsemättömien kyynelten maailma. Kova todellisuus alati porottavan auringon alla. Olen kyllästynyt etsimään syitä. Sivelen Asaelin poskea, annan sen kertoa tarinansa. Ja minä muistan. Me olemme olleet lähekkäin. Iho vasten ihoa, hänen sydämensykkeensä minun ohimoani vasten. Olen nukahtanut häneen.

Kuljetan kättäni hänen haavoillaan, hän tekee minulle samoin. Uusia haavoja kehossani. En tunne niitä vielä. Nainen ja kipu. Muistot tulisivat vielä. Täytyy jatkaa koskemista, etsiä tarinani Asaelin iholta. Jokainen haava on vakoojani, ne kertovat minulle arosta, petollisesta pojasta ja hänen äidistään. Minä muistan hiljalleen. Poika, jonka sanoin tappaneeni. Jonka päästin pois. Asael koskettaa lettejäni. Viemiäni henkiä, joiden joukossa on yksi valhe. Hänen nimensä on Konai. Hän on yhä elossa. Minä muistan sittenkin. Uskon kehoni hymyilevän. Se kykenee siihen vielä.

Hän etsii, mutta ei löydä. Hän antaa kosketuksillaan muistoni takaisin, mutta ei löydä sitä, mitä tuli etsimään. Kuoliko se jo? Annoinko sen tietämättäni pois? Kunpa tietäisin. Kehoani aristaa kauttaaltaan. Tekikö joku tämän minulle, vai teinkö minä sen itse?

Keskellä minua on suuri haava. Joku on yrittänyt puhdistaa sitä. Asael käy minut läpi kaikkialta, painaa huulensa paikkoihin, joihin en usko itsekään löytäneeni. Minä muistan. Olen paiskautunut päin kaikkea sitä, mitä olen koskaan kokenut ja päättänyt päästää sen pois. Kuka se oli? Nainen. Kuka nainen? Kehoni muistaa vain miehen, mutta hänestä on kauan. Hän on jo poissa. Häntä minä en ikinä unohtaisi, miestä, jonka hengen vein. Hänen tarinansa kannan mukanani mullan alle. Mutta nainen. En saa unohtaa naista.

Asael yrittää kertoa minulle. Hän vie suunsa suulleni, en tiedä, miksi hän tekee niin. Eivät ihmiset tee niin toisilleen. Edes se mies ei koskaan tehnyt minulle niin. Eleessä on jotakin ravistelevan hellää. Muistan hänen tehneen näin aiemminkin. Ehkä minä olin silloin riittävän todellinen pitääkseni siitä. Ehkä minä pelkäsin ensin, opin vasta sitten ottamaan hänet lähelle. Nyt ei ole enää mitään. Hiljainen tyhjyys. Tällainen hellyys olisi joskus tuhonnut minut kokonaan. Minulla oli kova kuori sitä vastaan. Asaelin lämpö kertoo minulle, että hän onnistui tuhoamaan sen ennen kuin minusta tuli tällainen. Ehkä minä olin hetken ihminen. Se saa minut hymyilemään Asaelin suuta vasten.

Mutta se nainen. Asael, kerro minulle.

Kosketus päättyy kaulalleni. Asael hengittää minua, vapisee hetken. Hän ajattelee jotain, jota en kykene enää tavoittamaan. En vieläkään muista, kuka minut ajoi itsestäni. Asael? Itketkö sinä? Miksi sinä itket? Hän on menettänyt sinut. Silitän Asaelin kuopalle painunutta poskea, se saa hänet itkemään lisää. Kosketukseni ei ole enää sama. Hän välitti siitä, joka olin ennen tätä. Vellovaa tyhjyyttä, kuin mustaa vettä ilman siihen heijastuvaa valoa.

Asaelin käsi kaulallani on merkki. Hänen kyyneleensä tipahtelevat uusille haavoilleni. Kastelevat ne, saavat muistoni kukkimaan. Suljen hetkeksi silmäni. Muistan hänen itkeneen aiemminkin. Kun hän on katsonut kipuani. Kestänyt sen puolestani. Kuka minua silloin satutti? Se nainen. Välähdys. Valkeat hiukset, suorat ja letittömät. Vapaa ja itsenäinen. Mustat silmät, mustemmat kuin tähdetön yö. Nälättömät. Tyhjät. Hän se oli. Hän veti minut ulos tästä ihosta. Aja. Hänen nimensä on Aja ja hän olisi voinut pitää sinua poikanaan.

Hätkähdän taaksepäin. Aja ylläni. Viha. Ymmärrys. Hän halusi minun pelkäävän. Mutta pelon jälkeen ei tullutkaan mitään. Asael ei enää koske minuun, mutta minä olen hereillä, minä näen. Nyt minä tiedän, näen sen kaiken. Miltä tuntuu olla niin auki. Sylkeä itsensä ulos yhä uudelleen, niellä ja kakoa, yhdessä suuressa jatkumossa. Repiä auki sielu, mieli ja silmät, paiskautua vasten maailmaa koko ruumiillaan. Syleillä koko rumaa todellisuutta, sen teräviä reunoja, jotka viiltävät kaikkialta. Nyt minä tiedän. Nyt minä olen valmis, niin auki kuin voin olla.

Ojennan kättäni, mutta Asael ei tartu siihen. Hän nousee ylös, kasoo minua vielä hetken, tietää menettäneensä minut iholtaan. Sitten hän menee, enkä minä nouse hänen peräänsä, hänen, joka olisi voinut saada minut pysymään itselläni. Annan hänen mennä. Ei ole enää löydettävää. Me olimme hetken kauniita. Nostan katseeni taivaalle ja annan kaiken jäädä taa.